Selkounia

Taas näitä omituisia unia. Selkounia, lucid dreams vai monien anesteesien jättämiä jälkiä aivoissani vai jotain houkuttelevan yliluonnollisia, mitä eniten niiden haluaisin olevan? Silmieni edessä avautuu aarrearkku, jossa on pehmeän kultaisen keltaisen hohtavaa kultaa punaisen sametin päällä ja se on minun. Minua ympäröi turvallinen pumpulimainen sumu. Aarrearkkuun tipahtaa kultainen kolikko taivaalta ja silloin tiedän. Kuulen kolikon äänen selvästi, ihan oikeasti siis ja unennäön taso muuttuu joksikin muuksi kuin tavallinen uni. Tuttu tuulen tuiverrus puhaltaa hiuksissani ja kasvoillani.

 Nykyään voin säädellä puhalluksen voimakkuutta. Alkuaikoina tuuli oli hallitsemattoman voimakasta ja sen loputtua putosin takaisin todellisuuteen vinhalla vauhdilla. Nyt voin säädellä sitä ja tapahtumia näissä "unissa". Yleensä lennän erilaisin tavoin ja näen omien silmieni kautta. En katso kuvaa tai elokuvaa tai unta kuvana, vaan minusta käsin. Saatan olla kotkan silmien takana ja kuulla siipieni lepattavan lentoon nousun ja nähdä siipeni uljaan suuruuden ja kuivan aavikon avautuvan allani ja intiaanin juoksevan siellä omine sulkinensa. Tai lentää kolmipyöräiselläni ja tehdä maagisia temppuja sen kanssa ilmassa. Tai vain lentää ilman hahmoa tien päällä. Koko ajan tiedän kaiken olevan unta, mutta tunne on ihan kuin kaikki tapahtuisi juuri nyt oikeasti.

Mutta sitten niissä on jotain, jota en voi hallita. Edelleen jatkuu tunne, että kaikki tapahtuu erilaisella unen tasolla, ei unelta, vaan todelta, ihan kuin tietäisin jotain. Tuntisin jonkun toisen/toisten läsnäolon.

Aarrearkkuun pudotettu kolikko saa minut kiitollisuuden tilaan ja nostan kasvot ylöspäin kiittääkseni antajaa. Samaan aikaan minut otetaan hallintaan. Hellästi ja rakkaudella. Keltainen valo ympäröi kasvojani ja ne ovat pehmeät ja sileät. Silmät ovat kiinni, kun en saa päätäni käännettyä takaisin suoraksi vaan se pidetään jonkun toisen toimesta taaksepäin taivutettuna. Kuulen pienen pienen surinan, ikään kuin kääpiösahan, joka leikkaa kalloani auki. Tunnen, kuinka pääni sisuksille tehdään jotain. Kaikki on kivutonta, ihan kuin pakotettua rakkaudella. Minulle ei anneta vaihtoehtoja. Päälakeni on auki ja sula kulta on sana, joka kuvaa väriä ja tunnelmaa avatussa kallossani. En voi muuta kuin antautua, luopua vastarinnasta, jos sellaista edes on. Antautua tuntemattomuuteen.

Sitten herään. Yleensä heräämistä edeltää silmieni edessä kirkkaampaa kirkkaampi valo, valkoinen kulta, kullanhohtoinen tähti, pyöreä muoto, joka lähestyy ja lähestyy ja sykkii loistaen silmieni edessä ja takana. Joskus sateenkaarenvärit, kirkas turkoosi ja upea vihreä. Tunne on rakkaus, puhtaus ja tieto. Tieto jostain suuremmasta kuin minun kehoni, tunteeni, ajatukseni ja koko konkreettinen todellisuus, mitä se sitten onkin. Vaikka kokemus on ilo, niin herättyäni tästä tilasta, olo on vähän ravisteltu enkä välttämättä uskalla avata silmiäni tai mennä vaikka vessaan, jos vaikka näkisin jotain outoa.

Aarrearkku kokemuksessa herääminen oli yhtäkkinen ja selkeä.

