Valheellinen Bliss

Jäsenny jäsenny. Muutu sanoiksi, lähde kiertymään auki lankakerän lailla, löydy löydy langan pää ja neuloudu sileäksi kudelmaksi, valmiiksi muodostelmaksi, selkeäksi kuvaksi. Sanat, lauseet, kappaleet luokaa rivejä, rytmejä, säveliä, nuotteja. Riimittykää kirjoitukseksi, josta minä näen itseni, josta minä ymmärrän elämäni. Syntymän ja kuoleman, ennen sitä ja tuon jälkeen ja kaiken siltä väliltä.

Katsomosta käsin vaikuttava kokemus Sharon Fridmanin teos Caida Libre, Vapaa pudotus. Teos, johon hain ja olin varma, että pääsen. Kieltävää vastausta lukiessani luulin, että olivat tehneet virheen, lähettäneet mailin väärälle ihmiselle. Missä kohtaa itsessäni olenkaan ? Kohdassa, jossa luottamus ja usko itseen ovat niin vahvat, ettei epäonnistuminen ole vaihtoehto. Tunnottomuus tuntui, ettei tuntunut miltään ei-valituksi tuleminen, kunnes se alkoi tuntua. Kateus valittuja kohtaan, "mitä tuossa muka on, mitä minussa ei ole?" "pystyykö Tuo muka olemaan paremmin läsnä kuin minä?" "Se Sharon ei tiedä, mitä menetti!".

VitalDanzaa ohjaamassa Vantaan invalideille.

Katsoessani 27 ihmisen juoksevan näyttämöllä ja 21 ryömivän lähes koko esityksen ajan, ymmärsin, ettei tuo ollut minua varten. Mutta se oppimiskokemus, mieleni protestoi. Mykistävää liikejatkumoa, hengissä selviytymistä, epätoivoa, lähes kuolemaa, kaatumista, hyppyä tuntemattomaan, toisten auttamista, nousemista, valoa, elämää. Vuorotellen, toinen toiselle, yksilön ja ryhmän välinen vuorovaikutus, kohtaaminen.

Pimeyden ja valon tasapaino. Realiteetit, kaikki näkyvissä, elämän kaikki puolet, ei ole toista ilman toista. Istun katsomossa ja tuijottaessani lavalla olevaa joukkoa, tunnen rintakehässäni madon reiän, mustan aukon, joka laajenee selästä ulos ja syvään sydämeen ja sydämestä avartuu ulospäin minusta taivaaseen ja sen ohi, äärettömyyteen äärettömyyden taakse. Iankaikkisesta iankaikkiseen, tässä ja nyt. Ymmärrys, sanoma lähetetään minulle lavalta. Miten tuo teos resoinoikaan sen kanssa, mitä sisälläni tapahtuu ? Oi kiitos, oi kiitos. Enhän minä olekaan negatiivinen, enhän minä olekaan pessimistinen, vaikka näenkin pahan, uskallan katsoa sitä ja myöntää ja näyttää tuskani, kipuni ja pelkoni. En minä ole menneisyydessä vellova märehtijä, vaikka kerron häpeästäni ja traumoistani.

Olen ehkä illuusioiden rikkoja, vaaleanpunaisen kuplan puhkoja, keijujen ja muiden satuhahmojen alasampuja, hötterötöttetöhattarapilven ilmaan haihduttaja.

 Istuin hiljaa vuosikausia, välillä makasin hiljaa, todennäköisesti vielä useampia vuosia pääsemättä mihinkään itsessäni lukuun ottamatta sitä hetkeä kuin olin hiljaisuudessa. Elämäni ja oloni eivät muuttuneet. Olin ahdistunut, epätoivoinen, pelokas, lihakset jatkuvassa krampissa, syke korkea, väsynyt, harmaa, eloton, samea, jähmettynyt, uupunut vailla elämän tarkoitusta. Piti pärjätä, ongelmaa ei saanut tunnustaa. Ole vahva. Meillä länsimaissa vahvuus on sitä, että pitää kestää tilanteessa kuin tilanteessa. Meitä pidetään sankarillisina, jos kykenemme jatkamaan, vaikka meillä olisi vakavia oireita. Tämä normi hyväksytään kyseenalaistamatta. Tällaista "sankaria", joka vähättelee "no, näitä kolareita nyt sattuu, mitäs nyt yhdestä jalasta, mitäs siitä vaikka melkein kuolin,"  kannustaa peitellä totuus, sillä varjolla, että saa toisilta ihailua pärjäämisestään, siis näennäisestä sellaisesta. Sosiaaliset normit rohkaisevat meitä olemaan yli-ihmisiä, ja ne tekevät suurta vääryttä yksilölle.

