Palaset loksahtavat paikoilleen

Voinko olla kaipuun kokija ja kaipuun täyttymyksen tuoja sanmanaikaisesti? Voinko kokea tuskallista syvää ääretöntä jatkuvaa kaipuun jatkumoa ja olla kotona itsessäni samanaikaisesti? Voinko itse tuoda itselleni täyttymyksen?  Onko minussa jokin puhdas paikka, jonka voin löytää kaiken moskan takaa ja sen löytäminen tuntuu paluulta kotiin? Minussa on jo kaikki? Klisee.

Kauneuden eli rakkauden ja samanaikainen sanoinkuvaamaton suru ovat tuoneet minulle väläyksiä jo ammoisina aikoina pitkään ennen "hippi" -matkani alkamista. Viimeisimmällä hengitysmatkallani tuo kokemus täytti jälleen olemukseni. Suru ja kauneus kietoutuivat yhteen koskettavimmalla ja enemmän lähellä minua -tavalla kuin ikinä ennen. Erottamattomat minussa, kaksoset. Mitä syvemmälle uskallan suruuni sukeltaa, sen kirkkaammin rakkauteni loistaa. Kirkkaampi valo ja syvempi samettinen suru. Toista ei ole ilman toista. Yhdessä ne tekevät minusta elävän, eläväisen, kokonaisen, täyden. Klisee tuokin, joka todeksi muuttuu, kun sen kokee.

Hirveä mökä ja huuto salissa. Tästä ei tule mitään. Mitä vittua ne heti alkaa rääkyä? Eikö pitäisi ensin hengittää ja alkaa vajota omaan sisäiseen maailmaan? Ei helvetti, nuo noviisit tekee tämän ihan väärin. Turhaudun ja vääntelehdin ja huokailen, melkein luovutan ja pakkaan kamani. Siirryn lähemmäksi musiikkitoosaa ja annan itselleni vielä mahdollisuuden. Yhtäkkiä putoan sisälläni suoraan Haavaan. Haavaan, joka on rehottanut auki helmikuusta saakka, kun olin perhekonstellaatiossa ja viikon kestävässä primaalihengitystreineissä. Haava, joka aukesi ja olin raivoissani kaikille kurssien vetäjille, ohjaajille, terapeuteille, jotka eivät olleetkaan minua parantaneet tai auttaneet minua itse parantamaan haavaani, vaikka toisin olin kuvitellut. Helmikuun jälkeen kaikki on ollut helvettiä, ainakin melkein, tai ainakin tämän Haavan osalta. Ja Haavahan vaikuttaa koko elämään. Hylkäämishaavani siis.

Tämä hengitysmatka jatkuu suoraan siitä mihin se jäi helmikuussa. Ihan kuin tekisin konstellaatiota taas itseni kanssa. Selässäni vasemmalla puolella pitkässä isossa lihaksessa jotain vapautuu samalla kun vastasyntynyt vauva minussa aloittaa karmean rääyntänsä. Raastava repivä tuska täyttää salin desipeliä omalta osaltani. Rakkauden saamattomuus, tarpeiden täyttämättömyys, äidin poissaolo, äidin suunnaton kaipuu, totaalinen hylkääminen, totaalinen heitteillejättö. Tämä kokemus paisuu paisumistaan sisälläni. Haava, sama jonka olen jo kokenut ja josta olen tietoinen. Siellä se siis on edelleen. Olen nyt sen kivun ja kaipuun lähteellä, joka on kolottanut minussa kuukausia. Tämä kivun ydin on muodostanut arkeni ja olemiseni masentuneeksi, surulliseksi, pohjattomaksi kaipuuksi Omaan Ihmiseen, jota ei tunnu olevan tällä planeetalla. Tämä kivun lähde on saanut minut epätoivoiseksi, turhautuneen raivon kaltaiseen odotuksen ja pettymyksen kierteeseen. Jonain hetkenä ystäväni sanat "Pääseehän täältä pois," lohduttavat.

