Blackin What a wonderful life tahdittaa minut tajuttomuuden pimeyteen ja tiedostamattomuuteen. Tänne olisi tuskaton jäädä, ei muistikuvaa kivusta. Särkymiseni fyysinen järkyttävyys ulkopuolisille olisi antanut väärän kuvan "karmeasta lähdöstä". Ei se koske, kaikki vain sammuu.
Mielikuva enkeleistä. Tämän pelin voittaa elämä. Ohiajanut ja pysähtynyt lääkäripariskunta pelastaa minut viimehetkellä ja laittaa ambulanssin vihdoin saavuttua 45 minuutin kuluttua rysäyksestä tiputukseen maksan repeytymisen aiheuttaman massiivisen sisäisen verenvuodon tyhjentämänä minut takaisin elämän suoneen. Lopun hoitavat kirurgit Kuopiossa kaksitoista tuntia kestävässä leikkauksessa. Ja myöhemmin vielä toisessa verenvuodon alettua uudestaan. Ei minun aikani vielä.
Istut siinä sänkyni vieressä teholla lähimmäisinä kaikista lähimmäisistäni. Aamusta iltaan sininen vierailutakki ylläsi ja valkoinen kertakäyttöinen hiusuoja päässäsi. Vaiettu kipusi, syyllisyys, syytökset, kaikki draama tragedian päälle. Äidillä kaikkein vaikeinta.
Ei, en ole punatukkainen. Peskää kuivunut veri hiuksistani ! Ympärillä vaikerrus, ulina, piipittävät laitteet, sairaanhoitajien hätäisen kiireiset juoksuaskeleet, hälinä ja mökä. Joka aamu silmiä häikäisevä valonvälähdys ja joukko valkotakkisia sänkyni ympärillä ottamassa röntgenkuvia. Olen vaikea potilas. Kapinallinen tarkkailussa hoitajan pöydän vieressä. Vittu, mä lähden kotiin täältä ja kiskon kipsiä irti ranteestani. Ihan pöllyssä, morfiinitrippi päällä koko ajan. Koskeeko vatsaan, äiti hätäilee. Vatsaan ? Eikun on lonkka ihan tulessa. Mitkä helvetin rautatangot minulla on lantiossa ? Hoffmannin raudat lantion murtuman takia. Ai niin, oliko se unta ? Leikkauspöydällä ähkin. Muistan. Oliko liian vähän nukutusainetta ? Niin, sinulla toimi vatsa leikkauksen aikana. Oi voi !!! Miten voin olla näin ruskea joulukuussa ? Sappinesteet värjänneet koko kropan ja silmän valkuaiset. Nilkka kipsissä. Yöpöydällä iso lasipullo, jossa vettä ja letku. Ei juomista varten, vaan hengittämistä. Keuhkot täynnä nestettä. Dreeniletkuja siellä täällä vartalossani, joista valuu verimöhnää pusseihin. Kädet täynnä mustia pieniä viiruja lasinsiruista. Säilyikö sillä kasvot ? Joo, Kirsi on edelleen kirsin näköinen. Opiskelukavereilta söpö pehmulelu Vaasasta ja puhelu päälle ja älyllinen keskustelunavaus, no, oletko jo ihan laitostunut ?
Kuukauden päästä minut siirretään osastolle, oikeastaan heitetään kaikki romut pinottuna sänkyyni ja minä romuna seassa pienentyneenä kuukauden paaston jälkeen. Sitten kun saan kiinteää ruokaa suuhuni, se pursuaa hetken päästä samanlaisena takaisin suusta, sulamattomana. Puhdas oksennus, wau ! Sinulla on maksa-arvot kuin pahimmalla juopolla, vatsakirurgi vitsailee. Epäonnistunut rannekipsaus vie tieni leikkaussaliin, jossa ranne uudestaan murretaan ja puudutuksesta huolimatta tunnen, kuinka luitani vedetään niin että melkein putoan leikkauspöydältä. Taas herra Hoffman apuun rautoineen. Osastolla muutaman viikon päästä käsikirurgi näyttää lääketieteellisen opiskelijoille, kuinka jäykistyneet sormeni väännetään väkisin vetreiksi. Jep, tällä kertaa ei puudutusta eikä edes varoitusta. Kauhea kipu leikatussa lonkassani. Minut nostetaan tyynyjen varaan, en kestä patjaa allani. Kipu leviää koko raajaan ja jalkaterä puutuu. Pääkirurgi piipataan hätiin. Iskias hermo leikattu leikkauksessa katki. Ups. Jalkaterä halvaantuu. Sähköä sähköä tukea tukea...polttavaa tuskaa...
Palaat Vaasaan opiskelemaan. Rakkautemme tuntuu syvenneen. Muistat soittaa kaipaus äänessäsi. Poliisit ovat käyneet kyselemässä meidän kolarista. Ovat ottaneet valokuvia Ministäsi. Se ihana musta kiiltävä koppakuoriainen burgundiplyyshillä verhoiltuna, pikku tyyny ja kaikki. Sinun ylpeydenaiheesi. Tunnistaako sitä enää ? Minun neuloma slipoveri lumimyrskyssä ja Tukholmasta ostettu upea harmaa villakangastakkini rännän peittämänä. Musta nahkainen vanhanaikainen salkku täynnä työkaluja siinä vieressä. Oikeudenkäynnissä kysytään, onko minulla vaateita. Seisot asennossa syytetyn penkillä. Näen sinut takaa-päin ja ruttuisen farkkusi takamuksen. Nuori mies parka. Loppu-elämän painajaiset.
Huonetovereina sekalainen sakki. Yksi räpätäti, joka on vahingossa ampunut itseään sääreen uuden vuoden pirskeissä. Sivusta seuraan kun julma plastikkakirurgi leikkaa hänen säärestään palan nahkaa tuosta noin vaan suit sait. Vuoden päästä kohtaan hänet omissa mittelöissäni. Toinen kroonikko vieressäni makaava vanhempi täti, joka valittaa ja haisee usein omissa ulosteissaan. Elämän piirini laajenee kun pääsen käytäville hurruuttelemaan Fordilla, rullilla kulkevalla korkealla kävelytuella. Tapaan muita, joilla sojottaa lantioluista Hoffmannit. Tuulahduksen ulkomaailmasta tuovat säännöllisesti vierailevat ystäväni. Yllättäviä vanhoja ystäviä lapsuuden ajoilta ilmestyy sänkyni viereen. Itkuun purskahtamisia. Mitä ne oikein itkee ?
Öisin Halcionia huuleen. Hirveitä painajaisia tuosta sinisestä napista. Tuskin enää markkinoilla.
Aikani kuluksi näprään murtuneessa keskisormessa olevaa tukea sillä seurauksella, että voin nykyään näyttää vinoa keskisormea. Kallonahkani oli roikkunut rempseästi auki kolaripaikalla ja nyt siinä on pitkä ja paksu rahka osittain hiusten alla ja osa hiusrajassa. Sen sattumalta punkteeraan itse ja vanha pakkautunut veri pääsee piinasta. Alan parantua.
Kotiin lähdön aika. Kaksi ja puoli kuukautta takana. Ei mitään ymmärrystä, ei mistään. Kiire takaisin elämään 23 vuotiaan innolla ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei väliä, vaikka painan 42 kiloa ja könkkään puisilla kainolasauvoilla ja ranteessani on robocopraudat ja jalkateräni on halvaantunut lähes kokonaan, ikuinen polttava puutuneisuus mukani, Frankestainin hirviön arvet, metritolkulla vetoketjuja vartalossani.
Unohdus vailla vertaa.
