Kuolema traumalle

Kuolema unet ovat vaivanneet minua pitkään. Itse asiassa ne ovat lucid dreams, selkounia, joissa jossain määrin voin vaikuttaa unien sisältöön ja tiedän sen olevan unta, mutta silti ne tuntuvat todemmilta kuin unet joissa en tiedosta unen laatua. Selkounissa voin esim. lentää. Olenkin lentänyt kotkana aavikon yllä kuullen ja nähden siipieni majesteettisen havinan, olen lentänyt kolmipyöräiselläni ja tehnyt taitolentoa sillä. Ennen kuin minulla oli ajokorttia, ajoin autoa. Siis kontrolloidusti ja ohjaten itse unta ja tekemisiä siinä. Aina kun herään niistä, hieman on vapiseva olo, kun jotain outoa niissä on myös, kuten voimakas tuuli joka pyörittää minua tai näen olioita. Yleensä ne päättyvät kirkkaaseen valoon, mutta silti olen jähmettyneenä sängyssäni hetken aikaa. Mutta nämä joissa on kuolema läsnä voimakkaasti ovat olleet liian pelottavia. Yksi niistä seurasi minua unesta herättyäni valveille.....

Viime kuussa ollessani matkalla Fuerteventurassa pilkkopimeässä isossa hotellihuoneessani olin kuolemaleirillä. Kolkossa rakennuksessa oli ruumita pinossa ja minä yhden pinon päällimmäisenä. Elossa. Kuulin äänekkeitä lähestyviä marssiaskeleita tulevan kohti pinoa ja teeskentelin kuollutta, jotta henkeni säästyisi. Kun askeleet olivat kohdallani, heräsin hotellihuoneeni sängyllä, mutta askeleet jatkuivat huoneessani sänkyni yläpuolella ja käännyin äänien suuntaan ja näin hahmon, joka yrittti iskeä minua jollain pitkävartisella ja tappaa minut. Kauhun hetket kestivät onneksi lyhyen aikaa, mutta tuntuivat ikuisuudelta. Muistin joitain ohjeita tällaisten olioiden karkoittamiseksi erään kurssikaverin taholta ja noudatin niitä ja hahmo katosi.

Oli syy mikä tahansa, mistä nämä unet tulevat, ne tuntuvat virittäytyvän silloin, kun minun elämässäni on muutoksen tuulet tai olen erityisen valoisassa olossa. Kesällä ja syksyllä olinkin siunattu tältä osin, koska oloni oli kaikkea muuta kuin valoisa ja kirkas. Ihmettelin ja vähän ikävöinkin näitä öisiä jännitysmomentteja.

Keväällä olin uupunut ja olin sisäisesti pakotettu tekemään lopettamispäätöksen työpajojeni osalta. Olin väsynyt ja pettynyt. Olin pettynyt varsinkin niin sanottuun henkisyyteen( ks. edellinen blogiteksti) ja siihen, ettei minua oltukaan parannettu. Joku ulkopuolinen taho siis ei ollutkaan parantanut syvintä haavaani, joka on hylkäämistrauma, joka on ohjannut elämääni kaikilla tasoilla koko elämäni, vaikken sitä aina olekaan tiedostanut. Automaatio-ohjauksella käynyt minä. Oliko luvattu parantumista, joku kysyi. Ei ehkä, mutta kaikesta positiivisesta hehkutuksesta sen käsityksen voi tavallinen tallaaja kyllä saada, että on luvattu. En mene tähän sen enempää, mutta ehkä joitain asioita voisi tehdä toisin ja vastuuntuntoisemmin ja kertoa myös mahdollisista haittavaikutuksista toisin sanoen, mitä kaikkea kuuluu paranemisprosessiin. Että vaaditaan valtavaa vuosien kasvua ja voimaa ennen kuin todelliset muutokset tapahtuvat arjessa, ainakin jos pohjalla on trauma, joka ohjaa  elämää. Tosin alunperin en lähtenyt parantumaan mistään, kun aloitin käymään näissä erilaisissa työpajoissa. En tiennyt, että minun pitäisi parantua jostain. Parisuhdekuvioni toisti tosin samaa kaavaa, mutten tiennyt sen merkitsevän jotain syvempää ongelmaa.  En tiennyt, että minulla oli hylkäämistrauma ennen kuin olin pari vuotta näissä käynyt. Kuka sen minulle olisi kertonut? Äitikö? En ollut menossa terapiaan, vaan ensin tanssimaan ja sitten hengittämään ja sitten sitä ja sitten tätä. Ja sitten olinkin koukussa kaikkeen siihen kokemuksellisuuteen, johon verrattuna arkielämä tuntui tylsältä.  Toki monia positiivisia elämän muutoksia rohkenin lähteä toteuttamaan elämässäni jo varhaisessa vaiheessa henkistä matkaani, vaikka tärisinkin pelon sekaisin tuntein. Uskalsin uhmata pelkojani, vaikka ei se jännityksen tunne ikinä poistunut. En tiedä, miten tarkoituksenmukaista on vuosikausia mennä kohti pelkoja ja pitää stressitasoa korkealla. Vai olisiko terveydelle ja itselle suotavampaa kuunnella itseään ja rajojaan ja myöntää että jonkin mukavuusalueen ylittäminen on yksinkertaisesti liikaa? Ehkä se miten kursseilla opittu "joku" integroidaan elämään olisi hyvä keskustelun aihe ja ehkä joillakin kursseilla vähemmän olisi enemmän eli mentäisiin vähitellen traumaan, ns. titraatio.  Kuitenkin kaikki ollaan aloittelijoita, untuvikkoja jossain vaiheessa, jos tälle tielle lähtee, ennen kuin itsetutkiskelun myötä oppii itsestä ja toisista ja elämästä ja viisastuu. Toki vastuu on aikuisella ihmisellä itsellä, mutta siihen asti kun ymmärtää trauman koko kuvan ja sen miten se toimii meissä, olisi hyvä jos olisi tiedossa ennakkoon, että elämässä trauma voi aktivoitua pahoin, kun sitä lähtee sorkkimaan  ja miten selviydyn siitä, jos minulla ei ole ketään läheistä tai verkostoa ja vaikka olisikin. Vai selviänkö? Ja olenko silti valmis lähtemään matkalle?

