Halun energia ja haluamatta haluaminen

Minä en tiedä mitään. Luovutan pois luulon, että tiedän. Että muka tiedän elämän, että muka tiedän, mitä kaikki on ja mitä tarvitsen elämältä. Kuinka voisin siten tietää mitä sinä tarvitset, ja mikä on sinulle parasta? Annan pois illuusion hallinnasta, elämäni hallinnasta. En hallitse mitään enkä ketään, en edes itseäni. Tässä elämässä kontrolli ei ole mahdollista. Illuusio siitä on.

Haluan niin paljon. Vaikka samalla tunnen että minulla on jo kaikki, mitä tarvitsen. Näen ne kaksi minää, jotka veivaavat sisälläni edestakaisin. Väärä mieli tai ego tai kutsun sitä vaikka peikoksi, kuvitellun hallinnan mestari, kuvitellun tiedon lähde, jäykkyyden ilmentymä, joka kuluttaa minut loppuun, joka aiheuttaa kärsimystä, joka palaa aina lähtöruutuun, joka kuvittelee saavuttaneensa jotain, joka tuomitsee ja arvostelee ja kuvittelee olevansa parempi tai huonompi, joka on kateellinen, mustasukkainen ja omistushaluinen, joka kokee ylemmyyttä tai alemmuuta, joka kuvittelee olevansa henkinen tai ei-henkinen, joka tavoittelee kuuta taivaalta, joka luulee, että pitää saavuttaa sitä tätä ja tuota ollakakseen valaistunut, joka putoaa korkealta ja kovaa takaisin maan pinnalle, kun ei saavuttanutkaan sitä, mitä joku kurssi lupasi ja guru julisti, kuin ehkä hienoiseksi hetken kuvitelmaksi jostain paremmasta, jota kohdin kiitää huimalla vauhdilla ja tarttuu kiinni mistä vaan, kuin hukkuva, mikä estää kuolemasta.

Varsinkin toisesta ihmisestä. Miehestä.

 Halu kiinnittyä, halu tarrautua, halu pelastautua, halu yhteyteen, halu kotiin, halu lepoon, halu turvaan, halu rauhaan, halu täyttymykseen, halu valoon, halu rakkauteen, halu ikuisuuteen. Kuvitelma siitä, että toinen antaa kaiken tämän. Mies, Mies, joka itse etsii samaa. Kaksi hukkuvaa etsii pelastusta toisistaan. Kuinka se voi onnistua? Minä tarvitsen parantua ja mies tarvitsee parantua. Voiko kaksi hukkuvaa pelastaa toisensa? Voiko kaksi traumatisoitunutta parantaa toisensa? Voiko kaksi turvatonta antaa toisilleen turvaa? Tässä peikkojen maailmassa pelaamme loputonta ihmissuhdepeliä. Käymme kauppaa toisillamme. Minä annan sinulle tuota, anna sinä minulle tätä. Fair play. Tai paremminkin kauhun tasapainoa. Tämä jatkuva kaupankäynti toimii niin pitkään kuin molempien tarpeet tulevat kohtuullisesti tyydytetyksi, mutta heti, kun jompikumpi katsoo antavansa selvästi enemmän, suhde alkaa vinoutua, Tässä väärän mielen maailmassa painelemme toistemme kipupisteitä, toistemme traumanappuloita. Ja terapeuttien mukaan jokainen on ainakin syntymässään traumatisoitunut ellei elämä ole muuten pudotellut pommeja. Auuts, nyt osui hylkäämiskipuun, oih nyt sattui äidin ylikontrollointipisteeseen, uuuh, nyt puhkesi diktaattori-isän mätäpaise!! Help help!!! Just sinä rakkaani, auta minut pois tästä helvetistä ja paranna menneisyyden kipuni ja kaikki menetykseni ja luopumiseni. Sinä siinä rakkaani, korjaa juureni ja koko sukupuuni! Juuri sinä rakkaani, tuo minulle turva ja varmista tämä hetkeni ja tulevaisuuteni tästä eteenpäin ettei minulle käy enää kuinkaan, ettei elämä enää satuta. Just sinä rakkaani, kiedo turvalliset kätesi ympärilleni ja kerro että kaikki on hyvin ja pysy siinä kunnes kuolema meidät erottaa. Pidä minua hyvänä ja rakenna turvallinen koto. Pysythän rakkaani? Lupaathan? Vannothan? Kyllähän KYLLÄHÄN??  Tässä egon maailmassa siirrämme vastuun toiselle omasta parantumisesta, omasta menneisyydestä. Sinun syysi, tai ainakin sinun sukupuolen edustajan syy, Olethan kuitenkin samanlainen kuin edellinen, koska katson sinua sumentuneiden linssieni läpi ja teen sinusta olennon menneisyyden kokemukseeni pohjautuen. En näe sinua Sinuna, vaan vanhana menneisyyden haamuna, jota et todellisuudessa ole. En näe sinua uutena, tutustumisen arvoisena, vaan oletan ja luulen niin paljon tietäväni jo sinusta kaiken.  Projisoin sinuun kaikki pelkoni, kaiken suruni, kaikki vertavuotavat haavani. Voisitko muka olla jotain muuta kuin mitä minä olen?  Joten tässä olen, puhdista haavani, nuole vereni ja juo ja humalluta itsesi punaisesta elämännesteestäni ja sitouta itsesi minuun ja tee minut eheäksi, kokonaiseksi, täytä minun kaipuuni ja vie minut kotiin ja valaise se rakkaudellasi. Anna minulle ikuinen elämä paratiisissa.

