Kuolema traumalle

Kuolema unet ovat vaivanneet minua pitkään. Itse asiassa ne ovat lucid dreams, selkounia, joissa jossain määrin voin vaikuttaa unien sisältöön ja tiedän sen olevan unta, mutta silti ne tuntuvat todemmilta kuin unet joissa en tiedosta unen laatua. Selkounissa voin esim. lentää. Olenkin lentänyt kotkana aavikon yllä kuullen ja nähden siipieni majesteettisen havinan, olen lentänyt kolmipyöräiselläni ja tehnyt taitolentoa sillä. Ennen kuin minulla oli ajokorttia, ajoin autoa. Siis kontrolloidusti ja ohjaten itse unta ja tekemisiä siinä. Aina kun herään niistä, hieman on vapiseva olo, kun jotain outoa niissä on myös, kuten voimakas tuuli joka pyörittää minua tai näen olioita. Yleensä ne päättyvät kirkkaaseen valoon, mutta silti olen jähmettyneenä sängyssäni hetken aikaa. Mutta nämä joissa on kuolema läsnä voimakkaasti ovat olleet liian pelottavia. Yksi niistä seurasi minua unesta herättyäni valveille.....

Viime kuussa ollessani matkalla Fuerteventurassa pilkkopimeässä isossa hotellihuoneessani olin kuolemaleirillä. Kolkossa rakennuksessa oli ruumita pinossa ja minä yhden pinon päällimmäisenä. Elossa. Kuulin äänekkeitä lähestyviä marssiaskeleita tulevan kohti pinoa ja teeskentelin kuollutta, jotta henkeni säästyisi. Kun askeleet olivat kohdallani, heräsin hotellihuoneeni sängyllä, mutta askeleet jatkuivat huoneessani sänkyni yläpuolella ja käännyin äänien suuntaan ja näin hahmon, joka yrittti iskeä minua jollain pitkävartisella ja tappaa minut. Kauhun hetket kestivät onneksi lyhyen aikaa, mutta tuntuivat ikuisuudelta. Muistin joitain ohjeita tällaisten olioiden karkoittamiseksi erään kurssikaverin taholta ja noudatin niitä ja hahmo katosi.

Oli syy mikä tahansa, mistä nämä unet tulevat, ne tuntuvat virittäytyvän silloin, kun minun elämässäni on muutoksen tuulet tai olen erityisen valoisassa olossa. Kesällä ja syksyllä olinkin siunattu tältä osin, koska oloni oli kaikkea muuta kuin valoisa ja kirkas. Ihmettelin ja vähän ikävöinkin näitä öisiä jännitysmomentteja.

Keväällä olin uupunut ja olin sisäisesti pakotettu tekemään lopettamispäätöksen työpajojeni osalta. Olin väsynyt ja pettynyt. Olin pettynyt varsinkin niin sanottuun henkisyyteen( ks. edellinen blogiteksti) ja siihen, ettei minua oltukaan parannettu. Joku ulkopuolinen taho siis ei ollutkaan parantanut syvintä haavaani, joka on hylkäämistrauma, joka on ohjannut elämääni kaikilla tasoilla koko elämäni, vaikken sitä aina olekaan tiedostanut. Automaatio-ohjauksella käynyt minä. Oliko luvattu parantumista, joku kysyi. Ei ehkä, mutta kaikesta positiivisesta hehkutuksesta sen käsityksen voi tavallinen tallaaja kyllä saada, että on luvattu. En mene tähän sen enempää, mutta ehkä joitain asioita voisi tehdä toisin ja vastuuntuntoisemmin ja kertoa myös mahdollisista haittavaikutuksista toisin sanoen, mitä kaikkea kuuluu paranemisprosessiin. Että vaaditaan valtavaa vuosien kasvua ja voimaa ennen kuin todelliset muutokset tapahtuvat arjessa, ainakin jos pohjalla on trauma, joka ohjaa  elämää. Tosin alunperin en lähtenyt parantumaan mistään, kun aloitin käymään näissä erilaisissa työpajoissa. En tiennyt, että minun pitäisi parantua jostain. Parisuhdekuvioni toisti tosin samaa kaavaa, mutten tiennyt sen merkitsevän jotain syvempää ongelmaa.  En tiennyt, että minulla oli hylkäämistrauma ennen kuin olin pari vuotta näissä käynyt. Kuka sen minulle olisi kertonut? Äitikö? En ollut menossa terapiaan, vaan ensin tanssimaan ja sitten hengittämään ja sitten sitä ja sitten tätä. Ja sitten olinkin koukussa kaikkeen siihen kokemuksellisuuteen, johon verrattuna arkielämä tuntui tylsältä.  Toki monia positiivisia elämän muutoksia rohkenin lähteä toteuttamaan elämässäni jo varhaisessa vaiheessa henkistä matkaani, vaikka tärisinkin pelon sekaisin tuntein. Uskalsin uhmata pelkojani, vaikka ei se jännityksen tunne ikinä poistunut. En tiedä, miten tarkoituksenmukaista on vuosikausia mennä kohti pelkoja ja pitää stressitasoa korkealla. Vai olisiko terveydelle ja itselle suotavampaa kuunnella itseään ja rajojaan ja myöntää että jonkin mukavuusalueen ylittäminen on yksinkertaisesti liikaa? Ehkä se miten kursseilla opittu "joku" integroidaan elämään olisi hyvä keskustelun aihe ja ehkä joillakin kursseilla vähemmän olisi enemmän eli mentäisiin vähitellen traumaan, ns. titraatio.  Kuitenkin kaikki ollaan aloittelijoita, untuvikkoja jossain vaiheessa, jos tälle tielle lähtee, ennen kuin itsetutkiskelun myötä oppii itsestä ja toisista ja elämästä ja viisastuu. Toki vastuu on aikuisella ihmisellä itsellä, mutta siihen asti kun ymmärtää trauman koko kuvan ja sen miten se toimii meissä, olisi hyvä jos olisi tiedossa ennakkoon, että elämässä trauma voi aktivoitua pahoin, kun sitä lähtee sorkkimaan  ja miten selviydyn siitä, jos minulla ei ole ketään läheistä tai verkostoa ja vaikka olisikin. Vai selviänkö? Ja olenko silti valmis lähtemään matkalle?

 Tarkoitan siis koko ajan traumatunnetta, johon pudotaan kuin suohon ja joka vie mennessään eikä sieltä tahdo päästä ainakaan omin voimin ylös.  Se on eri tason tunne kuin normaali tunne, voimakas tila, lapsen hätä, paniikki, suuri epätoivo. Se ei ole pieni tai suuri raivo, mikä tapahtuu esim. liikenteessä törppöjä kohtaan, se ei ole pieni tai suuri suru, joka kirpaisee hetkittäin milloin mistäkin. Se on kuolema.

Hylkäämistraumani aktivoitui kesällä( eräs mies triggeröi kuinkas muuten) ja sai minut toimimaan paniikinomaisella tavalla ja riippuvuuskäyttäytyminen hetken rauhoittumisen vuoksi syöksi minut rahallisesti ahtaalle välillä. Olin kuin narkomaani, joka ei kestänyt todellisuuden kohtaamista. Koin, että olin pohjattoman yksin ja yksinäinen, masentunut, aamut alkoivat raskaina ja vastahakoisesti nousin kahvin keittoon. Olin varma, ettei elämällä ollut minulle enää tarjottavana mitään hyvää millään tasolla eikä varsinkaan minulla elämälle. Ihan sama vaikka kuolisin. Olisin ollut valmis lähtemään tästä maailmasta, mutta tiesin samalla etten tappaisi itseäni. Alakulo oli jatkuvaa ja syvää ja odotin koko ajan pelastajaani paikalle, joka tulisi ja veisi minut pois tästä kurimuksesta ja sanoisi että kaikki on hyvin.  Prinssi ei tullut (äiti ei tullut). Syytin kaikkia terapeutteja ja ohjaajia, jotka olivat tielleni sattuneet. Koin, että traumani oli avattu kaikilla näillä metodeilla levälleen ja nyt se rehotti verisenä eikä kukaan auttanut. Olin varma, että olin näin revitty auki koska olin kehollisesti tehnyt niin paljon kaikkea tunnetyöskentelyä, että nyt kun ero on off suhteesta iski, putosin syvälle pohjalle emotionaalisesti, suhteettoman syvälle tapahtuneeseen nähden. Itkin koko ajan, ikävöin ja mietin keinoja ja loitsuja (edelleen vaan) kuinka saisin asiat ennalleen. Kammo pimeän syksyn alkamisesta ja kaiken junnaamisesta paikoillaan vei minua yhä murtuneemmaksi. Oli tahmeaa ja turhauttavaa. Mikään ei virannut, jämähtänyt elämä vain. Silloin kun on tässä tilassa, kaikki puheet uhriutumisesta ja valinnoista on turhaa. Koska tässä kohtaa ei voi tehdä valintoja, koska siihen ei ole kapasiteettia eikä edes halua valita muuta kuin se vanha. Halua valintaan ei ole, koska trauma vetää puoleensa niin voimakkaasti, se on täysin sisäsyntyinen syvällä kehossa, ettei siihen tietoinen mieli, ainakaan minun tapauksessa auta vähääkään. Haluaa välttää kuoleman eli pakollisen muutoksen. Ainut keino kuitenkin pelastautua eli jatkaa elämää, on kuolla.

