Minä ja kävelykeppi

Surffailin netissä etsien kävelykeppejä. Suomessa niiden valikoima on heikonlaista, lähinnä mallia mummo ja mallia invaldi. Mummo en vielä tunne olevani, nyt kun kuumat ja kylmät aallotkin lopettivat polttavan tuskanhikisen vuoroveden vaihtelun kropassani ja invalidi siis ei validi ei kelpoinen en vain suostu olemaan, vaikka vammani jalassani on suuruusluokaltaan tasoa vaikea ja vakava. Löysin amerikoista ja irlanneista ja englanneista ja ranskoista ja vaikka mistä vaikka minkälaista kepukkaa. Oli eläinkuosillista viivaa ja raitaa ja täplää, tiikeriä ja leopardia, oli värivaihtoehtoja minun lempivihreästä aina ällöttäviin fosforinkirkkaisiin, oli ruusua ja orvokkia, oli kokoontaitettavia ja istuimella varustettuja, oli käsirengsulla ja tööttööttorvella.

Viimeisin kommentti eräältä kanssakulkijalta minun omasta kepistäni oli " ihana toi sun antiikkikeppi!". No, höh, ei se ole antiikkia, se on muuten vain kulunut pitkäaikaisesta ja kovasta käytöstä. Se keppi on nähnyt maailmaa ja kolhiintunut reissussa. Sen pää näyttää tosiaan luulta, kun maali on hankaantunut pois ja siten saa koko keppiin arvokkaan vanhuksen leiman. Muovia se vain on ja runko-osa kevyttä bambua. Olisiko oloni vähän kuin Fred Astairilla tanssiessaan ilmavasti hypellen? Olkapääni ja selkäni eivät yhdy tuohon tosiasiaan keveydestä. Niiden luut ja nivelet ja sidekudokset välillä huutavat armoa ja lepoa.

 Et- myymälä ja Ortonin erikoisvälineisiin erikoistunut kauppa Ruskeasuolla ovat tylsiä ja vakavamielisiä. Onhan pysyvä vammautuminen vakava paikka, sitä ei käy kiistäminen. Kyllä kirjoittaja tietää. Mutta vähän mielikuvitusta ja tyyliä ja leikkiä ja luovuutta, pliis?! Tästä syttyikin yksi monista lampuista päähäni, mitä jos alkaisin toimittaa keppejä maahan itse. Meitä on varmaan enemmänkin, meitä naisia, ja miehiä, jotka haluavat vammasta huolimatta kokea olevansa viehättäviä ja olla lokeroitumatta ei-kelpoisiin ja tyylikkäällä kepillä voisi julistaa asennettaan ja voisi häpeilemättä tehdä "heikkoudestaan" vahvuuden. Näin ulkoisesti siis.

Sisäisen häpeän voittaminen on sitten toinen juttu. Toisaalta ennen kuin voi hankkia näkyvän ja huomiota herättävän kepin, pitää vamman kanssa olla sinun kaupat tehty. Kerran näin jossain television saippuaoopperassa kauniin blondin käyttävän muovista, vai olikohan se kristallia !tai timanttia, oi !!, kävelykeppiä ja halusin heti samanlaisen. Sehän oli melkein näkymätön.Wau, voisinko huijata käyttämällä läpinäkyvää keppiä ettei minulla olisi koko keppiä ollenkaan? Kukaan ei tajuaisi? On minua epäilty huijariksi tuon bambukepin kanssa Tallinnan aukiolla Itiksessä. Rahanpummaaja kesäisen aamupäivän vielä soidessa hiljaisena katsoi naisellista olemustani päästä varpaisiin, oli hame ja korkokengät ja tukka ojennuksessa ja ripset mustina ja kiillot kohdillaan huulissa, "hei , huijaatsä?"
Ristiriita olemukseni ja keppini välillä  tuntuu joskus olevan liikaa ympäristölle. "Toi keppi ei kyllä käy sulle yhtään!" "Et sä oo vielä NIIN vanha!" "hei, onks sulla polttarit?" "ootsä ottanut niin paljon (viinaa) että tarviit tota?" "hei äiti, kato, tolla tädillä on vain yks sauva!" "hei, ootsä viemässä tota jollekin?" Tai jos satun astumaan "väärään" paikkaan, kuten Combat Mix- tunnille, niin siinä on jumppareiden leuat loksahtanut auki. Paras ja aidosti ihanin oli VD-tanssityöpajassa uuden kurssilaisen ( nyt sinne vakiopaikan varanneen! ) ajatus päässä, kun hän oli nähnyt minun heittävän kepin nurkkaan ja repeävän irtonaiseen tanssiin " wau, on TÄÄ (VD) tehokasta!". Siitä olemme samaa mieltä.

Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, on kenellä tahansa ihmisellä monesti kasvua vaativa prosessi. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on ja vielä oman vammautumisen hyväksyminen siihen päälle vaatii tuplaprosessin tai tripla...Hyväksyä omat syntymässäni ja kasvatuksessani tai sen puutteesta johtuvat kipeät kohdat ja tunnevammat ja muut vajavuudet sekä auto-kolarissa vammautumiseni aiheuttamat suuret elämänmuutokset. On ollut vaikea katsoa oman kuvajaisen heijastuvan kaduilla kauppojen ikkunoista. Olenko se todella minä, joka ontuen tukee keppiin? Minä, joka kuusivuotiaana kinusin itseni balettikouluun, minä, joka koulussa pinkoi sadan ja kuudenkymmenen metrin jouksuissa selkeästi ykköseksi, minä, joka nuorena juoksin kolmenkymmenen aasteen pakkasessa lenkkejä myssyn alta pilkahtavat hiussuortuvat ja ripset huurussa pitkin Kuopion katuja, minä, joka aerobikkasi ja tanssi jazzia ja kävi Jatsarit ja Viäntäjät. Tai kun kauppojen sovituskaapin kelmeissä valoissa silmiini osuu pitkät tikapuita muistuttavat leikkausarvet vatsassa poikkipäin ja alhaalta ylös toinen sekä reiden sivussa puoli metriä himmentynyt vanhin arpi ja siinä vieri vieressä setsemän lyhempää kiinniommeltua viiltoa. Ja lihas joka on irti, ja surkean verenkierron aiheuttama sinisyys. Kyllä siinä entinen uimarantojen teiniprinsessa on unenomainen olento jossain kaukaisessa maassa kaukaisessa ajassa. Olen hyppinyt seinille, kun tajuntaani iski, etten palaa enää työelämään, etten kykene sitä tätä enkä tuota, vaan elämääni tulee pysyviä muutoksia ja lopun elämän rajoitteita. Olen tuntenut kateutta ikätovereilleni, jotka ovat rakentaneet uraa tukkaputkella ja saaneet pukea jakkupuvun aamuisin ylle ja kopsotella korkokengissä tärkeinä salkku kädessä. Ja jotka ovat jaksaneet.

Pitää olla onnellinen että on hengissä. Pitää kiittää luojaa ja kaikkia maailman kaikkeuden jumalia, että henki säilyi. Kiitänkin. Kyllä kiitän. Onnellinen. Ihan varmasti. Uskallapas valittaa! Noin parin vuoden jälkeen kolarista nuorena neitosena halusin arpienkorjausleikkaukseen. Plastiikkakirurgi puhui ohitseni ihan kuin olisin ollut vajaaälyinen enkä huoneessa ollenkaan sairaanhoitajalle tuhahtaen ääni täynnä paheksuntaa " on se kumma. ne kattoo kauniita ja rohkeita ja luulee, että ihosta saadaan samanlainen kuin ennen leikkausta...ois vaan tyytyväinen että on hengissä..". Kyllä nuorelle Kirsille tuli äitee ikävä ja hiuskarvat nousi pystyyn, ja ilmeisen huono kokemus olikin tuo nukutus. Heräsin itkien leikkauspöydältä ja kotona jatkuivat painajaiset. Rouva plastiikkakirurgi, en kuvitellut, että saisin takaisin ihon virheettömyyden, mutta jotain parempaa halusin. Kun hengenvaara on ohi, jotakuinkin kuntoutunut ja elämä rullaa jollain tasolla normaalisti, sitä haluaa olla samanlainen kuin ennen, jos mahdollista. Sitä haluaa olla terve ja virheetön (?) niin kuin ennen, sitä haluaa olla sellainen kuin ennen onnettomuutta. Ei nuoren naisen ole ihan helppo uutta itseään heti hyväksyä frankestainin hirviönä, jos sille on mahdollisuus jotain tehdä. Saanen muistuttaa Maslowin tarvehierarkiasta, rouva plastiikka!