Halun (aktiivisen) energia on pakottavaa, yrittämistä ja paikoilleen jumittamista, sitovaa, tahmeaa, liikkumatonta, virtaamatonta, pakkomielteistä. Kun haluan jotain niin paljon, että kuvittelen, että elämäni onni on siitä kiinni. Kun luon itselleini illuusion tarpeesta, jota minulla ei ollut hetki sitten. Tarve, joka syntyy kokemuksesta, joka kietoo minut huumaavaan vaippaansa, tekee minusta kiehtovan kudelmansa vangin, joka janoaa lisää ja lisää tätä nektaria, huumetta, joka addiktoi minut nanosekunnissa. Tätä haluan lisää ja tässä haluan lillua nyt ja aina. Rakkaudessa ( ihmis) ja miehessä. Tämän hetken haluan pysäyttää tähän, freeze. Tämä on se, mitä haluan kokea nyt ja aina, tätä olen aina etsinyt. Nyt se on tässä, haluan vangita sen pulloon, ja impata sitä aina aina aina.Sniff!! AAaah!! Tästä eteenpäin. Mikään ei saa muuttua. Elämä pysähdy. Tunne pysähdy, jää tähän minun luo. Älä ikinä mene pois. Tarve kiinnittyä, kietoa limaiset naisen lonkeroni miehen ympärille, takiaisen piikit syvälle ihoon. Siinähän pysyt.

Halun energiassa mitään ei tapahdu. Muuta kuin hulluksi tuleminen halusta. Tunkkaista, täällä pitää tuulettaa, ei voi hengittää. Halun takertuva energia säteilee kilometrien päähän ja vaikuttaa halun toisessa päässä.  Kiertää kehää, palaa lähtöruutuun, läähättää, puuskuttaa, on ihan loppu halusta. Haluan eroon halusta!!! Jos en saa sitä mitä haluan pakolla, en taatusti pääse halustakaan eroon pakolla. Pitäisi päästää irti!!?? PÄÄSTÄÄ IRTI! Kaikki jauhaa irtipäästämisestä! Voiko joku kertoa, mitä v****a se on??

Tässä egon, väärän mielen ja peikon maailmassa tämä on tätä. Elämä on jatkuvaa vuoristorataa, aallon harjalta aallon pohjalle, suon syöverihin ja sieltä kuivalle maalle. Ei ainoastaan ihmissuhteissa, vaan kaikessa. Toki hetkellistä apua voi tuoda tämän maailman terapeutit, menetelmät, metodit, psykoanalyysit, ystävät, viina, suklaa, baarit, seksi, tanssi, transsi, you name it. Kaikki nekin on samalla viivalla, toinen ei ole toista parempi tai huonompi ja toinen sopii toiselle ja toinen toiselle. Me ei voida tietää!!!! Minä en voi tietää, enkä minä tiedä! Te ette voi tietää, vaikka te julistatte tietävänne kaiken!!! ViTTu!! Minä olen kyllästynyt teidän tietämiseen, minä olen kyllästynyt omaan "viisauteeni" ja muka tietoon. Minä en tiedä mitään. Etkä sinä. Älä tule minulle edes väittämään että tiedät.