Missään henkisissä riennoissa en tietenkään käynyt, en edes tanssinut. Eristin itseni, vaikka minusta tuntui että minut eristettiin. Kaikki hylkäsivät minut. Tai niin minusta tuntui. Sen verran kuitenkin henkinen elämäntapa oli minuun iskostunut, että meditoin eli hiljennyin aina kun kykenin. Olin itseni kanssa juuri siinä hetkessä juuri sellaisena kuin olin ja annoin itseni kokea mitä kullakin hetkellä koin. Uppouduin yhä syvemmälle. Usein tuli pinnalle tunteita, joiden annoin vapaasti kummuta ulos itkun, äänen minkä tahansa muodossa. Yhä syvemmälle taas. Vajosin ja vajosin ja tein itsetutkiskelua yksin päivittäin ja koko ajan vähitellen. Koin suunnattoman ja tuskallisen yksinäisyyden, jollaista en ollut ennen kokenut ja kohdannut. Mörkö. Se voi olla pelottava kokemus, mutta kun antautuu pelolle, antautuu yksinäisyyden pohjattomuudelle, se voi olla myös helpottavaa. Huomasin että elämän edessä en voi muuta kuin antautua ja luovuttaa ja luopua. En jaksanut enää taistella, halusin rauhaa enemmän kuin mitään muuta. Rauha ei tule haluamalla. Rauha ei tule taistelemalla. Se tulee vain luovuttamalla itsensä elämän haltuun. Surrender.  Kuolla kiinni pitämiselle, tarrautumiselle, pakolle ja pakonomaiselle yrittämiselle, että asiat olisivat toisin kuin minä haluan. Kuolla hallinnan tarpeelle, luulolle, että elämää voi hallita, mikä on täysin inhimillinen tunne, koska hallinnan tunne tuo turvaa. Varsinkaan etten voi hallita muita ja muiden tahtoa ja halua johonkin muuhun kuin minun haluni. Tajuta että yksinäisyyden ja hylkäämisen kokemuksen takana on lopulta kuoleman pelko. Jos jään yksin, minä kuolen. Henkiinjäämisvietti. Eläimellisyys minussa. Lauma pitää huolen, jos jään yksin, kuolen. Tarvitsen muita. Luonnolliset eläimelliset vietit minussa ja niiden aiheuttamat vahvat emootiot. Olen syvällä ytimessä jo. Työnnyn yhä pohjempaan. Katson kuolemaa silmästä silmään ja minun on selviydyttävä yksin. Ei ole ketään, joka minut pelastaa. Ainostaan minä voin pelastaa itseni kuolemalla sille, mikä pitää minua halvaannuttavassa otteessaan, sille, mikä kierouttaa elämäni. Valmiina kuolemaan yksin yksinäisyydessä. Yksinäisyydelle ja hylkäämiselle.

Tätä teen koko ajan. Kuolen päivittäin asioille, joita en voi saada. Mitä enemmän kuolen, sitä enemmän koen rauhaa.  Kohtaan päivittäin luopumisen, luovuttamisen, antautumisen elämälle. On minulla Apuri, Jumala tai tietoisuus tai miksi sitä haluan nimittää, joka tapauksessa korkempi voima kuin minä. Hyväksyminen on sana siis. Hyväksyn elämän niin kuin se on. Minulla ei ole muuta keinoa enää elää. Muu keino on liian kuluttavaa, saa minut voimaan huonosti.  Pään iskeminen seinään sattuu. Ja tiedättekö mitä, elämä kaikilla tasoilla on helpottunut ja rentoutunut. Rauha! Todellinen vapaus! Voisin sanoa, että koen olevani kotona. Suunnaton kaipaus jonnekin on loppunut. Elämä testasi minua. Tämä tuntuu nyt niin kuin se olisi ollut loppututkinto, jossa joudun käyttämään kykyäni olla itseni kanssa rehellisesti yhä enemmän ja enemmän tässä hetkessä ylitsepääsemättömän vaikeasta kokemuksesta huolimatta. Pääsemättä karkuun itseäni.  Ymmärrys kurssien ja työpajojen tuomasta arvosta elämääni on selkeytynyt ja ymmärrys, että elämä toi eteeni pakolta tuntuvan tilanteen, koska olin valmis, vaikkei siltä tuntunut, käsittelemään vaikean traumaattisen tunteen ypöyksin. Ja yksin sen olisin joka tapauksessa joutunut kohtaamaan vaikka kädestäni olisi pitänyt kymmenen terapeuttia tai ystävää. Tämä kohtaaminen hylkäämisen kanssa, poisti sen. Olen vakuuttunut, ettei se enää koskaan samalla voimakkuudella iske minuun.  Luottamus, että elämä kantaa, on käsinkosketeltavaa. Vastuun ottaminen omasta elämästä täysin. Valintojen tarjottimen eteen tuominen. Tuntuu, ettei ole enää kysymys minusta, vaan jostain suuremmasta. Ihan kuin henkilökohtainen tarinan kerronta tai kärsimys olisi väistynyt, tai ainakin liekki pienentynyt. Kollektiivisuus ja yhteisen rakentaminen tuntuu tärkeämmältä kuin minä itse. Yksin olo on erilaista taas. Hyvää ja lämmintä. Rakkaus tuntuu ja on. Ilo on kuplivaa ja keveys on tullut raskauden tilalle. Ja nyt tunnen olevani  täysi ja täyteläinen ja tyydytetty kaikilla tasoilla, että välillä ajattelen, että mihin minä sitä toista tarvitsen (lue parisuhde).Vapaa toisesta, mutta avoin todelliselle rakkaudelle myös toisen kanssa.

Itsensä ja elämänsä oivaltamiseen, sen tarkoituksellisuuden löytymiseen, ei ole mitään kaavaa tai metodia. Loppu peleissä jokainen meistä joutuu kohtaamaan elämänsä  ja itsensä yksin, ja kuoleman. Minun kohdalla prosessi tapahtui näin, ehkä se oli tarkoitettu niin. Kehoni viisaus koki muodonmuutoksen "armosta" ja yht'äkkiä elämä alkoi voittaa ja valoa virrata ja sietokykyni yksinäisyyden tunteelle vahvistui. Hylkäämishaava alkoi saada ohutta parantumisen verhoa pinnalleen ja tulee paksummaksi koko ajan. Huomautan, että tämä ei todellakaan tapahtunut yhdessä yössä eikä kahdessa. Syvää masennustilaa kesti monta kuukautta ja tajusin, että oikeastaan olin ollut masentunut koko aikuisikäni syvällä itseni pohjalla. Viime vuosina se oli peittynyt kaiken elämyksellisyyden alle ja valtavien muutosten neljän seinän sisältä ihmisten eteen, ja ennen sitä olin riippuvuusparisuhteissa ja muissa traumaattisissa elämäntilanteissa kuten kolari ja siitä seuranneet leikkaukset yms.
  Koitko  ihmeparantumisen, vinoili eräs ja suuttui ja katkaisi välit, kun aloin voida hyvin. No, näinkin voi sanoa, että kyllä. En tuntunut tekevän mitään, ainoastaan luovutin.