 Tarkoitan siis koko ajan traumatunnetta, johon pudotaan kuin suohon ja joka vie mennessään eikä sieltä tahdo päästä ainakaan omin voimin ylös.  Se on eri tason tunne kuin normaali tunne, voimakas tila, lapsen hätä, paniikki, suuri epätoivo. Se ei ole pieni tai suuri raivo, mikä tapahtuu esim. liikenteessä törppöjä kohtaan, se ei ole pieni tai suuri suru, joka kirpaisee hetkittäin milloin mistäkin. Se on kuolema.

Hylkäämistraumani aktivoitui kesällä( eräs mies triggeröi kuinkas muuten) ja sai minut toimimaan paniikinomaisella tavalla ja riippuvuuskäyttäytyminen hetken rauhoittumisen vuoksi syöksi minut rahallisesti ahtaalle välillä. Olin kuin narkomaani, joka ei kestänyt todellisuuden kohtaamista. Koin, että olin pohjattoman yksin ja yksinäinen, masentunut, aamut alkoivat raskaina ja vastahakoisesti nousin kahvin keittoon. Olin varma, ettei elämällä ollut minulle enää tarjottavana mitään hyvää millään tasolla eikä varsinkaan minulla elämälle. Ihan sama vaikka kuolisin. Olisin ollut valmis lähtemään tästä maailmasta, mutta tiesin samalla etten tappaisi itseäni. Alakulo oli jatkuvaa ja syvää ja odotin koko ajan pelastajaani paikalle, joka tulisi ja veisi minut pois tästä kurimuksesta ja sanoisi että kaikki on hyvin.  Prinssi ei tullut (äiti ei tullut). Syytin kaikkia terapeutteja ja ohjaajia, jotka olivat tielleni sattuneet. Koin, että traumani oli avattu kaikilla näillä metodeilla levälleen ja nyt se rehotti verisenä eikä kukaan auttanut. Olin varma, että olin näin revitty auki koska olin kehollisesti tehnyt niin paljon kaikkea tunnetyöskentelyä, että nyt kun ero on off suhteesta iski, putosin syvälle pohjalle emotionaalisesti, suhteettoman syvälle tapahtuneeseen nähden. Itkin koko ajan, ikävöin ja mietin keinoja ja loitsuja (edelleen vaan) kuinka saisin asiat ennalleen. Kammo pimeän syksyn alkamisesta ja kaiken junnaamisesta paikoillaan vei minua yhä murtuneemmaksi. Oli tahmeaa ja turhauttavaa. Mikään ei virannut, jämähtänyt elämä vain. Silloin kun on tässä tilassa, kaikki puheet uhriutumisesta ja valinnoista on turhaa. Koska tässä kohtaa ei voi tehdä valintoja, koska siihen ei ole kapasiteettia eikä edes halua valita muuta kuin se vanha. Halua valintaan ei ole, koska trauma vetää puoleensa niin voimakkaasti, se on täysin sisäsyntyinen syvällä kehossa, ettei siihen tietoinen mieli, ainakaan minun tapauksessa auta vähääkään. Haluaa välttää kuoleman eli pakollisen muutoksen. Ainut keino kuitenkin pelastautua eli jatkaa elämää, on kuolla.