Tässä peikkojen valtakunnassa, jota kuvittelemme elävämme, unessa, harhassa, jossa kärsimys kukkii, jossa vellomme kivusta toiseen ja ehkä parannummekin niistä, kunnes tulee joku uusi "käsittelyä vaativa issue", meistä ei tule koskaan valmiita, matkamme ei koskaan pysähdy ja rakkauden käsityksestämme ja rauhasta ei koskaan tule pysyviä. Etsintämme, jos edes etsimme jotain, ei koskaan lopu. Pettymykset tulevat aina nurkan takaa, ihmissuhteet loppuvat aina, viimeistään kuolemaan. Miksemme voi olla tyytyväisiä ja ymmärtää että kaikille kohtaamisilla on tarkoituksensa ja olla asettamatta aikavaatimukisa niiden kestolle? Miksemme ole kiitollisia jokaisesta yhteisestä hetkestä ja ota sitä vastaan lahjana? Miksi hankaloitamme elämäämme etsimällä toisesta varmuutta omaan elämäämme? Miksemme voi nauttia hetkestä? Miksemme voi olla vapaita?

Haluan kulkea sillan yli. Niin, Haluan taas. Kuljen sillan yli, sillä osaan reitin. Luojan kiitos, osaan reitin. Sillan yli toiselle puolelle, missä kaikki on toisin.