 Kun olen sinut yksinäisyyteni kanssa, voin antaa myös toisille turvaa intensiivisellä läsnäololla. Lohtu, jonka olen löytänyt sisältäni, kasvaa sitä jakaessa toisille. Yksinäisyydessä ei ole mitään pelottavaa kun päästää irti ( kammottava sana, mutta olen rauhassa nyt senkin kanssa) ja sukeltaa sinne. Siellä odottaa rauha ja rakkaus ja tasapaino. Huomaan aidon myötätunnon itseäni ja toisia kohtaan kasvaneen, tosi tarpeen jakaa sitä hyvää mitä koen itse. Selkeys omista rajoista ja jalat maassa tunne on voimakas. Enemmän omassa itsessä ja omassa kehossa. Hyvä olo on kokonaisvaltaisesti laaajentunut kaikille elämäni alueille. Trauman aiheuttama negatiivisuus ei enää valuta myrkkyään. Ja jos jotain nousee, huomaan sen kyllä.  Koen oman maskuliinisen energian kasvun huikeena itseluottamuksena ja rohkeutena samalla kun treenaan lisävoimaa oikeaan jalkaani (vammautunut jalkani). Oikea maskuliinen puoli.  Mitä enemmän saan konkreettista lihasvoimaa ja kantavuutta siihen sitä enemmän tunnen kasvavani omassa voimassani. Liekehön tapahtuu vielä lisää ihmeitä, että kävelykeppi saa lopullisesti kyytiä jonain päivänä.

Selkounien maailma taisi kertoa minulle sanomansa myös. Loppukohtaus viimeisimmistä kuolemaunesta. On väkijoukko ja karnevaalitunnelma. Ihmiset liikkuvat eteenpäin iloisesti myllertäen ja tanssien. Sitten näen itseni punaisessa toppatakissa nauraen, kauniina, elämäniloisena. Ja se joka näkee, on Minä. Tämä valo Minä on minun edessä ja liikkuu taaksepäin samalla kuin minä liikun eteenpäin. Minä punatakkinen olen menossa kuolemaan. Valo Minä näkee selvästi kaikki yksityiskohdat kuten alaspäin suuntautuvan katseen ja ripset, minun vienon hymyn ja pelottoman valmiin asenteeni. Punatakkinen minä on valo Minän edessä, olemme lähekkäin, kasvotusten. Valo, tietoisuus sanoo punatakkiselle "tuo on pelkkä ruumis, ja se on vain mikä kuolee, mutta tämä pysyy". Tämä tarkoittaa sitä valtavaa rakkautta ja hyvyyttä, jonka tunnen unessa koko ajan laajentuneessaa sydämessäni. Valominä ottaa punatakkisen minän armolliseen halaukseen ja valominä ja punatakkinen sulautuvat yhdeksi. Herään ja itken valtoimenaan lähes aamuun asti puhdistavaa itkua. Sydämessäni tuntuu pohjattomalta ja kuumalta. Pakahduttava rakkaus.

Suru ja rakkaus.
Elämä ja kuolema.
Yhtä.

Omalla vastuulla

Oivallinen päivä siskoni tuhkien sirottelemiselle isän, mummon ja ukin viereen. Toukokuun kesäinen päivä aurinkoineen ja sinisine taivaineen, vihreine lehtineen ja satakielen lauluineen. Katson tarkkaan reitin haudalle kirkon miesten kanssa ja painan muistiini jättikoisen kuusen. Muistaisinko kuusesta haudan paikan? Monet kerrat jo kävellyt tuon reitin, mutta hautausmaalla en osaa suunnistaa lainkaan ja kaikki näyttää samalta joka suunnassa.

Meitä on pieni kaarti, vielä pienempi kuin muistotilaisuudessa. Asettelen hautakiven viereen aniliinin punaisia ruusuja riviin, yksi jokaiselle maan alla olevalle, tai missä he nyt ovatkaan. Annen lempiväri, räiskyvän iloinen, ei ujostele eikä peittele kauneuttaan. Loput kimpusta vien äidille sairaalaan. Heti huokaistuani perukirjoitusten jälkeen, soitto sairaalasta, "Turuttanut itsensä lääkkeillä ja kaatunut rollaattorin kanssa ja murtunut se ja se." Nyt tila huonontunut. Siivoan lähtiessäni äitini kodin, lakanat kuivumaan, kuivahtaneet kukinnot pois, lehtipinot ojennukseen. Puhdas tuoksu. Tänne on hyvä kotiutua. Palaako äiti enää kotiin? Elämänsä vaikein kokemus, oman tyttären kuolema. Vai oliko Anne minun tytär vai sisko, ihmettelee äiti hämmentyneenä sairaalavuoteella sormi suussa.

Kiitollisena otan vastaan suruvalitteluja ja jaksamistoivotuksia. Ja vähän ihmeissäni myös. Luulevatko he että itken vain ja suren ja suren enkä kykene mihinkään? Voi ei. Pitäisikö minun sitten? Mutta minähän nautin elämästä. Kuopiossa käydessäni savon mönkerryksestä, ihmisten avoimuudesta, lapsuusmaisemista ja äidin luona sairaalassa nauraa kailotan kahden höperön huonekaveruksen elämää suuremmille tokaisuille.

Tämä suru ei ole pinnalla. Tämä suru ei häiritse arkea. Tämä suru ei niiskuta nenää eikä vieritä kirkasta kyyneltä silmäkulmasta. Tämä suru voisi antaa luulla ettei surua ole lainkaan. Tämä suru voisi antaa illuusion ettei välitä, että on kylmä eikä tunne mitään.

Tämä suru on syvällä.

Sen kuulee hiljaisuudessa. Se hivuttautuu syvyyksien uumenista kun sukellan sieluuni. Se kumpuaa kehosta kun matkaan alas lihani lähteelle. Se antaa maistiaisen maustaan kun antaudun hengitykselleni. Se tervehtii minua karjaisullaan kun rohkenen kohdata sen silmästä silmään. Se näyttää minulle kasvonsa kun uskallan katsoa sen palavia silmiä suoraan katsetta kaihtamatta. Se ottaa minut tuliseen ja tuskaiseen syleilyynsä kun annan periksi ja kietoudumme yhteen. Siitä tulee rakastettuni kun en vastustele. Yhdessä suruni kanssa koemme menetyksen, menneisyyden, muistot, tragedian, kaiken sen elämän alusta elämän loppuun, Annen, minun, meidän perheen, suvun, kansan, kansakuntien, koko maapallon, kaiken ja kaikkeuden. Kaikessa kaikkeudessa ei ole mitään pelättävää eikä menetettävää eikä menetystä ole. Kivusta tulee ystäväni ja tuska ja kauneus, suru ja rakkaus punoutuvat yhteen niin että samaan aikaan nauran ja itken ja koen suunnatonta surua ja makeaakin makeampaa rakkautta ja kauneutta, eikä sille ole sanoja, suloisen kipeää melkein, suolaista ja makeaa. Se vain on käsittämätöntä olemista, minkä tiedän olevan totta. Se on paikka minussa (kaikissa), jossa asuu rauha ja ilo, kiitollisuus ja armo, rakkaus, kaikki.

Tälle surulle ei tarvitse surunvalitteluja. Tämä suru on ymmärrys. Tämä suru on näkökyky. Tämä suru on selkeys. Tämä suru on elämä ja rakkaus.

Syvä surun paikka tulee aina olemaan sydämeni nurkassa, pääsen sinne loppu elämäni ajan milloin tahdon.

Siskon kuolema sai aikaan parantumisen alkamisen ketjun, niin tahdon uskoa, niin valitsen uskoa, niin päätän uskoa. Haluan niin parantua, kaikesta mahdollisesta kuonasta ja kertymästä. "Paranna ensin suhteesi äitiisi, niin parisuhdeongelmasi katoavat," jostain kerran luin. Perhekonstellaatiossa ja hengitystreineissä helmikuussa tein voimakkaita kohtaamisia menneisyyteni kanssa, paljon liittyen äitiini.  Nyt elämässäni onkin painettu voimakkaasti hylkäämistraumanappulaani. Tunnen miten haava on edelleen vereslihalla ja miten toimin tietyissä tilanteissa siitä käsin. Hälytyskello soi!!! Enkö olekaan parantunut? Onko kaikki työ tehty turhaan?

Minulla on hetki aikaa. Antaa anteeksi, pyytää anteeksi, päästää irti. Olen luonut uutta suhdetta irtipäästämis -sanaan. Voisiko irtipäästäminen olla hyväksymistä, etäisyyden ottamista tunteeseen, tilanteeseen tai asiaan. Katsomista kauempaa, siirtämistä käsivarren mitan päähän itsestä, tarkkailijan ja havainnoitsijan paikasta käsin. Niin että avaruus pääsee itseni ja tunteen väliin, vapauttaa minut tunteen vankilasta olemaan sitä mitä olen. Antamalla tunteen tanssia läpi, ohi ja yli minun, huuhtoen ja puhdistaen minua. Olemaan rakkaus. Voisinko nähdä äitini elämän tahrimien linssejeni läpi puhtaana rakkauden täyteisenä olentona? Olentona jonka käytös on ollut vain rakkauden pyyntö? Minulla on vielä hetki aikaa.

