Omalla vastuulla

Oivallinen päivä siskoni tuhkien sirottelemiselle isän, mummon ja ukin viereen. Toukokuun kesäinen päivä aurinkoineen ja sinisine taivaineen, vihreine lehtineen ja satakielen lauluineen. Katson tarkkaan reitin haudalle kirkon miesten kanssa ja painan muistiini jättikoisen kuusen. Muistaisinko kuusesta haudan paikan? Monet kerrat jo kävellyt tuon reitin, mutta hautausmaalla en osaa suunnistaa lainkaan ja kaikki näyttää samalta joka suunnassa.

Meitä on pieni kaarti, vielä pienempi kuin muistotilaisuudessa. Asettelen hautakiven viereen aniliinin punaisia ruusuja riviin, yksi jokaiselle maan alla olevalle, tai missä he nyt ovatkaan. Annen lempiväri, räiskyvän iloinen, ei ujostele eikä peittele kauneuttaan. Loput kimpusta vien äidille sairaalaan. Heti huokaistuani perukirjoitusten jälkeen, soitto sairaalasta, "Turuttanut itsensä lääkkeillä ja kaatunut rollaattorin kanssa ja murtunut se ja se." Nyt tila huonontunut. Siivoan lähtiessäni äitini kodin, lakanat kuivumaan, kuivahtaneet kukinnot pois, lehtipinot ojennukseen. Puhdas tuoksu. Tänne on hyvä kotiutua. Palaako äiti enää kotiin? Elämänsä vaikein kokemus, oman tyttären kuolema. Vai oliko Anne minun tytär vai sisko, ihmettelee äiti hämmentyneenä sairaalavuoteella sormi suussa.

Kiitollisena otan vastaan suruvalitteluja ja jaksamistoivotuksia. Ja vähän ihmeissäni myös. Luulevatko he että itken vain ja suren ja suren enkä kykene mihinkään? Voi ei. Pitäisikö minun sitten? Mutta minähän nautin elämästä. Kuopiossa käydessäni savon mönkerryksestä, ihmisten avoimuudesta, lapsuusmaisemista ja äidin luona sairaalassa nauraa kailotan kahden höperön huonekaveruksen elämää suuremmille tokaisuille.

Tämä suru ei ole pinnalla. Tämä suru ei häiritse arkea. Tämä suru ei niiskuta nenää eikä vieritä kirkasta kyyneltä silmäkulmasta. Tämä suru voisi antaa luulla ettei surua ole lainkaan. Tämä suru voisi antaa illuusion ettei välitä, että on kylmä eikä tunne mitään.

Tämä suru on syvällä.

Sen kuulee hiljaisuudessa. Se hivuttautuu syvyyksien uumenista kun sukellan sieluuni. Se kumpuaa kehosta kun matkaan alas lihani lähteelle. Se antaa maistiaisen maustaan kun antaudun hengitykselleni. Se tervehtii minua karjaisullaan kun rohkenen kohdata sen silmästä silmään. Se näyttää minulle kasvonsa kun uskallan katsoa sen palavia silmiä suoraan katsetta kaihtamatta. Se ottaa minut tuliseen ja tuskaiseen syleilyynsä kun annan periksi ja kietoudumme yhteen. Siitä tulee rakastettuni kun en vastustele. Yhdessä suruni kanssa koemme menetyksen, menneisyyden, muistot, tragedian, kaiken sen elämän alusta elämän loppuun, Annen, minun, meidän perheen, suvun, kansan, kansakuntien, koko maapallon, kaiken ja kaikkeuden. Kaikessa kaikkeudessa ei ole mitään pelättävää eikä menetettävää eikä menetystä ole. Kivusta tulee ystäväni ja tuska ja kauneus, suru ja rakkaus punoutuvat yhteen niin että samaan aikaan nauran ja itken ja koen suunnatonta surua ja makeaakin makeampaa rakkautta ja kauneutta, eikä sille ole sanoja, suloisen kipeää melkein, suolaista ja makeaa. Se vain on käsittämätöntä olemista, minkä tiedän olevan totta. Se on paikka minussa (kaikissa), jossa asuu rauha ja ilo, kiitollisuus ja armo, rakkaus, kaikki.

