Vain harvinainen haluaa olla tavallinen -mallikokemus

 Harvinaiset verkosto on järjestö, joka tukee harvinaisista sairauksista ja vammoista "kärsiviä" ihmisiä ja heidän omaisiaan sekä välittää tietoa harvinaisista sairauksista. Verkosto auttaa tunnistamaan ja tuomaan esiin harvinaisuuteen liittyviä haasteita ja näkökulmia. Mukana toiminnassa on yleishyödyllisiä yhdistyksiä ja säätiöitä.

Itse en ollut koskaan kuullut ko. verkostosta, kun Jade Modelin Mamma soitti minulle ja kertoi, että verkosto oli valinnut minut malliksi heidän kevään valtakunnalliseen mainoskampanjaan. Suostuin siltä istuimalta, kun sana "hyväntekeväisyys" ja aihe tuntuivat tarkoituksenmukaiselta ja omalta. Minulla itselläkin on vamma, sitä en tiedä kuinka harvinainen, mutta vamma kuitenkin, joka hankaloittaa elämääni ja välilllä kävelykeppini kääntää katseita vähän turhan paljon. Valitsijat eivät tienneet tätä. Ihmeellinen sattuma kuitenkin !

Aikaisemmista blogikirjoituksista voi päätellä ainakin, että jotain on sattunut, vaikka en ihan suoraan kaikkea ole kirjoittanut. Blogit Kolari sekä Minä ja Kävelykeppi (löytyvät kun laittaa hakusanan ko.kenttään) kertovat kolarista ja kävelykepistä, jota käytän liikkuessani ulkona. Blogini idea alunperin oli, että seuraan kirjoittamalla julkisesti, voiko ihme tapahtua ja minusta tulla VitalDanza ohjaaja tällä vammalla ja tällä esiintymispelolla. Ihme sittemmin tapahtui. Se ei kuitenkaan tarkoita, että fyysisesti parannuin, vaan henkinen kehitykseni oli hurja ja kahdessa vuodessa kohtasin pelkoja ja pakotin itseni tilanteisiin, jotka tuntuivat minusta siltä, kuin olisin mennyt teloituskompanjan eteen. Fyysinen vamma on laatua pysyvä, mutta henkisesti ja psyykkisesti olen uudestisyntynyt. Henkinen kokonaisvaltainen hyvinvointi mahdollistaa elämässäni asioita, jotka olin kohdaltani haudannut romukoppaan. Toki väsyn, kipeydyn, uuvun ja joudun lepäämään paljon, mutta kun henkinen puoli on terve ja elämänasenne aidosti positiivinen, vammaan liittyvät negatiiviset asiat hyväksyn eri lailla ja koen itseni terveenä. Mielellä ei voi muuttaa suhtaumista elämään ja omaan kohtaloonsa, jos kohtaloon uskoo, vaan hyväksymisen on tultava sisältä sielusta käsin ja se ei tapahdu yhdessä yössä, vaan se vaatii uskoutumista asialle ja tuntua, että jotain parempaa on olemassa kuin tämä vaikerrus. Minulla se muuttava tekijä oli VitalDanza, josta olen paljon kirjoittanut näillä sivuilla. Niin kuin opettajani kauniisti sanoi, kun tanssimme, se on meidän terve ja valaistunut keho, joka tanssii. Siltä minustakin tuntuu. Kun tanssin, unohdan vammani, unohdan kipuni. Silloin olen terve. Silloin olen valossa.

Minua on kaikenkaikkiaan leikattu 15 kertaa ja lonkkaa kahdeksan kertaa. Lonkassa on ties mones tekonivel, ja lihaksia puuttuu ja paha hermovaurio hoitovirheenä lisänä. CRPS saattaa kuulua harvinaisiin hermovaurioihin. Aiheesta on linkki blogini oikeassa reunassa.

Zodiakin projekti Minun nimeni on Vuotalolla joulukuussa 2012. Minä kepin kanssa. Kuva Tuomas Linna

Haluan tällä blogikirjoituksella antaa tukeni kaikille, jotka jollain tavalla tuntevat kuuluvansa harvinaisiin. Niihin, joiden elämä on ns. normista poikkeavaa kipujen, vaikeuden, hankaluuden, eristäytymisen, syrjäytymisen, yksinäisyyden, kummastelevien katseiden ja ääneen lausuttujen kommenttejen kohteena olemisen, ulkopuolisuuden tuntemisen, toisten jatkuvan avun tarpeen "armoilla" olemisen, pelkojen, riittämättömyyden jne. jne takia.



Haluan muistuttaa, että me kaikki olemme laulun arvoisia, tasavertaisia ihmisyydessä erilaisuudesta huolimatta, oli se erilaisuus mikä tahansa valtaväestöstä poikkeava. Rotuun, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen, vammaan, sairauteen, poikkeavaan ulkonäköön katsomatta jokaisen elämä on kallisarvoinen. Ulkopuolisen on turha määritellä toista tai laittaa laatikkoon. Me olemme kaikki ihmisiä, koskettavia ja kosketettavia olentoja.

Ihan kaikkea elämässä ei voi valita, mm. vammat ja sairaudet. Annetaan tukemme ja apumme toisille. Kohdellaan kaikkia rakastavasti ja kunnioittavasti. Ollan ihmisiä toisillemme. Hyväksytään ja arvostetaan.

Ilolla ja rakkaudella,

Kirsi

ps. tässä linkit mainoskuviin ja radiomainoksiin

http://www.harvinaiset.fi/content/harvinaiset-mediakampanja-juliste-1

http://www.harvinaiset.fi/uutiset/harvinaiset-verkostolla-valtakunnallinen-mediakampanja

Elämäntehtävä

Henkeäsalpaavan satumainen auringonlasku oranssin ja vaaleanpunaisen tuhansissa sävyissä tummien vuorien takana, raskaan pilvikaton roikkuessa harmaan viidessäkymmenissä eri vivahteissa aivan vuorissa kiinni saa minut unohtamaan seitsemän tunnin lautan odotuksen Los Christianoksen turistihässäkässä ja antamaan anteeksi matkan järjestäjälle huonon aikatauluttamisen. Serpentiinitietä ylös vuorille iltahämärässä minibussissa. Ystävällinen kuski kuulee kamerani laukaukset ja pysähtyy ja antaa minun ottaa matkani upeimmat kuvat jo tässä ensikättelyssä saaren kanssa.

Paljon vaihtoehtoja, melkein liikaa, siitä, mihin ryhtyisi, mihin suuntaisi energiansa. Nyt energia kelluu, harhailee, kun on avoinna kaikelle, mitä eteen sattuu. Jossain vaiheessa portit on suljettava ja tehtävä valinta. Kuunneltava itseään, omia voimavarojaan,omaa totuuttaan. Valinta omalle äänelle, selkeälle suunnalle. Mutta Johonkin on tartuttava, ei se tähän voi pysähtyä, siihen, että ihme, joka ei sitten enää tuntunutkaan ihmeeltä, tuli todeksi. On mentävä eteenpäin, sisäinen polttoni puskee väkisin läpi ja ajaa minua uusiin koitoksiin, uusiin haasteisiin. Mikään ei tyydytä tätä elämän janoa. Yhä enemmän ja yhä korkeammalle. Pieni suvantovaihe kaiken tapahtuneen jälkeen ei liene haittaa. Aikuiseksi kahdessa vuodessa. Saanko ikätoverini kiinni ? Mitä minusta tulee isona ?

Syvänsininen aava meri aukeaa alapuolellani loikoillessani aurinkotuolissa ja näkymä saa minut huokaisemaan levollisen helpottuneesti syvään. Parantava maisema, ruokaa sielulle ja aisteille. Virvoittava tuulen vire ihollani pitää pään selkeänä eikä lämpö tunnu liialliselta. Suussani maistuu jääkylmä mangosmoothie, nielussa raikkaus. Siunattu lepo. Marlies Dekkersin ruskeat bikinit yllä, iho talven jälkeen kelmeä. Parin päivän jälkeen polttoa ja punoitusta. Nahkakantinen vihko ja kynä kassissa, vanha Nokia C5 ilman nettiyhteyttä. Kyllähän helmipulutkin minulle nauraa. Nauretaan yhdessä.