Ja minulla on koko elämä aikaa.

Irtipäästämisen ja etäännyttämisen rinnalle otan sisäisen lapseni hoitooni, pysyvään hoitoon. Otan vastuulleni pikku-Kirsin hyvinvoinnin. Hellin ja rakastan valkohapsista pikkutyttöä, silitän päätä ja puristan rintaani vasten, hypytän polvella niin että nauru raikaa. Hädän hetkellä olen paikalla ja lohdutan. Minä aikuinen nainen, minä oman sisäisen lapseni äiti. Parantava rakkaus on minussa, jos ja kun valitsen käyttää sitä. Pakahduttava lämmin rakkaus sykkii sydämessäni pikkutyttöäni kohtaan ja on aina siellä. Turva ja tuki, rakkaus ja lohtu.

Oman elämäni luominen.

Minun vastuulla.

Musta joulukuu, itkun parantava voima

Mini Cooperilla ajelu on saanut alaselkäni kipeäksi. Istuminen ei ole hyväksi, ei, sehän me kaikki tiedetään. Minulle ehdotettiin pientä tyynyä selkäni tueksi. Löysin kaapista tarkoitukseen sopivan pienen tyynyn. Burgundin värisellä sileällä sametilla verhoiltu pikkuruinen tyyny tuo myötätuntoisen hymyn kareen huulilleni. Ainut ehjä osa Morris Ministä, kun rekka törmäsi siihen vuonna 1987 joulukuussa itsenäisyyspäivänä. Miten se on minun vaatekaapissani?

Samaisena päivänä, kun löysin tyynyn, siis eilen, sain soiton äidiltäni. Äiti ei juurikaan soittele minulle. Silloin on hätä kyseessä. Siskoni Anne oli joutunut teho-osastolle. Samaiselle teho-osastolle, jossa minä vietin viikkoja melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Joulukuu.

Isä kuoli kaksi vuotta sitten joulukuussa ja joulu meni hautajaisten odotuksessa.

Joulukuu. Juhlan aikaa.

Kun isä kuoli, minut valtasi melkein asiaankuulumaton rauha. Hoidin kaikki hautajaisjärjestelyt selkeyden ja tyyneyden tilasta. Ei, en ollut shokissa. Isä ja minä olimme melkein tuntemattomia toisillemme. Hänen kuolemansa jälkeen hän tuntui tulevan lähemmäksi minua. Muistan hänen viimeisen katseensa minulle, kun olin katsomassa häntä hoivakodissa. Kuin viaton lapsi, kirkkaat isot kosteat silmät ja hämmentynyt hymy, kun silitin hänen käden selkäänsä ja sanoin antavani kaiken anteeksi. Nyt ymmärrän, että myös minä olisin voinut pyytää anteeksi. Teen sen mielessäni ja annan itselleni anteeksi. Ei syyttämistä eikä syyllistämistä.

Paitsi äiti. Tässä maailmassa eniten kärsinyt.  "Te (Anne ja minä) ootte aiheuttaneet minulle niin paljon tuskaa."

Mutta jos Dwari, perhekonstellaatioterapeutti on oikeassa ja ehkä sama pätee myös Anneen. Lapsi tekee mitä tahansa äidin rakkauden takia, vaikka kuolee. Dwarin mukaan minä olen sitä tehnyt lähes kuolemaan johtaneessa kolarissa, mutta Anne on ollut monta monta kertaa kuoleman porteilla. Olemmeko molemmat vain toteuttaneet sitä mitä äiti haluaa? (ks. Juurien parantaminen blogiteksti)

Kuultuani uutisen Annesta, alan toimia. Yritän saada kiinni Annen ex-miesystävän, joka löysi hänet viime hetkellä. Muutaman hetken päästä Anne olisi vuotanut kuiviin asuntonsa lattialla verisen oksennuksen keskelle. Otan selvää Kuopion sairaalan puhelinnumeroista ja alan selvittämään, mitä oikein on tapahtunut. Toimiessani olen taas ihmeellisen rauhan ja lämmön tilassa. Ei, en ole shokissa. Tätä on osattu odottaa. Kyllä elimistö jossain vaiheessa sanoo sopimuksen irti kahdenkymmenen viiden vuoden lääkkeiden ja alkoholin väärinkäytön jälkeen. Kaikkea mahdollista helvettiä mahtuu noihin vuosiin. Onneksi olen ollut eri kaupungissa enkä ole joutunut läheltä seuraamaan. Tosin äidin kertomusten ja äidin tuskan kautta, olen ollut kaikesta tietoinen. Kun ei voi toista auttaa. Kun ei voi tehdä valintoja toisen puolesta. Kun ei voi elää toisen elämää. Sanomiset ei auta, oma esimerkki ei auta, pakkohoito ei auta. Pakkohoitoon nykyään tarvitsee olla todistettavasti itselle ja muille vaaraksi, eli itsemurha-alttius ja toisen tappaminen lähinnä. No, kyllä tuo ensimmäinen on täyttynyt useampaan otteeseen ihan jo lapsuusajoista asti. Olen ollut todistamassa vierellä pikku tyttönä, kun Anne nappaa äidin unilääkkeitä kurkkuun ja laittaa mankasta soimaan Jamppa Tuomista. Äiti on naisten päivätansseissa ja me ollaan kahdestaan. Annen kuoleman kaipuu on aina ollut läsnä. Koko elämänsä joko suoraan tai elämäntyylinsä kautta, kuolema on koko ajan ollut nurkan takana. Ihme on, että hän on elossa. Vaikkakin nyt kiikun kaakun. Joulurauha kultainen.

Vaikka minussa vallitsee selittämätön rauha, en usko Annella sitä olevan, paitsi mitä nyt lääkkeiden aiheuttama turta. Liian herkkä tyttö tähän maailmaan. Ei kestänyt elää selvinpäin, vaan valitsi oman tapansa selvitä elinkautisesta, Pikku tyttöinä istuimme vaatehuoneen lattialla ja lauloimme laulukirjasta lauluja suljetun oven takana. Kävelimme sunnuntaisin ukin ja mummon luo. Paluumatka linja-autolla numero viisi. Saimme mummon tekemää Karjalanpaistia, jossa oli oikeaoppisesti munuaisiakin ja tietysti pullaa, jota kasteltiin kahvissa. Vierailun päätteeksi saatiin parikymmentä markkaa tai joskus jopa viisikymmentä taskurahaksi. Yksinhuoltajan lapsille suuri ilo. Talvisin laskimme Lipeillä, muoviset minisukset, takapihan mäessä naapurin lasten kanssa. Kesäisin pystytimme teltan takapihalle ja heitimme tikkaa. Leikkien ja kasvun väliin siskollani mahtui käsivarsien viiltelyä ja vatsahuuhteluita. Kotiolojen aiheuttama pahaolo purettava jollain tavalla. Äidin mukaan Annella on isän geenit. Tosin isä ei käyttänyt koskaan alkoholia tai huumeita, eikä polttanut. Ainut pahe oli naiset.

Kyllä äiti on oikeassa. Läheisen elämä voi aiheuttaa toiselle tuskaa. Vaikkei olekaan läheinen läheinen. Meidän perhe ja koko suku on hyvin eriytynyt ihan maantieteellisesti, mutta myös muilla tasoilla. Vaikka Annen kanssa lapsena jaettiin yhteiset leikit ja nuorena baariseikkailut, elämämme lähti menemään eri suuntiin. Viimeistään kun Annesta tuli laitapuolen kulkija, ei meillä ole ollut yhteyttä kuin silloin tällöin. Mutta silti. Se sattuu ja pahasti. Väittäisin että enemmän kuin omat elämässäni tapahtuneet tragediani. Annen elämä sattuu minuun. Jos sukellan niihin tapahtumiin, mitä tiedän hänelle sattuneen ja millaista elämää hän on viettänyt ja minkälaista porukkaa hänen ympärillään on pyörinyt. Mikä painajainen!! Se elämä on sydäntäsärkevää ja toivotonta. Ja musertavaa nähdä oman siskonsa elävän sellaista elämää. Lohdutonta on nähdä oman siskonsa ulkoinen muodonmuutos, mutta vielä karmeampaa on nähdä hänen sisimpänsä, minänsä ja elämänsä tuhoaminen. Uhmakas tuhoaminen. Kosto jollekin taholle.