Surun eli pelon ja kauneuden eli rakkauden kokemus minussa yhtäaikaa on syventynyt niistä ensimmäisistä hienoisista aavistuksista tästä ihmeellisestä yhdistelmästä tunnetta, jos se on tunne. Koen sen nyt siltana minussa toiselle puolelle, missä on valo ja rakkaus, missä on iäisyys ja ikuisuus, missä on Jumala, Tao tai alkulähde tai miksi sitä haluaa nimittää. Kun joku väärän mielen maailmassa sohaisee vaikkapa tulehtunutta vertavuotavaa ammollaan olevaa hylkäämistraumanappulaani, otan sen miekan iskun vastaan ja annan antajan työntää sen niin syvälle kuin mahdollista ja kiertää miekkaa haavassa niin, että tunnen sydänlihakseni repeilevän ja kivun syvyys on sanoinkuvaamaton. Tuntuu, että sydän räjähtää sisälläni ja vajoaa ammottovaan mustaan aukkoon. Annan kaiken tapahtua, sillä minulla ei ole vaihtoehtoa. En voi juosta kipuani karkuun, ei ole piilopaikkaa minne mennä, ei ole syliä joka lohduttaa ja silittää kivun pois. Minun on kestettävä tuskani ja minun on vaikka kuoltava jos niikseen tulee, mutta karkuun en mene. Kohtaan sen, mitä kohdata pitää.  Olen soturi ja myös minun miekkani on terävä ja kiiltävä. Soturi minussa kohtaa taistelun taistelematta vastaan ja tekee yksipuolisen aseistariisuuntumisen ja kestää kivun ja tämän helvetin kivun vastaanottamisella siirtyy toiseen maailmaan. Sulaa, näkee, katsoo, antaa kaiken tapahtua, ottaa vastaan, antautuu tunteelle, tuntemukselle kehossa ja mielessä. Oksettaa, itkettää, vihaan sinua, vihaan elämää, en halua tätä. Antautuu, soturi antautuu kivulle ja luovuttaa itsensä sille, on kiitollinen kivulle ja kivun alkulähteelle. Tuskani on teleporttini pelastukseen, parantumiseen, turvaan, helpotukseen, kotiin, rakkauteen. Tunnen miten suunnaton suru, pelko muuttuu näkemällä se ja katsomalla sitä yrittämättä muuttaa mitään, vaan sallimalla kaiken ja antautumisella vastaanottaa kipu, tunne, syväksi kauneudeksi, rakkaudeksi, timanttiseksi loisteeksi ja häikäiseväksi säteilyksi. Tunnen, miten sydämeni vapautuu kuumilla polttavilla kyyneleilllä poskillani ja vapauttaa itsensä tarrautumisesta ja halusta hallita. Voi, miten rakastankaan sinua. Voi miten täyteläistä on tämä syvyys sisälläni ja miten suuri on rakkauteni. Ymmärrys, että tämän rakkauden ei tarvitse kohdentua vain yhteen erityiseen ihmiseen, vaan saan jatkaa rakastamista. Minun ei tarvitse tukahduttaa rakkauden virtaa vain sen takia, että joku ei halua vastaanottaa rakkauttani. Voin jatkaa hänen rakastamistaan ja voin rakastaa kaikkea ja kaikkia. Rakkauden ehtymätön virta minussa. Annan sen tulla läpi, otan sen vastaan ja lähetän sitä minusta eteenpäin. Sallin sen, enkä yritä peitellä mitään. En häpeä kertoa että rakastan. Kertomalla koko maailmalle että rakastan, vapautan itsestäni jotain niin kaunista, joka vain lisääntyy ja lisääntyy kun sen annan virrata. En menetä mitään kun tunnustan rakkauteni. Saan, vain saan. Saan helpotuksen,kun ymmärrän, mikä rakkaus on minussa, mikä turva ja voima on minussa. Nauran nauran ja iloitsen itkien tästä yhä syvemmästä oivalluksesta. Ihan kuin Joku  heittäisi tämän Ymmärryksen suoraan naamaani "herätys, etkö sä jo tajua???!!" Ymmärrys, etten voi hallita, en mitään enkä ketään. Ymmärrys kaikesta. Täällä on tieto, mitä egon maailma ei tiedä. Täällä on ainoa tieto, mitä tarvitaan kaiken ratkaisemiseen. Täällä on vapaus, rajattomuus johon ei voi tarttua. Täällä voi katsoa asioiden, ihmisten lipuvan ohi. Täällä voi antaa tunteiden tulla ja mennä, myös vihan ja raivon ja kaiken ns. negatiivisen virran. "Anna kaiken tulla mikä tulee, anna kaiken mennä mikä menee. Ja se mikä jää jäljelle, tutki sitä." Täällä voi hyväksyä kaiken mikä on, sallia kaiken mitä on ja mikä on. Täällä rakkaus kukkii ja ilo on. Tämä on koti ja kaipuun satama. Tämä paikka on meissä kaikissa. Täällä ei ole aktiivista haluamista. Täällä ei ole pakkoa eikä yrittämistä. Kukaan ei ole vanki eikä vangin vartija.Täällä on Elämän virta. Soljuvuus ja vääjämätön jatkuvuus, pysähtymätön tila.

Täällä halu on haluamatta haluamista. Annan elämän ohjata elämääni ja  luonnollisten tarpeiden nousta omassa tahdissaan, omalla painollaan. Täällä ymmärrän etten minä tiedä, vaan on Joku, joka tietää paremmin. Täällä on Luottamus ja Irtipäästäminen. Ilman toista ei ole toista. Ne ovat kaksosia. Kun luotan Elämään, voin päästää irti ja luottaa, että minulle tapahtuu juuri oikeat asiat juuri oikeaan aikaan. Täällä ei tarvita anteeksiantamista, sillä kukaan ei ole tehnyt mitään väärin. Täällä on tieto, että meidän peikot pelaa peläjä ja kerää valtavia kuonamääriä ympärilleen ja heittelee niitä toistensa silmille. Täällä voin olla ottamatta itseäni niin vakavasti ja nauraa peikolle minussa ja huokaista hohhoijaa, noin se toimii, minkäs teet, valmista ei tule koskaan. Täällä voin tarkkailla peikon toimintaa aitiopaikalta puuttumatta siihen mitenkään ja olla menemättä siihen mukaan. Täällä voin opetella yhä enemmän olemaan Täällä kuin peikkona ja antaa siten yhä laajenevaa tilaa todelliselle itselleni ja tuoda se aitous ja hyvyys ja rakkaus ja ilo arkeeni, myös haastaviin tilanteisiin. Voin opetella, aina opetella lisää, toistaa ja toistaa. En torjumalla enkä kieltämällä, vaan katsomalla ja näkemällä peikon toiminta.