Halu olla ohjaksissa, ei ohjattavana. Tahto tuoda omaa sanomaa esiin. Kaipuu välittää tätä sisäistä tietoa ja tieto siitä, että minun on se välitettävä. Elää omaa totuuteni ja elää se siirtäen, antaen toisille se hyvä, minkä tiedän elämästä. Liikaa hajotettua suunnattomuutta, on löydettävä runsauden keskeltä juuri se Minun juttu. Sydämeni totuus tietää, etten voi lyödä lössiksi enää, en voi lopettaa kehittymistäni, en voi palata kaappiin enkä vangiksi kotiini. En, vaikka kroppani ei välillä pysy mukana, ja väsymys ja kivut ja uupumus kaatavat minut vuoteen omaksi, kun heittäydyn antaumuksella elämän aalloille ja nautin ja otan kiinni elämätöntä elämääni jätti annoksin. Mutta henkeni ei tyydy vähempään, ja fyysisen rasituksen uhallakin annan elämän virran viedä vauhdilla, enkä vastustele.

Atlantin tyrskyt pauhaavat korvissani, kun ne iskeytyvät voimalla kallioihin huoneeni alapuolella. Nukahdan meren vaahtopäiden tasaiseen rytmiin ja kallion koloissa asuvien lintujen outoon kirkunaan. Herään aamun sarastuksessa tyyntyneeseen aallokkoon ja avaan ikkunan paksut verhot ja katson suoraan horisonttiin. Aamuiset kalastajat veneineen täydessä tohinassa. Päivän kala on vielä arvoitus. Valitsen kahdesta suuresta aamiassalista hiljaisemman ja korkeammalla olevan. Istuudun pöytään ja madamalle (minulle) tuodaan kannullinen höyryävää tummaa kahvia. Punaiset kukkaset indigonsininen meri taustalla tekevät aamiaiskokemuksesta täydellisen. Lähden pois ennenkuin peakhour alkaa. Rauhaa ja hiljaisuutta. Se on matkani tarkoitus.

Dharma, elämäntehtävä on samalla elämän tarkoitus. Kun uskaltaa tehdä muutoksia, joskus dramaattisiakin, uskaltaa olla rohkea ja mennä sitä kohti, mikä tuntuu sydämessä oikealta, mennä sitä kohti, vaikka matkan varrella pelottaisi ja epäilisi omia kykyjään, omaa arvoaan. Jatkaa matkaa, vaikka toiset huutelesivat soraäänia ja tuntuisi, että ui vastavirtaan. Siitä huolimatta on jatkettava oman totuutensa elämistä, oltava uskollinen ja rehellinen itselleen. Ensin on kuitenkin hiljennyttävä niin paljon, että kuulee sielunsa äänen, taltutettava pelot ja möröt ja asteltava tulta päin.

Illallisella suurin osa pariskuntia. Minä ja muutama muu yksin matkustava nainen erotutaan joukosta. "Only one ?" "Yes." Only water?" "Yes." Maailmannaisen elkein osoitan välinpitämättömyyteni asiasta. Kirja pöytäseuralaisenani ja muutamia sananvaihtoja ranskalaisten, saksalaisten ja espanjalaisten kanssa. Hovimestarit ja tarjoilijat suloisen avuliaita. Hienostuneessa aulabaarissa Ann-Marie soittaa Michael Jacksonin Earth Songista pianoversion ja Myrskyluodon Maija sykähdyttää tuulahduksella kotoa. Illan flamencoesitys saa täydet pinnat ja uppoutuessani tanssijoiden tunnelmaan, tunnen olevani yksi heistä. Upea kuu sysimustassa yössä valaisee tieni asunnolleni. "Hopeinen kuu luo merelle siltaa..."

 Suuria elämän muutoksia minulla lyhyessä ajassa. Retrospektiivisyys auttaa näkemään "urotekoni". Laineiden tyyntyminen, pinta pläkäkirkas. Retrospektiivisyys auttaa arvostamaan itseäni ja saavutustani ja sitä, että tahdon jatkaa eteenpäin. Annan itselleni hatunnoston siitä, että toteutin käänteentekevän unelmani tulla VitalDanza -ohjaajaksi. "Sängynpohjalta parketille."  Tunne siitä, että olen oikealla polulla, on niin vapauttava. Päämäärän löytyminen, selkeä suunta loksauttaa palaset täydellisesti paikoilleen ja elämä tuo juuri ne asiat eteeni, mitä tarvitsen, jotta pääsen perille. Oman elämäni johtajuus tuo halun ohjata muita. Esiintymispelko on muisto vain, ainakin siinä patologisessa laajuudessa, mitä se pahimmillaan oli. Sen pelon taltuttaminen avaa ennennäkemättömiä ja kuvittelemattomia mahdollisuuksia elämässäni. Voin vihdoin olla se, mikä minun on tarkoitus olla. Kaikki henkilökohtaiset lapsuusajan traumojen käsittelyt ja parisuhdedraamojen läpikäynnit ja elämäni kokonaisuuden ymmärtäminen aina esi-isien historian vaikutuksesta minuun, tuo mielettömän tajunnan aukeamisen. Kaiken hyväksymisen ja anteeksiannon ja rakkauden elämää itseään kohtaan on suurin lahja, mitä olen saanut. Tämä on se perusta, se rohkeus, se itsevarmuus ja itsetunto, josta kaikki kumpuaa. Rakkaus elämään ja luottamus. Tunne siitä, että on johdatuksessa. Vahva intuitio. Valon löytyminen itsestä ja sen jakaminen ja kertominen muille, että meillä kaikilla on se Valo sisällämme.

Rentouttavia hoitoja spa-osastolla. Takaisin aurinkoon. Tilaa ja avaruutta kehoni ympärillä. Kuinka voin olla näin laaja? Pulssin rauha, kiirettömyys, askelten hidastuminen. Ravitseva loma. Laskeutuminen itseeni. Syvemmälle, syvempään hiljaisuuteen ja läsnäoloon elämässä ja siitä käsin toimimiseen arjessa.

Tilan tuntu. Olen hämmennyksissä välillä tyhjyydestä ympärilläni. En aina osaa olla sen kanssa. Surussa se on erilainen kuin ilossa. Surussa se on vielä tyhjempi, siitä puuttuu toiminnan energia. Tavallaan tosi kiehtovaa ja rauhan tunne silloin, kun on menettänyt jotain kallisarvoista, kuten isän tai parisuhteen, saa ihmettelemään, miksen ole paniikissa vaan rauhan tilassa? Ehkä turtumusta, tunnottomuutta. Suojelua. Surun väistyessä ilo saapuu säteillään takaisin, ja yhä olen tässä laajuudessa, mutta energia on aikaansaavaa ja tyhjyys on hyvää.

Lisää menetyksiä, isän jälkeen eno, nyt täti. Kevään muuttuessa vihreäksi ja kukkien puhjetessa loistoon, on paras aika saattaa isän tuhkat maahan. Tanssin ilosanoman julistaminen jatkuu työpajojen muodossa ja syksyllä jatkokoulutusta VitalDanzaan, ja siitä uusi unelma minulla, jota en vielä paljasta. Arkeen voimaa ryhmän ohjaajakoulutus kesän alussa, pitkäaikaissairaille työkaluja arjen jaksamiseen. Ehkä voin luoda omaa näistä kahdesta jonain päivänä? Kirja kummittelee mielessä ja on top kolmen kärjessä ehdottomasti, mitä tulee Omaan Ääneen ja Omaan Elämäntehtävään. Suunta ja selkeys.