Itkin, kun hän ensimmäisen kerran oli suljettu mielisairaalaan ja näin hänet siellä. Kun näin mömmöjen aiheuttaman tokkuran ja sönkötyksen. Koukuttava pakkohoito tuolloin. Sille tielle siskoni jäi. Mömmöt maistuivat enemmän kuin hoidon tarkoitus oli. Itken nyt, kun ajattelen sitä tietä, minkä hän on kulkenut ja mihin se pian päättyy. Itken niitä kaikkia syitä, mitä tiedän ja en tiedä, mitkä ovat johtaneet tähän. Itken äidin tuskaa ja omaani ja Annen tietämättömyyttä siitä, missä tilassa hän on. Itken menneitä sukupolvia ja historiaa, miksi olemme kukin sellaisia kuin olemme. Itken sitä osaamattomuutta, itken rakkaudettomuutta, itken sitä, mikä painolasti siirtyy sukupolvelta toiselle, itken katkeroituneita sukupolvia, itken loputtomia syytöksiä ja syyllisten etsintää, itken erillisyyttä, itken hukkaan heitettyä elämää.

Itken ja samaan aikaan tunnen syvää rauhaa. Itkemisen parantava voima. Itken niin kauan kuin minun tarvitsee. Itken niin kauan kuin olen valmis. Itken niin kauan kunnes suru on käyty läpi. Olen tässä niin pitkään kuin minun tarvitsee.

Kokemus voimana ja tarinoiden tärkeys

Se on niinkuin rankkasade, joka yllättää kesken kävelylenkin kirkkaana päivänä. Olet metsän keskellä kaukana kotoasi ilman sadevaatteita ja et voi muuta kuin jatkaa matkaa ja antaa kylmien vesipisaroiden valua pitkin hiuksiasi ja liimata ne pitkin päänahkaasi ja lenkkitossujesi litistä märällä nurmella pysäyttämättä askeliasi. Niin kuin tänään. Se vain tapahtuu ja sinä olet siinä ja et voi muuta kuin antautua sateelle ja jatkaa matkaa. Olet tapahtumien keskiössä.

Istun Minin etupenkillä pää retkahtaneena tuulilasista kimmonneet lasinsirut kasvoillani miljoonina punaisina pisteinä ja viivoina, myöhemmin mustina pilkkuina, sitten kokonaan häipyneenä. Pieni musta muisto vasemmassa nimettömässä ja yksi koteloitunut siru otsan alla. Hän on hädissään riuhtonut Minin oven irti adrenaliinin vimmalla ja voimalla ja laskenut minut märän lumen peittämään maahan. Oikea jalka luonnottomassa asennossa painuneena reisiluun päästä sisäänpäin kohti sisäelimiä. Maksa vuotaa massiivisesta repeytymisestä. Päänahka repsottaa auki kymmenen sentin alueelta. Isoja räntähuitaleita putoaa kaatamalla päälleni. Neljäkymmentäviisi minuuttia.

Sitten pelastus.

Jos olisin kuollut, kuolema olisi ollut tuskaton, ainakin tämän päivän tietoisella mielellä ajatellen. Rysähdyksen aiheuttama kipu piilottelee ruumiissani, joku suojelee minua siltä. Haluaa astua ulos. Jotenkin. Sanoina? Ei kuitenkaan tänään.

Ulkopuolisen silmin katsottuna tapahtuma on järkyttävä ja kauhea, verta ja vääntyneitä jäseniä, ryttääntyneitä autoja, autosta sinkoutuneita tavaroita pitkin lumipenkkaa. Objektiivinen näkemys, sivusta seuraajan silmät, tragedia ja kammo, onnettomuuden raflaava näyttävyys. Ulkopuolisen kuvitelmat ja mielikuvituksen vauhtiin pinkaisu. Jos olisin kuollut, muille olisi jäänyt mielikuva tuskaisesta kuolemasta. Itse en voisi niin nyt väittää. Filminauha vain sammuu ja kaikki loppuu. En olisi tiennyt, että olen kuollut.

Niin kuin narkoosissa. Kaikki pimenee ja nopeasti. Ei ehdi laskea kolmeen käskettäessä. Sitten herää tuntikausien jälkeen, jopa kahdentoista tunnin ja tuntuu, ettei aikaa ole ollut. Ne tunnit on katkaistu pois. Ihan kuin äsken olisi kärrätty leikkaussaliin. Niistäkin heräämisistä ja jälkiseurauksista tarinanpoikasta jos jonkunlaista ja hätkähdyttävää ja karmeaa. Muttei tänään. Kypsyy rohkeus siihen hiljalleen, mutta tarve pakottaa tulla kerrotuksi. Minun keinoni. Muttei tänään tämä.

Elämä jatkuu. Elämä jatkuu juuri siitä kohtaa, missä tapahtuu järkytys ja tragedia. Ei pääse pois hetkeksikään. Ei pääse pois vierailemaan sivustakatsojaksi, edes minuutiksi. Paikalle sattuneet lääkärit pistävät suoneeni pelastavan kanyylin ja tiputus alkaa ja elämä saa jatkaa minussa. Leikkauksia, lisää läheltä piti tilanteita teholla myöhemmin, pikku hiljaa paranemista ja kotiin paluu. Toipumista ja paluu arkeen.

Sama putki, putken alku ja putken pää. Alku, missä on onnettomuus ja tämän hetken putken pää, missä nyt olen, on samaa jatkumoa. Olen matkannut putkessa ja matkaan edelleen. En pääse tarkkailemaan sitä sivuun. Siksi tuo tapahtuma ei tunnu pahalta. Ei se niin kauheaa ole kuin miltä se näyttää. Tällä puolella ehkä kevyempää. Sitä vain on siinä tilanteessa. Siihen ei jouduta kello kaulassa. Elämä jatkuu. Ei ole muuta vaihtoehtoa jos pelastuu kuolemalta. Miten voit kertoa siitä ilman tunnekuohua, noin että kaunis ilma tänään ? Vai onko se siksi, etten voi ymmärtää tapahtuman vakavuutta koska se on niin iso juttu ? Totta. Minä en ymmärrä, mitä minulle on tapahtunut. Se on jotain niin suurta, ettei siihen oma käsityskyky riitä, vaikka elämä jatkuu ja on pelastunut. Vaikka on käynyt tätä elämän koulua kiihtyvällä vauhdilla ja saanut ymmärrystä elämästä tuhdisti ja vankasti, niin että voi käsi sydämen päällä sanoa, että ymmärtää elämää ja voi puhua syvällä rintaäänellä omasta kokemuksestaan käsin ja tietää että se on totta. Monesta asiasta. Silti tätä en käsitä enkä ymmärrä. Vaan pääni lyö tyhjää, niin kuin lapsena ajatuksesta kavereiden kanssa, ajattele, jos maailmaa ei olisi olemassa, jos ei olisi mitään. Se ajatus saa aivot tyhjäkäynnille vielä nytkin.

Vuotalolla Zodiakin projektin Minun nimeni on harjoituksissa 2011. Tarinani tanssien. Soolo. Kuva Tuomas Linna

Kehoterapeuttini on viime aikoina avannut psoas-lihakseni ja vatsan peitteitäni ja nivusiani ja syvällä pakaralihaksessani olevaa ikuisuuspinnettä, josta juontuu hermosähköiskusuoralinja koko toiselle vartalon puolelle. Se on helpottunut ja sakraalichara ja juurichakra tuntuvat helottavan nyt auki ennen kokemattomalla tavalla. Tunnen sykkeen, tunnen elämän ja naiseuden. Vahvasti kehossani ja helposti paluu, jos ote lipsuu. Silmät kiinni, hengitys juureen ja siellä se taas on. Avoin elämä, yhteys itseen ja sieltä käsin toisiin, syvääkin syvemmältä minusta. Pehmeys, uusi varmuus ja vahvuus. Vakaus ja voima. Omanarvontunnon nousu, jota nyt mikään ei tunnu horjuttavan. Minä saan olla juuri tällainen kuin olen. Ottakaa tai jättäkää. Tältä koti tuntuu, niin kuin sen nyt tunnen . Seuraavana päivänä voi olla eri. Aina uudella tavalla, aina kasvua. Tämä ei ole status quo. Mutta nyt tiedän linjani, tiedän suuntani ja olen varma. Samalla sieltä tuulahtaa taas  valtava vimma purkaa vanhaa, sitä todella koteloitunutta mustaa vanhaa verta ulos. Tämä varmuus ja silti. Joidenkin asioiden kanssa ei ole vielä sinut. Joku uusi kokemus jostakin näyttää, ettei ole kypsä jossakin ja jostakin. Mutta se onkin taito kuunnella sitä ääntä ja huomata oma valmiuden puute johonkin asiaan. Riittävän syvä itsetuntemus aukaisee silmät ja korvat näkemään ja kuulemaan sen. Ja aina on hyvä muistaa, että ei voi olla muualla kohtaa itseään kuin missä juuri nyt on.