Yhteiskunnan vääristynyneen sankaruuden ihailun lisäksi ymmärsin joidenkin "henkisten" gurujen kirjoitukset väärin, tai sitten oikein, en tiedä. Joka tapauksessa luulin, että oli todella kehittymätöntä edes vilkaista menneisyyteen, ihan sama mitä helvetin kokemuksia siellä oli käsittelemättä, mutta että se olisi absoluuttisen väärin ja huonoa. Tsot tsot.  Elämähän tapahtuu nyt. Joten ketä kiinnostaa menneisyyden haamut? Vaikka keho kertoo toista kieltä. Että jotain on pahasti vialla, jotain, mitä pelkkä hiljaa istuminen ei paranna. Koska se on siellä ilman ajatuksiakin. Se ei poistu, vaikka mieli on hiljaa. Se ei ole ajatuksista lähtöisin.

 En ollut muutenkaan valmis kohtaamaan liian kauheaa, liian ylitsepääsemätöntä ja selittämätöntä. Turvallisuus itsessäni oli kadoksissa eikä olosuhteet olleet otolliset trauman katsomiselle. Luotettavat ja aidosti tietoiset ihmiset puuttuivat ympäriltäni, jotka olisivat osanneet johdattaa minut tuskani lähteelle. Pysymään kanssani. Vaan megatrauman päälle kerääntyi lisää megatraumoja. Quite a paggage.

Tämä vähättely, peittely on myrkkyä. Se painaa ongelman syvemmälle ja syvemälle, ja oireet pahenee ja pahenee. Hymy kasvoilla on teeskennelty irvistys, kun yrittää olla sankari, kun sydän ja sielu itkevät salaa. Todellinen parantuminen vaatii suoraa ja rehellistä trauman katsomista ja käsittelyä. Ongelman tuominen päivän valoon, sen käsittely laimentaa myrkyn ja lopulta poistaa sen.

Integroin pahan itseeni. Mutaisuutta sydämeni tienoilla, hengityksen laajuuden supistumista. Otan menneisyyden traumani osaksi minua.  Kokonainen ja eheä, syvä syvempi syvin. Se, mitä minulle on tapahtunut, on tapahtunut ja se on osa minun elämääni. Se ei ole osa, jota minun tarvitsee peitellä, piilottaa, kieltää, painaa villasella, vähätellä tai hävetä. Se on osa, jota minun tarvitsee kumartaa, kunnioittaa ja tehdä kunniaa, arvostaa ja antaa sille sen arvoinen paikka ja tunnustus. "Katsokaa, mitä olen kokenut!" Nähdyksi tuleminen, tunnustakaa kaikki ja katsokaa minun Pahaa!

Siitä ei ole kauaakaan, kun vasta ensimmäisen kerran tunsin, että joku toinen ymmärtää ja näkee ja tuntee, mitä olen kokenut, vasta pari kuukautta. Vasta kun itse avauduin rehellisesti ja myönsin tuskani ja kerroin yksityiskohtia, hirveyksiä. Tosin tämä henkilö oli ymmärtänyt sen jo tavatessaan minut ensimmäisen kerran, aistinut, minkä mankelin olin läpikäynyt. Oli nähnyt peittely yritykseni ja selviytymiskeinoni ja urheuden, jonka alla oli vielä totuuden läpikäymättömyys. Ja oli ymmärtänyt, etten ollut vielä valmis, ennen kuin olisin. Ei tuputtanut eikä pakottanut minua näkemään itseäni. Ja hän oli siinä, kun oivalsin itse huijaukseni ja tein itsestäni diagnoosin. Miten parantavaa onkaan, kun toinen näkee ja todistaa ja tunnustaa toisen tuskan ? Ei vähättele "no, meillä kaikilla on omamme." Vaan on siinä ja katsoo, näkee, kuuntelee rakkaudella ja myötätunnolla ja arvostaen. Minkä puhdistavan virran sellainen aito kohtaaminen toisen kanssa saakaan vyörymään sielusta!