Tälle surulle ei tarvitse surunvalitteluja. Tämä suru on ymmärrys. Tämä suru on näkökyky. Tämä suru on selkeys. Tämä suru on elämä ja rakkaus.

Syvä surun paikka tulee aina olemaan sydämeni nurkassa, pääsen sinne loppu elämäni ajan milloin tahdon.

Siskon kuolema sai aikaan parantumisen alkamisen ketjun, niin tahdon uskoa, niin valitsen uskoa, niin päätän uskoa. Haluan niin parantua, kaikesta mahdollisesta kuonasta ja kertymästä. "Paranna ensin suhteesi äitiisi, niin parisuhdeongelmasi katoavat," jostain kerran luin. Perhekonstellaatiossa ja hengitystreineissä helmikuussa tein voimakkaita kohtaamisia menneisyyteni kanssa, paljon liittyen äitiini.  Nyt elämässäni onkin painettu voimakkaasti hylkäämistraumanappulaani. Tunnen miten haava on edelleen vereslihalla ja miten toimin tietyissä tilanteissa siitä käsin. Hälytyskello soi!!! Enkö olekaan parantunut? Onko kaikki työ tehty turhaan?

Minulla on hetki aikaa. Antaa anteeksi, pyytää anteeksi, päästää irti. Olen luonut uutta suhdetta irtipäästämis -sanaan. Voisiko irtipäästäminen olla hyväksymistä, etäisyyden ottamista tunteeseen, tilanteeseen tai asiaan. Katsomista kauempaa, siirtämistä käsivarren mitan päähän itsestä, tarkkailijan ja havainnoitsijan paikasta käsin. Niin että avaruus pääsee itseni ja tunteen väliin, vapauttaa minut tunteen vankilasta olemaan sitä mitä olen. Antamalla tunteen tanssia läpi, ohi ja yli minun, huuhtoen ja puhdistaen minua. Olemaan rakkaus. Voisinko nähdä äitini elämän tahrimien linssejeni läpi puhtaana rakkauden täyteisenä olentona? Olentona jonka käytös on ollut vain rakkauden pyyntö? Minulla on vielä hetki aikaa.

Ja minulla on koko elämä aikaa.

Irtipäästämisen ja etäännyttämisen rinnalle otan sisäisen lapseni hoitooni, pysyvään hoitoon. Otan vastuulleni pikku-Kirsin hyvinvoinnin. Hellin ja rakastan valkohapsista pikkutyttöä, silitän päätä ja puristan rintaani vasten, hypytän polvella niin että nauru raikaa. Hädän hetkellä olen paikalla ja lohdutan. Minä aikuinen nainen, minä oman sisäisen lapseni äiti. Parantava rakkaus on minussa, jos ja kun valitsen käyttää sitä. Pakahduttava lämmin rakkaus sykkii sydämessäni pikkutyttöäni kohtaan ja on aina siellä. Turva ja tuki, rakkaus ja lohtu.

Oman elämäni luominen.

Minun vastuulla.

Kaipaus

"Vaikka luulen, että kuolisin, selviäisin, sinä myös", ote blogitekstistäni Ameebarakkaus. Sydämestä sydämeen säie yhden valkoisen sydämen muotoisen kynttilän valon varassa. Valon, joka minulle näyttäytyy hopean kimmeltävän kirkkaana, puhtaana ohuena nauhana. Nauhan toisessa päässä sinun pojan nauravat kasvosi, helisevä herkkä viaton sointu. Syksyllä poltin kolme sydämen muotoista kynttilää symbolina meidän tarinan loppumiselle. Yhden ostamasi jätin lasialustalle. Kokonaan en halunnut meistä vielä luopua. Selkeä valkoinen sydän jäi sykkimään, yksin vahvana, kiinnipitävänä. Toiveikkaana.

Vain teot ratkaisee, sanot.

Kirjoitan sinut käsivarren mitan päähän, poltan meidät kartalta.