"Eihän tuo ihan normaalilta kuulosta," ihmettelee rakkaani. En ole ollenkaan huolissani omasta mielenterveydestäni, vaan itse asiassa odotan näitä unia, ellen ole niitä vähään aikaan nähnyt. Koen niitä yleensä voimakkaiden kausien aikana, kun olen muutoksen kynnyksellä.

Jotain muuttuu niiden jälkeen. Joku viesti omasta alitajunnastani tai jostain muualta (edelleen toivomani taho ja itse asiassa uskomani) muuttaa minua. Niin kuin nyt.

En tarkoituksella kieltänyt itsestäni niin selkeää osaa kuin minun henkeni, jotta korostaisin ihmisyyttä ja ns. todellisuutta, tunteita, tunnemyrskyjä, ajatuksia, draamoja, tahtoa, voimaa, elämää, kokemusta, nahkaa, verta, ihoa, kyyneleitä, naurua, tarinoita. Se vain tapahtui ja sen oli tapahduttava, jotta se puoli minussa vahvistuisi ja veisi minua todellakin lähemmäksi "todellisuutta" ja rohkeammaksi toimia "ihmisyydestä" käsin. Pelottava paikka. Yksiulotteinen taso. Jotenkin turvaton, kylmä, rakkaudeton, suoritteinen paikka. Ollut liian kauan piilossa silmiltä, katseilta. Voinut elää omassa maailmassani, suojautua toisilta. Minun ihmisyyteeni kuuluu vahvasti henki ja yhteys jumalaan, universumiin. Ilman sitä elämäni on tylsää, harmaata, kivuliasta, vailla jotain. Henki huuhtoo arjen tylsyyden virraten lävitseni ja näen elämän, en vaaleanpunaisten linssien, vaan jumalallisen rakkauden läpi. Ihmisyys on mukana egon ja ihmisyyden ilojen ja surujen kera, mutta on myös valoisampi taso, joka kuorruttaa arjen ilolla, myötätunnolla, armollisuudella, hyväksynnällä, ymmärryksellä.

 Helpompi minulle improvisoida sielustani käsin siitä hetkestä mitä kumpuaa tai on kumpuamatta. Helpompi minulle sukeltaa kauheisiin tunteisiin ja kohdata itseni silmästä silmään, Helpompi minulle huutaa ja karjua ja rääkyä ja räkiä.Helpompi minun nauraa ja itkeä samanaikaisesti ollessani auki kaikkeudelle. Helpompi minun puhua tunteista ja kokea tunteita ja samaan aikaan olla itsessäni syvällä, mitä se syvä sitten tarkoittaakin. Helpompi minulle kokea seksuaalisuutta iho ihoa vasten ja samalla olla yhteydessä Suureen Lähteeseen. Kaikki tuo extreme on tullut minulle normaaliksi. Oman moskan, oman yksinäisyyden, oman pahan olon, oman pelon, surun, toivottomuuden kohtaaminen on minulle helppoa. Niin helppoa, että en muserru niistä.Tai mitä musertuminen on? Sitäkö että tuntee ja kokee tunteet? Sitten muserrun, jos se on sitä. Annan tunteen tehdä minussa tarvittava työn. Oltuani riittävän pitkään jossain epämiellyttävässä tunteessa, se vain poistuu ja tilalle tulee virtaavuus ja rauha.Sitä systeemiä ja tapaa, jolla se tapahtuu, en tiedä. Se vain tapahtuu. En yritä väkisin poistaa tiettyä epämiellyttävää olotilaa, vaan olen siinä. Olen vaikka masentunut jos olen. Se ei ainakaan tapahdu minulla tietoisella irtipäästämisellä. Vastustusbarometrini nousee korkealle kaikenmaailman oppaista, joissa esitellään kymmnetä keinoa kohti positiivisuutta, sataa asentoa iloon yms. Emmekö saa olla masentuneita, emmekö saa olla surullisia, vihaisia?  Minulle sana irtipäästäminen on melkein kirosana. Korvissani se on kulunut hokema, josta on tullut suoritus. Irtipäästämiseen on tunkeutunut pakko. Pakosta syntyy kahleet ja vankila. Se pilaa kaiken. Se ei auta päästämään irti. Voisiko irtipäästämisestä luopua? Ettei yritä päästää irti kaikin keinoin? Pikemminkin luovuttaa. Kun huomaan, etten yrittämisellä pääse irti, on melkein pakko luopua yrittämisesstä, on pakko luovuttaa. Silloin se tapahtuu.