Tuliaisena minulla on muutama muistiinpano vihkosessani; "kahden sylivauvan kohtaaminen vanhempiensa turvallisesta sylistä käsin. hetken viattomuus, niin koskettava. mikä taika! samalla hetkellä sielussani avautui puhtaus, ymmärrys elämästä. rauha, joka tuli hyväksynnästä omaa sisäistä lastani kohtaan. rakkaudesta häntä kohtaan, se kohta minussa, joka oli ollut kätkettynä tiedostamattomuuteen." " ymmärsin lopullisesti, ettei naiset ole kilpailijoita keskenään, olemme sisaria, olemme yhtä, tukemassa toisiamme, ylpeitä toistemme kauneudesta. ihailemalla ja kannustamalla toisia, oma sisäinen loiste ja kauneus kasvaa". " ymmärsin, että mies voi olla minulle ystävä. ilman eroottista latausta, ilman, että minun täyty miellyttää tai mielistelllä. riitän omana itsenäni, minä aito ja maskiton. mies, toveri ja veli."

La Gomera. Kiitos.

Kaipaus

"Vaikka luulen, että kuolisin, selviäisin, sinä myös", ote blogitekstistäni Ameebarakkaus. Sydämestä sydämeen säie yhden valkoisen sydämen muotoisen kynttilän valon varassa. Valon, joka minulle näyttäytyy hopean kimmeltävän kirkkaana, puhtaana ohuena nauhana. Nauhan toisessa päässä sinun pojan nauravat kasvosi, helisevä herkkä viaton sointu. Syksyllä poltin kolme sydämen muotoista kynttilää symbolina meidän tarinan loppumiselle. Yhden ostamasi jätin lasialustalle. Kokonaan en halunnut meistä vielä luopua. Selkeä valkoinen sydän jäi sykkimään, yksin vahvana, kiinnipitävänä. Toiveikkaana.

Vain teot ratkaisee, sanot.

Kirjoitan sinut käsivarren mitan päähän, poltan meidät kartalta.

Vaikka tiesin. Kerralla katkaistuna liian äkkijyrkkä, voi pongahtaa silmiin ja sokeuttaa. Annoit aikaa sopeutua, vähitellen irtaantua. Ei satu niin paljon, kun siedättää. Siedätyshoito. Edes takaisin. Vatvoo, huopaa ja soutaa. Tiedän kyllä, mitä pitäisi. Pakon sana, pitää. Etääntyy ja lähentyy. Kaikkien terapeuttisten parisuhdeoppaiden vastaisesti. Ei saa nähdä, ei varsinkaan seksiä saa olla, jos haluaa eroon toisista. Saatanan oksitosiini. Sen tuotanto lisääntyy rakastelun jälkeen, sivelyn ja silittelyn, halausten ja suukkojen. Hellyyden ja rakkauden. Ja sitä on. Tunnetta on, muttei mitään muuta. Ei mitään yhteistä kuin tämä sydämestä nouseva valo sinuun. Ei riitä, ei.  Nyt ripottelen sirolle lasialustalle vaaleaakin vaaleanpunaisempia tulppaanin terälehtiä yksinäisen kynttilän ympärille. Koristelen sen viimeiselle matkalle. Juhlistan meitä ja kiitän sinua. Kiitollisuus nousee. Kiitän elämää siitä, mitä sinä olet minulle tällä lyhyellä yhteisellä polullamme tuonut ja mitä elämä sinun muodossasi minulle halusi opettaa. Peilinä minulle ja minä sinulle. Kaksi äidin hylkäämää lasta. Erilaiset tarpeet siitä huolimatta. Toinen haluaa kietoutua, toinen haluaa vapaudessa lentää. Missä kuljimme kerran, rakastan tuota kirjan nimeä.

Missä kuljimme kerran ?

Epäröinnin alkumetreillä, ilon, keveyden ja valon maastossa, sanattoman sopimuksen virralla, tarrautumattomuuden ihmeellisyyden joessa, rakkauden ja intohimon laguunilla, toiveiden ja unelmien kummulla, läsnäolon kauneuden hiekalla, lämpimän ihon hellyyden auringossa, sylin turvallisessa mutkassa, keiton tuoksun kodikkuudessa, matkojen päässä, erilaisuuden varjoissa, menneisyyden luurangoissa, torjumisen luuloissa, herkkyyden ylimitoituksessa, tilan kaipuussa, vapauden huudoissa, oman elämän tärkeydessä, rehellisyyden realismissa, odotusten täyttymättömyydessä, arjen asioiden kohtaamattomuudessa, erillisyyden vuorella, vieraantumisen väistämättömyydessä.

Antaa huuhtoutua pois, valua kyyneleiden mukana. Ei ole mitään, mihin tarttua, ei ole mitään, mistä pitää kiinni, ei kahvaa ei ripaa, ei narua ei köyden pätkää. Silti en putoa. Tudum tudum. Hengitän, sydän lyö, iho on lämmin, käsi nostaa mehulasin huulille, juo, maistaa makeuden, nielen mansikan maun. Olen elossa. Sitoo liian paljon energiaa tietämättömyydessä riippuminen. Määrittelemätön suhde voi kestää määräajan. "Virallinen" suhde alentunut Rakastaja-Rakastajatar leikiksi, joka muuttuu vähitellen löysässä hirressä roikkumiseksi. Olen vapaa, en ole vapaa. Kumpikaan ei hirttäydy, mutta melkein tukehtuu ahdistukseen, kun tietää, mitä pitää tehdä eikä tee. Toivoo että toinen tekee. Addiktit. Manipuloinko sinut sanomaan sen ? Laitoinko sanat suuhusi ? Pakotinko kun en itse uskaltanut ? Vastuuton vapaamatkustaja tässä kohtaa. Sinusta tuntuu, ettei minulla mielipidettä. Kyllä minulla on paljon enemmän kuin luulet tai tiedät. En vain voi sitä sanoa. Jos menet rikki. Suojelenko sinua? Minua ? Meitä ? Mitä ? Ei ole mitään.  Miksi muka en voi ylipuhua sinua ? Koska tiedän, että näin on oltava. Juuri näin on tapahduttava. Juuri tämä on totuus. Tämä vaki-pano-business ( sinun sanat) ei enää palvele meitä kumpaakaan. Addiktit voivat huokaista helpotuksesta ja nähdä köysien putoavan maahan. Ne eivät enää sido kumpaakaan. Vapautettu energia on valloillaan ja on tilaa itsessä ja elämässä nyt tapahtua mitä tapahtuu vapaasti ja vuolaasti.

Rakkaudesta en pääse mihinkään. Rakkaus on. Elämää kohtaan ja sinua kohtaan. Surullisen haikeana näen sinut, ja aina vain lämpö täyttää sydämeni, kun viattomuutesi valkoinen vaippa värähtää varjona kuulaalla kasvojesi lämmöllä ja muistuttaa minua ohi kiitävistä hetkistä ja ohi kulkevista ihmisistä, joita me itse kukin elämämme aikana kohtaamme muistutuksena, ettei mikään ole pysyvää ja joudumme jättämään hyvästejä. Ihmisiä, joiden elämät hetkeksi kietoutuvat yhteen ja joiden on sitten aika jatkaa matkaa kukin omaan suuntaansa ja omaa ääntään ja totuuttaan kunnioittaen surun ja kivun kestäen ja ymmärtäen että asiat ovat juuri niin kuin niiden kuuluukin olla.