Missään henkisissä riennoissa en tietenkään käynyt, en edes tanssinut. Eristin itseni, vaikka minusta tuntui että minut eristettiin. Kaikki hylkäsivät minut. Tai niin minusta tuntui. Sen verran kuitenkin henkinen elämäntapa oli minuun iskostunut, että meditoin eli hiljennyin aina kun kykenin. Olin itseni kanssa juuri siinä hetkessä juuri sellaisena kuin olin ja annoin itseni kokea mitä kullakin hetkellä koin. Uppouduin yhä syvemmälle. Usein tuli pinnalle tunteita, joiden annoin vapaasti kummuta ulos itkun, äänen minkä tahansa muodossa. Yhä syvemmälle taas. Vajosin ja vajosin ja tein itsetutkiskelua yksin päivittäin ja koko ajan vähitellen. Koin suunnattoman ja tuskallisen yksinäisyyden, jollaista en ollut ennen kokenut ja kohdannut. Mörkö. Se voi olla pelottava kokemus, mutta kun antautuu pelolle, antautuu yksinäisyyden pohjattomuudelle, se voi olla myös helpottavaa. Huomasin että elämän edessä en voi muuta kuin antautua ja luovuttaa ja luopua. En jaksanut enää taistella, halusin rauhaa enemmän kuin mitään muuta. Rauha ei tule haluamalla. Rauha ei tule taistelemalla. Se tulee vain luovuttamalla itsensä elämän haltuun. Surrender.  Kuolla kiinni pitämiselle, tarrautumiselle, pakolle ja pakonomaiselle yrittämiselle, että asiat olisivat toisin kuin minä haluan. Kuolla hallinnan tarpeelle, luulolle, että elämää voi hallita, mikä on täysin inhimillinen tunne, koska hallinnan tunne tuo turvaa. Varsinkaan etten voi hallita muita ja muiden tahtoa ja halua johonkin muuhun kuin minun haluni. Tajuta että yksinäisyyden ja hylkäämisen kokemuksen takana on lopulta kuoleman pelko. Jos jään yksin, minä kuolen. Henkiinjäämisvietti. Eläimellisyys minussa. Lauma pitää huolen, jos jään yksin, kuolen. Tarvitsen muita. Luonnolliset eläimelliset vietit minussa ja niiden aiheuttamat vahvat emootiot. Olen syvällä ytimessä jo. Työnnyn yhä pohjempaan. Katson kuolemaa silmästä silmään ja minun on selviydyttävä yksin. Ei ole ketään, joka minut pelastaa. Ainostaan minä voin pelastaa itseni kuolemalla sille, mikä pitää minua halvaannuttavassa otteessaan, sille, mikä kierouttaa elämäni. Valmiina kuolemaan yksin yksinäisyydessä. Yksinäisyydelle ja hylkäämiselle.