Kaikkea ei ole vielä kerrottu.  Ei silti vielä tänään. Kaikkea ei voi, vain aavistus ja alustus. Sitten yksi kerrallaan. Nyt pintasipaisu ja haistelu. Tuulahdus tulevaa. Minulle itselleni. Tarinani vaatii tulla päivänvaloon kokonaisuudessaan. Mutta se odottaa. Olla läpinäkyvä, niin ettei ole yhtään salaisuutta piilotettavana, ei yhtään häpeää tunnustamatta, ei yhtään paljastusta enää takataskussa tai piirongin pohjalla jonkun löydettävänä.

Jokaisella oma tarinansa. Toisilla rankempi kuin toisilla. Aina löytyy karvivampi ja kauhempi, vaikeampi ja ällistyttävämpi. Sen olen oppinut, ettei mitään voi tietää, ennen kuin on sen kokenut. Ei ne asiantuntijatkaan eikä terapeutit, vähättelemättä yhtään ammattitaitoa. Kokemus muuttaa suhtautumisen ja myös tiedon. Silloin voi puhua syvällä rintaäänellä. Varsinkin, jos on selviytynyt tai jopa elävöitynyt. Jos rankan elämänkokemuksen pystyy jossain vaiheessa monen kasvukohdan läpikäymisen jälkeen kääntämään edukseen ja jopa muiden eduksi. Voi puhua kokemuksestaan käsin, voi auttaa toisia samankaltaisessa tilanteessa olevia omalla elävöitymistarinallaan.

Arkeen Voimaa ryhmänohjaajakurssi takana. Arkeen voimaa on vertaistukiryhmä pitkäaikaissairaille, jossa jaetaan työkaluja arjen haastesiin. Se on kuntaliiton ja suurten kaupunkien yhteishanke, joka on pääasiassa suunnattu terveydenhuollon asiakkaille. Olen kypsynyt kahdessakymmenessä vuodessa tähän missioon, nyt valmiina jakamaan energiaa ja iloa ja taitoja jaksamiseen toisille. Omilla VitalDanza tunneilla harjoitusten intro-osuuksissa puhun omasta elämänkokemuksestani käsin ja edelleeen syvällä rintaäänelllä, sillä tiedän, että tämä on totta ja toimii, ja voin kannustaa muita uskomaan omiin kykyhinsä ja siihen, että kaikki on mahdollista, kunhan avautuu ja uskaltaa, ja ottaa vastuun omasta elämästään, eikä odota jonkun ulkopuolisen tuovan pelastusta. Itse on otettava ohjakset käsiinsä ja tehtävä muutoksia. Itse on oltava tekijä.

Ja minä niin haluan olla tekijä! Koko ajan yhä enemmän. Seuraava haaste jo haaveena. Kokemuskouluttaja. Siihen vielä pitkä matka, mutta vahva intentio on ja haaste tuntuu sen verran pelottavalta, että sisäinen poltteeni ei anna periksi, ennen kuin olen sen pelon kohdannut.

Läpinäkyvyydessä ja salaisuuksien paljastamisessa asuu Vapaus, ennennäkemätön sellainen. Oma vapaus, minulle. Elämäni ehto. Tämä on universaali, elämää suurempi vapaus, joka saa elämän lentoon. Hulvattomaan lentoon, jossa kaikki vain tapahtuu ja huomaa tekevänsä jotain mahtavaa ja tuntee sen täydellisen tyydytyksen sydämessään ja vain tietää, että kaiken kuuluu juuri nyt olla juuri näin.

Vaikka olemme enemmän kuin tarinamme, enemmän kuin ne tapahtumat, mitä meille sattuu tässä elämässä, silti voimme niistä kertoa toisille. Se ei tarkoita, että olisi juuttunut menneisyyteen eikä pääse eteenpäin tai että identifioi itsensä tarinaan, ei. Niin sanotussa henkisyydessä ihmettelen sitä vaikenemista ja sitä, että menneisyyden katsominen on jotenkin epähenkistä eikä minunkaan näin pitkän linjan etsijänä varsinkaan enää olisi suotavaa "veivata". Satun olemaan eri linjoilla. Kerron tarinaani niin pitkään kuin minun tarvitsee, tarinan sävy voi muuttua ja onkin muuttunut, mutta tarina pysyy. Minä voin palata milloin vain johonkin kohtaan menneisyyttäni ja kertoa sen joko itseni avuksi tai ehkä jonkun toisen avuksi. Ja silti elää nykyisyyttä tragedioiden jäämättä pimentämään valoani ja eteenpäinmenoani.

Omassa elämässäni olen osoittanut tämän huuhaavaikenemisteorian vääräksi. Tarinat odottavat kertomistaan, silmiä lukemaan ja korvia kuuntelemaan. Niillä voi olla parantava vaikutus kaikille osapuolille.

http://www.kunnat.net/fi/asiantuntijapalvelut/soster/sote-kehittamistyo/arkeenvoimaax/Sivut/default.asp

https://www.youtube.com/watch?v=yySxil6rs0g

Jälleennäkemisiä ja keidas

18 vuotta on pitkä aika olla näkemättä veljeään. Viimeisin muistikuva Töölön sairaalan kirurgisen osaston vierailutunnilla vuonna 1995. Sitä edellinen 1987 Kuopion yliopistollisen sairaalan teho-osastolla. Nyt syynä isän siunaustilaisuus.

Isä vauvana ja Matilda -mummo

Eriytynyt perhe.Toisistaan vieraantunut suku. Myös fyysisesti. Kuka Tukholmassa, kuka Kuopiossa, kuka Helsingissä. Helpompi hengittää välimatkan päässä, vapaampaa elää omaa elämäänsä kietoutumatta liian läheisiin energioihin sisarusten ja äidin kanssa. Nyt luukut avattu, reväytetty auki sepposen selälleen ja olen sotkussa mukana tahtomattani. Lapsuuden aikainen tunnelma jyllää minussa ja selvittämättömät asiat, lähinnä rakkauden, hoivan ja turvallisuuden puuttumisen aiheuttamien häiriöiden korjaaminen keskenämme. Niin räjähdysherkkää. Yksi väärä sana, yksi arvosteleva lause, yksi syyllistävä äänenpaino. "Niin, Kikka on vielä ihan samanlainen kuin ennenkin. Kylmä, itsekäs ja kova."

Isä lukee runoja

Hotellissa Kuopiossa vaihdan huonetta ja saan selkeästi rauhallisemman huoneen. Olen järjestänyt siunaustilaisuuden suit sait ja viuh vouh saatuani tiedon isän kuolemasta Herttoniemen metroasemalla Vitaalitanssi Äiti Maan jälkeen. Juuri ennen joulua. Joulu aattona makaan yksin sohvalla ja tunnen hetken itsesääliä. Yksin hylättynä, isä kuollut, edessä viimeiset hyvästit. Odotan. Koko muu maailmaa kokoontunut rakkaiden kanssa yhteen. Minä olen ainoa maailmassa, jolla ei ole ketään.

Isä, Liisa -täti ja Matti -setä tyylikkäinä nuorina

Ihmeellinen maaginen rauha imaisee minut toimiessani isän kuoleman jälkeen. Tapahtuu mitä tahansa, pysyn itsessäni, rauhassa sieluni keskiössä, alavatsani peitteissä, sydämeni takana. Hengitän ja kuulen ääneni tyyneyden puhelimessa valitessani arkkua. Hitaasti tulevat sanat rauhoittavat myös langan toisessa päässä olevaa, kun luen runon hautausurakoitsijalle kukkavihkoani varten. Olenko tämä minä ? Kaiken tapahtuvan keskellä tunnen olevani turvassa jonkun kuvun sisällä. Minua ohjaa suurempi voima. Tiedän. Tunnen sen. Joitain viikkoja olen ikään kuin toisessa ulottuvuudessa, viereisessä. Muut ovat toisessa. Ei minua koske kokouksen esityslistan asiat. Minut on vedetty jonnekin muualle.