Hiljaisuudessa istumisesta ja yhteiskunnan väärän sankaruuden ihannoinnista ja omasta kieltämisestä hyppäsin suoraan Blissiin. Monta porrasta jäi väliin, mutta luulin olevani kuivilla ja selvillä vesillä. Nautin Taivaan valosta kolmisen vuotta ja lensin korkealla ja lujaa. Pikku hiljaa aloin laskeutua ja huomata, ettei kaikki ollutkaan kultaa, mikä kiilsi. Tuo hetki on tajunnan räjäyttävä, kun tajuaa, mitä aikaisemmin ei ole nähnyt. Kun tajuaa, miten ei ole saanut kosketusta tapahtuneeseen ja siihen liittyviin tunteisiin. Kun tajuaa omat selviytymiskeinonsa ja suojelumekanisminsa, Sitten oli aika katsoa. Pudottautuminen rotkoon. Kiipeäminen rotkosta.

Ymmärrän, että hyppäys suoraan helvetistä Blissiin oli huumaannuttava kokemus ja että tarvitsin sitä. Se oli yksi suojelukeino traumalta ja todellisuudelta. Kaikki kunnia sille, koska sen avulla pystyin sukeltamaan tyrmään ja kohtaamaan kauhut. Nyt tuntuu, että olen palannut siihen kohtaan, missä olin ennen Blissiä, käynyt jollain todella pitkällä ja mielenkiintoisella matkalla. Todellisuudessa olen ihan eri kohdassa kuin lähtiessäni. Olemiseni on paljon pelottomampaa, rohkeampaa, todellisempaa. totuudellisempaa ja elävämpää. Sitä ennen kaikkea. Elämän virta, siinä olen mukana 110%. Mieletön virta. Ja Bliss on siellä. Mutta Bliss on syvempää, rehellisempää, aidompaa. Valheellinen Bliss on poissa, Bliss, joka uskaltaa katsoa vain hyvää ja vaaleanpunaista. Todellinen Bliss käsittää Kaiken, mitä elämä ja minä sisältää. Todellinen Bliss on rakkaudessaan väkevä ja voimakas, todellinen Bliss on ilossaan kirkkaista kirkkain, todellisen Blissin tunnekirjo on kaikki sateenkaaren värit, se ei poissulje mitään. Kaipaus totuuteen, niin, ja totuus on mahdollista vain rehellisyydessä, ja rehellisyys on elämä, joka sisältää kaiken ja henkilökohtainen syvä totuus on mahdollista vain, jos uskaltaa katsoa oman helvetin ja ottaa sen osaksi elämän kokemustaan.

Sharon Fridmanin Caida Libre teos porautui johonkin maailmanlaajuiseen pisteeseen itsessäni. Hyvin suoraan,vertikaaliseen miekkamaiseen terävään, uuteen vahvuuteen. Katsomosta käsin oppimiskokemus elämästä. Omat traumat väistyivät, koin maailmantuskaa maailman tilasta, universaalia kokemusta pahasta, ja hyvästä. Tunne sisälläni oli niin selkeä kollektiivinen tila ja se oli mahdollista vain, koska olen kulkenut oman tieni tähän kohtaan juuri tällä tavalla ja tässä järjestyksessä.

Maailmassa on hyvää ja pahaa. Meidän täytyy suoraan ja rehellisesti katsoa maailmaa ja sen tilaa ja integroida paha näkemällä se, ummistamatta silmiämme, vaikka totuus koskee. Mitä enemmän painamme pahuutta pois silmistämme ja elämästämme, pois Pandoran lippaaseen, sen voimakkaampaa ja valheellisempaa Blissiä tarvitsemme kestääksemme elämän.