Tätä teen koko ajan. Kuolen päivittäin asioille, joita en voi saada. Mitä enemmän kuolen, sitä enemmän koen rauhaa.  Kohtaan päivittäin luopumisen, luovuttamisen, antautumisen elämälle. On minulla Apuri, Jumala tai tietoisuus tai miksi sitä haluan nimittää, joka tapauksessa korkempi voima kuin minä. Hyväksyminen on sana siis. Hyväksyn elämän niin kuin se on. Minulla ei ole muuta keinoa enää elää. Muu keino on liian kuluttavaa, saa minut voimaan huonosti.  Pään iskeminen seinään sattuu. Ja tiedättekö mitä, elämä kaikilla tasoilla on helpottunut ja rentoutunut. Rauha! Todellinen vapaus! Voisin sanoa, että koen olevani kotona. Suunnaton kaipaus jonnekin on loppunut. Elämä testasi minua. Tämä tuntuu nyt niin kuin se olisi ollut loppututkinto, jossa joudun käyttämään kykyäni olla itseni kanssa rehellisesti yhä enemmän ja enemmän tässä hetkessä ylitsepääsemättömän vaikeasta kokemuksesta huolimatta. Pääsemättä karkuun itseäni.  Ymmärrys kurssien ja työpajojen tuomasta arvosta elämääni on selkeytynyt ja ymmärrys, että elämä toi eteeni pakolta tuntuvan tilanteen, koska olin valmis, vaikkei siltä tuntunut, käsittelemään vaikean traumaattisen tunteen ypöyksin. Ja yksin sen olisin joka tapauksessa joutunut kohtaamaan vaikka kädestäni olisi pitänyt kymmenen terapeuttia tai ystävää. Tämä kohtaaminen hylkäämisen kanssa, poisti sen. Olen vakuuttunut, ettei se enää koskaan samalla voimakkuudella iske minuun.  Luottamus, että elämä kantaa, on käsinkosketeltavaa. Vastuun ottaminen omasta elämästä täysin. Valintojen tarjottimen eteen tuominen. Tuntuu, ettei ole enää kysymys minusta, vaan jostain suuremmasta. Ihan kuin henkilökohtainen tarinan kerronta tai kärsimys olisi väistynyt, tai ainakin liekki pienentynyt. Kollektiivisuus ja yhteisen rakentaminen tuntuu tärkeämmältä kuin minä itse. Yksin olo on erilaista taas. Hyvää ja lämmintä. Rakkaus tuntuu ja on. Ilo on kuplivaa ja keveys on tullut raskauden tilalle. Ja nyt tunnen olevani  täysi ja täyteläinen ja tyydytetty kaikilla tasoilla, että välillä ajattelen, että mihin minä sitä toista tarvitsen (lue parisuhde).Vapaa toisesta, mutta avoin todelliselle rakkaudelle myös toisen kanssa.

Itsensä ja elämänsä oivaltamiseen, sen tarkoituksellisuuden löytymiseen, ei ole mitään kaavaa tai metodia. Loppu peleissä jokainen meistä joutuu kohtaamaan elämänsä  ja itsensä yksin, ja kuoleman. Minun kohdalla prosessi tapahtui näin, ehkä se oli tarkoitettu niin. Kehoni viisaus koki muodonmuutoksen "armosta" ja yht'äkkiä elämä alkoi voittaa ja valoa virrata ja sietokykyni yksinäisyyden tunteelle vahvistui. Hylkäämishaava alkoi saada ohutta parantumisen verhoa pinnalleen ja tulee paksummaksi koko ajan. Huomautan, että tämä ei todellakaan tapahtunut yhdessä yössä eikä kahdessa. Syvää masennustilaa kesti monta kuukautta ja tajusin, että oikeastaan olin ollut masentunut koko aikuisikäni syvällä itseni pohjalla. Viime vuosina se oli peittynyt kaiken elämyksellisyyden alle ja valtavien muutosten neljän seinän sisältä ihmisten eteen, ja ennen sitä olin riippuvuusparisuhteissa ja muissa traumaattisissa elämäntilanteissa kuten kolari ja siitä seuranneet leikkaukset yms.
  Koitko  ihmeparantumisen, vinoili eräs ja suuttui ja katkaisi välit, kun aloin voida hyvin. No, näinkin voi sanoa, että kyllä. En tuntunut tekevän mitään, ainoastaan luovutin.

 Kun olen sinut yksinäisyyteni kanssa, voin antaa myös toisille turvaa intensiivisellä läsnäololla. Lohtu, jonka olen löytänyt sisältäni, kasvaa sitä jakaessa toisille. Yksinäisyydessä ei ole mitään pelottavaa kun päästää irti ( kammottava sana, mutta olen rauhassa nyt senkin kanssa) ja sukeltaa sinne. Siellä odottaa rauha ja rakkaus ja tasapaino. Huomaan aidon myötätunnon itseäni ja toisia kohtaan kasvaneen, tosi tarpeen jakaa sitä hyvää mitä koen itse. Selkeys omista rajoista ja jalat maassa tunne on voimakas. Enemmän omassa itsessä ja omassa kehossa. Hyvä olo on kokonaisvaltaisesti laaajentunut kaikille elämäni alueille. Trauman aiheuttama negatiivisuus ei enää valuta myrkkyään. Ja jos jotain nousee, huomaan sen kyllä.  Koen oman maskuliinisen energian kasvun huikeena itseluottamuksena ja rohkeutena samalla kun treenaan lisävoimaa oikeaan jalkaani (vammautunut jalkani). Oikea maskuliinen puoli.  Mitä enemmän saan konkreettista lihasvoimaa ja kantavuutta siihen sitä enemmän tunnen kasvavani omassa voimassani. Liekehön tapahtuu vielä lisää ihmeitä, että kävelykeppi saa lopullisesti kyytiä jonain päivänä.