Sana "äiti" purkautuu huuliltani. Kaipaan äitiä. Lohduton itku jatkuu ja kaipaus sisälläni muuttaa muotoaan ja käteni nousevat kohti taivasta. Äidin kaipuu muuttuu Jumalkaipuuksi. "Tahdon pois täältä." Pääni on taittunut vahvasti taaksepäin ja leukani aivan lukossa suuni ollessa ammolleen auki. Mikä kipu!! Siinä samalla tajuan, että tähän ei ole mitään lääkettä. Kaipuu kotiin on ja kukaan ei voi siinä minua auttaa. Mikään terapian muoto ei pelasta, romanttinen rakkaus ei auta, mikään tekeminen ei poista. Voin hetkeksi huijata itseäni erilaisilla tekemisen muodoilla, erilaisilla ihmissuhteilla. Voin lohduttautua ja hetkeksi unohtaa. Mutte se ei poistu. Voin saada yhteyden ihmisiin, joilla samanlainen kaipuu ja jotka avaavat sydämensä ja kohdata heidät. Hengityksen päätteeksi valo kuitenkin valtaa sisimpäni ja jumala tuntuu olevan läsnä, ja itken ja nauran yhtäaikaa. Kunnes vain nauran. Mutta kuitenkin The Bliss jää puuttumaan ja olen vakuuttunut, että minun on vain hyväksyttävä totuus, että tämä on nyt tätä. Suru ja haava ja kipu tulee aina olemaan siellä.

Hiljaisella liekillä tämän kesäni niityt kulkenut, matalalla profiililla varoen innostumista, vältellyt liian innostuneita ihmisiä, seurannut sivusta. Katsonut, mihin kehoni haluaa kulkea, mitä impulssia noudattaa ja ei ole kehoni paljoa halunnut. Ollut ikään kuin-muttei kuitenkaan tilassa, rajatilassa, missä yksinäisyys koleuttaa kodin ja rakkauden kaipuu tuskastuttaa ja pelko kuiskii korvaan "Entä jos kukaan ei koskaan tule? Entä jos olet yksin koko loppu elämäsi?" Sateisina kesäpäivinä kumpuaa tarve soittaa siskolleni. Ai niin, en voikaan, meitähän on enää kolme. Senkin ymmärtäminen, ettei Annea enää ole, on kesken. Miten kauan päivitys uuteen tilanteeseen kestää? Joku on pakottanut minut kohtaamaan yksinäisyyden, tuon mörön, jota kaikki pelkäävät ja jota kaikki häpeävät tunnustaa olevan elämässään. En juokse sitä karkuun. En soita ystävälle ja sovi treffejä, en buukkaa itseäni työpajaan, en lähde baariin, en mene naapureiden kanssa grillaamaan. Enkä tarkoituksella tätäkään, vaan kun joku pakottaa minut tähän. Ihan kun minun pitäisi eikä minulla ole valintaa. "Entä jos minun loppu elämäni on tällaista?"

Yksinäisyydessä tapahtuu kasvu. Oman itseni kohtaamisessa löytyy Itse. Hiljaisuuden ja näennäisen tapahtumattomuuden sisällä muhii aarre. Äänetön kuhina käy, lähes aavistamaton kehitys, Masennukseni pinnan alla löytö odottaa paljastumistaan. Vielä en tohdi avata kantta, eikä se ole edes minun avattavissa. Se avautuu, kun sen aika on. Kannen alla keitoksessa on koko elämäni, kokemukseni, matkani, tiedostettu ja tiedostamaton, onneni ja iloni, suruni ja menetykseni, pelkoni ja helvettini, rakkauteni ja kaipuuni. Sieltä nousee ainutlaatuinen uusi.

Mutta näitä en voi käskeä tapahtumaan. Pakolla, yrittämisellä, mantrojen toistoilla, affirmaatioilla minä olen tukkeuttanut itseni. Oleellisen tärkeää on, että elämässä on virtaus. Kaikki mikä minussa on saa kulkea lävitseni, ohitseni, ylitseni, saa tulla ja mennä ja minä hengitän, elän ja tanssin elämäni tanssin. Niin niin sanottu paha kuin niin sanottu hyväkin. Tärkeää myös, että laitan hyvän kiertämään ja virtaamaan itsessäni, en tarraudu siihenkään enkä väkisin sitä omi itselleni. Ei se jää kuitenkaan. Kaikki kiertää, virtaa, tulee, menee. Puh ja antaa mennä ja taas tulla...Elämän virtaa...tunteita..tuulta...laineita...myrskyjä...tyyntä.....loputon lista....what ever Is....