Mies. Minä nainen. Irtipäästäminen yhdistää, kiinnipitäminen erottaa. Loppujen lopuksi ei ole muuta mahdollisuutta kuin päästää irti, koska vastavirtaan uiminen läkähdyttää minut niin että voimani loppuvat. Ja voi käydä niin kun toinen päästää irti, toinen uskaltaa tehdä saman. Jutun kauheus ja kauneus. Jutun vapaus. Elämän vapaus.

On ihan ok tehdä niitä asioita tässä elämässä, tässä maailmassa, mitä me teemme, varsinkin niitä, jotka tuntuvat vievän meitä lähemmäksi kotia, lähemmäksi todellista rakkautta. Kaikki on ok ja on monta keinoa löytää tie, silta toiseen maailmaan, mikä ei ole pakoa "todellisesta maailmasta", vaan on todellinen maailma.

Kyllä, sille, mikä on, kyllä. Siinä on rauha.

Love Story

"Mistä alkaisin nyt tämän kertomuksen vanhan totuuden, se syntyi aiemmin kuin meri sininen, se rakkauskertomus on, mutta mistä sen alkaisin .." Nyt sisälläni pulppuaa niin vinhaan tahtiin, etten tiedä todellakaan, mistä aloittaisin. Pulppuaa rakkaus valtavalla voimalla ja pulppuaa Vital Developement Rakkauden taide -työpajan tunnelmat minussa vahvana ja syvänä. Tahdon vain sanoa, että rakastan rakastan rakastan...

tanssia, Vitalia ja upeita kanssatanssijoitani siellä, ystäviäni, Ruusu-mäyräkoiraani, kahisevia vaahteranlehtiä jalkojeni alla, marraskuun silloin tällöin pilkahtavaa aurinkoa, naapureitani, jotka hoitavat koiraani, jotta pääsen tanssimaan aina vaan, sydämeni pohjasta kumpuavaa hillitöntä kikatusta, aamukahvin tuoksua, täysikuuta, tähtitaivasta, merta, hiekkarantaa, auringonlaskua, järven tyyntä pintaa, avartumista ja kasvamista, pelottomuutta ja rohkeutta, musiikkia....rakastan elämää...kosketusta... rakastan miestä.....