Selkounien maailma taisi kertoa minulle sanomansa myös. Loppukohtaus viimeisimmistä kuolemaunesta. On väkijoukko ja karnevaalitunnelma. Ihmiset liikkuvat eteenpäin iloisesti myllertäen ja tanssien. Sitten näen itseni punaisessa toppatakissa nauraen, kauniina, elämäniloisena. Ja se joka näkee, on Minä. Tämä valo Minä on minun edessä ja liikkuu taaksepäin samalla kuin minä liikun eteenpäin. Minä punatakkinen olen menossa kuolemaan. Valo Minä näkee selvästi kaikki yksityiskohdat kuten alaspäin suuntautuvan katseen ja ripset, minun vienon hymyn ja pelottoman valmiin asenteeni. Punatakkinen minä on valo Minän edessä, olemme lähekkäin, kasvotusten. Valo, tietoisuus sanoo punatakkiselle "tuo on pelkkä ruumis, ja se on vain mikä kuolee, mutta tämä pysyy". Tämä tarkoittaa sitä valtavaa rakkautta ja hyvyyttä, jonka tunnen unessa koko ajan laajentuneessaa sydämessäni. Valominä ottaa punatakkisen minän armolliseen halaukseen ja valominä ja punatakkinen sulautuvat yhdeksi. Herään ja itken valtoimenaan lähes aamuun asti puhdistavaa itkua. Sydämessäni tuntuu pohjattomalta ja kuumalta. Pakahduttava rakkaus.

Suru ja rakkaus.
Elämä ja kuolema.
Yhtä.

Selkounia

Taas näitä omituisia unia. Selkounia, lucid dreams vai monien anesteesien jättämiä jälkiä aivoissani vai jotain houkuttelevan yliluonnollisia, mitä eniten niiden haluaisin olevan? Silmieni edessä avautuu aarrearkku, jossa on pehmeän kultaisen keltaisen hohtavaa kultaa punaisen sametin päällä ja se on minun. Minua ympäröi turvallinen pumpulimainen sumu. Aarrearkkuun tipahtaa kultainen kolikko taivaalta ja silloin tiedän. Kuulen kolikon äänen selvästi, ihan oikeasti siis ja unennäön taso muuttuu joksikin muuksi kuin tavallinen uni. Tuttu tuulen tuiverrus puhaltaa hiuksissani ja kasvoillani.

 Nykyään voin säädellä puhalluksen voimakkuutta. Alkuaikoina tuuli oli hallitsemattoman voimakasta ja sen loputtua putosin takaisin todellisuuteen vinhalla vauhdilla. Nyt voin säädellä sitä ja tapahtumia näissä "unissa". Yleensä lennän erilaisin tavoin ja näen omien silmieni kautta. En katso kuvaa tai elokuvaa tai unta kuvana, vaan minusta käsin. Saatan olla kotkan silmien takana ja kuulla siipieni lepattavan lentoon nousun ja nähdä siipeni uljaan suuruuden ja kuivan aavikon avautuvan allani ja intiaanin juoksevan siellä omine sulkinensa. Tai lentää kolmipyöräiselläni ja tehdä maagisia temppuja sen kanssa ilmassa. Tai vain lentää ilman hahmoa tien päällä. Koko ajan tiedän kaiken olevan unta, mutta tunne on ihan kuin kaikki tapahtuisi juuri nyt oikeasti.

Mutta sitten niissä on jotain, jota en voi hallita. Edelleen jatkuu tunne, että kaikki tapahtuu erilaisella unen tasolla, ei unelta, vaan todelta, ihan kuin tietäisin jotain. Tuntisin jonkun toisen/toisten läsnäolon.

Aarrearkkuun pudotettu kolikko saa minut kiitollisuuden tilaan ja nostan kasvot ylöspäin kiittääkseni antajaa. Samaan aikaan minut otetaan hallintaan. Hellästi ja rakkaudella. Keltainen valo ympäröi kasvojani ja ne ovat pehmeät ja sileät. Silmät ovat kiinni, kun en saa päätäni käännettyä takaisin suoraksi vaan se pidetään jonkun toisen toimesta taaksepäin taivutettuna. Kuulen pienen pienen surinan, ikään kuin kääpiösahan, joka leikkaa kalloani auki. Tunnen, kuinka pääni sisuksille tehdään jotain. Kaikki on kivutonta, ihan kuin pakotettua rakkaudella. Minulle ei anneta vaihtoehtoja. Päälakeni on auki ja sula kulta on sana, joka kuvaa väriä ja tunnelmaa avatussa kallossani. En voi muuta kuin antautua, luopua vastarinnasta, jos sellaista edes on. Antautua tuntemattomuuteen.