Autenttinen minä. Kun voi vain olla joka tilanteessa se mitä on. Samaan aikaan kun on siellä pohjamudissakin, tavallaan ei ole siellä, tai on valon saattelemana ja se valo pitää pinnalla ja pinnan yläpuolella. Turvassa. Ja tietäen että se valo on totuus ja kaikki muu epätotta ja unta. Vaikka ne tuntuu todelta. Voisiko olla niin, että meidän todellisuudeksi kutsumamme maailma olisikin unta, yhteisen mielemme luomaa painajaista ja se valo ilo ja rakkaus ja rauha olisi totuus? Että me olemme unohtaneet sen?

Tässa yksiulotteisessa (henkisesti) maailmassa on haasteellista toimia autenttisuudesta käsin, ilman rooleja. Minun on myös vaikea toimia aitona minänä, silloin kun koen, että minun odotetaan olevan tietynlainen, käyttäytyvän jonkun roolin vaatimalla tavalla. Onneksi minulla niitä ei juurikaan ole, mutta se vähäkin tuntuu olevan liikaa. Pysyminen yhteydessä omaan keskiöön herpaantuu ja itse-epäily valtaa tilaa. Helppoa olla autenttinen samanlaisten sielun siskojen ja veljien kanssa, joiden kanssa kohdataan sisältä käsin, mutta hankalampaa kankean yhteiskunnan kaavojen kasvatin kanssa, joka arvottaa maailmaa eri tavalla kuin itse. Titteleiden, koulutuksen, materian, saavutusten, suoritusten, tehokkuuden, mitattavissa olevin keinoin. Voisinko tartuttaa häneen omasta itsestäni käsin sen valon, jonka taas koen minussa voimakkaana ja sulattaa kuorta ja ymmärrystä välillämme ja luoda aidon yhteyden toisiimme? Voisinko astua kontrolloituun maailmaan villinä ja vapaana luonnon lapsena? Oikeastaan normaalin ja epänormaalin käsitteet pitäisi vaihtaa toisin päin. Luonnollista on olla vapaa omassa itsessä, ja epänormaalia on suorittaa roolia. Voisinko ympäristöstä huolimatta olla vapaa omassa itsessäni?

Minulla on tunne, että olen menossa toimimaan tähän kontrolloituun maailmaan. Tähän asti elämä on tehty minulle "helpoksi", kun olen pystynyt jakamaan tanssin iloa ja tunteiden ilmaisua vapaassa ja eloisassa piirissä.( Pieni sivuhuomautus; helppoa ei ole ollut palata ihmisten pariin yli kahdenkymmenen vuoden potilaana olon jälkeen :) )  Syksyn aikana koin, että se voima ja varmuus oman itseni keskiössä on nyt todella niin vahvaa sykettä, joka kestää epävarmuuden tuulahdukset mielessäni ja pystyy jatkamaan siitä huolimatta, että aistii ympäristön jäykkyyden ja kovuuden. Syksyn aikana blokkasin, en tietoisesti, vaan tarpeen takia, jotta huomaisin, että kykenen nyt aloittamaan toiminnan eri tasolla, hyvin oleellisen osan itseäni, Yhteyden Kaikkeuteen, Hyvään ja Alkulähteeseen. Mutta tuo voima on minussa niin voimakas, että se tulee läpi nyt forcella enkä voi enkä halua sitä pysäyttää tai kieltää sen olemassa oloa. Ikään kuin kruunuchakrani tuossa unessa olisi avattu taas, kun itse pysyttelin tiukasti luulemassani rajatussa ihmisyydessä ( jumaluus pois ).

