Omalla vastuulla

Oivallinen päivä siskoni tuhkien sirottelemiselle isän, mummon ja ukin viereen. Toukokuun kesäinen päivä aurinkoineen ja sinisine taivaineen, vihreine lehtineen ja satakielen lauluineen. Katson tarkkaan reitin haudalle kirkon miesten kanssa ja painan muistiini jättikoisen kuusen. Muistaisinko kuusesta haudan paikan? Monet kerrat jo kävellyt tuon reitin, mutta hautausmaalla en osaa suunnistaa lainkaan ja kaikki näyttää samalta joka suunnassa.

Meitä on pieni kaarti, vielä pienempi kuin muistotilaisuudessa. Asettelen hautakiven viereen aniliinin punaisia ruusuja riviin, yksi jokaiselle maan alla olevalle, tai missä he nyt ovatkaan. Annen lempiväri, räiskyvän iloinen, ei ujostele eikä peittele kauneuttaan. Loput kimpusta vien äidille sairaalaan. Heti huokaistuani perukirjoitusten jälkeen, soitto sairaalasta, "Turuttanut itsensä lääkkeillä ja kaatunut rollaattorin kanssa ja murtunut se ja se." Nyt tila huonontunut. Siivoan lähtiessäni äitini kodin, lakanat kuivumaan, kuivahtaneet kukinnot pois, lehtipinot ojennukseen. Puhdas tuoksu. Tänne on hyvä kotiutua. Palaako äiti enää kotiin? Elämänsä vaikein kokemus, oman tyttären kuolema. Vai oliko Anne minun tytär vai sisko, ihmettelee äiti hämmentyneenä sairaalavuoteella sormi suussa.

Kiitollisena otan vastaan suruvalitteluja ja jaksamistoivotuksia. Ja vähän ihmeissäni myös. Luulevatko he että itken vain ja suren ja suren enkä kykene mihinkään? Voi ei. Pitäisikö minun sitten? Mutta minähän nautin elämästä. Kuopiossa käydessäni savon mönkerryksestä, ihmisten avoimuudesta, lapsuusmaisemista ja äidin luona sairaalassa nauraa kailotan kahden höperön huonekaveruksen elämää suuremmille tokaisuille.

Tämä suru ei ole pinnalla. Tämä suru ei häiritse arkea. Tämä suru ei niiskuta nenää eikä vieritä kirkasta kyyneltä silmäkulmasta. Tämä suru voisi antaa luulla ettei surua ole lainkaan. Tämä suru voisi antaa illuusion ettei välitä, että on kylmä eikä tunne mitään.

Tämä suru on syvällä.

Sen kuulee hiljaisuudessa. Se hivuttautuu syvyyksien uumenista kun sukellan sieluuni. Se kumpuaa kehosta kun matkaan alas lihani lähteelle. Se antaa maistiaisen maustaan kun antaudun hengitykselleni. Se tervehtii minua karjaisullaan kun rohkenen kohdata sen silmästä silmään. Se näyttää minulle kasvonsa kun uskallan katsoa sen palavia silmiä suoraan katsetta kaihtamatta. Se ottaa minut tuliseen ja tuskaiseen syleilyynsä kun annan periksi ja kietoudumme yhteen. Siitä tulee rakastettuni kun en vastustele. Yhdessä suruni kanssa koemme menetyksen, menneisyyden, muistot, tragedian, kaiken sen elämän alusta elämän loppuun, Annen, minun, meidän perheen, suvun, kansan, kansakuntien, koko maapallon, kaiken ja kaikkeuden. Kaikessa kaikkeudessa ei ole mitään pelättävää eikä menetettävää eikä menetystä ole. Kivusta tulee ystäväni ja tuska ja kauneus, suru ja rakkaus punoutuvat yhteen niin että samaan aikaan nauran ja itken ja koen suunnatonta surua ja makeaakin makeampaa rakkautta ja kauneutta, eikä sille ole sanoja, suloisen kipeää melkein, suolaista ja makeaa. Se vain on käsittämätöntä olemista, minkä tiedän olevan totta. Se on paikka minussa (kaikissa), jossa asuu rauha ja ilo, kiitollisuus ja armo, rakkaus, kaikki.

Tälle surulle ei tarvitse surunvalitteluja. Tämä suru on ymmärrys. Tämä suru on näkökyky. Tämä suru on selkeys. Tämä suru on elämä ja rakkaus.

Syvä surun paikka tulee aina olemaan sydämeni nurkassa, pääsen sinne loppu elämäni ajan milloin tahdon.