On se vaan totta, kaikki ne huuhaa -kliseet, varsinkin se, että "sitä vetää puoleensa, mitä säteilee".
Aikaisemmin olen jotenkin kuvitellut, ettei minulla ole lupaa näkyä eikä kuulua. Minkäänlainen hehkuminen tai positiivinen säteily ei vain ole ollut minulle sallittua. Elinkin elämääni sivusta katsojana, hiljaisena ja näkymättömänä, seinäruusuna, joka kantoi huolta siitä, ettei vain aiheuta huomiota missään. Ja ennen kaikkea pelkäsin huomion kohteeksi joutumista ja jopa omaa ääntäni. Lokakuun Hellyyden Taide -työpajassa muodostimme kujan, josta kukin vuorollamme kuljimme silmät kiinni toisten kuiskiessa korviimme ihania asioita itsestämme. Ystäväni liikkuivat eteenpäin silmät kyyneleitä valuen ja kun tuli oma vuoroni, niin sama reaktio tapahtui minulle. Heti ensimmäisen adjektiivin sujahtaessa korvaani, sulin sen kauneuden kaiulle ja sama jatkui koko ajan aina kujan loppuun saakka noin 40 ihmisen kuiskiessa hellyyttä ja rakkautta korviini. " Kaunis, urhea, aito, sensuelli, enkeli, valo, herkkä, säteilevä.." Nyt olen kasvanut siihen pisteeseen, että uskon noihin sanoihin. Uskon olevani juuri kaikkea tuota, mitä minulle supisten kerrottiin. Olen antanut itselleni luvan säteillä valoa ja onnea, joka on vähitellen vallannut minut. Omanarvontuntoni on tasaantunut terveisiin mittoihin, etten enää tunne huonommuutta. En tuntenut alemmuutta, kun sunnuntai päivän teoria osuudella opettajamme kyseli, kuka on parantaja, kuka opettaja, kuka on terapeutti, kuka taiteilija, kuka on sitä tai tätä. Minä en ollut mitään niistä määritelmistä. Mutta tärkeintä oli, ettei se tuntunut missään negatiivisesti minussa. Ymmärsin vain, että olen ponnistanut todella alhaalta aika korkealle. Ymmärsin vain, että olen rohkean rohkea, kun olen lähtenyt mukaan tanssinohjaan koulutukseen melkein suoraan sairasvuoteelta kahdenkymmenen vuoden useiden leikkausten ja kuntoutusten jälkeen. Olen mukana ihanien ammattilaisten ja ennen kaikkea aitojen ihmisten kanssa tasavertaisena seisomassa samalla rivillä omana itsenäni, myös aitona ihmisenä. Annoin itselleni tunnustusta siitä, että olen uskaltanut ja olen kasvanut isosti ja paljon näiden tanssiystävieni kanssa, heidän tuellaan ja yhdessä, hyväksynnän ja rakkauden ilmapiirissä. Annoin tunnustusta itselleni siitä, että vaikka oikean jalkani hermot, lihakset ja luut ovat pahoin vaurioituneet ja välillä mieleni sopukoissa käy huoli varaosien paikoilleen pysymisestä vauhtini noustessa huipppuunsa, uskallan ja jaksan ja osaan tanssia ja liikkeisiinkin on tullut laajuutta ja rentoutta. Fyysinen parantuminen on mahdotonta ( vai onko mikään enää mahdotonta!), mutta emotionaaliseen parantumiseeni Vitalilla ja näillä rakkailla on suuri osuus. Paljon jännitystä ja pelkoa on poissa, tilalla on ilo ja arvostus ja rakkaus ja suuri vapaus ja helpotus. Selittämätön vie minua eteenpäin, jonnekin uuteen. Nautin joka askeleesta matkallani. Selkeää suunnitelmaa ei ole, mutta on vahva intuitio jostain suuresta minulle. Elämäntehtävästä. Niin, vetää siis puoleensa sitä mitä sisältään säteilee, pitää paikkansa. Tuo henkinen kasvuni on selkeästi muuttanut sisintäni, tunnen itsessäni valon, joka ei  sammu huonoimpinakaan hetkinä.

Kesän vauhtini ei yhtään hiljentynyt syksyllä, vaan uudistumisen tarpeeni jatkui ja otin itselleni uusia haasteita ja oma projektini pelkojen voittamisen saralla rullasi ja rullaa eteenpäin. Kaikki valitsemani tehtävät ja uutuudet tukevat toinen toistaan. Zodiakin Minun nimeni on-projekti kasvattaa rohkeuttani ottaa paikkaani maailmassa ja antaa uusia sykäyksiä liikkeilleni. Itämainen tanssi ja ensi vuoden esiintyminen ryhmämme "starana" haastaa esiintymisjännitystäni ja siitä selviytymistä. Elämäni virtasi ja elin hetkessä ja tunsin onnea ja tasapainoa, elämäni tuntui täydeltä ja runsaalta. Harmonia ja rauha ja vitaalisuus, elinvoima jylläsi minussa. Tähän hyvään omaan olooni kaipasin kutenkin jotain, toista ihmistä jakamaan tätä hyvää. Ihmistä, miestä, jolla olisi itsellään mukanaan oma hyvä.  Tunsin nyt ( vasta ) olevani kypsä tasavertaiselle parisuhteelle. Oma voimani ja vahvuuteni olivat kasvaneet vakaiksi olotiloiksi ja niitä ei enää kukaan pystynyt heilauttamaan pois sijoiltaan. Kyky ja uskallus olla aito oma itseni ja rakastaa itseäni kaikkineni päivineni tällaisena pakettina olivat aivainsanat omalle rakkaussuhteelleni itseni kanssa. Rakkaustarinani oman minäni kanssa ensin oli oltava kunnossa ja hehkuva ennen kuin se voisi koskaan olla kunnossa ja hehkuva miehen kanssa. Kun minulla on turvallinen ja vakaa suora olo omasta takaa, pois jää mahdollisuus, että säteilyttäisin itselleni jotain huonoa, kuten manipulatiivisuutta, raameihin laittamista, omistavuutta, pakkoa, yrittämistä, toisen muuttamista jne. Ja niinhän siinä kävi, elämä piti minusta huolen tässäkin asiassa ja ihmeellistä, että niin pienissä kuin suurissakin asioissa, kaikki tuntuu nykyään tapahtuvan jonkun johdattamana tarkoitettuna juuri niin kuin tapahtuu. Asiat vain loksahtavat paikoilleen, kun aika on niille kypsä.