Pahuuden ( omat kokemukset ja ns, negatiiviset tunteet) integrointi itseensä avaa aivan uuden tason itsessään, nostaa rakkauden kokemuksen täyteläiseksi kaikki sisältäväksi sulaksi vahaksi. Rakkaus kumpuaa alavatsan uumenista yhdessä sydämen valon kanssa.

Haluan tuoda arkeeni, kaikkeen mitä teen ja toteutan, yksin, toisen kanssa tai ryhmässä, kaikki elämäni opettamat opit, mitään osaa ihmisyydestä ja elämästä pois jättämättä, syleillen kaikkia sen osia. Elämäni saa olla elämän makuista, mausteita tulisesta makeaan. Saan haluta, saan himoita, saan tuntea, saan velloa, saan olla mitä olen. Sisältäen menneisyyden ja tämän hetken. Liikkeen, tanssin, puhumisen, kirjoittamisen, hengitttämisen, elämisen, läsnäolemisen, niin ja hiljaa istumisen keinoin touutta kohti, yhä enemmän ja enemmän.

Voin antaa kaiken tapahtua ja salliessani kaiken tapahtua, hyväksyessäni elämäni kokonaisuudessaan, voin rauhassa hiljentyä tähän hetkeen.

.

Kuuleeko maa

Halolla päähän. Potku vatsaan. Matto vedetään jalkojen alta. Illuusiot rikotaan. Kupla puhkaistaan. Mitä kaikkia sanontoja on sille, kun todellisuus muuttuu hetken murto-osassa epämiellyttäväksi painajaiseksi? Vai siis muuttuuko todellisuus tai voiko todellisuus ylipäätään muuttua? Todellisuus on sitä, mitä se milloinkin on, vaikka epämiellyttävää painajaista. Todellisuus on nyt. Illuusiot siis rikotaan ja kuplat puhkaistaan. Illuusiot itseluodusta lintukodosta, joka on suojassa kaikelta pahalta. Mielen luoma kupla siitä, ettei salama iske samaan kohtaan kahdesti tai kolmesti tai neljästi tai ainakaan viidesti.

Oh boy, kyllä meikä on lentänyt.

On ollut tapahtumarikas vuosi, elämäntäyteinen, käänteitä pullollaan, kasvua, iloa, rakkautta, luopumista, irtipäästämistä, uusia tuulia ja uusia ihmisiä, naurua ja kyyneleitä, surua, rohkeutta...elämää täydellisimmillään elämän virran viedessä pelkoja kohdaten ja intohimoja toteuttaen, maistellen elämän makeutta ja karvautta, enemmän kuitenkin makeutta. Olen tuntenut olevani elossa enemmän kuin koskaan ennen. Olen ylittänyt omia rajojani ja mennyt oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kerännyt siten rohkeutta.

Ja ennen kaikkea, olen tanssinut.

Olen tanssinut yli vuoden Vital developent työpajoissa ja jo ensimmäisen työpajan jälkeen tiesin, että tämä on minun juttuni. Tanssin muoto, jossa saa ilmaista itseään juuri sellaisena kuin on ja josta voi kummuta elämään ihan mitä vaan, pääasiassa vapautumista ja avartumista ja rakkautta ja kasvua. Itämainen tanssi on vienyt minut mukanaan jo aiemmin aistillisilla rytmeillään ja lumoavilla liikkeillään ja naisellisuudellaan. Uuden tanssin keskus Zodiak on antanut minulle kosketuksen nykytanssiin ja esiintymiseen ja myös luovuuteen. Afron rytmit kutsuvat minua kaapelitehtaalle vuoden alusta. Ja kotona tanssilattiana toimii koko asunto lähes päivittäin, saatan "unohtua" tanssimaan pariksi tunniksi heittäytyessäni musiikin vietäväksi.

 Ja leijallut korkella...