Siskon kuolema sai aikaan parantumisen alkamisen ketjun, niin tahdon uskoa, niin valitsen uskoa, niin päätän uskoa. Haluan niin parantua, kaikesta mahdollisesta kuonasta ja kertymästä. "Paranna ensin suhteesi äitiisi, niin parisuhdeongelmasi katoavat," jostain kerran luin. Perhekonstellaatiossa ja hengitystreineissä helmikuussa tein voimakkaita kohtaamisia menneisyyteni kanssa, paljon liittyen äitiini.  Nyt elämässäni onkin painettu voimakkaasti hylkäämistraumanappulaani. Tunnen miten haava on edelleen vereslihalla ja miten toimin tietyissä tilanteissa siitä käsin. Hälytyskello soi!!! Enkö olekaan parantunut? Onko kaikki työ tehty turhaan?

Minulla on hetki aikaa. Antaa anteeksi, pyytää anteeksi, päästää irti. Olen luonut uutta suhdetta irtipäästämis -sanaan. Voisiko irtipäästäminen olla hyväksymistä, etäisyyden ottamista tunteeseen, tilanteeseen tai asiaan. Katsomista kauempaa, siirtämistä käsivarren mitan päähän itsestä, tarkkailijan ja havainnoitsijan paikasta käsin. Niin että avaruus pääsee itseni ja tunteen väliin, vapauttaa minut tunteen vankilasta olemaan sitä mitä olen. Antamalla tunteen tanssia läpi, ohi ja yli minun, huuhtoen ja puhdistaen minua. Olemaan rakkaus. Voisinko nähdä äitini elämän tahrimien linssejeni läpi puhtaana rakkauden täyteisenä olentona? Olentona jonka käytös on ollut vain rakkauden pyyntö? Minulla on vielä hetki aikaa.

Ja minulla on koko elämä aikaa.

Irtipäästämisen ja etäännyttämisen rinnalle otan sisäisen lapseni hoitooni, pysyvään hoitoon. Otan vastuulleni pikku-Kirsin hyvinvoinnin. Hellin ja rakastan valkohapsista pikkutyttöä, silitän päätä ja puristan rintaani vasten, hypytän polvella niin että nauru raikaa. Hädän hetkellä olen paikalla ja lohdutan. Minä aikuinen nainen, minä oman sisäisen lapseni äiti. Parantava rakkaus on minussa, jos ja kun valitsen käyttää sitä. Pakahduttava lämmin rakkaus sykkii sydämessäni pikkutyttöäni kohtaan ja on aina siellä. Turva ja tuki, rakkaus ja lohtu.

Oman elämäni luominen.

Minun vastuulla.

Kuuleeko maa

Halolla päähän. Potku vatsaan. Matto vedetään jalkojen alta. Illuusiot rikotaan. Kupla puhkaistaan. Mitä kaikkia sanontoja on sille, kun todellisuus muuttuu hetken murto-osassa epämiellyttäväksi painajaiseksi? Vai siis muuttuuko todellisuus tai voiko todellisuus ylipäätään muuttua? Todellisuus on sitä, mitä se milloinkin on, vaikka epämiellyttävää painajaista. Todellisuus on nyt. Illuusiot siis rikotaan ja kuplat puhkaistaan. Illuusiot itseluodusta lintukodosta, joka on suojassa kaikelta pahalta. Mielen luoma kupla siitä, ettei salama iske samaan kohtaan kahdesti tai kolmesti tai neljästi tai ainakaan viidesti.

Oh boy, kyllä meikä on lentänyt.

On ollut tapahtumarikas vuosi, elämäntäyteinen, käänteitä pullollaan, kasvua, iloa, rakkautta, luopumista, irtipäästämistä, uusia tuulia ja uusia ihmisiä, naurua ja kyyneleitä, surua, rohkeutta...elämää täydellisimmillään elämän virran viedessä pelkoja kohdaten ja intohimoja toteuttaen, maistellen elämän makeutta ja karvautta, enemmän kuitenkin makeutta. Olen tuntenut olevani elossa enemmän kuin koskaan ennen. Olen ylittänyt omia rajojani ja mennyt oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kerännyt siten rohkeutta.

Ja ennen kaikkea, olen tanssinut.