Odottamaton "vierailu" hengitysmatkan jälkeen sitä seuraavana aamuna, aamukahvin aikaan. Kahvikuppi sylissäni sängyllä puolihuolimattomassa puoli-istuma-asennossa röhjöttäen silmäni alkavat vaipua kiinni ja annan hengitykseni kuulua ja syventyä ihan itsestään. Joskus yllättäen näitä hengitysmatkoja tapahtuu minulle ihan omia aikojaan, niin kuin nyt. Taas sama iso selkälihas siellä kutsuu hengittämään sinne ja teen niin. Tunnen, miten palaset alkavat loksahdella paikoilleen sisälläni kehossani..klik klik klik. Niin kuin yin ja yang löytävät toisensa, tuttu symboli. Asettuvat kohdilleen toistensa lomaan, vaivattomasti, itsestään selvästi, luonnollisesti, vapaasti, täydellisesti kuuluen toisilleen. Se/ne asettuu lantioni alueelle, kohtuuni. Korjaantuminen, parantuminen, eheytyminen. Samaan aikaan näen itseni aikuisena naisena niin kuin nyt olen, vanhan äitini sylissä, niin kuin hän nyt on ja annan rakkauden virrata ja ottaa vastaan ja antaa. Annan kaiken tapahtua, rakkauden kokemuksen, myös rakkauteni äitiini, minkä olen kieltänyt, mitä olen inhonnut. Annan itseni rakastaa äitiäni ja olla siinä hänen sylissään energeettisesti ja vain antautua rakkauden käsivarsille.

Ikään kuin helmikuussa alkanut primaalihengitysmatka olisi tullut nyt päätökseen yli puolen vuoden jälkeen. Ikään kuin Haava olisi umpeutunut. Se, mitä pinnan alla muhi, oli tämä parantuminen. Täydellinen yllätyspaketti. Elämän lahja minulle. Kiitollisuus, ilo, helpotus, uudenlainen varmuus, kiehtova juurevuus ja aikuisen naisen voima On nyt. Pikku tyttö on väistynyt ja aikuinen nainen on valmis aloittamaan elämän.

Nyt elämä tuntuu suosivan. Sain vielä bonuksen päälle. Eilinen Häpeä kurssi vahvisti lisää parantumistani. Huomasin, etten ollut enää rikki ja omat häpeän aiheeni olivat joskus olleet totta vahvastikin minulle, mutteivat enää. Huomasin, että kun olen yhteydessä omaan valoon toisen kanssa, se on parannus, ja kaikki muu häipyy. On vain rakkaus. Tänä aamuna jatkoin taas eilistä settiä tuttuun tyyliin aamukahvin kera sängylläni. Ja ah, en ollut enää äitini sylissä, vaan omassa sydämessäni käpertyneenä turvalliseen sikiöasentoon rauhassa turvassa ja rakkaudessa itsessäni. Ja näin itseni muuttuvan sikiöstä vauvaksi ja pikku tyttöön ja sitä rataa aina tähän päivään asti.

Lepään nyt omassa sydämessäni, kotona, turvassa itsessäni.

Tästä on hyvä jatkaa. Tästä on hyvä jakaa. Tässä on hyvä olla.

Jumalainen rakastelu

Terapeutit rakastavat tarinaani. Siinä on aineksia kunnon mässäilyyn ja sen perusteella minut voidaan luokitella hyvinkin traumatisoituneeksi. Sen kustannuksella olen jo pitänyt aikamoisia kekkereitä ja pitoja ja vatsani pullottaa ähkystä eikä lisäannos maistu enää eikä sisuskaluni veny yhteenkään santsiin. Lopen kyllästynyt jauhamaan samaa jenkkiä ja nielemään samaa kaurapuuroa.

Jos kerron tarinani terapeutille, joka kysyy ryhmän jakamistilanteessa, haluanko kenties sanoa jotain ja johdattaa minut puoliväkisin tarinani alkuun, josta en muista mitään ja kerron sen neutraalisti ilman tunnepurkauksia, ilman että mikään minussa värähtää suuntaan tahi toiseen, ilman kyyneleitä, ilman kaiken menettäneen katsetta, ilman syytöksiä, ilman elämänilon menetystä niin kuin vain kertoisin, että kaunis ilma tänään pulssin pysyessä rauhallisena ja äänen värähtämättä naama peruslukemilla, saan tylyn tuomion ja diagnoosin,  että olen irrallinen tapahtuneesta. " Disconnected. do you hear what you are saying?" "Yes ".Saan kuulla olevani tunteeton ja että minulla on ratkaisemattomia  asioita suhteessa kolariin. "No feelings". Musta aukko ammottaa tyhjyyttään ja unimaailman mielikuvitus täyttää sen toisten kertomuksilla tapahtuneesta. Toistan puhuesssani siis toisten minulle kertomaa tarinaa, vain kuulopuhetta. Minulla ei voi olla tunteita tapahtuneesta, jota en muista minulle tapahtuneen. Seurauksista minulla on varsn tuntuvia kokemuksia, aina tähän päivään saakka ja joka päivä, mutta niistäkin voin puhua neutraalisti ilman että vajoan helvetin syövereihin. En enää lähes 30 vuoden jälkeen. Haloo!!