Vaikka tiesin. Kerralla katkaistuna liian äkkijyrkkä, voi pongahtaa silmiin ja sokeuttaa. Annoit aikaa sopeutua, vähitellen irtaantua. Ei satu niin paljon, kun siedättää. Siedätyshoito. Edes takaisin. Vatvoo, huopaa ja soutaa. Tiedän kyllä, mitä pitäisi. Pakon sana, pitää. Etääntyy ja lähentyy. Kaikkien terapeuttisten parisuhdeoppaiden vastaisesti. Ei saa nähdä, ei varsinkaan seksiä saa olla, jos haluaa eroon toisista. Saatanan oksitosiini. Sen tuotanto lisääntyy rakastelun jälkeen, sivelyn ja silittelyn, halausten ja suukkojen. Hellyyden ja rakkauden. Ja sitä on. Tunnetta on, muttei mitään muuta. Ei mitään yhteistä kuin tämä sydämestä nouseva valo sinuun. Ei riitä, ei.  Nyt ripottelen sirolle lasialustalle vaaleaakin vaaleanpunaisempia tulppaanin terälehtiä yksinäisen kynttilän ympärille. Koristelen sen viimeiselle matkalle. Juhlistan meitä ja kiitän sinua. Kiitollisuus nousee. Kiitän elämää siitä, mitä sinä olet minulle tällä lyhyellä yhteisellä polullamme tuonut ja mitä elämä sinun muodossasi minulle halusi opettaa. Peilinä minulle ja minä sinulle. Kaksi äidin hylkäämää lasta. Erilaiset tarpeet siitä huolimatta. Toinen haluaa kietoutua, toinen haluaa vapaudessa lentää. Missä kuljimme kerran, rakastan tuota kirjan nimeä.

Missä kuljimme kerran ?

Epäröinnin alkumetreillä, ilon, keveyden ja valon maastossa, sanattoman sopimuksen virralla, tarrautumattomuuden ihmeellisyyden joessa, rakkauden ja intohimon laguunilla, toiveiden ja unelmien kummulla, läsnäolon kauneuden hiekalla, lämpimän ihon hellyyden auringossa, sylin turvallisessa mutkassa, keiton tuoksun kodikkuudessa, matkojen päässä, erilaisuuden varjoissa, menneisyyden luurangoissa, torjumisen luuloissa, herkkyyden ylimitoituksessa, tilan kaipuussa, vapauden huudoissa, oman elämän tärkeydessä, rehellisyyden realismissa, odotusten täyttymättömyydessä, arjen asioiden kohtaamattomuudessa, erillisyyden vuorella, vieraantumisen väistämättömyydessä.

Antaa huuhtoutua pois, valua kyyneleiden mukana. Ei ole mitään, mihin tarttua, ei ole mitään, mistä pitää kiinni, ei kahvaa ei ripaa, ei narua ei köyden pätkää. Silti en putoa. Tudum tudum. Hengitän, sydän lyö, iho on lämmin, käsi nostaa mehulasin huulille, juo, maistaa makeuden, nielen mansikan maun. Olen elossa. Sitoo liian paljon energiaa tietämättömyydessä riippuminen. Määrittelemätön suhde voi kestää määräajan. "Virallinen" suhde alentunut Rakastaja-Rakastajatar leikiksi, joka muuttuu vähitellen löysässä hirressä roikkumiseksi. Olen vapaa, en ole vapaa. Kumpikaan ei hirttäydy, mutta melkein tukehtuu ahdistukseen, kun tietää, mitä pitää tehdä eikä tee. Toivoo että toinen tekee. Addiktit. Manipuloinko sinut sanomaan sen ? Laitoinko sanat suuhusi ? Pakotinko kun en itse uskaltanut ? Vastuuton vapaamatkustaja tässä kohtaa. Sinusta tuntuu, ettei minulla mielipidettä. Kyllä minulla on paljon enemmän kuin luulet tai tiedät. En vain voi sitä sanoa. Jos menet rikki. Suojelenko sinua? Minua ? Meitä ? Mitä ? Ei ole mitään.  Miksi muka en voi ylipuhua sinua ? Koska tiedän, että näin on oltava. Juuri näin on tapahduttava. Juuri tämä on totuus. Tämä vaki-pano-business ( sinun sanat) ei enää palvele meitä kumpaakaan. Addiktit voivat huokaista helpotuksesta ja nähdä köysien putoavan maahan. Ne eivät enää sido kumpaakaan. Vapautettu energia on valloillaan ja on tilaa itsessä ja elämässä nyt tapahtua mitä tapahtuu vapaasti ja vuolaasti.