Silti. Minä olen lihaa ja verta, luuta ja ihoa, aisteja ja tunnetta, kaipuuta ja janoa. Nainen. Luonnollinen olento, luomakunnan eläin. Elämäni täynnä intohimoisia asioita, itseni toteuttaminen kasvaa kasvamistaan, rohkenen lisää yltämään olemaan se, mikä minä pohjimmiltani olen, täytän elämäni nautinnollisilla minua tyydyttävillä asioilla ja pystyn elämään elämäni todeksi ja itselleni voin olla uskollinen ainoastaan näin ja omalle äänelleni rehellinen, koska muuta en enää voi kuin seurata sisintäni. Keskeneräinen olen ja koskaan niin valmista minusta ei tule, enkä edes halua, jotta kaipaus toiseen, mieheen, loppuisi. Ei pakolla, ei ulkopuolelta tuotavan onnen takia, tai että olisin onneton ja yksinäinen ja yksin, tai sisällön takia, ei. Vaan sisäisen palon takia, sisäisen onnellisuuden takia, hyvän jakamisen takia, sielun kaipuun takia. Ja se kaipuun tyydyttäminen ei löydy syvältä sisältäni, ei nyt eikä koskaan, vaan toisesta ihmisestä, sielun kumppanista, joka näkee minut niin kuin minä olen. Vaikka sieluni on vapaa. Vapaus on sieluni elinehto. Tudum tudum. Silti.

Myönnän itselleni tämän. Hyväksyn tämän kaipuuni. Ja luotan elämään ja tiedän.

Kaipuu myös muille maille. Kaipuu tuntemattomaan tuntemattomien ihmisten kanssa tai ilman. Pois turvallisesta ja tutusta. Ilman jatkuvaa jakamista ryhmässä. Ilman ohjausta. Ei huutoa, ei halausta, ei katsetta. Vain minä, luonto ja elämä. Yksin sinne minne nokka näyttää. Hiljaisuuteen, kauneuteen, värien loistoon, pehmeyteen, tilaan, avaruuteen, uuteen. Luottamus ja voima. Minussa nyt.

Valkoinen sydämen muotoinen kynttilä palaa lempeästi ja rauhallisesti kuivuneiden terälehtien keskellä päästäen meidät irti kahleista ja vapauttaen energiamme uuteen. Meidät vapautetaan elämän virtaan liekin lepattaessa vastustuksen tai tekemättömyyden energian syttyessä tuoreeseen elämän sydämeen, joka on valmis uuteen liekkiin, uuteen roihuun.

Tudum tudum.

Jälleennäkemisiä ja keidas

18 vuotta on pitkä aika olla näkemättä veljeään. Viimeisin muistikuva Töölön sairaalan kirurgisen osaston vierailutunnilla vuonna 1995. Sitä edellinen 1987 Kuopion yliopistollisen sairaalan teho-osastolla. Nyt syynä isän siunaustilaisuus.

Isä vauvana ja Matilda -mummo

Eriytynyt perhe.Toisistaan vieraantunut suku. Myös fyysisesti. Kuka Tukholmassa, kuka Kuopiossa, kuka Helsingissä. Helpompi hengittää välimatkan päässä, vapaampaa elää omaa elämäänsä kietoutumatta liian läheisiin energioihin sisarusten ja äidin kanssa. Nyt luukut avattu, reväytetty auki sepposen selälleen ja olen sotkussa mukana tahtomattani. Lapsuuden aikainen tunnelma jyllää minussa ja selvittämättömät asiat, lähinnä rakkauden, hoivan ja turvallisuuden puuttumisen aiheuttamien häiriöiden korjaaminen keskenämme. Niin räjähdysherkkää. Yksi väärä sana, yksi arvosteleva lause, yksi syyllistävä äänenpaino. "Niin, Kikka on vielä ihan samanlainen kuin ennenkin. Kylmä, itsekäs ja kova."

Isä lukee runoja

Hotellissa Kuopiossa vaihdan huonetta ja saan selkeästi rauhallisemman huoneen. Olen järjestänyt siunaustilaisuuden suit sait ja viuh vouh saatuani tiedon isän kuolemasta Herttoniemen metroasemalla Vitaalitanssi Äiti Maan jälkeen. Juuri ennen joulua. Joulu aattona makaan yksin sohvalla ja tunnen hetken itsesääliä. Yksin hylättynä, isä kuollut, edessä viimeiset hyvästit. Odotan. Koko muu maailmaa kokoontunut rakkaiden kanssa yhteen. Minä olen ainoa maailmassa, jolla ei ole ketään.

Isä, Liisa -täti ja Matti -setä tyylikkäinä nuorina

Ihmeellinen maaginen rauha imaisee minut toimiessani isän kuoleman jälkeen. Tapahtuu mitä tahansa, pysyn itsessäni, rauhassa sieluni keskiössä, alavatsani peitteissä, sydämeni takana. Hengitän ja kuulen ääneni tyyneyden puhelimessa valitessani arkkua. Hitaasti tulevat sanat rauhoittavat myös langan toisessa päässä olevaa, kun luen runon hautausurakoitsijalle kukkavihkoani varten. Olenko tämä minä ? Kaiken tapahtuvan keskellä tunnen olevani turvassa jonkun kuvun sisällä. Minua ohjaa suurempi voima. Tiedän. Tunnen sen. Joitain viikkoja olen ikään kuin toisessa ulottuvuudessa, viereisessä. Muut ovat toisessa. Ei minua koske kokouksen esityslistan asiat. Minut on vedetty jonnekin muualle.

Pohjolankadun kodissa 60-luvulla. Minä isän sylissä, siskoilla samanlaiset mekot, veli Juha pellavapää. Vieraita kylässä

Äitini koti. Odotan veljeäni ja hänen vaimoaan saapuvaksi iltaa ennen isän siunaustilaisuutta. Hieman jännittää. Liikuttaa. Ovikello soi. Näen rouvan ensin, tutut kasvot facebookista. Halaus. Oven takana veli. Kyyneleet täyttävät silmäni ja itkun nyyhkytykset hytkyttävät vartaloani ja vääntävät kasvoni. Halaus, halaus ja uudestaan halaus, vaikeaa irrottautua. Velikin on liikuttunut, muttei pysty sitä niin avoimesti ilmaisemaan. Pidättelyä. Koko elämä valuisi minusta kyyneleinä ulos, jos sallisin kaiken tapahtua, mikä haluaa tapahtua. Se jää lihaksiini, vartaloni kipupisteisiin. Vielä on paljon työtä.

Veljeni silmälaseineen, tyylikkäästi harmaantuneine hiuksineen, jotka ovat trendikkäästi sekaisin. Iän tuoma pinkeä vatsapömppö. Paremman näköinen kuin kuvittelin. Vaimolla osuutta asiaan vaatteiden suhteen selkeästi. Nopea puheen rytmitys ja höpinä ennallaan. Sama sisäinen levottomuus ja epävarmuus. Veljeni Juha. Lämmin tuulahdus puhaltaa sisälläni.

Hautajaisissa isosisko Eeva ja veli Juha asettuneet sivuille. Isä ja äiti

Palaan arvokkaan oloisen hotellihuoneen rauhaan. Jykevät kiviseinät, vanhoissa pattereissa suhisee lämmin vesi. Nuoruusmuistoja vastakkaisella puolella katua, Renkku. Kirka laulaa " surun pyyhit silmistäni..."ainakin perjantaisin ja lauantaisin lukioaikoina ja lakkaviski maistuu makealta. Hymähdän. Miten voi joku kaupunki tuntua niin tutulta ja kodilta ?

Yöllä lennän. Oi, kun olen kaivannut näitä lentounia ! Tanssin ja pyörin ja nousen ilmaan ja jatkan tanssia ja pyörimistä ja nousemista ja lennän ja liidän korkealla. Huuu!! Mikä vapaus ja mikä ilo ! Aamulla herään ja lattialle on laskeutunut valkoinen höyhen. Minulla on aikaa kierrellä sateisessa kaupungissa ennen H-hetkeä. Otan kameran ja leikin turistia omassa synnyinkaupungissani. Väinölänniemi, siellä minulle uusi korupaja, josta aloittelevalle kirjailijalle ostan kaulakorun, joka taiteilijan mukaan saa kynän lentämään. Runoilijoiden suosikki. Tuomiokirkko, Lignell & Piispanen, entinen Raninin tehdas, suloinen kahvila, tällaisen minäkin haluan.Kauppahalli, uusi kävelybulevardi, ja kalahallin tilalla paviljonki. Tori paikoillaan. Vihdoinkin.