Minun oli ja on koettava tuo maallisuuden kokemus ja vahvistuttava sillä tasolla, jotta vihdoin olisin valmis elämään, jotta vihdoin uskaltaisin elää sitä potentiaalia, mitä tiedän sisältäväni. Mutta nyt voin jälleen ottaa mukaan siihen Valon ja Ilon, sen Suuren Universaalin rakkauden.

Olen kokenut tämän matkani aikani monia tasoja itsessäni, monia samojakin tasoja. Ne samat tasotkin on aina erilaisia eri kertoina. Syksyllä kun olin niin täynnä tunteita ja niiden ilmaisemista ja ihmisyyttä, minulle ikään kuin sanottiin "vihdoinkin tulit järkiisi, tervetuloa takaisin kotiin." Nyt kun taas olen löytänyt tieni sydämeen ja rakkauteen sisälläni ja universumiin selkeän ja vielä voimakkaamman yhteyden kuin aiemmin, minut taas tällä tasolla toivotetaan tervetulleeksi kotiin ja ihmetellään, missä olen ollut. Suuri rakkaus sydämessäni kaikkea ja kaikkia kohtaan. Tämä ei todellakaan ole vaaleanpunaista unelmaa, vaan syvää uskoa johonkin Suureen. Eikä vain uskoa, vaan sisäistä tietoa ja kokemusta pyhyydestä.

Kaiken tämän matkailuni eri tasojen välillä syventää sitä kulloistakin käsittelyn alla olevaa tasoa. Tunteiden, syvien tunteiden kautta nousu taas pohjattomaan iloon ja loistoon ja säteilyyn. Siitä toisesta kirosanasta, blissistä tulee todellista ja aitoa blissiä kun hyväksyy sen kaiken, mikä meissä liikkuu. Ne tunteet, ne ajatukset. On auki myös sille tasolle, jossa ne syntyy ja vaikuttaa.Ihmisyyteen kuuluu voimakkaasti tunteet, halut, ajatukset, toiveet, unelmat.  Ei ne poistu, vaikka samalla kokee yhteyttä laajempaan kaikkeuteen. Ne ei sulje toisiaan pois. Ne tukevat toisiaan. Ihmisyys käsittää ja sisältää myös jumalan rakkauden ja yhteyden siihen. Voin elää kaikkia tasoja itsessäni samanaikaisesti. Se tekee minusta kokonaisen, eheän. Turva on aina mukana, mihin tahansa menenkin.

Rauha ja ilo on ainut päämäräni. Jos minulla ei ole niitä, minulla ei ole mitään. Niiden saavuttamiseksi minun on sallittava pitää itseni auki joka suuntaan, niin alas kuin ylöskin. Kun pari päivää sitten annoin energian virrata itsestäni ulos ja itseeni takaisin, koin suurta merkityksellisyyden tuntua, koin todella, että voin välittää sitä myös muille. Rauhaa ja rakkautta. Koin viime työpajassani voimakasta rauhaa ryhmäni kanssa ja tunsin, miten koko ryhmä oli mukana siinä tunteessa. Nöyrällä ilolla välitän sitä niille, jotka haluavat ottaa vastaan. Tunteiden tanssit jatkuu koko ihmisyyden väripaletin kirjolla maustettuna Loistavalla Energiapläjäyksellä rauhaa.

Selkounissani koen usein myös syviä tunteita, rakkautta, intohimoa, kaipuuta, yhteenkuuluvuutta. Koen myös toisen läsnäolon konkreettisesti, jonkun fyysisen läsnäolon.  En näe toista kehoa, mutta olen jonkun käsivarsilla, turvallisessa sylissä. Tai joku silittää minua.

Täytyy myöntää, että kun ottaa elämäänsä avosylin vastaan kaikki mahdolliset tasot ja on kokonainen joka solun ja sielun tasolla, elämästä tulee moniuloitteista, hauskaa ja ihmeellisiä asioita alkaa tapahtua.

Ei ihan tavis elämää enää.