Luopumiseen kasvaa. Nyt voin katsoa retrospektiivisesti ja suhtautua äidillisesti nuoreen itseeni ja ymmärtää. Tällä kokemuksella tekisin asiat toisin, niin, varsinkin kun leikkauksia jouduttiin tekemään monia monia vielä tuon horrorkokemuksen jälkeen eli se oli kaiken kaikkiaan turhuuksien turhuus. Elämä on luopumista suuressa määrin, ovien sulkeutumisia. Mutta elämä on myös elämää suuressa määrin ja uusien ovien avautumista.

Kokoonnuimme toissa iltana kaapelitehtaalle Zodiakin tiloihin Atlas- väen kanssa katsomaan videotallenne esityksestämme viime loppukesältä. Oli erilainen kokemus nähdä se katsomosta käsin. Liikuttavaa, koskettavaa, välillä humoristista, hellää ja vieläkin jännittävää. Varsinkin kun yksi osallistuja taputti minua olalle ja sanoi "osanottoni" roolistani, mutta onneksi teki korjausliikkeen ja sanoi "siis meille." Jännitti nähdä itseni. Jännitti se, saako puheestani mitään selvää ja ennen kaikkea pelotti nähdä itseni astuvan kepin kanssa lavalle saappaiden kovat kannat kopisten käsikirjoituksen mukaan  ja liikkuvan. Nyt minä näen itseni. Muut ovat jo nähneet minut. Uskaltaisinko minä lopultakin nähdä itseni ja katsoa itseäni? Muut ovat nähneet minut, olemukseni on tuttu heille. Minä en ole nähnyt itseäni, olemukseni on vieras minulle. Olin puhunut lauseeni ja kävellyt viidesti Atlas esityksessä, olin kävellyt keppini kanssa Minun nimeni on- projektissa ja piirtänyt kepillä ilmaan ja maahan nimeni ja tanssinut valokeilassa nimi-tanssini. Minua oli jo katsottu. Minua katsotaan joka päivä, välillä päästä varpaisiin ja välillä varpaista päähän, kohtaan päivittäin kysyviä katseita ja kuulen ihmetteleviä kysymyksiä. Nyt tajuan tätä kirjoittaessani, että surkeat voivottelut ja voi sua raukkaa -hellyyttelyt ovat loppuneet ihan kokonaan. Päinvastoin saan kannustusta ja kiitosta rohkeudesta käyttää keppiä, etten häpeä (enää) sitä.

Sieltä minä köpöttelin. Rintalasta nousi minulla ja vieressä olevallani "kannustajallani" vetäessämme syvään henkeä ennen sanojani. Kuulostin rauhalliselta, mutta järkytyin kävelytyylistäni. Se näytti pahemmalta kuin olin kuvitellut. Mitä muuta se voi olla? Kahdenkymmenen sentin epikriisipino sen kertoo.

Mutta voin tanssia. Tanssiessani liikkumiseni on hyvää ja ainakin tuntuu itsestäni soljuvalta ja helpolta. Tanssiessani saan maistiaisen itsestäni, millaista oli ennen. Unohdan kroonisen hermokivun, unohdan huonon tasapainon, unohdan voimattomuuden. Sukellan tanssiin ja rytmiin ja musiikki vie minua ja olen vapaa kaikesta. Leijailen, liidän, ketkuttelen, pyöritän ja keinutan, veivaan, taon jaloillani lattiaa, huidon käsilläni ilmaa, piirrän enkelinkuvia ja käärmekäsiä, heilutan päätäni ja katkaisen melkein niskani riehuessani, törmäilen toisiin, teen askelkuvioita ja nyrkkeilen ja avaan sormia. I like to move it move it, beibi!!! HUU!! Jihaa!! Tätä on vapaus ja tätä on elämä!!! Tanssi on herättänyt minut eloon. Saanut hirmuenergian valloilleen! Se sinkoilee ulos minusta. Voisin hypätä  nahoistani ja pyrähtää sukkelaan lentoon. Voisin syöstä tulta sisuksistani. Tunnen sydämeni sykkivän isona ja tulipunaisena järkäleenä, tunnen voiman virtaavan selkärankani tyvestä ylös päälakeen. Jämähtäneen energian polte häntäluun tienoilla on pirstaloitunut vapauteen ja uusi energia elävöittää minut uuteen uskoon itsestäni ja elämästäni ja saa minut toimimaan ja rohkeasti astumaan elämän näyttämölle. Marcelon vetämä Rauhanluojan tanssi -workshoppi viime viikonloppuna täytti minut maskuliinienergialla ja vahvisti jalat maassa -mentaliteettia. Olen jossain uudessa syvemmässä paikassa itsessäni. Minulle nousi oivallus elämän pelottomuudesta. Mitä pelättävää elämässä muka on? Tai toisissa ihmisissä?

