keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Valheellinen Bliss

Jäsenny jäsenny. Muutu sanoiksi, lähde kiertymään auki lankakerän lailla, löydy löydy langan pää ja neuloudu sileäksi kudelmaksi, valmiiksi muodostelmaksi, selkeäksi kuvaksi. Sanat, lauseet, kappaleet luokaa rivejä, rytmejä, säveliä, nuotteja. Riimittykää kirjoitukseksi, josta minä näen itseni, josta minä ymmärrän elämäni. Syntymän ja kuoleman, ennen sitä ja tuon jälkeen ja kaiken siltä väliltä.




Katsomosta käsin vaikuttava kokemus Sharon Fridmanin teos Caida Libre, Vapaa pudotus. Teos, johon hain ja olin varma, että pääsen. Kieltävää vastausta lukiessani luulin, että olivat tehneet virheen, lähettäneet mailin väärälle ihmiselle. Missä kohtaa itsessäni olenkaan ? Kohdassa, jossa luottamus ja usko itseen ovat niin vahvat, ettei epäonnistuminen ole vaihtoehto. Tunnottomuus tuntui, ettei tuntunut miltään ei-valituksi tuleminen, kunnes se alkoi tuntua. Kateus valittuja kohtaan, "mitä tuossa muka on, mitä minussa ei ole?" "pystyykö Tuo muka olemaan paremmin läsnä kuin minä?" "Se Sharon ei tiedä, mitä menetti!".

VitalDanzaa ohjaamassa Vantaan invalideille.



Katsoessani 27 ihmisen juoksevan näyttämöllä ja 21 ryömivän lähes koko esityksen ajan, ymmärsin, ettei tuo ollut minua varten. Mutta se oppimiskokemus, mieleni protestoi. Mykistävää liikejatkumoa, hengissä selviytymistä, epätoivoa, lähes kuolemaa, kaatumista, hyppyä tuntemattomaan, toisten auttamista, nousemista, valoa, elämää. Vuorotellen, toinen toiselle, yksilön ja ryhmän välinen vuorovaikutus, kohtaaminen.

Pimeyden ja valon tasapaino. Realiteetit, kaikki näkyvissä, elämän kaikki puolet, ei ole toista ilman toista. Istun katsomossa ja tuijottaessani lavalla olevaa joukkoa, tunnen rintakehässäni madon reiän, mustan aukon, joka laajenee selästä ulos ja syvään sydämeen ja sydämestä avartuu ulospäin minusta taivaaseen ja sen ohi, äärettömyyteen äärettömyyden taakse. Iankaikkisesta iankaikkiseen, tässä ja nyt. Ymmärrys, sanoma lähetetään minulle lavalta. Miten tuo teos resoinoikaan sen kanssa, mitä sisälläni tapahtuu ? Oi kiitos, oi kiitos. Enhän minä olekaan negatiivinen, enhän minä olekaan pessimistinen, vaikka näenkin pahan, uskallan katsoa sitä ja myöntää ja näyttää tuskani, kipuni ja pelkoni. En minä ole menneisyydessä vellova märehtijä, vaikka kerron häpeästäni ja traumoistani.



Olen ehkä illuusioiden rikkoja, vaaleanpunaisen kuplan puhkoja, keijujen ja muiden satuhahmojen alasampuja, hötterötöttetöhattarapilven ilmaan haihduttaja.