Sitten herään. Yleensä heräämistä edeltää silmieni edessä kirkkaampaa kirkkaampi valo, valkoinen kulta, kullanhohtoinen tähti, pyöreä muoto, joka lähestyy ja lähestyy ja sykkii loistaen silmieni edessä ja takana. Joskus sateenkaarenvärit, kirkas turkoosi ja upea vihreä. Tunne on rakkaus, puhtaus ja tieto. Tieto jostain suuremmasta kuin minun kehoni, tunteeni, ajatukseni ja koko konkreettinen todellisuus, mitä se sitten onkin. Vaikka kokemus on ilo, niin herättyäni tästä tilasta, olo on vähän ravisteltu enkä välttämättä uskalla avata silmiäni tai mennä vaikka vessaan, jos vaikka näkisin jotain outoa.

Aarrearkku kokemuksessa herääminen oli yhtäkkinen ja selkeä.

"Eihän tuo ihan normaalilta kuulosta," ihmettelee rakkaani. En ole ollenkaan huolissani omasta mielenterveydestäni, vaan itse asiassa odotan näitä unia, ellen ole niitä vähään aikaan nähnyt. Koen niitä yleensä voimakkaiden kausien aikana, kun olen muutoksen kynnyksellä.

Jotain muuttuu niiden jälkeen. Joku viesti omasta alitajunnastani tai jostain muualta (edelleen toivomani taho ja itse asiassa uskomani) muuttaa minua. Niin kuin nyt.

En tarkoituksella kieltänyt itsestäni niin selkeää osaa kuin minun henkeni, jotta korostaisin ihmisyyttä ja ns. todellisuutta, tunteita, tunnemyrskyjä, ajatuksia, draamoja, tahtoa, voimaa, elämää, kokemusta, nahkaa, verta, ihoa, kyyneleitä, naurua, tarinoita. Se vain tapahtui ja sen oli tapahduttava, jotta se puoli minussa vahvistuisi ja veisi minua todellakin lähemmäksi "todellisuutta" ja rohkeammaksi toimia "ihmisyydestä" käsin. Pelottava paikka. Yksiulotteinen taso. Jotenkin turvaton, kylmä, rakkaudeton, suoritteinen paikka. Ollut liian kauan piilossa silmiltä, katseilta. Voinut elää omassa maailmassani, suojautua toisilta. Minun ihmisyyteeni kuuluu vahvasti henki ja yhteys jumalaan, universumiin. Ilman sitä elämäni on tylsää, harmaata, kivuliasta, vailla jotain. Henki huuhtoo arjen tylsyyden virraten lävitseni ja näen elämän, en vaaleanpunaisten linssien, vaan jumalallisen rakkauden läpi. Ihmisyys on mukana egon ja ihmisyyden ilojen ja surujen kera, mutta on myös valoisampi taso, joka kuorruttaa arjen ilolla, myötätunnolla, armollisuudella, hyväksynnällä, ymmärryksellä.