Äiti ja isä kihlautuneet

Pyhän Pietarin Kappeliin, kiitos. Mustassa poolossa ja harmaassa hameessa ja saappaissa kopistelen kantoja. Askeleeni kaikuvat tyhjässä kappelissa. Takahuoneessa on arkku. Vaalea yksinkertaisen kaunis puuarkku, päällä valkoisia liljoja, isot vihreät lehdet. Tyylikäs kokonaisuus. Kyllä sinulla on hyvä maku, kiitän itseäni. Olen tullut katsomaan isäni ruumista. Ainoana meistä. Arkun lukot kierretään auki. Vatsassa tuntuu ilkeältä. Pidätän hengitystä. Siksikö olen niin rauhallinen, kun en enää hengitä. Pystyyn kuollut. Minäkin. Hetkeksi vain. Se jää niskaan, itku. Pystyn pinnistelemään vain joitain ohuita mitättömiä noroja silmistäni, minä, itkijänainen ! Ei tuo ole isäni, maksatautisen keltainen muumio, kasvot lommolla, suu hampaaton, pienen pieni kuihtunut paperimainen ruumis. "Niin, kun sielu on lähtenyt pois", vastaa kirkon mies ihmettelyyni isän ulkomuodosta. Absurdi olo. Otan valokuvia. Tuntuu sopimattomalta ja tuntuu, ettei minulla ole lupaa siihen, lupaa isältä. Niitä en julkaise. Siihen minulla ei ole oikeutta.

Isä, verhoilija taiteilee

Komea isä

Lasioven toisella puolen näen ihmisiä. Luulen, että he ovat jonkun toisten hautajaisten väkeä, kunnes tajuan, että he ovat minun sukulaisia. Serkkuja, setiä, äiti, siskoni Tukholmasta suuna päänä. Vaahtoaa ja höyryää niin kuin ennenkin. Isosiskoni, äitini tuuraaja minulle pienenä, tulenarkaa meidän energiat. Yhteentörmäys herkkääkin herkempi, alta aikayksikön, mikäli toinen ei hillitse itseään. Serkut ! Voi kun ihanaa ! Viimeksi mummon hautajaisissa vuonna 1979. Setä Lahdesta muistaa minut niin hyvin, että muistaa, ettei me olla ikinä nähty. Kyllä me olemme, mutta silloin kun minä olin lapsi. Pitää minua kolmekymppisenä. Kiitos ! Siskoni suureksi hämmästykseni sanoo tanssin tehneen minulle hyvää, olen nuortunut. Hei Kiitos ! Tämähän sujuu hyvin. Äitikin mukana, vaikka erosi isästä vuonna 1974. Setä Kuopiosta sanoo hänelle, että äiti on kunniavieras. Haloo, ei kai nyt sentään !? En puutu asiaan. Veli paikalle saapunut. Yksi puuttuu. Siskoni Kuopiosta. Ei pysty kohtaamaan tilannetta eikä sukua. Lääkkeet ja viina vie. Ymmärrän. Parempi näin. Häpeä olisi ollut liikaa tähän kaiken päälle. Miksi se on minun häpeä ? Mistä otan kaiken kannettavaksi vieläkin ? Syyllisyys varsinkin. Vastuu myös. Koska ne kaikki osoittavat sormeaan minuun, äiti ja isosisko varsinkin. Edelleen. Täälläkin. Miten voin yksin lopettaa tämän kierteen ? Riittääkö elinikäni perhekonstellaatioissa kiertämiseen perhesysteemini purkamiseen ? Tarviiko minun ? Lopeta jo.

Isän viimeinen leposija. Pyhän Pietarin kappeli, Kuopio

Violetta Parran Elämälle kiitos laulun viimeisellä säkeistöllä hyvästelen isäni. Kiitos elämästäni isä. Käy rauhassa levolle, lämmöllä, Kirsi.

Kuulen piristäviä yksityiskohtia isästäni muistotilaisuudessa. Ymmärrän, mistä kiinnostukseni vaihtoehtoislääkintään. Mustajuurta tuberkuloosiin kun lääkkeet eivät auttaneet. Hyvä isä ! Punottu kehto siskolleni Annelle. Oman siskonsa, tätini, keuhkoleikkauksen kustantaminen nuorena miehenä. Näen ennennäkemätöntä yhdennäköisyyttä isässä ja minussa isän vanhoista nuoruuden aikaisista kuvista. Kuulen uusia totuuksia suvustani, salattu tieto mummosta. Äpärä. Mielenkiintoni sukujuuriini herää voimakkaana. Mitä kaikkea verta minussa virtaakaan ? Kuka oli mummon isä ?

Matilda mummo poseeraa

Allekirjoituksia valtakirjoihin kuolinpesän hoitoa varten. Hoidan hoidan kaiken. Sitten huokaisen, kun aika on.

Kotona. Suurennettu isän valokuva katsoo minua lipaston päältä. Kuolema tekee jänniä temppuja. Kuolema tuo ihmisen lähelle, jonka on kuvitellut olevan niin kaukana. Minusta paljastuu isäni tytär.

Monipuolinen syksy. Ylös korkealle ja vauhdilla alas ja taas liitoon ja taas mahalasku. Niin, elämää. Kotona syli, joka tuntuu virvoittavalta keitaalta pitkän autiomaaharhailun ja kaktuksen terävien piikkien pistojen jälkeen. Levolta. Tarviiko tätäkään enää määritellä ? Rakkaus on rakkautta.

Suloinen kahvila Kuopiossa torin laidalla

Loppuja

Tieto isäni lähestyvästä kuolemasta rauhoitti. Kiireinen ja uutuutta ja erilaisia loppuja täynnä oleva syksyni hidastui ja pulssini sai levollisemman sykkeen. Ikään kuin ylleni olisi pudotettu suojaviitta, joka saa hengitykseni tasaantumaan ja sieluni hitaammalle liekille, ja joka antaa luottavaisen tietoisuuden siitä, että selviän tästä elämän vaiheesta.

Odottava kuolema nurkan takana hetkenä minä hyvänsä suhteuttaa asioita. Kuolema on väistämätön eikä se odota, jos se on tullakseen. Sitä ei voi anella olemaan tulematta tai tulemaan myöhemmin, sille ei voi sanoa, etten ole vielä valmis luopumaan elämästä, omastani tai toisen. Elämän ja kuoleman välille ei voi jäädä roikkumaan, olla välillä elossa ja välillä kuollut. Lopullisuus on se, minkä edessä ei ole vaihtoehtoja, minkä edessä ei voi muuta kuin ottaa vastaa se, mitä annetaan. Meiltä ei kysytä. On vain alistuttava ja toteltava kuolemaa.


Siksi se saa aikaan minussa rauhan. En voi jäädä veivaamaan välitilaan. Olla tai ei olla. Tämä on. Kuolema on. Piste. Selkeä yksioikoisuus, minulle ei anneta vaihtoehtoja. Isälle ei anneta vaihtoehtoja. Isälle on helpotus palata lopulliseen kotiin täältä maan päältä. Muistamaton, puhumaton, ymmärtämätön naurava hampaaton vanhus jo monen vuoden ajan. Yksinäinen ja hyljätty mies, jota en tunne. Mies, joka hylkäsi meidät kaukaisessa ajassa, kaukaisessa maassa. Mies, jota kohtaan tunnen myötätuntoa ja ymmärrystä ja aitoa rakkautta kaikesta menneestä ja menetetystä huolimatta. Tai voiko menettää jotain, mitä ei ole ollutkaan ? En tiedä, mitä sana isä tarkoittaa. Isä on antanut minulle elämän, muuta en tiedä. Olen kiitollinen tästä elämästä. En voisi olla kenenkään muun tytär.