Paluu ihmisyyteen

Peeling of the layers, peeling them all. Kerrosten kuoriminen, kaiken niiden kuoriminen. Paljas, riistuttu, maskiton, enemmän totta, enemmän rehellinen, enemmän sitä mitä on. Takaisin ihmisyyteen. Paluu pitkältä matkalta tai ainakin pysähtyminen, kiireen loppu tykyttävissä suonissa, ansaittu lepo pakoon juoksemisen jälkeen. Voin huokaista, huohahtaa. Voin antaa periksi ja lopettaa aina askeleen edellä olemisen. Voin vaipua tainnoksiin ja itkeä helpotuksen kyyneleitä siitä ettei minun enää tarvitse.

Tarvitse kantaa sitä helvetin tuskaa kehossani ja sielussani. Sallin, osaan sallia sen kaiken tulla minusta ulos, kun karjun kidastani kidutetun eläimen huudon. Voi sitä vapauden kontrolloimattomuuden tunnetta, jossa tajuan että se olen minä ja minun huutoni. Huuto kuin lohikäärmeen kidasta, lieskat tulenpunaisina ja korkeina täyttävät koko salin työpajassa (dancing and crying the emotional body). Selkärangan tyvestä pitkin selkärankaa niskan kautta kurkkuun ja kita auki pää ylhäälle suunnattuna hampaat irvessä se tulee ulos.  Huuto vapauteen, irti tämä saatanan piina, joka kalvaa ja pelottaa ja epäselvyydellään kutoo epätietoisuuden epävarmuutta minusta, elämästä. Minussa, elämässä. Koko elämäni huudossa, kaikki elämäni tuskat, surut, luopumiset, määrittelemättömät kaikki.Meren pimeä pohjattomuus,sisimpäni suloinen hellivä pehmeys siihen yhdistettynä, vastasyntyneen sydäntäraastava rääkäisy irtirepäisty kohdun lämmöstä tähän maailmaan. Minun lapseni, minä lapsi, vauva, minä yksin. Uin syvässä vedessä ja katson rumuutta silmiin ja näen kaiken. Eihän täällä ole muuta kuin tyhjää. Tyhjää tilaa. Missä on kaikki pelko, miltä se näyttää, kun se ei näytä miltään?

Kolari 6.12.1987 Morris Mini

Raivon himmennettyä kehoni keskiöstä nousee korkeaääninen laulu, jossa yhdistyy suru ja kauneus elämästä, minusta. Kaksi polariteettia, jotka maustavat elämän niin suloisen makeaksi. Ne kaksi kietoutuvat toisiinsa niin koskettavasti ja kipu niiden yhtymäkohdassa on niin suloista ja makeaa, mikä tekee kokemuksen elämästä niin tyydyttäväksi ja ravituksi. Itkuvirteni sanat kumpuavat jostain ja lauluääneni on hellä ja pehmeä.