Osho terapeutit näkevät ihmisestä ruumiin rakenteen perusteella paljon ja kehon asennosta, tavasta hengittää ym. kehon kielestä. Ihmiset luokitellaan julman kuuloisilla kehotyypeillä vähemmän imarteleviin kasteihin. Kaikki ollaan enemmän tai vähemmän sairaita ja traumatisoituneita, jos ei muuten niin ainakin synnytyksessä tai ennen sitä. Uskon kyllä, että heillä on kyky nähdä jotain pinnan alle ja uskon että viikonlopun workshopin terapeutti näki minussa jotain, mikä on minulta itseltäni piilossa, haudattu ja kuopattu, kirjan kannet kiinni, Pandoran boksi suljettu.

Hän myös määritteli sen kohdan, milloin ihminen voi katsoa olevansa "oikealla" tiellä ja hyvässä kohtaa elämässään itsensä kanssa. Se on kohta, missä ihminen tuntee, että siihen haluaa jäädä. Juuri siihen missä on. Voisin väittää olevani itseni kanssa sellaisessa pisteessä, että tässä on hyvä olla ja tähän haluan jäädä. Juuri tähän. Vaikka minulla on ratkaisemattomia asioita, ne ei tässä elämässä lopu, tunnen oloni täydeksi ja täyteläiseksi. Tuntuu, että kaikki tarpeeni on täytetty ja tyydytetty. Mistään ei ole puutetta. Runsaus ja turvallinen koto ja rauhan satama. Koen ristiriitaa kovin tuon parin minuutin perusteella tehdyn analyysin ja oloni kanssa. Oloni, joka on rakkaus ja rauha ja elämän luonnollinen rohkea virta. Olo, jossa voin kohdata myös  haasteet ja kaiken negatiivisuuden joka on kaikki pelko johon kuuluu kaikki kielteisyys missä muodossa tahansa rauhan tilasta käsin antamalla kaiken tapahtua ja myöntämällä ja näkemällä nekin ja ymmärtämällä, että ne en ole minä ja antamalla anteeksi ensin muille ja sitten itselleni.

En tunne tarvetta antaa itseäni tainnutettavan hypnoosiin, jotta pääsisin käsiksi minin ja rekan yhteentörmäyksen kauhun hetkiin. Terapeutin ehdotus minulle päästäkseni selville "mitä oikein tapahtui," Samaan syssyyn epäilys, että minua tuskin voi  edes hypnotisoida, kuulun todennäköisesti siihen 30% joita ei voi saada siihen tilaan. Liekö tuo analyysi perustunut pariin kyseenalaistavaan miksi-kysymykseeni ? Vai kertooko kehotyyppini senkin?

Vaikka "Your (my) whole body is traumatized", koen että minun henki ja sielu ovat kiitettävällä tolalla parantumisen tiellä, voiton puolella totta totisesti. Hän myös määritteli valaistumisen edellytykset ihmiselle. Ihminen joka ei ole kohdannut pelkojaan, ei voi valaistua. Ihminen joka on valmis valaistumiseen, kohtaa pelkojaan rohkeasti vaikka ne pelottaa ja menee niitä kohdin siitä huolimatta. Ihminen joka tuntee pelon ja toimii siitä huolimatta, toimii harasta käsin. Hara on japanilainen budokäsite, joka tarkoittaa elämän voiman, qin, sijaintia palleassa, noin 2,5 cm navan alapuolella. Tästä voimapisteestä toimiessaan ihminen on voimakkaimmillaan ja samalla rento ja joustava. Koen ristiriitaa minusta tehtyyn analyysiin myös tässä kohtaa. Olen kohdannnut suuria pelkoja viime vuosina suuresta pelosta huolimatta ja teen sitä edelleen ja yha kiihtyvällä tahdilla ja yhä suuremmilla panoksilla.Valaistuminen odottaa vielä ehkä muutaman elämän päässä, mutta rauha ja luottamus ovat kiinnittyneet vankaksi rakenteeksi elämälleni.