Kauneus ja suru on tunne tai oikeammin tila, minkä aika ajoin tunnen. Nyt tunnen sen taas. Elämän edessä antautuminen, elämän aalloille heittäytyminen ja siihen luottaminen ja samalla menetyksen tunteminen suonissa ja siihen kiitollisuus ja hyväksyminen sekoitettuna ja vähän armollisuutta ja syvää surua ripoteltuna sekaan ja kuorrutus puhtaalla ja aidolla rakkaudella. Kauneuden ja surun sekasoppa on vapaa kaikesta syytöksestä ja katkeruudesta. Siinä ei ole mitään, mihin kiinnittyä, mihin takertua. Kauneuden eli rakkauden ja surun keitos on tiloista vapain, tila, jossa on syvin ymmärrys elämästä. Se on avoin elämälle ja kuolemalle, se sanoo, ota minut, olen sinun elämä. Kauneuden ja surun yhtäaikaisuus on pysähtyminen elämälle ja kuolemalle, se on läsnäolon täydellinen ilmentymä tässä hetkessä. Se on luopumista, periksi antamista, irti päästämistä, surun ja menetyksen kokemista yhdistettynä kiitollisuuteen. Kauneus ja suru yhdessä on syvin hiljaisuus minussa, puhdistava olotila, aitous ja pyhyys. Se on elämän tarkoituksen hetkellinen oivallus. Elämä ja kuolema ja rakkaus, niiden risteyskohta. Puhtain puhtaus. Rakkauden antamisen tila, kaiken pois antamisen tila. Kaikki ja ei mitään. Pilkahdus jumalallisuudesta. Häivähdys Ykseyttä. Taajuus, johon jäisin iäksi. Arkihuolesi pois heitä -tila.

Yksinäisyys muuttaa muotoaan. Parisuhderakkauden loputtua yksin olemiseni keveys ja halu ja toivomus ei olekaan niin kevyttä. Yksin olemiseni muuttuu pelottavammaksi ja raskaammaksi ja yksinäisemmäksi. Kun ei olekaan sitä omaa ihmistä siellä jossain, puhelinsoiton tai tekstiviestin päässä. Haluni olla yksin on minulle elinehto ja kaipuuni yksin oloon on suuri. Se aiheuttaa suurimpia ongelmia parisuhteissani. Ymmärrettävästi. Kun minulla on oma ihminen taustalla elämässäni, yksin olo on nautinnollista, turvallista. Nyt yksinäisyys tuntuu joka solussa, painaa hartioita ja kiristää päänahkaa. Tosin isän kuoleman läheisyys tuo siihen rauhaa ja avaruutta ja pystyn olemaan siinä ilman paniikkia. Tunnen, että olen osa jotain suurempaa kokonaisuutta ja elämä on jotain paljon syvempää. Minun ei kuitenkaan tarvitse luopua rakkaudesta rakastettuani kohtaan, saan edelleen rakastaa häntä, vaikkemme ole yhdessä. Minun ei tarvitse teeskennellä, etten kaipaa häntä ja rakasta häntä edelleen, ja se helpottaa. Helppoa se ei ole, erota rakkaudessa, ilman näkyvää syytä. Luopuminen parisuhteestani mahdollistaa minulle puhtaamman rakkauden häneen.

Yksinäisyyden syvä rohkea kohtaaminen kaikkine epämiellyttävine tunteineen syventää olemistani. Yksinäisyyden käsin kosketeltava muoto on uutta ja tunnen sen näin voimakkaana, kun en juokse sitä karkuun vaan otan sen vastaan hiljaisuudessa ja läsnäolossani tälle hetkelle. Olen yhtä yksinäisyyden kanssa. Olen yhtä luopumisen kanssa. Luovun kaikesta ja otan kaiken vastaan mitä tulee.

Samaan aikaan onnellinen ja surullinen. Minä olen. Onnellinen siitä hyvästä, mitä tunnen sydämessäni, rakkaudesta elämään. Elämän ihmeestä. Oman elämäni ihmeestä,  siitä aiheesta, mistä tämän blogini aloitin. Tapahtuuko ihme, tuleeko minusta tässä elämässä tanssin ohjaaja. Vital Development -koulutus loppui. Kahden vuoden taival ihanien ihmisten kanssa, joista on tullut minulle ystäviä ja läheisiä. Ainutlaatuinen yhteinen vaihe loppui, hieman haikea olo. Kyllä vaan, saan levittää Vital Development tanssin ilosanomaa eteenpäin, minun mielenterveyteni pelastajaa ja elämäni tarkoituksen antajaa, pelkojeni kohtaamisten alulle panijaa, uuteen lähtemisen innon antajaa, halun antaa muille rakkautta ja hyvää ja ohjata ihmisiä heidän oman valonsa lähteelle. Nyt se ei tunnu enää ihmeeltä vaan itsestään selvyydeltä. Hehkuttaminen ja yli-innokas tuulettaminen ei tunnu enää tarpeelliselta. Tämä tapahtui, minkä pitikin tapahtua. Tämä on paikka elämässä, jossa minun kuuluu olla. Totuuden ihme.

Luopuminen tekee alastomaksi, läpinäkyväksi. Halu olla aito, aidompi, aidoin. Halu pudottaa viimeisetkin epärehellisyyden rippeet elämästä, päälle liimatut tekopyhyydet, jotka lentävät päin näköä. Ei maskeja, ei muovia, ei keinotekoista olevinaan olemista. Vaan lihaa, verta, suoraa katsetta, jalkoja maassa, ihon kosketusta, totuutta tässä hetkessä, rehellisyyttä itselle.

Hyvästi isä, hyvästi rakas, hyvästi vanha elämä !

Täältä tullaan Uusi Elämä !

Miksi et lähtenyt ?

Miksi et vain lähtenyt ? Miksi jäit ja kestit ? Niin, en osaa sanoa. Saman kysymyksen voin kysyä itseltäni nyt, miksen vain lähtenyt.

Narsismin koukkuun joutuminen on yksi juttu, ja siitä irtipyristeleminen toinen. Itse ei ole enää oman itsensä herra tai rouva. Toisen lonkerot ovat kietotuneet sinuun, vallanneet sinut, oma minäsi katoaa. Raja itsen ja toisen välillä on epäselvä. Sinusta tulee toisen jatke. Henkilö, joka on kokenut saman, ymmärtää ja tietää. Sanoin sitä on vaikea selittää, mitä se oikein on. Pikku hiljaa elämäsi valtaa outo outous, ihmeellinen ihmeellisyys, selittämätön tunnelma, mielialojen vuoristorata, uhkaavuus, pelko, pahaa aavistamaton yhtäkkinen muutos, syyllisyys, ja pahinta kaikista, riippuvuus. Hiipivän hienovarainen manipulointi muokkaa sinua tiettyyn ( narsistin ) suuntaan, etkä edes itse tajua sitä. Kaikki vain tapahtuu pinnan alla, ja yhtäkkiä jonain pävänä saattaa herätä todellisuuteen. Saattaa siis. Minulla kesti kymmenen vuotta, enkä tiennyt herätessäni, mistä oli kysymys. Oli vain niin selittämättömän paha-olo. Ja siitä halusi pois, muttei tiennyt miten, koska oma voima oli kadonnut ja toisen käytössä. Ei voinut vain ottaa hattua hyllyltä ja sanoa adios. Siihen ei ollut työkaluja. Vaikka itse tiesin, että minun on päästävä pois, en päässyt. En noin vain. Pitkän pyristelyn ja edestakaissoutaamisen ja maanpäällisen helvetin jälkeen kyllä.

Olen kokenut, että olen käsitellyt asian itseni kanssa ja olen sinut tapahtuneen kanssa. En ole kuitenkaan täysin varma. Ajoittainen pelko, että joku toinen saattaa tuhota minun elämän, nostaa päätään. Ihan kuka vaan, ei ainoastaan Hän. Kuukausi sitten eräs ystävättäreni alkoi käyttäytyä minua kohtaan samalla tavalla, ja reaktio minussa laukesi päälle. Olen tuhon oma. Ex-ystävätär nyt ja hänen klaaninsa myös.