Tämän kokemuksen jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Ristiluuni alueelta räjähti ulos niin paljon kuonaa yhdistetyn itkuvirren sekä syvähengityksen tyylisen yhdistelmän jälkeen. Olin tuntenut, että itkua ja epätoivoa, kaikki shitti oli kerääntynyt sinne ja tarvitsi räjähdysmäisen jonkun, millä se tulisi ulos sieltä. Kun itkin kurkkusuorana syvimmistä syvyyksistä tulevaa rääyntää ja hillitöntä hirveiden sanojen huutoa ja kiroulua ja ennenkokemattoman vihan ja raivon ja syvän surun irtipäästämistä kehon kautta, äänen käytön kautta, minusta vapautui jotain niin suurta painolastia, että se näkyy ulospäin. Ja ennen kaikkea minä tunnen sen. Tunnen sen vaikutuksen uutena rauhana ja varmuutena ja turvana. Ja tunnen, että se tulee minusta, ei minun ulkopuolelta, ei jumalasta, enkeleistä, yksisarvisista, tai edes universumista, vaan minusta, minusta ihmisenä. Luottamuksena että näin on hyvä ja minussa on vahva ja vankka perusta, jota mikään ei voi enää heilauttaa. Mieletön voiman ja varmuuden tunne on sanoinkuvaamaton, jotain niin uutta, jotain, jossa voin levätä. Uskallus ja rohkeus ihmisyydestä käsin, itseluottamuksen ja itsevarmuuden kautta. Ja tämä vakaus, mikä tulee itsestä käsin tuntuu paljon vakaammalta ja todellisemmalta kuin turvautuminen magiaan. Vähän skeptisyys on iskenyt minua kuin halolla päähän nyt, ja luulenpa, että kaikki tarkoituksen hakeminen kaikkeen tapahtumiseen, on itsemme suojelua realiteeteiltä ja elämältä. Haluamme olla vaaleanpunaisessa kuplassa, jossa on enkeleitä ja keijuja. Elämän realiteetit voivat unohtua kun tavoittelee blissiä ja yliluonnollisia tiloja.  Tuntuu, että olen laskeutunut maan pinnalle ja olen tasavertainen ihminen muiden ihmisten joukossa ja minulla on yhtälailla kykyjä toimia ja toteuttaa elämässä mitä vain, mitä haluan. Rohkeus, kunnianhimo ja luottamus. Ja ihmeellistä kyllä, kaikki nekin ilman pakonomaista tarvetta edes onnistua. Mutta sellainen tekemisen terve meininki,jossa annan kaikelle mahdollisuuden tapahtua.

Mun uusi Mini Cooper S. Autokoulu kohta takana ja iso mörkö syösty sisuksista ulos. nyt on tilaa uudelle.

Uutta pehmeyttä lantion alueella, tulppa poksautettu auki, nyt elämän vedet voi vapaasti virrata minussa. Laajuutta ja yhteyttä jalkoihin ja koko selkä avara alue. Tilan tuntua, Ahdistava paino poissa. Kuuntelen tunteisiin vetoavaa musiikkia ja itkua tulee tulee vuolaasti ja vapaasti alaselän alueelta, ihan eri tavalla kuin ennen. Ei minun tarvitse tietää, mitä itken, mikä kipu sinkoaa ulos. Sen vain tiedän, että vapautuminen niistä on huikeaa.Todistettu empiirisesti taas kerran, mikä voima on kehollisella tunteiden työskentelyllä, miten se suoraan ja konkreettisesti vaikuttaa kehon jännityksiin ja niiden purkamiseen ja pehmenemiseen, Parantavaa, eheyttävää. Kokonaiseksi tulemista, näkyväksi tulemista. Uskaltamista olla näkyvä paljaana. Ihmisenä,

 Siellä on paljon vielä tulossa koko ajan. Suru ja viha minussa nyt ovat potenssiin sata, kun annan itseni mennä sinne ja nyt tunnen että tämä on sitä oikeaa kamaa ja nyt olen valmis kohtaamaan viimeistkin rippeet, sen kauheimman kaikista. Kaiken näiden ns. negatiivisten tunteidenkin (kaikki tunteet ovat samanarvoisia, ei ole hyvä tai huonoja,kaikki on hyväksyttyjä) aikana koen rakkautta ja iloa ja keveyttä samanaikaisesti. En ole missään masennuksen syövereissä, vaan elämäni huipulla ja nautin joka hetkestä. Tästä moninaisuudesta, tunteiden kirjosta, väreistä. Kestän kaiken, koska näen samalla, että ne on vain pintaa ja sisällä minussa on ilon ja valon keskus, voiman ja vakauden keskiö, joka pysyy, vaikka pinnalla kuohuisi.