Suon itselleni tuon sanottakoon siipieni avautumisen ja lentämään opettelun omillani korkeuksissa, jalat "lievästi" irti maasta vuoden aikana. Eihän se ole ihme, että pää menee pökerryksiin siitä kaikesta yhtäkkisestä hyvästä ja ihanasta ja ilosta, mitä tanssi on avannut minussa, varsinkin kun tanssin maailmaan lähtiessäni (VD) lähtökuoppanani oli mitä oli sillä hetkellä. Pitkäaikainen oma vankila mielessäni, omien rajojeni kuviteltu pienuus, ei mitään uskoa omiin kykyihin, pelon jumittamat lihakset, huoli terveydestä. Onneksi joku osa minussa sai minut liikkeelle ihmisten ilmoille, veti minut pois alisuorittamisen tilasta, sai aivosähkökäyrääni vipinää. VD- tanssi herätti minut eloon. Vastakohta oli aika raju sille, mitä oli ja nousin hetkessä sfääreihin. Olin otollista maaperää kaikenlaiselle kokeilulle. Vapautuminen omista kahleista yllytti minua mukaan moneen, ehkä minua oli helppo manipuloida ja ehkä olin välillä vietävissä, ulkoapuolelta ohjattavissa. En ehkä aina kyennyt tekemään itsenäisiä ratkaisuja ja kysymään itseltäni ja luottamaan itseeni, mitä minä oikeasti tarvitsen.

Ja objektiivisuuden löytyminen...

Loppuvuodesta aloin laskeutua ruumiiseeni, ensin vähän pakosta, kun kuumat aallot hyökyivät päälleni. Yhtäkkiset punastumiset ilman syytä ja vaatteiden edestakaisin veivaamiset lämmön ja vilun vaihteluiden vierraillessa kropassani. Silloin en voinut leijua, vaan olla vankasti vartalossani. Minustako "une femme d´une  certaine age" ( nainen tietyssä iässä) niin kuin ranskalaiset hienotunteisesti kutsuvat keski-ikäistä naista, joka lähestyy vaihdevuosia. Samaan aikaan rakkauselämäni roihusi kuumana ja olin ottanut energiahoitoja, enkä ollut ihan varma, mistä yhtäkkinen ylimääräinen lämpö oli joutunut minuun. Jotenkin myös tunsin, että minussa oli jokin este itseni ilmaisemiselle, jokin odotustila, joka halusi vapautua. Halu aloittaa jotain täysin omaa. Paloiko halu kutsumukseeni sisälläni ja liekitti minua? Joka tapauksessa aloin kyseenalaistaa tekemisiäni, ja kysyä itseltäni, mitä minä itse haluan ja tarvitsen, oikeasti. Aloin nähdä ne asiat, jotka jotkut muut olivat saaneet päähäni ja ne asiat, joita olivat lähtöisin omista päätöksistäni. Näin asioiden oikean tolan, näin asiat rehellisesti niin kuin ne olivat. Aloin luottaa omaan tuntooni. Herätys tähän maailmaan. Kauko-ohjausta en enää tarvinnut. Eräänlainen putoaminen korkeuksista tämäkin, hyvä sellainen, vahvasti ankkuroiva.

Ja epävarmuuden kanssa elämään opettelu...

Kaiken voi menettää kerta heitolla, se koskee mitä tahansa, ketä tahansa, kukaan ei ole turvassa menettämiseltä. Usein kipeimmät menettämiset tulevat puun takaa. Umpirakastuneena sitä luo illuusion pysyvyydestä. Vaikka olevinaan tiedän teoriatasolla kaiken tuon, olen tiennyt sen koko aikuisuuteni, silti koskaan menettämisen tuskaisen veitsen iskeytyessä minuun, en ole valmis luopumaan, vaan sekoan ja sumenen pelonsekaiseen paniikkiin. Olen sittenkin vielä ihminen, en robotti tai teflon enkä henkiolento, olen lihaa ja verta, minulla on tämä ruumiini, en voi välttyä tunteiltani ja ajatuksiltani. Rakkaan ihmisen menettämisen hetkellä  "oma sisäinen valo, rakkaus itseen, oma ilo, syvähengitys tai meditaatio etc." on muisto vain. Paniikki on paniikki sillä hetkellä kuin se on ja silloin olen vain paniikissa. No, ok, olen läsnä paniikille. Piste.