Tuon tämän helvetin nyt päivänvaloon ja toivon valon valaisevan pimeyden pois lopullisesti. Loisen lonkeroiden jäänteet sulakoot ja valukoot maan uumeniin.

Narsisimi on väärinkäytetty ja liian käytetty sana tänä päivänä. Oikeasti se on paha persoonallisuushäiriö, johon kuuluu tietynlainen käytös. Kaikissa meissä on narsistisia piirteitä. On tervettä nasrsismia ja on sitä toista. Sairasta.

Viimeisimmät kolme blogitekstiäni olen kirjoittanut tekstinä jo aiemmin. Jos aiot lukea ne, kannattaa lukea ne kronologisessa järjestyksessä, ensin Rakkauden Illuusio, sitten Irtiotto ja viimeisimpänä Ässä hihassa.

Halusin kirjoittaa ko. aiheesta ja paras tapa mielestäni oli julkaista jo olemassa olevat tekstini. Lyhyesti ja epämääräisesti kirjoitettuna sanomani ei välttämättä kuulostaisi samalta. Tarinoissani kerron suht yksityiskohtaisesti eräästä pitkästä parisuhteestani (10 vuotta + kolme vuotta ) ja tunnelman kehityksen kertomiseen tarvitsin pitkän version, toki voisin kirjoittaa kirjankin. Tekstit ovat tietysti lyhyitä ja katkottuja siitä, mitä todellisuus oli.

Miksi haluan paljastaa jotain näin henkilökohtaista koko maailmalle ? Olenko rohkea vai olenko hullu ?  Seurauksia en tiedä. Luulen, että ko. henkilö seuraa elämääni bloginikin kautta ja tunnistaa itsensä ja voi saada aikamoisen sätkyn. Mutta minua ei voi enää kukaan vahingoittaa. Minä en anna enää kenenkään itseäni vahingoittaa. Olen löytänyt oman voimani ja käytän sitä itseni puolustamiseen jos tarve vaatii. Jo Ässä hihassa tekstissä voima on minussa ja tulos siinä sen mukainen, mutta se voima silloin ei ole mitään verrattuna tähän voimaani nyt.

Joku osa minusta vastustaa kovin tätä aiettani julkaista tarina, mutta sydämeni ja sieluni ovat eri linjoilla. Minun täytyy kertoa tämä tarina, ulos minusta, heittää tuska käsivarren mitan päähän, todistaa, että olen vapaa. Vapaa pelosta.

Ja ennen kaikkea kertoa, että kaikesta voi selviytyä ja kaiken jälkeen elämään voi saapua ilo ja rakkaus. Kaikesta huolimatta. Ei tarvita syytöksiä ketään kohtaan, ei tarvita katkeruutta eikä kaunaa. Voi nähdä retrospektiivisesti asiat ja todeta, että tarvitsin tuon kokemuksen ja tuon ihmisen elämääni, silloin. Hän on varmasti yksi elämäni suurimmista opettajistani, opin hänen kanssaan itsestäni paljon.

Ja elämästä. Ja miten selkeästi näen nyt kaiken. Olen kiitollinen elämälle, että olen nyt siinä, missä olen. Sisälläni loistaa valo. Kukaan ei voinut viedä sitä minulta. Sisälläni asuu rauha ja luottamus. Olen minussa vahva. Voin kääntää elämäni yhden helvetillisimmistä traumoistani voimavarakseni.

Toivon hänelle vilpittömästi kaikkea hyvää ja sielutasolla tunnen rakkautta ja myötätuntoa. Kaikilla meillä on lähtökohtamme elämässä, kaikilla sukurasitteet tai kurja rakkaudeton lapsuus, esi-isien synnit jne. miksi meistä tulee tietynlaisia. Olemme kaikki syyttömiä, minä ja sinä. Asiat vain tapahtuvat ja niistä voi oppia ja ottaa ne kiittäen vastaan, ainakin sen jälkeen, kun niistä on selvinnyt ja herää tähän hetkeen.

Tarinoissa kerrotut henkilöt eivät ole kukaan enää elämässäni, paitsi ystävättäreni. Henkilöiden nimet olen poistanut ja korvannut muilla ilmaisuilla, myös tietyt paikat ovat xxx.

 Narsistinen personaa haistaa tietyntyyppisen persoonan. Jos haluaa käyttää sanoja saalistaja ja uhri ( inhoan tuota sanaa, enkä suostu sitä koskemaan itseäni), niin ihan fine. Saalistaja haistaa uhrinsa. Hänen tuntosarvensa väristen tunnistaa, hänen nänänsä vainuaa juuri sopivan. Sellaisen pehmeän, kiltin, muokattavan, jollain tavalla heikon, alistuvan, hymyilevän, valoisan ja iloisen, josta hän voi imeä loisen lailla ravintoa itselleen. Uhri myös tarvitsee saalistajansa. Näennäisesti voimakkaan, hurmaavan, kaikkitietävän ja osaavan omnipotentin, sujuvan ja sukkelan, älykkään ja komean. Symbioottisesti he imevät toisistaan itseltään puuttuvia ominaisuuksia, täydentävät toisiaan. Kumpikin kantaa kortensa kekoon. Kumpikin riippuvaisia. Addikteja toisistaan. Toinen, saalistaja, vain vaikuttaa siltä voimakkaammalta, mutta todellisuudessa hän pelkää eniten. Pelokas hätää kärsivä pikkupoika siellä sisällä, joka pelkää hylätyksi tulemista, niin kuin uhrinsakin. Molemmat valmista kauraa.

Elämäni oli tuossa pisteessä ( tarinat) kun lähdin mukaan Vital Development-tanssiin mukaan ja jo ensimmäisen  työpajan jälkeen minussa alkoi muutos. Muutos sisäiseen rakkauteen ja sielusta kumpuavaan iloon. Paljon paljon on tapahtunut kehitystä monissa asioissa elämässäni näiden kahden vuoden aikana, kohdannut pelkojani silmästä silmään, uhitellen jopa ja täristen haavan lehden lailla. Rohkeutta ja uskallusta kohdata elämä kaikkinensa, uskaltaa elää ja ottaa osaa ja olla oman elämäni sankari, subjekti, teon tekijä, joka saa jotain aikaan. Tulla esiin "mökistäni", ulos kaapista, mukaan elämään, paljastaa itseni, hei, tällainen minä olen, so what !? Tainnuttaa häpeä siitä, mitä minulle on tapahtunut, kaikki ne helvetit, jotka olen läpi käynyt lapsuudesta aina kolariin ja patologisiin parisuhteisiin. Silloin en voinut vaikuttaa niihin, ne vain tapahtui. Nyt olen tietoisempi ja heränneempi, mutta vain sillä tasolla kuin voin nyt olla. Huomenna olen taas viisaampi. Aina vain sillä hetkellä valmius johonkin, ei yhtään enempään. Siksi haluan olla armollinen itselleni ja antaa anteeksi, etten pitänyt itsestäni parempaa huolta. En osannut. En silloin.

Nyt paistaa aurinko. Sisäinen matkani on ollut antoisa ja jatkuu edelleen. Uskomatonta hyvyyttä, rakkautta ja iloa olen löytänyt itsestäni, toisesta ja elämästä. Myös kurjaa roinaa olen oksentanut ulos, niin kuin nytkin teen noiden tarinoiden muodossa, kun ne julkaisen. Minun on pakko, sisukseni pakottaa minut. Puhdistanut itseäni olen ja puhdistan edelleen.