Istun sohvalla ja katson valkeaa kimmellystä lumen pinnalla ja kevään lupausta auringosta. Oloni on jännittävä. Koen kutkutusta pinnan alla elämättömän elämän alkamisesta. Kuka tarvitsee vuorelta hyppelyä, kun elämä sinällään on jo näin extremeä? Samaan aikaan nuoren tytön into, että mitähän minusta isona tulee ja aikuisen naisen kypsyys ja elämänkokemus sykkivät sielussani ja ruumiissani.

Minä ja kävelykeppini. Hyvä nimi kirjalle?

Kuuleeko maa

Halolla päähän. Potku vatsaan. Matto vedetään jalkojen alta. Illuusiot rikotaan. Kupla puhkaistaan. Mitä kaikkia sanontoja on sille, kun todellisuus muuttuu hetken murto-osassa epämiellyttäväksi painajaiseksi? Vai siis muuttuuko todellisuus tai voiko todellisuus ylipäätään muuttua? Todellisuus on sitä, mitä se milloinkin on, vaikka epämiellyttävää painajaista. Todellisuus on nyt. Illuusiot siis rikotaan ja kuplat puhkaistaan. Illuusiot itseluodusta lintukodosta, joka on suojassa kaikelta pahalta. Mielen luoma kupla siitä, ettei salama iske samaan kohtaan kahdesti tai kolmesti tai neljästi tai ainakaan viidesti.

Oh boy, kyllä meikä on lentänyt.

On ollut tapahtumarikas vuosi, elämäntäyteinen, käänteitä pullollaan, kasvua, iloa, rakkautta, luopumista, irtipäästämistä, uusia tuulia ja uusia ihmisiä, naurua ja kyyneleitä, surua, rohkeutta...elämää täydellisimmillään elämän virran viedessä pelkoja kohdaten ja intohimoja toteuttaen, maistellen elämän makeutta ja karvautta, enemmän kuitenkin makeutta. Olen tuntenut olevani elossa enemmän kuin koskaan ennen. Olen ylittänyt omia rajojani ja mennyt oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kerännyt siten rohkeutta.

Ja ennen kaikkea, olen tanssinut.

Olen tanssinut yli vuoden Vital developent työpajoissa ja jo ensimmäisen työpajan jälkeen tiesin, että tämä on minun juttuni. Tanssin muoto, jossa saa ilmaista itseään juuri sellaisena kuin on ja josta voi kummuta elämään ihan mitä vaan, pääasiassa vapautumista ja avartumista ja rakkautta ja kasvua. Itämainen tanssi on vienyt minut mukanaan jo aiemmin aistillisilla rytmeillään ja lumoavilla liikkeillään ja naisellisuudellaan. Uuden tanssin keskus Zodiak on antanut minulle kosketuksen nykytanssiin ja esiintymiseen ja myös luovuuteen. Afron rytmit kutsuvat minua kaapelitehtaalle vuoden alusta. Ja kotona tanssilattiana toimii koko asunto lähes päivittäin, saatan "unohtua" tanssimaan pariksi tunniksi heittäytyessäni musiikin vietäväksi.

 Ja leijallut korkella...