Samaan aikaan kun kaipasin elämääni rakkautta myös miehen muodossa, en ollut valmis luopumaan tästä suunnattomasta vapauden tunteesta. Vapaus on minulle kaikki kaikessa ollut aina ja olen kärsinyt, en aina tietoisesti, mutta kehossani se on tuntunut ja näkynyt, jos ja kun olen joutunut siitä luopumaan toisen henkilön toimesta, tässä tapauksessa yleensä siis miehen. Uskon vilpittömästi,että nuokin tarinat olen tarvinnut ja itse tilannut tavalla tai toisella ( säteillyt pelkoa ) elämääni. Nyt tiedän ja tunnen itseni, nyt tunnen eron välillä hyvän ja pahan. Olen kypsä valitsemaan hyvän elämääni, aidon rakkauden. Rakkauden taide työpajassa viime viikonloppuna tanssimme juuri tuon vapauden tanssin parettain. Toinen seisoi paikoillaan ja toinen liiteli vapaana pitkin salia aina välillä palaten toisen luokse, turvalliseen ja rakkaudelliseen kotoon, ja toinen luotti siihen, että toinen palasi takaisin, missä ikinä olikin. Juuri näin. Sellainen tunne minulla on elämääni saapuneen uuden miehen kanssa. Vahva luottamus ja turvallisuus, iloa ja valoa ja naurua. Ja voimakas vapauden tunne, vaikka olen syvästi ja ehdottomasti sitoutunut tähän rakkauteen hänen kanssaan. Minulla on lupa olla oma itseni, minua ei yritetä muuttaa eikä manipuloida, ei alistaa ja määrätä ja sama pätee toisin päin. Tämä pehmeä pumpulinen keveys miehen kanssa on niin uutta minulle. Tämä tunne, ettei minulla ole kaltereita ympärilläni tuntuu ihmeellisen ihmeelliseltä, melkein en osaa olla sen tunteen kanssa, no joo, osaan kyllä ; ) Sellainen vapauden avaruus ja voimakas rakkaus, turvallinen ja luottava olo saa minut hengittämään syvään ja huokaisemaan helpottuneesti sieluni syvyyksistä ja olemaan nöyrästi kiitollinen tästä hyvästä. Kun suhde perustuu rakkauteen, eikä pelkoon, lähtökohdat ovat niin erit kokonaisvaltaiselle toimivuudelle. Ensimmäistä kertaa suhteessa en pelkää mitään, mikä on mahtava tunne ja välillä vain nauran onnesta ja ihmetyksestä, että näin voi todella olla. Tämä rakkaus ei perustu menettämisen pelolle, ei hylätyksi tulemisen odotukselle, vaan puhtaaseen rakkauteen ja täydelliseen luottamukseen. Tämä tunne lähtee aivan eri kohtaa sisältäni kuin ikinä ennen. Päästän irti epäilyksistä ja pelosta, että toinen on puettu valepukuun, että toisella on sisällään jotain minua uhkaavaa. Uskallan avata sieluni rakkaudelle ja ottaa vastaan sen ilman suojamuureja. Uskallan mennä miestä niin lähelle koko ruumiini ja sydämeni avoimuudella ja ottaa toisen samanlaisen avoimuuden ja läheisyyden vastaan. Uskallan olla haavoittuvainen, uskallan ottaa riskin, että mitä ikinä tapahtuukin, minä olen tässä täydesti läsnä ja annan itseni tälle rakkaudelle ilman vastustusta ja pelkoa. Elän ja tunnen täydesti. 