Olen tanssinut yli vuoden Vital developent työpajoissa ja jo ensimmäisen työpajan jälkeen tiesin, että tämä on minun juttuni. Tanssin muoto, jossa saa ilmaista itseään juuri sellaisena kuin on ja josta voi kummuta elämään ihan mitä vaan, pääasiassa vapautumista ja avartumista ja rakkautta ja kasvua. Itämainen tanssi on vienyt minut mukanaan jo aiemmin aistillisilla rytmeillään ja lumoavilla liikkeillään ja naisellisuudellaan. Uuden tanssin keskus Zodiak on antanut minulle kosketuksen nykytanssiin ja esiintymiseen ja myös luovuuteen. Afron rytmit kutsuvat minua kaapelitehtaalle vuoden alusta. Ja kotona tanssilattiana toimii koko asunto lähes päivittäin, saatan "unohtua" tanssimaan pariksi tunniksi heittäytyessäni musiikin vietäväksi.

 Ja leijallut korkella...

Suon itselleni tuon sanottakoon siipieni avautumisen ja lentämään opettelun omillani korkeuksissa, jalat "lievästi" irti maasta vuoden aikana. Eihän se ole ihme, että pää menee pökerryksiin siitä kaikesta yhtäkkisestä hyvästä ja ihanasta ja ilosta, mitä tanssi on avannut minussa, varsinkin kun tanssin maailmaan lähtiessäni (VD) lähtökuoppanani oli mitä oli sillä hetkellä. Pitkäaikainen oma vankila mielessäni, omien rajojeni kuviteltu pienuus, ei mitään uskoa omiin kykyihin, pelon jumittamat lihakset, huoli terveydestä. Onneksi joku osa minussa sai minut liikkeelle ihmisten ilmoille, veti minut pois alisuorittamisen tilasta, sai aivosähkökäyrääni vipinää. VD- tanssi herätti minut eloon. Vastakohta oli aika raju sille, mitä oli ja nousin hetkessä sfääreihin. Olin otollista maaperää kaikenlaiselle kokeilulle. Vapautuminen omista kahleista yllytti minua mukaan moneen, ehkä minua oli helppo manipuloida ja ehkä olin välillä vietävissä, ulkoapuolelta ohjattavissa. En ehkä aina kyennyt tekemään itsenäisiä ratkaisuja ja kysymään itseltäni ja luottamaan itseeni, mitä minä oikeasti tarvitsen.

Ja objektiivisuuden löytyminen...

Loppuvuodesta aloin laskeutua ruumiiseeni, ensin vähän pakosta, kun kuumat aallot hyökyivät päälleni. Yhtäkkiset punastumiset ilman syytä ja vaatteiden edestakaisin veivaamiset lämmön ja vilun vaihteluiden vierraillessa kropassani. Silloin en voinut leijua, vaan olla vankasti vartalossani. Minustako "une femme d´une  certaine age" ( nainen tietyssä iässä) niin kuin ranskalaiset hienotunteisesti kutsuvat keski-ikäistä naista, joka lähestyy vaihdevuosia. Samaan aikaan rakkauselämäni roihusi kuumana ja olin ottanut energiahoitoja, enkä ollut ihan varma, mistä yhtäkkinen ylimääräinen lämpö oli joutunut minuun. Jotenkin myös tunsin, että minussa oli jokin este itseni ilmaisemiselle, jokin odotustila, joka halusi vapautua. Halu aloittaa jotain täysin omaa. Paloiko halu kutsumukseeni sisälläni ja liekitti minua? Joka tapauksessa aloin kyseenalaistaa tekemisiäni, ja kysyä itseltäni, mitä minä itse haluan ja tarvitsen, oikeasti. Aloin nähdä ne asiat, jotka jotkut muut olivat saaneet päähäni ja ne asiat, joita olivat lähtöisin omista päätöksistäni. Näin asioiden oikean tolan, näin asiat rehellisesti niin kuin ne olivat. Aloin luottaa omaan tuntooni. Herätys tähän maailmaan. Kauko-ohjausta en enää tarvinnut. Eräänlainen putoaminen korkeuksista tämäkin, hyvä sellainen, vahvasti ankkuroiva.

Ja epävarmuuden kanssa elämään opettelu...

Kaiken voi menettää kerta heitolla, se koskee mitä tahansa, ketä tahansa, kukaan ei ole turvassa menettämiseltä. Usein kipeimmät menettämiset tulevat puun takaa. Umpirakastuneena sitä luo illuusion pysyvyydestä. Vaikka olevinaan tiedän teoriatasolla kaiken tuon, olen tiennyt sen koko aikuisuuteni, silti koskaan menettämisen tuskaisen veitsen iskeytyessä minuun, en ole valmis luopumaan, vaan sekoan ja sumenen pelonsekaiseen paniikkiin. Olen sittenkin vielä ihminen, en robotti tai teflon enkä henkiolento, olen lihaa ja verta, minulla on tämä ruumiini, en voi välttyä tunteiltani ja ajatuksiltani. Rakkaan ihmisen menettämisen hetkellä  "oma sisäinen valo, rakkaus itseen, oma ilo, syvähengitys tai meditaatio etc." on muisto vain. Paniikki on paniikki sillä hetkellä kuin se on ja silloin olen vain paniikissa. No, ok, olen läsnä paniikille. Piste.