Rakkaudesta en pääse mihinkään. Rakkaus on. Elämää kohtaan ja sinua kohtaan. Surullisen haikeana näen sinut, ja aina vain lämpö täyttää sydämeni, kun viattomuutesi valkoinen vaippa värähtää varjona kuulaalla kasvojesi lämmöllä ja muistuttaa minua ohi kiitävistä hetkistä ja ohi kulkevista ihmisistä, joita me itse kukin elämämme aikana kohtaamme muistutuksena, ettei mikään ole pysyvää ja joudumme jättämään hyvästejä. Ihmisiä, joiden elämät hetkeksi kietoutuvat yhteen ja joiden on sitten aika jatkaa matkaa kukin omaan suuntaansa ja omaa ääntään ja totuuttaan kunnioittaen surun ja kivun kestäen ja ymmärtäen että asiat ovat juuri niin kuin niiden kuuluukin olla.

Silti. Minä olen lihaa ja verta, luuta ja ihoa, aisteja ja tunnetta, kaipuuta ja janoa. Nainen. Luonnollinen olento, luomakunnan eläin. Elämäni täynnä intohimoisia asioita, itseni toteuttaminen kasvaa kasvamistaan, rohkenen lisää yltämään olemaan se, mikä minä pohjimmiltani olen, täytän elämäni nautinnollisilla minua tyydyttävillä asioilla ja pystyn elämään elämäni todeksi ja itselleni voin olla uskollinen ainoastaan näin ja omalle äänelleni rehellinen, koska muuta en enää voi kuin seurata sisintäni. Keskeneräinen olen ja koskaan niin valmista minusta ei tule, enkä edes halua, jotta kaipaus toiseen, mieheen, loppuisi. Ei pakolla, ei ulkopuolelta tuotavan onnen takia, tai että olisin onneton ja yksinäinen ja yksin, tai sisällön takia, ei. Vaan sisäisen palon takia, sisäisen onnellisuuden takia, hyvän jakamisen takia, sielun kaipuun takia. Ja se kaipuun tyydyttäminen ei löydy syvältä sisältäni, ei nyt eikä koskaan, vaan toisesta ihmisestä, sielun kumppanista, joka näkee minut niin kuin minä olen. Vaikka sieluni on vapaa. Vapaus on sieluni elinehto. Tudum tudum. Silti.

Myönnän itselleni tämän. Hyväksyn tämän kaipuuni. Ja luotan elämään ja tiedän.

Kaipuu myös muille maille. Kaipuu tuntemattomaan tuntemattomien ihmisten kanssa tai ilman. Pois turvallisesta ja tutusta. Ilman jatkuvaa jakamista ryhmässä. Ilman ohjausta. Ei huutoa, ei halausta, ei katsetta. Vain minä, luonto ja elämä. Yksin sinne minne nokka näyttää. Hiljaisuuteen, kauneuteen, värien loistoon, pehmeyteen, tilaan, avaruuteen, uuteen. Luottamus ja voima. Minussa nyt.

Valkoinen sydämen muotoinen kynttilä palaa lempeästi ja rauhallisesti kuivuneiden terälehtien keskellä päästäen meidät irti kahleista ja vapauttaen energiamme uuteen. Meidät vapautetaan elämän virtaan liekin lepattaessa vastustuksen tai tekemättömyyden energian syttyessä tuoreeseen elämän sydämeen, joka on valmis uuteen liekkiin, uuteen roihuun.

Tudum tudum.