En voi elää muuta kuin totuuteni. Paluuta entiseen ei ole.Totuus tekee minusta aidon virheineni ja täydellisyyksieni. Voisin mennä suoraan valoni ja voimani keskiöön, voisin kiertää kehän näkemättä, uskaltamatta nähdä, kohtaamatta ja katsomatta. Voisin teeskennellä eheää ja kokonaista. Mutta puhdistautuminen menneen painolastista, peloista, menetyksistä, traumoista yms. vaatii käsittelyä, vaatii ulostulemista. Jos hyppää suoraan jumaluuteen ja muuhun korkealentoiseen touhuun ja jättää käsittelemättä ihmisyyteen kuuluvat kuonat ja kertymät, ne jää kehoon ne jää sieluun ja silloin oleminen on aika yksipuolista, jos väylä yläkertaan toimii, mutta ihmisyys on hukassa. Oli tämä elämä satua tahi totta, kuka sen tietää, siitä huolimatta olemme hyvin todellista lihaa ja verta ja me elämme arjessa arjen haasteiden keskellä ja ihmisestä tulee hyvin ontto ja tekopyhä, jos sen tosiasian jättää väliin. Vaarana on myös hillitön ylimielisyys muita "alempia" kohtaan, koska "kyllähän minä tiedän mikä sinulle on parasta...."

Minä olen kyllästynyt teeskentelyyn. Minä olen kyllästynyt manipulaatioon. Minä olen kyllästynyt kiertelyyn ja kaarteluun. Minä olen kyllästynyt leikkiin. Minä olen kyllästynyt hyväksikäyttöön. Minä olen kyllästynyt epärehellisyyteen. Minä olen kyllästynyt satuihin. Minä olen kyllästynyt blissiin. Minä olen kyllästynyt kieltämiseen, ettei me saada ilmaista ns. negatiivisia tunteita.  Ja kun minä näen sen tapahtuvan minun vastsutusbarometrini nousee korkealla.

Siispä syntyi eMotion Dance, Tunteiden tanssi. Tämä putkahti ulos kuin kauan hautunut lapsi päivänä, kun se ei enää kestänyt olla hautumossa, vaan pomppasi ulos yhtäkkiä ja siinä se on voilá. Tämä on minun lapseni. Lapseni johon saan toteuttaa kaikki toiveeni ja haluni tanssin ilmaisusta. Tämän lapsen saan antaa olla kokonainen. Tämä lapsi saa ilmaista yhtälailla iloa kuin surua, tämä lapsi saa tuntea vihaa ja raivoa. Tämä lapsi saa itkeä syviä kuumia surun kyyneleitä, tämä lapsi saa huutaa tuskansa auki. Tämän lapsen häpeää ja pelkoa ymmärrän. Tämän lapsen inhon irvistys on ok ja epäonnistumisen pelko myös. Tämän lapsen hyväksyn juuri sellaisena kuin se on. Tämä lapsi saa tukea ja turvaa ryhmältä, hoivaa ja rakkautta toisilta. Tämä lapsi saa olla näkyvä ja ihailtu. Tämä lapsi tulee tietämään, että hänessä asuu vankka varmuus sisällään, joka kantaa, ilo, joka säteilee ja rakastaa. Tämän lapsen ei tarvitse esittää mitään, vaan ilmaista aitoa todellista itseään. Tämän lapsen ei tarvitse mennä jumalien ja jumalattarien tai voimaeläinten roolin taakse, vaan on itse omana itsenään pääroolissa aitoine tunteineen. Tämä lapsi tanssii suoruudessa, ihmisyydessä, rehellisyydessä, aitoudessa.

Yle Teeman kuvaukset Kalasataman metrolaiturilla. Täysin vapautunutta tanssia parin metrojunallisen ihmisiä aikana. Eipä mua häiritse yleisö.

Ja minulla on hyviä uutisia. Tunteiden kohtaamisesta kukaan ei mene rikki. Niiden voimakas ilmaiseminen ei ole rikkimenemistä, vaan vapautumista ja irtipäästämistä. Se tuo tilaa uudelle puhtaalle energialle. Kipu on vain kipua ja jos sattuu, niin sattuu, ja se on ok. Tunteiden kohtaamista ei kannata pelätä. Niiden kahlitsevasta otteesta on mahdollista päästä irti. Ensin pitää tietysti tunnistaa tunteet.  Tunteet haavoittavat ja koemme olevamme haavoittuvia. Varmaan totta, mutta ne ovat vain tunteita. Tunteiden kerroksen takana on haavoittumaton tila, jossa kukaan ei meitä voi satuttaa.