 Istuin hiljaa vuosikausia, välillä makasin hiljaa, todennäköisesti vielä useampia vuosia pääsemättä mihinkään itsessäni lukuun ottamatta sitä hetkeä kuin olin hiljaisuudessa. Elämäni ja oloni eivät muuttuneet. Olin ahdistunut, epätoivoinen, pelokas, lihakset jatkuvassa krampissa, syke korkea, väsynyt, harmaa, eloton, samea, jähmettynyt, uupunut vailla elämän tarkoitusta. Piti pärjätä, ongelmaa ei saanut tunnustaa. Ole vahva. Meillä länsimaissa vahvuus on sitä, että pitää kestää tilanteessa kuin tilanteessa. Meitä pidetään sankarillisina, jos kykenemme jatkamaan, vaikka meillä olisi vakavia oireita. Tämä normi hyväksytään kyseenalaistamatta. Tällaista "sankaria", joka vähättelee "no, näitä kolareita nyt sattuu, mitäs nyt yhdestä jalasta, mitäs siitä vaikka melkein kuolin,"  kannustaa peitellä totuus, sillä varjolla, että saa toisilta ihailua pärjäämisestään, siis näennäisestä sellaisesta. Sosiaaliset normit rohkaisevat meitä olemaan yli-ihmisiä, ja ne tekevät suurta vääryttä yksilölle.

Yhteiskunnan vääristynyneen sankaruuden ihailun lisäksi ymmärsin joidenkin "henkisten" gurujen kirjoitukset väärin, tai sitten oikein, en tiedä. Joka tapauksessa luulin, että oli todella kehittymätöntä edes vilkaista menneisyyteen, ihan sama mitä helvetin kokemuksia siellä oli käsittelemättä, mutta että se olisi absoluuttisen väärin ja huonoa. Tsot tsot.  Elämähän tapahtuu nyt. Joten ketä kiinnostaa menneisyyden haamut? Vaikka keho kertoo toista kieltä. Että jotain on pahasti vialla, jotain, mitä pelkkä hiljaa istuminen ei paranna. Koska se on siellä ilman ajatuksiakin. Se ei poistu, vaikka mieli on hiljaa. Se ei ole ajatuksista lähtöisin.



 En ollut muutenkaan valmis kohtaamaan liian kauheaa, liian ylitsepääsemätöntä ja selittämätöntä. Turvallisuus itsessäni oli kadoksissa eikä olosuhteet olleet otolliset trauman katsomiselle. Luotettavat ja aidosti tietoiset ihmiset puuttuivat ympäriltäni, jotka olisivat osanneet johdattaa minut tuskani lähteelle. Pysymään kanssani. Vaan megatrauman päälle kerääntyi lisää megatraumoja. Quite a paggage.

Tämä vähättely, peittely on myrkkyä. Se painaa ongelman syvemmälle ja syvemälle, ja oireet pahenee ja pahenee. Hymy kasvoilla on teeskennelty irvistys, kun yrittää olla sankari, kun sydän ja sielu itkevät salaa. Todellinen parantuminen vaatii suoraa ja rehellistä trauman katsomista ja käsittelyä. Ongelman tuominen päivän valoon, sen käsittely laimentaa myrkyn ja lopulta poistaa sen.



Integroin pahan itseeni. Mutaisuutta sydämeni tienoilla, hengityksen laajuuden supistumista. Otan menneisyyden traumani osaksi minua.  Kokonainen ja eheä, syvä syvempi syvin. Se, mitä minulle on tapahtunut, on tapahtunut ja se on osa minun elämääni. Se ei ole osa, jota minun tarvitsee peitellä, piilottaa, kieltää, painaa villasella, vähätellä tai hävetä. Se on osa, jota minun tarvitsee kumartaa, kunnioittaa ja tehdä kunniaa, arvostaa ja antaa sille sen arvoinen paikka ja tunnustus. "Katsokaa, mitä olen kokenut!" Nähdyksi tuleminen, tunnustakaa kaikki ja katsokaa minun Pahaa!



Siitä ei ole kauaakaan, kun vasta ensimmäisen kerran tunsin, että joku toinen ymmärtää ja näkee ja tuntee, mitä olen kokenut, vasta pari kuukautta. Vasta kun itse avauduin rehellisesti ja myönsin tuskani ja kerroin yksityiskohtia, hirveyksiä. Tosin tämä henkilö oli ymmärtänyt sen jo tavatessaan minut ensimmäisen kerran, aistinut, minkä mankelin olin läpikäynyt. Oli nähnyt peittely yritykseni ja selviytymiskeinoni ja urheuden, jonka alla oli vielä totuuden läpikäymättömyys. Ja oli ymmärtänyt, etten ollut vielä valmis, ennen kuin olisin. Ei tuputtanut eikä pakottanut minua näkemään itseäni. Ja hän oli siinä, kun oivalsin itse huijaukseni ja tein itsestäni diagnoosin. Miten parantavaa onkaan, kun toinen näkee ja todistaa ja tunnustaa toisen tuskan ? Ei vähättele "no, meillä kaikilla on omamme." Vaan on siinä ja katsoo, näkee, kuuntelee rakkaudella ja myötätunnolla ja arvostaen. Minkä puhdistavan virran sellainen aito kohtaaminen toisen kanssa saakaan vyörymään sielusta!