Olenko lentoani lennellessäni kenties kuvitellut, että säästyn elämän tuskalta? Että tästä eteen päin olen erikoissuojeluksessa? Tuskin sitä, mutta olen luullut, että olisin jotenkin valmiinpi kohtaamaan ne tuskaiset hetket tyynemmin ja hyväksymään ne helpommin. Sen sijaan tarraudun edelleen mahdolliseen menetyksen kohteeseen enkä suostu luopumaan siitä siltä istuimelta, vaan yritän suojella itseäni tuskan kohtaamiselta kaikin keinoin. Ei ole olemassa elämässä sellaista kuin oikeudenmukaisuus, senhän nyt tajuaa jo, kun lukee sanomalehteä, mutta ei sitä ole kevyemmässä mittakaavassa omassa elämässäkään. Ei ole sellaista kuin depit ja kredit saldoa, koska oman käsitykseni mukaan olisin jo saamapuolella loppuelämäni, mutta elämän mielestä en. Tarkoitettu tapahtuvaksi tai ei, karma tai ei, oppiläksyä aina vain tai ei, elämänkoulu minua edelleen opettaa kovalla kädellä. No, lukijalle sen verran voin kertoa, että sain kokea hetken muistutuksen kaiken katoavaisuudesta silmänräpäyksessä, jossa minun tietoisuuteni elämän epävarmuudesta herätettiin henkiin taas. Todellisuuden ja mielen luoma palapelin keitos oli lähellä särkeä minulle ainutlaatuisen rakkauden ainutlaatuiseen mieheen. Selvisin säikähdyksellä, ja herätys ruususen unesta oli tarpeen. Ja kun ymmärrän, että kaikki on lainaa tässä elämässä, arvostan taas enemmän sitä, mitä minulla on. Ymmärrän, että vaikka olen jo kokenut mielestäni riittävästi yhdelle ihmiselle tässä elämässä maanpäällistä helvettiä, en ole siitä huolimatta turvassa, en ole immuuni pahan kosketukselle.

Ja maadoittunut...

Kaikkien noiden pudotusten seurauksena, henkiset asiat ja parisuhde ja elämä kokonaisuudessaan, minua vetää magneetin tavoin puoleensa the reality, real life, konkretia, tekeminen. Nautin taas yhdistelmästä kahvimuki täynnä maistuvaa kahvia ja Helsingin Sanomat ja uutiset ja tapahtumat maailmassa. Minua kiinnostaa taas tieto ja taito ja haluan päästä tekemään ja toteuttamaan. Maalliset asiat ovat tehneet paluun elämääni ja minä olen palannut ruumiiseeni, jalkoihini vahvemmin kuin koskaan ennen. Tunnen sen voimakkaasti. Seison taas maan kamaralla.

Ja nähnyt unia...

Samalla kun todellisuus nuiji minua hereille, näin kauniita rohkaisevia unia. Juuri kun "uskoni" oli hiipumaisillaan, juuri ennen kuin kyynisyys sai minusta otetta, unissa sateenkaaret väreillään sai minut kokemaan rakkautta ja kauneutta. Mutta yksi uni on ylitse muiden.

Kultainen hiekka-aavikko, jossa intiaani kävelee ja sitten nousee lentoon. Minä tunnen itseni nousevan intiaanin vierellä. Tunnen kuinka otan vauhtia ja ja pyrähdän lentoon. Kuulen valtavien siipieni viuhkeen. En näe itseäni, mutta tunnen itseni. Enkä ole tämä ihmisruumis, vaan olen kotka ja sivukatseella näen oman pitkän siipeni ja vieressä lentävän intiaanin, jonka olemus muuttuu koko ajan miehestä naiseksi, kauniita olentoja kultaisilla pienillä siivillä lentävät siinä vierelläni. Tunnen, kuinka lennän ja tunnen olevani silmieni takana, siis kotkan silmien takana ja tunnen oman voimani. Wau!! Tyyneys, vahvuus ja voima. Mikä tunne! Tasapaino ja harmonia, juurtuneisuus ja luottamus.

Tätä on usko omaan itseen. Ainut, joka pysyy ja on elämän loppuun saakka. Myös tosielämässä.