Rakkauden taide -työpajassa katsoin varmaan ensimmäistä kertaa kunnolla toisten tansseja, kun oli oma vuoro istuskella. Seurasin intensiivisesti heitä ja eläydyin ja näin heidät kaikki sielustani ja liikutuin kyyneleihin. Koin heidän tanssinsa ja liikkeensä koskettavan minua ja koin yhteisöllisyyttä voimakkaaasti, tunsin vahvasti kuuluvani tähän perheeseen ja näin heidän läsnäolon itsessään ja tunsin läsnäolon minussa. Olimme yhtä. Halatessani heitä sukelsin violettiin valoon ja tunsin sydämmemme lyönnit. Energiavirtaukset olivat valtavat. Silmiin katsoessamme tunsin, miten katsoin sielustani rohkeasti ilman varauksellisuutta, kasvot avoimina. Koin turvallisuutta ja hyväksyntää.

Uusi rakkauteni, tämä valoisa mies, näkee Minut ja minä näen hänet. Hän ei näe pelkkää ulkokuorta, vaan katse läpäisee syvemmälle. Kosketus ei ole pinnallista, vaan se tulee syvemmältä, sydämestä, siksi se on niin polttavaa ja herkkää. Ja tunnen, miten minun rakkauteni kumpuaa laajasta sydänalastani ja on syvää ja herkkää ja läsnäolevaa. Se on suloista, kirpaisevaa, koskettavaa, se jopa sattuu välillä, tunne on vaan niin aito ja minä sille niin vastaanottavainen ja valmis. Mitä enemmän olen läsnä joka hetki, sen voimakkaampi on kokemus, oli se kokemus mikä tahansa. Täydellinen läsnäolo rakkaussuhteessa tekee siitä herkullisen makeaa ja nautittavan kuplivaa ja niiiin herkkää.

VD on ollut loistava harjoituskenttä kerätä rohkeutta kohdata toinen ihminen, varsinkin minulle, naiselle, mies, joka on ollut niin pelottava jollain tasolla aina. Tansseissa, halauksissa ja silmiin katsomisissa olen voinut vähitellen rohkaistua ja päästää omasta kontrollista irti ja vain olla siinä hetkessä ja huomata, ettei ole mitään pelättävää. Kiitos rakkaat VD- veljet ja -siskot ! VD on ollut oma maailmansa viikonloppuineen ja sen jälkeinen paluu arkeen on voinut tuntua rankalta tai kevyeltä vaihdellen, mutta pysyvä rakkaudellinen VD- tunnelma on vielä antanut odottaa. Vaikka itse on ollut avoin ja valoisa, aina se ei ole riittänyt valaisemaan lähellä olevia ihmisiä, jos ihmiset eivät ole kantaneet vastuutaan omasta valostaan. Nyt minusta tuntuu, että elämässäni on pysyvä VD-tila. VD on siirtynyt arkielämääni, koska oma ihmiseni väreilee samalla taajuudella kuin minä, samalla rakkauden taajuudella, mitä koen työpajoissa. Vd:ssä mukana oleminen on oikeastaan mainio testi rakkaudelle parisuhteessa. Olen empiirisesti kokenut, että valheellisen rakkauden, rakkauden illuusion, se etäännyttää, mutta todellisen rakkauden se lähentää entisestään. Tuo jälkimmäinen pätee minun elämääni nyt.

Enkeleitä, onko heitä?! Olin ystäväni kanssa Finlandia talolla kuuntelemassa enkeleistä kirjoittavaa Lorna Byrneä. Lorna kehotti meitä rukoilemaan romantiikan enkeleiltä onnea ja johdatusta rakkausasioissa kuultuaan, että Suomessa yli 40% talouksista on sinkkutalouksia. Minä ja kaimani, enkeli-ystäväni, heitimme eetteriin toiveemme ja kuinka ollakaan, saman päivän iltana kohtasin rakkauteni, miehen............