 Helpompi minulle improvisoida sielustani käsin siitä hetkestä mitä kumpuaa tai on kumpuamatta. Helpompi minulle sukeltaa kauheisiin tunteisiin ja kohdata itseni silmästä silmään, Helpompi minulle huutaa ja karjua ja rääkyä ja räkiä.Helpompi minun nauraa ja itkeä samanaikaisesti ollessani auki kaikkeudelle. Helpompi minun puhua tunteista ja kokea tunteita ja samaan aikaan olla itsessäni syvällä, mitä se syvä sitten tarkoittaakin. Helpompi minulle kokea seksuaalisuutta iho ihoa vasten ja samalla olla yhteydessä Suureen Lähteeseen. Kaikki tuo extreme on tullut minulle normaaliksi. Oman moskan, oman yksinäisyyden, oman pahan olon, oman pelon, surun, toivottomuuden kohtaaminen on minulle helppoa. Niin helppoa, että en muserru niistä.Tai mitä musertuminen on? Sitäkö että tuntee ja kokee tunteet? Sitten muserrun, jos se on sitä. Annan tunteen tehdä minussa tarvittava työn. Oltuani riittävän pitkään jossain epämiellyttävässä tunteessa, se vain poistuu ja tilalle tulee virtaavuus ja rauha.Sitä systeemiä ja tapaa, jolla se tapahtuu, en tiedä. Se vain tapahtuu. En yritä väkisin poistaa tiettyä epämiellyttävää olotilaa, vaan olen siinä. Olen vaikka masentunut jos olen. Se ei ainakaan tapahdu minulla tietoisella irtipäästämisellä. Vastustusbarometrini nousee korkealle kaikenmaailman oppaista, joissa esitellään kymmnetä keinoa kohti positiivisuutta, sataa asentoa iloon yms. Emmekö saa olla masentuneita, emmekö saa olla surullisia, vihaisia?  Minulle sana irtipäästäminen on melkein kirosana. Korvissani se on kulunut hokema, josta on tullut suoritus. Irtipäästämiseen on tunkeutunut pakko. Pakosta syntyy kahleet ja vankila. Se pilaa kaiken. Se ei auta päästämään irti. Voisiko irtipäästämisestä luopua? Ettei yritä päästää irti kaikin keinoin? Pikemminkin luovuttaa. Kun huomaan, etten yrittämisellä pääse irti, on melkein pakko luopua yrittämisesstä, on pakko luovuttaa. Silloin se tapahtuu.

Autenttinen minä. Kun voi vain olla joka tilanteessa se mitä on. Samaan aikaan kun on siellä pohjamudissakin, tavallaan ei ole siellä, tai on valon saattelemana ja se valo pitää pinnalla ja pinnan yläpuolella. Turvassa. Ja tietäen että se valo on totuus ja kaikki muu epätotta ja unta. Vaikka ne tuntuu todelta. Voisiko olla niin, että meidän todellisuudeksi kutsumamme maailma olisikin unta, yhteisen mielemme luomaa painajaista ja se valo ilo ja rakkaus ja rauha olisi totuus? Että me olemme unohtaneet sen?

Tässa yksiulotteisessa (henkisesti) maailmassa on haasteellista toimia autenttisuudesta käsin, ilman rooleja. Minun on myös vaikea toimia aitona minänä, silloin kun koen, että minun odotetaan olevan tietynlainen, käyttäytyvän jonkun roolin vaatimalla tavalla. Onneksi minulla niitä ei juurikaan ole, mutta se vähäkin tuntuu olevan liikaa. Pysyminen yhteydessä omaan keskiöön herpaantuu ja itse-epäily valtaa tilaa. Helppoa olla autenttinen samanlaisten sielun siskojen ja veljien kanssa, joiden kanssa kohdataan sisältä käsin, mutta hankalampaa kankean yhteiskunnan kaavojen kasvatin kanssa, joka arvottaa maailmaa eri tavalla kuin itse. Titteleiden, koulutuksen, materian, saavutusten, suoritusten, tehokkuuden, mitattavissa olevin keinoin. Voisinko tartuttaa häneen omasta itsestäni käsin sen valon, jonka taas koen minussa voimakkaana ja sulattaa kuorta ja ymmärrystä välillämme ja luoda aidon yhteyden toisiimme? Voisinko astua kontrolloituun maailmaan villinä ja vapaana luonnon lapsena? Oikeastaan normaalin ja epänormaalin käsitteet pitäisi vaihtaa toisin päin. Luonnollista on olla vapaa omassa itsessä, ja epänormaalia on suorittaa roolia. Voisinko ympäristöstä huolimatta olla vapaa omassa itsessäni?

Minulla on tunne, että olen menossa toimimaan tähän kontrolloituun maailmaan. Tähän asti elämä on tehty minulle "helpoksi", kun olen pystynyt jakamaan tanssin iloa ja tunteiden ilmaisua vapaassa ja eloisassa piirissä.( Pieni sivuhuomautus; helppoa ei ole ollut palata ihmisten pariin yli kahdenkymmenen vuoden potilaana olon jälkeen :) )  Syksyn aikana koin, että se voima ja varmuus oman itseni keskiössä on nyt todella niin vahvaa sykettä, joka kestää epävarmuuden tuulahdukset mielessäni ja pystyy jatkamaan siitä huolimatta, että aistii ympäristön jäykkyyden ja kovuuden. Syksyn aikana blokkasin, en tietoisesti, vaan tarpeen takia, jotta huomaisin, että kykenen nyt aloittamaan toiminnan eri tasolla, hyvin oleellisen osan itseäni, Yhteyden Kaikkeuteen, Hyvään ja Alkulähteeseen. Mutta tuo voima on minussa niin voimakas, että se tulee läpi nyt forcella enkä voi enkä halua sitä pysäyttää tai kieltää sen olemassa oloa. Ikään kuin kruunuchakrani tuossa unessa olisi avattu taas, kun itse pysyttelin tiukasti luulemassani rajatussa ihmisyydessä ( jumaluus pois ).