Olenko lentoani lennellessäni kenties kuvitellut, että säästyn elämän tuskalta? Että tästä eteen päin olen erikoissuojeluksessa? Tuskin sitä, mutta olen luullut, että olisin jotenkin valmiinpi kohtaamaan ne tuskaiset hetket tyynemmin ja hyväksymään ne helpommin. Sen sijaan tarraudun edelleen mahdolliseen menetyksen kohteeseen enkä suostu luopumaan siitä siltä istuimelta, vaan yritän suojella itseäni tuskan kohtaamiselta kaikin keinoin. Ei ole olemassa elämässä sellaista kuin oikeudenmukaisuus, senhän nyt tajuaa jo, kun lukee sanomalehteä, mutta ei sitä ole kevyemmässä mittakaavassa omassa elämässäkään. Ei ole sellaista kuin depit ja kredit saldoa, koska oman käsitykseni mukaan olisin jo saamapuolella loppuelämäni, mutta elämän mielestä en. Tarkoitettu tapahtuvaksi tai ei, karma tai ei, oppiläksyä aina vain tai ei, elämänkoulu minua edelleen opettaa kovalla kädellä. No, lukijalle sen verran voin kertoa, että sain kokea hetken muistutuksen kaiken katoavaisuudesta silmänräpäyksessä, jossa minun tietoisuuteni elämän epävarmuudesta herätettiin henkiin taas. Todellisuuden ja mielen luoma palapelin keitos oli lähellä särkeä minulle ainutlaatuisen rakkauden ainutlaatuiseen mieheen. Selvisin säikähdyksellä, ja herätys ruususen unesta oli tarpeen. Ja kun ymmärrän, että kaikki on lainaa tässä elämässä, arvostan taas enemmän sitä, mitä minulla on. Ymmärrän, että vaikka olen jo kokenut mielestäni riittävästi yhdelle ihmiselle tässä elämässä maanpäällistä helvettiä, en ole siitä huolimatta turvassa, en ole immuuni pahan kosketukselle.

Ja maadoittunut...

Kaikkien noiden pudotusten seurauksena, henkiset asiat ja parisuhde ja elämä kokonaisuudessaan, minua vetää magneetin tavoin puoleensa the reality, real life, konkretia, tekeminen. Nautin taas yhdistelmästä kahvimuki täynnä maistuvaa kahvia ja Helsingin Sanomat ja uutiset ja tapahtumat maailmassa. Minua kiinnostaa taas tieto ja taito ja haluan päästä tekemään ja toteuttamaan. Maalliset asiat ovat tehneet paluun elämääni ja minä olen palannut ruumiiseeni, jalkoihini vahvemmin kuin koskaan ennen. Tunnen sen voimakkaasti. Seison taas maan kamaralla.

Ja nähnyt unia...

Samalla kun todellisuus nuiji minua hereille, näin kauniita rohkaisevia unia. Juuri kun "uskoni" oli hiipumaisillaan, juuri ennen kuin kyynisyys sai minusta otetta, unissa sateenkaaret väreillään sai minut kokemaan rakkautta ja kauneutta. Mutta yksi uni on ylitse muiden.

Kultainen hiekka-aavikko, jossa intiaani kävelee ja sitten nousee lentoon. Minä tunnen itseni nousevan intiaanin vierellä. Tunnen kuinka otan vauhtia ja ja pyrähdän lentoon. Kuulen valtavien siipieni viuhkeen. En näe itseäni, mutta tunnen itseni. Enkä ole tämä ihmisruumis, vaan olen kotka ja sivukatseella näen oman pitkän siipeni ja vieressä lentävän intiaanin, jonka olemus muuttuu koko ajan miehestä naiseksi, kauniita olentoja kultaisilla pienillä siivillä lentävät siinä vierelläni. Tunnen, kuinka lennän ja tunnen olevani silmieni takana, siis kotkan silmien takana ja tunnen oman voimani. Wau!! Tyyneys, vahvuus ja voima. Mikä tunne! Tasapaino ja harmonia, juurtuneisuus ja luottamus.

Tätä on usko omaan itseen. Ainut, joka pysyy ja on elämän loppuun saakka. Myös tosielämässä.