Pohjolankadun kodissa 60-luvulla. Minä isän sylissä, siskoilla samanlaiset mekot, veli Juha pellavapää. Vieraita kylässä

Äitini koti. Odotan veljeäni ja hänen vaimoaan saapuvaksi iltaa ennen isän siunaustilaisuutta. Hieman jännittää. Liikuttaa. Ovikello soi. Näen rouvan ensin, tutut kasvot facebookista. Halaus. Oven takana veli. Kyyneleet täyttävät silmäni ja itkun nyyhkytykset hytkyttävät vartaloani ja vääntävät kasvoni. Halaus, halaus ja uudestaan halaus, vaikeaa irrottautua. Velikin on liikuttunut, muttei pysty sitä niin avoimesti ilmaisemaan. Pidättelyä. Koko elämä valuisi minusta kyyneleinä ulos, jos sallisin kaiken tapahtua, mikä haluaa tapahtua. Se jää lihaksiini, vartaloni kipupisteisiin. Vielä on paljon työtä.

Veljeni silmälaseineen, tyylikkäästi harmaantuneine hiuksineen, jotka ovat trendikkäästi sekaisin. Iän tuoma pinkeä vatsapömppö. Paremman näköinen kuin kuvittelin. Vaimolla osuutta asiaan vaatteiden suhteen selkeästi. Nopea puheen rytmitys ja höpinä ennallaan. Sama sisäinen levottomuus ja epävarmuus. Veljeni Juha. Lämmin tuulahdus puhaltaa sisälläni.

Hautajaisissa isosisko Eeva ja veli Juha asettuneet sivuille. Isä ja äiti

Palaan arvokkaan oloisen hotellihuoneen rauhaan. Jykevät kiviseinät, vanhoissa pattereissa suhisee lämmin vesi. Nuoruusmuistoja vastakkaisella puolella katua, Renkku. Kirka laulaa " surun pyyhit silmistäni..."ainakin perjantaisin ja lauantaisin lukioaikoina ja lakkaviski maistuu makealta. Hymähdän. Miten voi joku kaupunki tuntua niin tutulta ja kodilta ?

Yöllä lennän. Oi, kun olen kaivannut näitä lentounia ! Tanssin ja pyörin ja nousen ilmaan ja jatkan tanssia ja pyörimistä ja nousemista ja lennän ja liidän korkealla. Huuu!! Mikä vapaus ja mikä ilo ! Aamulla herään ja lattialle on laskeutunut valkoinen höyhen. Minulla on aikaa kierrellä sateisessa kaupungissa ennen H-hetkeä. Otan kameran ja leikin turistia omassa synnyinkaupungissani. Väinölänniemi, siellä minulle uusi korupaja, josta aloittelevalle kirjailijalle ostan kaulakorun, joka taiteilijan mukaan saa kynän lentämään. Runoilijoiden suosikki. Tuomiokirkko, Lignell & Piispanen, entinen Raninin tehdas, suloinen kahvila, tällaisen minäkin haluan.Kauppahalli, uusi kävelybulevardi, ja kalahallin tilalla paviljonki. Tori paikoillaan. Vihdoinkin.

Äiti ja isä kihlautuneet

Pyhän Pietarin Kappeliin, kiitos. Mustassa poolossa ja harmaassa hameessa ja saappaissa kopistelen kantoja. Askeleeni kaikuvat tyhjässä kappelissa. Takahuoneessa on arkku. Vaalea yksinkertaisen kaunis puuarkku, päällä valkoisia liljoja, isot vihreät lehdet. Tyylikäs kokonaisuus. Kyllä sinulla on hyvä maku, kiitän itseäni. Olen tullut katsomaan isäni ruumista. Ainoana meistä. Arkun lukot kierretään auki. Vatsassa tuntuu ilkeältä. Pidätän hengitystä. Siksikö olen niin rauhallinen, kun en enää hengitä. Pystyyn kuollut. Minäkin. Hetkeksi vain. Se jää niskaan, itku. Pystyn pinnistelemään vain joitain ohuita mitättömiä noroja silmistäni, minä, itkijänainen ! Ei tuo ole isäni, maksatautisen keltainen muumio, kasvot lommolla, suu hampaaton, pienen pieni kuihtunut paperimainen ruumis. "Niin, kun sielu on lähtenyt pois", vastaa kirkon mies ihmettelyyni isän ulkomuodosta. Absurdi olo. Otan valokuvia. Tuntuu sopimattomalta ja tuntuu, ettei minulla ole lupaa siihen, lupaa isältä. Niitä en julkaise. Siihen minulla ei ole oikeutta.

Isä, verhoilija taiteilee

Komea isä

Lasioven toisella puolen näen ihmisiä. Luulen, että he ovat jonkun toisten hautajaisten väkeä, kunnes tajuan, että he ovat minun sukulaisia. Serkkuja, setiä, äiti, siskoni Tukholmasta suuna päänä. Vaahtoaa ja höyryää niin kuin ennenkin. Isosiskoni, äitini tuuraaja minulle pienenä, tulenarkaa meidän energiat. Yhteentörmäys herkkääkin herkempi, alta aikayksikön, mikäli toinen ei hillitse itseään. Serkut ! Voi kun ihanaa ! Viimeksi mummon hautajaisissa vuonna 1979. Setä Lahdesta muistaa minut niin hyvin, että muistaa, ettei me olla ikinä nähty. Kyllä me olemme, mutta silloin kun minä olin lapsi. Pitää minua kolmekymppisenä. Kiitos ! Siskoni suureksi hämmästykseni sanoo tanssin tehneen minulle hyvää, olen nuortunut. Hei Kiitos ! Tämähän sujuu hyvin. Äitikin mukana, vaikka erosi isästä vuonna 1974. Setä Kuopiosta sanoo hänelle, että äiti on kunniavieras. Haloo, ei kai nyt sentään !? En puutu asiaan. Veli paikalle saapunut. Yksi puuttuu. Siskoni Kuopiosta. Ei pysty kohtaamaan tilannetta eikä sukua. Lääkkeet ja viina vie. Ymmärrän. Parempi näin. Häpeä olisi ollut liikaa tähän kaiken päälle. Miksi se on minun häpeä ? Mistä otan kaiken kannettavaksi vieläkin ? Syyllisyys varsinkin. Vastuu myös. Koska ne kaikki osoittavat sormeaan minuun, äiti ja isosisko varsinkin. Edelleen. Täälläkin. Miten voin yksin lopettaa tämän kierteen ? Riittääkö elinikäni perhekonstellaatioissa kiertämiseen perhesysteemini purkamiseen ? Tarviiko minun ? Lopeta jo.

Isän viimeinen leposija. Pyhän Pietarin kappeli, Kuopio

Violetta Parran Elämälle kiitos laulun viimeisellä säkeistöllä hyvästelen isäni. Kiitos elämästäni isä. Käy rauhassa levolle, lämmöllä, Kirsi.

Kuulen piristäviä yksityiskohtia isästäni muistotilaisuudessa. Ymmärrän, mistä kiinnostukseni vaihtoehtoislääkintään. Mustajuurta tuberkuloosiin kun lääkkeet eivät auttaneet. Hyvä isä ! Punottu kehto siskolleni Annelle. Oman siskonsa, tätini, keuhkoleikkauksen kustantaminen nuorena miehenä. Näen ennennäkemätöntä yhdennäköisyyttä isässä ja minussa isän vanhoista nuoruuden aikaisista kuvista. Kuulen uusia totuuksia suvustani, salattu tieto mummosta. Äpärä. Mielenkiintoni sukujuuriini herää voimakkaana. Mitä kaikkea verta minussa virtaakaan ? Kuka oli mummon isä ?

Matilda mummo poseeraa

Allekirjoituksia valtakirjoihin kuolinpesän hoitoa varten. Hoidan hoidan kaiken. Sitten huokaisen, kun aika on.

Kotona. Suurennettu isän valokuva katsoo minua lipaston päältä. Kuolema tekee jänniä temppuja. Kuolema tuo ihmisen lähelle, jonka on kuvitellut olevan niin kaukana. Minusta paljastuu isäni tytär.

