sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Ei kukaan, ei mitään

Yht'äkkiä olemisen helppous valtaa elämäni. Suihkussa kuuman veden valuessa iholleni ja iholtani pehmentäen lihaksiani oivallus siitä, etten ole kukaan enkä mitään. Ei vähättelevästi, ei marttyyrimaisesti, ei merkityksettömästi. Vaan kokonaisesti. I am whole.  Vapauttava tunne saa hymyn kareilemaan huulillani. Ilman sidoksia minnekään, ilman kiinnikkeitä. Tunne, ettei minun tarvitse sitä tai tuota. Se, mistä ennen tuntui elämäni ja minäni olevan kiinni, sitä ei yhtäkkiä ole. Mikä sen hävitti? Minne se katosi? Elämäntaiturin vai taikurin taikatemppu? Tsimsalabim.





Perhekonstellaation ja hengitystreinin (edellinen blogiteksti) jälkeinen maailmani on muuttunut. Onnekas olen siinä, että saan tuollaisen myllytyksen jälkeen rauhassa laskeutua arkeen ja antaa itselleni aikaa sopeutua uuteen tilaani ja katsoa, miten se asettuu minuun. Olen niin onnekas, kun saan ylellisesti keskittyä omaan matkaani ja elää niin itsekeskeisesti ja antautua oman minäni vapauttamiseen niin täydellisesti kuin tässä elämässä rahkeeni riittävät. Vapaus ja sen tuoma rauha ovat ainoa todellinen päämääräni.

Huomaamattako? Tekemättäkö mitään? Ei. Mutta sitten kun vapaus koittaa, se tuntuu tulevan kuin tyhjästä. Sillä hetkellä tuntuu, ettei ole tehnyt mitään sen eteen. Koska se vain on. Yht'äkkiä oleminen on erilaista, vaikka samat arkielämän haasteet jyllää. Katsoo alaspäin ja ympäri, minne se putosi. On vähän kuin ei välittäisi, ei välittäisi mistään. Ei välinpitämättömästi, ei rakkaudettomasti, ei omahyväisesti. Vaan huojentuneesti. I am empty. Lohikäärmeen valtavan hännän kokoinen aukko ammottaa häntäluuni vastakkaisella puolella vatsan alapeitteissä. Tyhjää! Katson alaspäin kädet sivuilla ihmetellen ja nauran vapauden helinää.

Millä täytän tämän avaruuden?

Voiko avaruuden täyttää?



Ei ja en millään. Avaruus ja laajuus on hyvää. Jatkan elämäni konstellaatiota ja katson, mitä siirtoja energiani tekee keholleni. Ei paljoa. Tyytyy vähäiseen liikkeeseen, haluaa vain seurata ja katsoa rauhassa. Tuntee tasaisen sykkeen, tutumtutum. Olenko tämä minä? Väpättävä säikky jatkuva nopeatempoinen pulssi jossain kaiken alla on poissa. Kireys, pakkopakko, yritäyritä, kiirekiire, teenteen, joojoo, eiei, apuaapua, paniikkipaniikki, punainenpunainen, hälytyshälytys, pelkopelko. Eikö teitä todellakaan ole? Nyt. Ainakaan. Huolehdinko edes siitä, että voi kun tämä jatkuisi ikuisesti? Voi kun tämä ei loppuisi ikinä? Mitä sitten vaikka loppuisikin ja kaikki palaisi? Who cares?!

En minä. Not me. Pas moi.

Rauhan tilassa voi luopua mistä vaan, rauhan tilassa vain rauhalla on merkitystä. Rauhan tila on vankkaa, jykevää ei-mitään. Rauhan tilassa ei mikään hetkauta suuntaan tahi toiseen. Rauhan tilassa hyväksyy väistämättömän. Rauhan tilassa kukoistaa selkeys. Rauhan tilassa ei tarvitse perustella, väitellä, ottaa kantaa, olla jotain mieltä.




Elämäni arki nyt juuri evakossa. Remontin alta pois kotoa. Sopiva hetki antaa tuulen viedä, energian siirtää kroppaani jonnekin tai sitten ei, ei ennen kuin pakko pakottaa liikkumaan. Sopiva hetki olla ei oikein missään ja ei oikein mitään ja ei kukaan.  Naapurin kodissa nyt hetken, sitten suuntana ehkä Pohjoinen, ehkä Etelä, ehkä junalla, ehkä autolla, ehkä lentokoneella, ehkä lautalla. Ehkä jotain. Varmasti jotain. Vielä en tiedä mitä ja missä ja miten pitkään. Ihaninta tässä on kun en tiedä. En tiedä mitään. Naurattaa. Virran vietävänä. Vapaana niin monesta asiasta.  Katsominen silmästä silmään kauhujeni kenttiä sisäelintasolla ja oksentaminen ne ulos ehdottomasti kannatti.

Mikään ei ole enää samaa.