Hiljaisuudessa istumisesta ja yhteiskunnan väärän sankaruuden ihannoinnista ja omasta kieltämisestä hyppäsin suoraan Blissiin. Monta porrasta jäi väliin, mutta luulin olevani kuivilla ja selvillä vesillä. Nautin Taivaan valosta kolmisen vuotta ja lensin korkealla ja lujaa. Pikku hiljaa aloin laskeutua ja huomata, ettei kaikki ollutkaan kultaa, mikä kiilsi. Tuo hetki on tajunnan räjäyttävä, kun tajuaa, mitä aikaisemmin ei ole nähnyt. Kun tajuaa, miten ei ole saanut kosketusta tapahtuneeseen ja siihen liittyviin tunteisiin. Kun tajuaa omat selviytymiskeinonsa ja suojelumekanisminsa, Sitten oli aika katsoa. Pudottautuminen rotkoon. Kiipeäminen rotkosta.

Ymmärrän, että hyppäys suoraan helvetistä Blissiin oli huumaannuttava kokemus ja että tarvitsin sitä. Se oli yksi suojelukeino traumalta ja todellisuudelta. Kaikki kunnia sille, koska sen avulla pystyin sukeltamaan tyrmään ja kohtaamaan kauhut. Nyt tuntuu, että olen palannut siihen kohtaan, missä olin ennen Blissiä, käynyt jollain todella pitkällä ja mielenkiintoisella matkalla. Todellisuudessa olen ihan eri kohdassa kuin lähtiessäni. Olemiseni on paljon pelottomampaa, rohkeampaa, todellisempaa. totuudellisempaa ja elävämpää. Sitä ennen kaikkea. Elämän virta, siinä olen mukana 110%. Mieletön virta. Ja Bliss on siellä. Mutta Bliss on syvempää, rehellisempää, aidompaa. Valheellinen Bliss on poissa, Bliss, joka uskaltaa katsoa vain hyvää ja vaaleanpunaista. Todellinen Bliss käsittää Kaiken, mitä elämä ja minä sisältää. Todellinen Bliss on rakkaudessaan väkevä ja voimakas, todellinen Bliss on ilossaan kirkkaista kirkkain, todellisen Blissin tunnekirjo on kaikki sateenkaaren värit, se ei poissulje mitään. Kaipaus totuuteen, niin, ja totuus on mahdollista vain rehellisyydessä, ja rehellisyys on elämä, joka sisältää kaiken ja henkilökohtainen syvä totuus on mahdollista vain, jos uskaltaa katsoa oman helvetin ja ottaa sen osaksi elämän kokemustaan.



Sharon Fridmanin Caida Libre teos porautui johonkin maailmanlaajuiseen pisteeseen itsessäni. Hyvin suoraan,vertikaaliseen miekkamaiseen terävään, uuteen vahvuuteen. Katsomosta käsin oppimiskokemus elämästä. Omat traumat väistyivät, koin maailmantuskaa maailman tilasta, universaalia kokemusta pahasta, ja hyvästä. Tunne sisälläni oli niin selkeä kollektiivinen tila ja se oli mahdollista vain, koska olen kulkenut oman tieni tähän kohtaan juuri tällä tavalla ja tässä järjestyksessä.