Suon itselleni tuon sanottakoon siipieni avautumisen ja lentämään opettelun omillani korkeuksissa, jalat "lievästi" irti maasta vuoden aikana. Eihän se ole ihme, että pää menee pökerryksiin siitä kaikesta yhtäkkisestä hyvästä ja ihanasta ja ilosta, mitä tanssi on avannut minussa, varsinkin kun tanssin maailmaan lähtiessäni (VD) lähtökuoppanani oli mitä oli sillä hetkellä. Pitkäaikainen oma vankila mielessäni, omien rajojeni kuviteltu pienuus, ei mitään uskoa omiin kykyihin, pelon jumittamat lihakset, huoli terveydestä. Onneksi joku osa minussa sai minut liikkeelle ihmisten ilmoille, veti minut pois alisuorittamisen tilasta, sai aivosähkökäyrääni vipinää. VD- tanssi herätti minut eloon. Vastakohta oli aika raju sille, mitä oli ja nousin hetkessä sfääreihin. Olin otollista maaperää kaikenlaiselle kokeilulle. Vapautuminen omista kahleista yllytti minua mukaan moneen, ehkä minua oli helppo manipuloida ja ehkä olin välillä vietävissä, ulkoapuolelta ohjattavissa. En ehkä aina kyennyt tekemään itsenäisiä ratkaisuja ja kysymään itseltäni ja luottamaan itseeni, mitä minä oikeasti tarvitsen.

Ja objektiivisuuden löytyminen...

Loppuvuodesta aloin laskeutua ruumiiseeni, ensin vähän pakosta, kun kuumat aallot hyökyivät päälleni. Yhtäkkiset punastumiset ilman syytä ja vaatteiden edestakaisin veivaamiset lämmön ja vilun vaihteluiden vierraillessa kropassani. Silloin en voinut leijua, vaan olla vankasti vartalossani. Minustako "une femme d´une  certaine age" ( nainen tietyssä iässä) niin kuin ranskalaiset hienotunteisesti kutsuvat keski-ikäistä naista, joka lähestyy vaihdevuosia. Samaan aikaan rakkauselämäni roihusi kuumana ja olin ottanut energiahoitoja, enkä ollut ihan varma, mistä yhtäkkinen ylimääräinen lämpö oli joutunut minuun. Jotenkin myös tunsin, että minussa oli jokin este itseni ilmaisemiselle, jokin odotustila, joka halusi vapautua. Halu aloittaa jotain täysin omaa. Paloiko halu kutsumukseeni sisälläni ja liekitti minua? Joka tapauksessa aloin kyseenalaistaa tekemisiäni, ja kysyä itseltäni, mitä minä itse haluan ja tarvitsen, oikeasti. Aloin nähdä ne asiat, jotka jotkut muut olivat saaneet päähäni ja ne asiat, joita olivat lähtöisin omista päätöksistäni. Näin asioiden oikean tolan, näin asiat rehellisesti niin kuin ne olivat. Aloin luottaa omaan tuntooni. Herätys tähän maailmaan. Kauko-ohjausta en enää tarvinnut. Eräänlainen putoaminen korkeuksista tämäkin, hyvä sellainen, vahvasti ankkuroiva.

Ja epävarmuuden kanssa elämään opettelu...

Kaiken voi menettää kerta heitolla, se koskee mitä tahansa, ketä tahansa, kukaan ei ole turvassa menettämiseltä. Usein kipeimmät menettämiset tulevat puun takaa. Umpirakastuneena sitä luo illuusion pysyvyydestä. Vaikka olevinaan tiedän teoriatasolla kaiken tuon, olen tiennyt sen koko aikuisuuteni, silti koskaan menettämisen tuskaisen veitsen iskeytyessä minuun, en ole valmis luopumaan, vaan sekoan ja sumenen pelonsekaiseen paniikkiin. Olen sittenkin vielä ihminen, en robotti tai teflon enkä henkiolento, olen lihaa ja verta, minulla on tämä ruumiini, en voi välttyä tunteiltani ja ajatuksiltani. Rakkaan ihmisen menettämisen hetkellä  "oma sisäinen valo, rakkaus itseen, oma ilo, syvähengitys tai meditaatio etc." on muisto vain. Paniikki on paniikki sillä hetkellä kuin se on ja silloin olen vain paniikissa. No, ok, olen läsnä paniikille. Piste.