Monipuolinen syksy. Ylös korkealle ja vauhdilla alas ja taas liitoon ja taas mahalasku. Niin, elämää. Kotona syli, joka tuntuu virvoittavalta keitaalta pitkän autiomaaharhailun ja kaktuksen terävien piikkien pistojen jälkeen. Levolta. Tarviiko tätäkään enää määritellä ? Rakkaus on rakkautta.

Suloinen kahvila Kuopiossa torin laidalla

Loppuja

Tieto isäni lähestyvästä kuolemasta rauhoitti. Kiireinen ja uutuutta ja erilaisia loppuja täynnä oleva syksyni hidastui ja pulssini sai levollisemman sykkeen. Ikään kuin ylleni olisi pudotettu suojaviitta, joka saa hengitykseni tasaantumaan ja sieluni hitaammalle liekille, ja joka antaa luottavaisen tietoisuuden siitä, että selviän tästä elämän vaiheesta.

Odottava kuolema nurkan takana hetkenä minä hyvänsä suhteuttaa asioita. Kuolema on väistämätön eikä se odota, jos se on tullakseen. Sitä ei voi anella olemaan tulematta tai tulemaan myöhemmin, sille ei voi sanoa, etten ole vielä valmis luopumaan elämästä, omastani tai toisen. Elämän ja kuoleman välille ei voi jäädä roikkumaan, olla välillä elossa ja välillä kuollut. Lopullisuus on se, minkä edessä ei ole vaihtoehtoja, minkä edessä ei voi muuta kuin ottaa vastaa se, mitä annetaan. Meiltä ei kysytä. On vain alistuttava ja toteltava kuolemaa.


Siksi se saa aikaan minussa rauhan. En voi jäädä veivaamaan välitilaan. Olla tai ei olla. Tämä on. Kuolema on. Piste. Selkeä yksioikoisuus, minulle ei anneta vaihtoehtoja. Isälle ei anneta vaihtoehtoja. Isälle on helpotus palata lopulliseen kotiin täältä maan päältä. Muistamaton, puhumaton, ymmärtämätön naurava hampaaton vanhus jo monen vuoden ajan. Yksinäinen ja hyljätty mies, jota en tunne. Mies, joka hylkäsi meidät kaukaisessa ajassa, kaukaisessa maassa. Mies, jota kohtaan tunnen myötätuntoa ja ymmärrystä ja aitoa rakkautta kaikesta menneestä ja menetetystä huolimatta. Tai voiko menettää jotain, mitä ei ole ollutkaan ? En tiedä, mitä sana isä tarkoittaa. Isä on antanut minulle elämän, muuta en tiedä. Olen kiitollinen tästä elämästä. En voisi olla kenenkään muun tytär.

Kauneus ja suru on tunne tai oikeammin tila, minkä aika ajoin tunnen. Nyt tunnen sen taas. Elämän edessä antautuminen, elämän aalloille heittäytyminen ja siihen luottaminen ja samalla menetyksen tunteminen suonissa ja siihen kiitollisuus ja hyväksyminen sekoitettuna ja vähän armollisuutta ja syvää surua ripoteltuna sekaan ja kuorrutus puhtaalla ja aidolla rakkaudella. Kauneuden ja surun sekasoppa on vapaa kaikesta syytöksestä ja katkeruudesta. Siinä ei ole mitään, mihin kiinnittyä, mihin takertua. Kauneuden eli rakkauden ja surun keitos on tiloista vapain, tila, jossa on syvin ymmärrys elämästä. Se on avoin elämälle ja kuolemalle, se sanoo, ota minut, olen sinun elämä. Kauneuden ja surun yhtäaikaisuus on pysähtyminen elämälle ja kuolemalle, se on läsnäolon täydellinen ilmentymä tässä hetkessä. Se on luopumista, periksi antamista, irti päästämistä, surun ja menetyksen kokemista yhdistettynä kiitollisuuteen. Kauneus ja suru yhdessä on syvin hiljaisuus minussa, puhdistava olotila, aitous ja pyhyys. Se on elämän tarkoituksen hetkellinen oivallus. Elämä ja kuolema ja rakkaus, niiden risteyskohta. Puhtain puhtaus. Rakkauden antamisen tila, kaiken pois antamisen tila. Kaikki ja ei mitään. Pilkahdus jumalallisuudesta. Häivähdys Ykseyttä. Taajuus, johon jäisin iäksi. Arkihuolesi pois heitä -tila.

Yksinäisyys muuttaa muotoaan. Parisuhderakkauden loputtua yksin olemiseni keveys ja halu ja toivomus ei olekaan niin kevyttä. Yksin olemiseni muuttuu pelottavammaksi ja raskaammaksi ja yksinäisemmäksi. Kun ei olekaan sitä omaa ihmistä siellä jossain, puhelinsoiton tai tekstiviestin päässä. Haluni olla yksin on minulle elinehto ja kaipuuni yksin oloon on suuri. Se aiheuttaa suurimpia ongelmia parisuhteissani. Ymmärrettävästi. Kun minulla on oma ihminen taustalla elämässäni, yksin olo on nautinnollista, turvallista. Nyt yksinäisyys tuntuu joka solussa, painaa hartioita ja kiristää päänahkaa. Tosin isän kuoleman läheisyys tuo siihen rauhaa ja avaruutta ja pystyn olemaan siinä ilman paniikkia. Tunnen, että olen osa jotain suurempaa kokonaisuutta ja elämä on jotain paljon syvempää. Minun ei kuitenkaan tarvitse luopua rakkaudesta rakastettuani kohtaan, saan edelleen rakastaa häntä, vaikkemme ole yhdessä. Minun ei tarvitse teeskennellä, etten kaipaa häntä ja rakasta häntä edelleen, ja se helpottaa. Helppoa se ei ole, erota rakkaudessa, ilman näkyvää syytä. Luopuminen parisuhteestani mahdollistaa minulle puhtaamman rakkauden häneen.

Yksinäisyyden syvä rohkea kohtaaminen kaikkine epämiellyttävine tunteineen syventää olemistani. Yksinäisyyden käsin kosketeltava muoto on uutta ja tunnen sen näin voimakkaana, kun en juokse sitä karkuun vaan otan sen vastaan hiljaisuudessa ja läsnäolossani tälle hetkelle. Olen yhtä yksinäisyyden kanssa. Olen yhtä luopumisen kanssa. Luovun kaikesta ja otan kaiken vastaan mitä tulee.

Samaan aikaan onnellinen ja surullinen. Minä olen. Onnellinen siitä hyvästä, mitä tunnen sydämessäni, rakkaudesta elämään. Elämän ihmeestä. Oman elämäni ihmeestä,  siitä aiheesta, mistä tämän blogini aloitin. Tapahtuuko ihme, tuleeko minusta tässä elämässä tanssin ohjaaja. Vital Development -koulutus loppui. Kahden vuoden taival ihanien ihmisten kanssa, joista on tullut minulle ystäviä ja läheisiä. Ainutlaatuinen yhteinen vaihe loppui, hieman haikea olo. Kyllä vaan, saan levittää Vital Development tanssin ilosanomaa eteenpäin, minun mielenterveyteni pelastajaa ja elämäni tarkoituksen antajaa, pelkojeni kohtaamisten alulle panijaa, uuteen lähtemisen innon antajaa, halun antaa muille rakkautta ja hyvää ja ohjata ihmisiä heidän oman valonsa lähteelle. Nyt se ei tunnu enää ihmeeltä vaan itsestään selvyydeltä. Hehkuttaminen ja yli-innokas tuulettaminen ei tunnu enää tarpeelliselta. Tämä tapahtui, minkä pitikin tapahtua. Tämä on paikka elämässä, jossa minun kuuluu olla. Totuuden ihme.

Luopuminen tekee alastomaksi, läpinäkyväksi. Halu olla aito, aidompi, aidoin. Halu pudottaa viimeisetkin epärehellisyyden rippeet elämästä, päälle liimatut tekopyhyydet, jotka lentävät päin näköä. Ei maskeja, ei muovia, ei keinotekoista olevinaan olemista. Vaan lihaa, verta, suoraa katsetta, jalkoja maassa, ihon kosketusta, totuutta tässä hetkessä, rehellisyyttä itselle.

Hyvästi isä, hyvästi rakas, hyvästi vanha elämä !

Täältä tullaan Uusi Elämä !