Kyseenalaistan terapeuttien tarpeen avata ihmisten jo parannettuja tai ainakin umpeen menneitä menneisyyden haavoja. Jos tuntuvia esteitä elämän virran virtaamiselle ei ole ja elämässä jo tapahtuu upeita lähes yliluonnollisia uskomattomia asioita ja vapaus ja rakkaus ja rauha on todistettavasti läsnä elämässä jokapäiväisessä elämässä, miksi tulisi selvittää "unsolved issue", se ratkaisematon jokin. Voisihan se avata vielä jonkin kanavan josta pulppuaisi ehtymätöntä runsautta ja onnea. Tai sitten ei. Uskon, että ihminen itse on oman elämänsä paras asiantuntija ja oma olo kertoo paljon, oikeastaan kaiken. Mikä voisi olla se mittari, joka mittaa oman parantumisasteensa? Juuri se mitä ko. Oshoterapeutti käytti eli kun on siinä kohtaa elämässä mihin haluaisi jäädä. ( mikä tietysti on mahdotonta juuri elämän virtaamisen eteenpäin takia).

Osho itse on viisaasti sanonut "Älä turhaan rasita itseäsi menneisyydellä. jatka niiden kappaleiden sulkemista, jotka olet jo lukenut. Ei ole tarvetta mennä niihin yhä uudestaan ja uudestaan. Äläkä tuomitse mitään menneisyydestä uuden nousevan perspektiivin kautta, koska uusi on  uusi eikä sitä voi verrata. Vanha oli oikein omassa yhteydessään ja uusi on oikein uudessa yhteydessään, niitä ei voi verrata.

Tähän kohtaa elämääni haluaisin jäädä. Tämä kohta unessani on hyvä kohta. Tämä harha on täydellinen harha. Tämä kohta, missä rauha tuntuu jääneen elämääni parhaimmaksi kaverikseni huolimatta mitä ympärilläni tapahtuu, Tämä kohta, missä ajoittain saan kohdata jotain jumalaista. Hetkeen, jossa kohtaan valon, jollaista en tiennyt olevan olemassa, hetkeen, jossa todellakin tunnen I feel, niin että silmistäni putoavat kirkkaat kyyneleet ja nauran kirkkaudesta kumpuavaa rakkauden ja täyttymyksen naurua. Tähän kohtaa, missä ikuinen kaipaus loppuu. Koska Minä tiedän. Minä tunnen tämän ja tämä minä olen. Jos minussa on tämä, miksi "unsolved issue" olisi hyvä selvittää?Mitä tähän verrattavaa sen avaaminen minulle toisi?

Kun rakkaani katsoo minua jostain tuhannen vuoden takaa ja yhtä aikaa nyt tässä hetkessä ja minä häntä ja näen että välillämme on täydellinen ymmärrys Kaikesta ja kun hän on minussa ja minä hänessä ikuisuuden Nyt hetkessä eikä muuta ole kuin tämä hetki ja Korkeus ja Valo minkä molemmat koemme ja tiedämme kummankin sen näkevän ja tuntevan kun tunnistamme toisemme ja itsemme toisesta meidän yhteyteen liittyy kolmas Voima ja Henki mikä sulautuu meiksi ja jonka tunnistamme itseksemme omaksi kuvaksemme ja olemme Yhtä ja Yksi ja tässä valossa on täydellinen Hyvyys jonka tiedän olevan totta ja jumaluus meissä näyttäytyy yhdessä ja nostaa meidät taivaisiin ja rakkaani silmistä ja omista silmistä timanttiset pisarat tippuvat toistemme iholle ja vapautunut lohdullinen hymy valtaa kasvot ja nauru raikaa sielusta ja jumaluus ja Jumala on läsnä. Tämän jumalaisen valon rohkaisemana uskallan riskeerata kaiken rakkaani menetyksen uhallakin koska tiedän että rakkaus on minussa eikä sitä kukaan voi minulta pois viedä ja uskallan haastaa itseni kohtaamaan peloista suurimman koska voin olla totuudellinen vain itselleni ja sitä kautta päästä lähemmäksi kotia ja voin olla puhdas ja antaa elämän virrata minussa vapaana ja vuolaasti antautuen elämän aalloille ja kohtaan elämäni suurimman pelon tulla mahdollisesti hylätyksi jumalaisen sielunparini taholta siis teen niin kuin minun ääneni minulle kertoo ja voin vain seurata sitä ja katsoa mitä tuleman pitää ja lopputuloksesta ei ole takeita mutta tämä rakkaus ei pelota edes suurimmassa pelossani ja tässä täydellisessä rakkaudessa rohkeus kukoistaa ja olen turvassa tapahtui mitä tahansa.