Olenko lentoani lennellessäni kenties kuvitellut, että säästyn elämän tuskalta? Että tästä eteen päin olen erikoissuojeluksessa? Tuskin sitä, mutta olen luullut, että olisin jotenkin valmiinpi kohtaamaan ne tuskaiset hetket tyynemmin ja hyväksymään ne helpommin. Sen sijaan tarraudun edelleen mahdolliseen menetyksen kohteeseen enkä suostu luopumaan siitä siltä istuimelta, vaan yritän suojella itseäni tuskan kohtaamiselta kaikin keinoin. Ei ole olemassa elämässä sellaista kuin oikeudenmukaisuus, senhän nyt tajuaa jo, kun lukee sanomalehteä, mutta ei sitä ole kevyemmässä mittakaavassa omassa elämässäkään. Ei ole sellaista kuin depit ja kredit saldoa, koska oman käsitykseni mukaan olisin jo saamapuolella loppuelämäni, mutta elämän mielestä en. Tarkoitettu tapahtuvaksi tai ei, karma tai ei, oppiläksyä aina vain tai ei, elämänkoulu minua edelleen opettaa kovalla kädellä. No, lukijalle sen verran voin kertoa, että sain kokea hetken muistutuksen kaiken katoavaisuudesta silmänräpäyksessä, jossa minun tietoisuuteni elämän epävarmuudesta herätettiin henkiin taas. Todellisuuden ja mielen luoma palapelin keitos oli lähellä särkeä minulle ainutlaatuisen rakkauden ainutlaatuiseen mieheen. Selvisin säikähdyksellä, ja herätys ruususen unesta oli tarpeen. Ja kun ymmärrän, että kaikki on lainaa tässä elämässä, arvostan taas enemmän sitä, mitä minulla on. Ymmärrän, että vaikka olen jo kokenut mielestäni riittävästi yhdelle ihmiselle tässä elämässä maanpäällistä helvettiä, en ole siitä huolimatta turvassa, en ole immuuni pahan kosketukselle.

Ja maadoittunut...

Kaikkien noiden pudotusten seurauksena, henkiset asiat ja parisuhde ja elämä kokonaisuudessaan, minua vetää magneetin tavoin puoleensa the reality, real life, konkretia, tekeminen. Nautin taas yhdistelmästä kahvimuki täynnä maistuvaa kahvia ja Helsingin Sanomat ja uutiset ja tapahtumat maailmassa. Minua kiinnostaa taas tieto ja taito ja haluan päästä tekemään ja toteuttamaan. Maalliset asiat ovat tehneet paluun elämääni ja minä olen palannut ruumiiseeni, jalkoihini vahvemmin kuin koskaan ennen. Tunnen sen voimakkaasti. Seison taas maan kamaralla.

Ja nähnyt unia...

Samalla kun todellisuus nuiji minua hereille, näin kauniita rohkaisevia unia. Juuri kun "uskoni" oli hiipumaisillaan, juuri ennen kuin kyynisyys sai minusta otetta, unissa sateenkaaret väreillään sai minut kokemaan rakkautta ja kauneutta. Mutta yksi uni on ylitse muiden.

Kultainen hiekka-aavikko, jossa intiaani kävelee ja sitten nousee lentoon. Minä tunnen itseni nousevan intiaanin vierellä. Tunnen kuinka otan vauhtia ja ja pyrähdän lentoon. Kuulen valtavien siipieni viuhkeen. En näe itseäni, mutta tunnen itseni. Enkä ole tämä ihmisruumis, vaan olen kotka ja sivukatseella näen oman pitkän siipeni ja vieressä lentävän intiaanin, jonka olemus muuttuu koko ajan miehestä naiseksi, kauniita olentoja kultaisilla pienillä siivillä lentävät siinä vierelläni. Tunnen, kuinka lennän ja tunnen olevani silmieni takana, siis kotkan silmien takana ja tunnen oman voimani. Wau!! Tyyneys, vahvuus ja voima. Mikä tunne! Tasapaino ja harmonia, juurtuneisuus ja luottamus.

Tätä on usko omaan itseen. Ainut, joka pysyy ja on elämän loppuun saakka. Myös tosielämässä.