Maailmassa on hyvää ja pahaa. Meidän täytyy suoraan ja rehellisesti katsoa maailmaa ja sen tilaa ja integroida paha näkemällä se, ummistamatta silmiämme, vaikka totuus koskee. Mitä enemmän painamme pahuutta pois silmistämme ja elämästämme, pois Pandoran lippaaseen, sen voimakkaampaa ja valheellisempaa Blissiä tarvitsemme kestääksemme elämän.

Pahuuden ( omat kokemukset ja ns, negatiiviset tunteet) integrointi itseensä avaa aivan uuden tason itsessään, nostaa rakkauden kokemuksen täyteläiseksi kaikki sisältäväksi sulaksi vahaksi. Rakkaus kumpuaa alavatsan uumenista yhdessä sydämen valon kanssa.



Haluan tuoda arkeeni, kaikkeen mitä teen ja toteutan, yksin, toisen kanssa tai ryhmässä, kaikki elämäni opettamat opit, mitään osaa ihmisyydestä ja elämästä pois jättämättä, syleillen kaikkia sen osia. Elämäni saa olla elämän makuista, mausteita tulisesta makeaan. Saan haluta, saan himoita, saan tuntea, saan velloa, saan olla mitä olen. Sisältäen menneisyyden ja tämän hetken. Liikkeen, tanssin, puhumisen, kirjoittamisen, hengitttämisen, elämisen, läsnäolemisen, niin ja hiljaa istumisen keinoin touutta kohti, yhä enemmän ja enemmän.



Voin antaa kaiken tapahtua ja salliessani kaiken tapahtua, hyväksyessäni elämäni kokonaisuudessaan, voin rauhassa hiljentyä tähän hetkeen.





.







3 kommenttia:

  1. Anonyymi oli jättänyt kommentin (harmi, että poistin sen, mut tässä se tulee). Anonyymin mielestä mun pitäisi hankkia ihan oikea kunnon elämän ja jättää nämä höpötykset..että mitä enemmän näitä vatvon sen syvemmälle uppoan.
    Vastaukseni on, että sä oot nyt missannut pointin. Mä rakastan tätä matkaa itseeni ja yhä syvemmälle on tarkoitus mennä. Olen enemmän elossa kuin ikinä ja elän täyttä elämää. Jaa, en tiedä, mitä anonyymi tarkoittaa oikealla elämällä, mutta musta tuntuu, ettei samaa kuin minä. Mutta kiitos, että anomyymi on kuitenkin lukenut blogini monia tekstejä ja kirjoitukseni ovat hänessä herättäneet reaktion.

    VastaaPoista
  2. Mahtava teksti jälleen.

    Sitä samaa on mullekin jotkut (tosin harvat) sanoneet - että mä en pääse eteenpäin, kun prosessoin kaikkia asioita ja muuta päivästä toiseen. Mutta asioiden käsittely, niistä puhuminen ja kirjoittaminen on mulle luontaista. Toisekseen, vasta olemalla avoin itselleen, ajatuksilleen, tunteilleen - ja sille, mitä sydän sanoo, pääsee ehkä taas askeleen eteenpäin. Ei se ole missään tapauksessa taaksepäin menemistä! On helppo sanoa toisen puolesta, että jatkaisit elämää ja älä mieti asioita. Varsinkin, jos ei ole kokenut vammautumista, kipua, vaikeuksia itse. On niin isoista asioista kyse...

    Ja onhan lopulta jokaisella oma tapansa käsitellä näitä asioita. On hienoa, jos joku ymmärtää noin kuten kirjoitit - olemalla vaan läsnä ja kuunnellen, ymmärtäen, ihmisenä toiselle ihmiselle.

    Koneet ja tunteettomat robotit ovat erikseen.

    VastaaPoista
  3. Kiitos. Ja tottahan on, että eteenpäin olen päässyt ja menen koko ajan vauhdilla. Saman aikaisesti välillä katson menneisyyttäni ja putsaan sitä ja siihen liittyviä traumoja tavallani. Ja sinä varmaan teet samalla tavalla. Voimia sulle! Käynpäs vilkaisee mitä sulle kuuluu :)

    VastaaPoista