Elämässäni on ihana hellyttävän valoisa mies, joka ei ollut vielä lähelläkään minua, kun nuo tarinat kirjoitin. Joo, tahdon uskoa, ja uskon ja tiedän kokemuksesta, että niin ulkona kuin sisällä. Sitä vetää puoleensa juuri sitä energiaa, mitä itse säteilee. Rakkautta kaikille <3

Ässä hihassa

Tunnuslauseekseni on vuosien mittaan muodostunut ”on pelattava niillä korteilla, mitä on jäljellä”, elämän jakaessa eteeni vähän väliä huonosti sekoitettuja korttipakkoja. Ilmeisesti elämä on vakuuttuneempi pelitaidoistani kuin minä, koska elämän pöytä on valinnut minulle kovien kundien sarjan, ainakin peleistä päätellen.

 

Nyt oli niin sanotusti kovat piipussa ja minun oli päästettävä sisäinen pelihaini valloilleen ja antaa palaa, syteen tai saveen. Kukaan muu ei tätä voittoa tai häviötä minulle korjaisi, vain minä. Tärinästä ja tutinasta huolimatta istuin rohkeasti viimeiseen erään vastustajani kanssa.

Vastapelaajani pelityyli oli totuttuun tapaan häikäilemätön ja häpeämätön, hyökkäävä ja aggressiivinen, raju ja raivokas. Hän heitti kortit suoraan silmieni eteen röyhkeästi varmana voitostaan rintaansa pöyhistellen luullessaan lyövänsä minut, mitätöidyn mollamaijansa. Pelurin paljastamat kortit olivat härskejä, kuten avoin kyttääminen, seuraaminen, herjaavat sähköpostit, kirjeiden pudottaminen postiluukusta, moottoripyörällä eteen kurvaaminen ja uhkaava pelotteleva puhe. Tässä vaiheessa oma pelini oli vielä tarkkailua, ja vastustajani tietämättä säästin kaikki hänen minulle ojentamat kirjalliset todisteet. Muut hyökkäykset ja kyttäyskeikat kirjasin ylös intuitiivisesti vaistoten, että minulle olisi niille vielä tosi käyttöä.

 

Pelurin iskiessä nyt pahimman suoransa eli hyökkäykset Z:n (miesystäväni) suuntaan oli minunkin kaivettava mollamaijan sisuksista ulos se täydellinen nainen, joka pystyy mihin vaan. Exäni seuraamme väkisin tunkeutuminen koira lenkillä rannalla ja hänen minun yliampuva morkkaaminen ja haukkuminen ja Z:n tökkiminen rintaan sekä Z:lle alkava tekstiviesti tulitus, jossa minua sairaalloisen perverssisti hän herjasi tarkoituksena eliminoida Z elämästäni, eivät jättäneet minulle kuin yhden vaihtoehdon.

Vastustajani oli hölmön tietämätön käsissäni olevista ässistä. Hän jatkoi korttiensa latomista, mutta minä olin aloittanut oman hiljaisen ja varman pelini siellä taustalla. Minulla oli kirjallisia todisteita ja minulla oli henkilötodistajia. Minulla oli kyky kirjoittaa tapahtumat selkeään rehelliseen muotoon. Minä voisin puolustautua ja minä voisin saada tämän pirun pelin loppumaan.

Yön hämärässä surffailin netissä ja täytin tarvittavan sähköisen paperin. Asianajajat, joille olin soitellut, olivat epäileväisiä maallikon kyvyistä täyttää kyseinen lomake ja lähes vakuuttuneita, että ilman heidän ammattitaitoaan, mahdollisuuteni saada tahtoni täytäntöön oikeussalissa, oli olematon. Heidän tuntipalkkansa oli huikea, joten päätin kokeilla onneani omin avuin.

Aamulla vesisateessa, taksilla kurvasin Itäkeskuksen poliisiasemalle ja aikomukseni oli jättää hakemus sinne. Pääsin jonon ohi takahuoneeseen esittämään asiani. Poliisi sai minut vakuuttuneeksi, että nopein tapa saada asia etenemään, oli viedä se henkilökohtaisesti Salmisaareen Käräjäoikeuteen. Plan B siis, ja sinne. Kallis taksikeikka, mutta sen väärtti. Olin punaisessa urheilupusakassani ja farkuissani ja valkoisissa tennareissani väriläiskä tummiin jakkupukuihin ja pukuihin sonnustautuneiden juristien joukossa, kun vilahdin vauhdilla turvatarkastuksen läpi. Jätin lähestymiskieltohakemuksen kansliaan. Jäin odottelemaan ässäni muhimista ja sen lopullista vaikutusta jännittynein mielin.

Juhannus lähestyi ja halusin käsittelyn olevan ohi ennen keskikesän juhlaa. Muutama puhelu tuomarille ja tuomari taikoi kalenteristaan minulle sopivan ajankohdan. 

Vastapelurini pelasi koko ajan näkyvästi häiriköiden. Kunnes iskin valttini pöytään. Päivää ennen istuntoa hän sai haasteen. Hänellä ei olisi paljon aikaa valmistella puolustustaan, tosin yli-ihmisenä hänellä oli McGyverin kyvyt, joten en vielä nuolaissut.

 

Nukuin edeltävän yön horroksessa ja vastoin tapojani singahdin ylös kuin vieteri. Käräjäoikeudessa olin aivan liian aikaisin, ja pitkä odotusaika lisäsi jo käsin kosketeltavaa jännitystäni. Oikeuden minulle lähettämässä haasteessa oli ollut ohjeet, mitä kaikkea joutuisin esittämään oikeuden edessä. Olin siis kirjoittanut itselleni alkupuheenvuoron, asian perustelut ja todisteet sekä loppupuheenvuoron. Jännitin esiintymiskammoisena puheitani, jännitin exääni ja jännitin lopputulosta. Olin kauhusta kankea kävellessäni salin ulkopuolella vuoroa odotellessani. Juttua kanssani heitti helvetin enkelin näköinen tyyppi. Hänellä tuntui olevan kokemusta käräjistä ja ajattelin hänen olevan rikollinen, joka joutuu harva se kerta käräjöimään. Yllätyksekseni hän kertoi olevansa juristiopiskelija ja lopullisesti hän yllätti minut tullessaan kuuntelemaan minun asian käsittelyä.

Oli aika. Peluria ei näkynyt. Jättäisikö tuo mielestään syytön ja viaton ja väärinkohdeltu ja toimintaansa täysin oikeutettu herra Peluri saapumatta? Tietäisikö tuo jossain sielunsa syöverissä menneensä tällä kertaa liian pitkälle ja ettei hän voisi perustella hyökkäystään minun yksityisyyttäni ja elämäni tuhoamista kohtaan? Huokaisin syvään ja hieman vapautuneemmin astelin oikeussaliin ja istuuduin alas asettaen kansioni pöydälle eteeni kuin asianajaja ikään. Ylhäällä edessäni patsastelivat tuomari ja käräjäoikeuden sihteeri ja joku kolmas. Sivulla, harvinaista näissä istunnoissa, oli syyttäjä kuuntelemassa. Taakseni jäi parrakas ystäväni.

Puhuessani jännitys katosi. Esiinnyin varmasti ja puhuin johdonmukaisesti täysin vapaasti ilman papereitani asiani sisäistäneenä. Kertomukseni oli sopusoinnussa hakemuksessani kirjoitetun tekstin kanssa eikä asiassani ollut mitään epäselvää. Tuomarin kai kuului edes vähän tökätä minua. Hän naurahti ja kysyi, miksi olen säilyttänyt nuo kammottavat sähköpostit. Vastasin, että tiesin jonain päivänä istuvani tässä.

Peluri oli hätäpäissään lähetellyt monia pitkiä sähköposteja tuomarille vuorokauden aikana. Ei kuulemma olisi kestänyt nähdä minua.

Käsittelyn loputtua olin huojentunut ja tyytyväinen omaan suoritukseeni. Ja aloin itsekin olla vakuuttunut pelitaidoistani. Lähestymiskielto astui voimaan heti.