Minun oli ja on koettava tuo maallisuuden kokemus ja vahvistuttava sillä tasolla, jotta vihdoin olisin valmis elämään, jotta vihdoin uskaltaisin elää sitä potentiaalia, mitä tiedän sisältäväni. Mutta nyt voin jälleen ottaa mukaan siihen Valon ja Ilon, sen Suuren Universaalin rakkauden.

Olen kokenut tämän matkani aikani monia tasoja itsessäni, monia samojakin tasoja. Ne samat tasotkin on aina erilaisia eri kertoina. Syksyllä kun olin niin täynnä tunteita ja niiden ilmaisemista ja ihmisyyttä, minulle ikään kuin sanottiin "vihdoinkin tulit järkiisi, tervetuloa takaisin kotiin." Nyt kun taas olen löytänyt tieni sydämeen ja rakkauteen sisälläni ja universumiin selkeän ja vielä voimakkaamman yhteyden kuin aiemmin, minut taas tällä tasolla toivotetaan tervetulleeksi kotiin ja ihmetellään, missä olen ollut. Suuri rakkaus sydämessäni kaikkea ja kaikkia kohtaan. Tämä ei todellakaan ole vaaleanpunaista unelmaa, vaan syvää uskoa johonkin Suureen. Eikä vain uskoa, vaan sisäistä tietoa ja kokemusta pyhyydestä.

Kaiken tämän matkailuni eri tasojen välillä syventää sitä kulloistakin käsittelyn alla olevaa tasoa. Tunteiden, syvien tunteiden kautta nousu taas pohjattomaan iloon ja loistoon ja säteilyyn. Siitä toisesta kirosanasta, blissistä tulee todellista ja aitoa blissiä kun hyväksyy sen kaiken, mikä meissä liikkuu. Ne tunteet, ne ajatukset. On auki myös sille tasolle, jossa ne syntyy ja vaikuttaa.Ihmisyyteen kuuluu voimakkaasti tunteet, halut, ajatukset, toiveet, unelmat.  Ei ne poistu, vaikka samalla kokee yhteyttä laajempaan kaikkeuteen. Ne ei sulje toisiaan pois. Ne tukevat toisiaan. Ihmisyys käsittää ja sisältää myös jumalan rakkauden ja yhteyden siihen. Voin elää kaikkia tasoja itsessäni samanaikaisesti. Se tekee minusta kokonaisen, eheän. Turva on aina mukana, mihin tahansa menenkin.

Rauha ja ilo on ainut päämäräni. Jos minulla ei ole niitä, minulla ei ole mitään. Niiden saavuttamiseksi minun on sallittava pitää itseni auki joka suuntaan, niin alas kuin ylöskin. Kun pari päivää sitten annoin energian virrata itsestäni ulos ja itseeni takaisin, koin suurta merkityksellisyyden tuntua, koin todella, että voin välittää sitä myös muille. Rauhaa ja rakkautta. Koin viime työpajassani voimakasta rauhaa ryhmäni kanssa ja tunsin, miten koko ryhmä oli mukana siinä tunteessa. Nöyrällä ilolla välitän sitä niille, jotka haluavat ottaa vastaan. Tunteiden tanssit jatkuu koko ihmisyyden väripaletin kirjolla maustettuna Loistavalla Energiapläjäyksellä rauhaa.

Selkounissani koen usein myös syviä tunteita, rakkautta, intohimoa, kaipuuta, yhteenkuuluvuutta. Koen myös toisen läsnäolon konkreettisesti, jonkun fyysisen läsnäolon.  En näe toista kehoa, mutta olen jonkun käsivarsilla, turvallisessa sylissä. Tai joku silittää minua.

Täytyy myöntää, että kun ottaa elämäänsä avosylin vastaan kaikki mahdolliset tasot ja on kokonainen joka solun ja sielun tasolla, elämästä tulee moniuloitteista, hauskaa ja ihmeellisiä asioita alkaa tapahtua.

Ei ihan tavis elämää enää.