maanantai 12. joulukuuta 2016

Lupa loistaa

Olen onnellinen. Tunnustan sen julkisesti ja avoimesti. Annan itselleni luvan loistaa, annan itselleni luvan voida hyvin. En aio piilottaa kynttilääni vakan alle enkä pienentää itseäni. Tunnustan,etten jaksa enää velloa traumoissa ja kriiseissä tai mennä yleismaailmalliseen valitusmoodiin. Kyllähän kivun kaivelu jossain vaiheessa pitää lopettaa? Viimeistään siinä kohtaa, kun huomaa, että ero arjen olon ja eri työpajoissa saavutetun hyvän olon, bliss what ever autuus tasapaino harmonia you call it, välillä on olematon. Olen siirtänyt elämääni sen mistä alussa näin väläyksiä vain kun aloitin tämän tietoisen matkan itseeni kulkemalla erilaisiin kehollisiin tapoihin tutkia omia tiluksiani ja omaa historiaani.



Olen vapautunut niin paljon, etten oikein enää häpeä mitään. En aio ottaa häpeää siitäkään, että voin hyvin, vaikka välillä syyllisyys piikittää hetken kun kerron onneni toisille ja saan heiton sieltä takaisin. "Kuinka voit puhua rakkaudesta kun elämä on yhtä selviytymistä?" "Tarviiko sen olla pehmeää ja pyöreää? ( oma turvapaikka sisälläni) " Voiko tuo muka olla totta? (hyvä olo). Hetken käy mielessä, etten saa voida hyvin, kun toinen voi huonosti. Hetken mieleni toruu minua "Katso nyt toisen kärsimystä, olisit uskottavampi ihmisenä, jos vähän vielä kärsisit sinäkin." Onneksi minussa on viisas paikka, se pyöreä ja pehmeä, joka oikaisee tunteeni tuossa tuokiossa. Miten minun lisäkärsimys auttaa ketään, itseäni tai toista? Ja kun en keksi enää yhtään kärsimyksen aihetta eikä kehoni tai sieluni syövereistä nouse juuri nyt mitään draamaa tai traumaa, joka saisi minut vatvomaan ja vellomaan. Voin kokea myötätuntoa toista kohtaan ja antaa rakkauteni hänelle. Myönnän kyllä, että vastustus nousee jos heitot suuntaani on kateuden siivittämiä ja valon heijastaminen haastellisempaa silloin. Ehkäpä minun tulee katsoa sitten omaa "puhtauttani" tai sitten ei. Huomata sen ja nähdä ja antaa sitten mennä menojaan ja hengittää vapauteen olla sitä mitä olen, sallien itseni kokea tämä valo ja ihanuus, mikä sisälläni on. Niin, sallinko itseni vihdoin voida hyvin?

Maailmanlaajuisesti on ollut rankka vuosi, monilla henkilökohtaisella tasolla erilaisia taistoja elämän kanssa. Myös minulla. Voisin luetella listan, eikä se lista ole kevyimmästä päästä, olen kirjoittanut niistä aiheista myös blogiini, siskoni traaginen kuolema viinaan ja lääkkeisiin ja sitä rataa. Mutta tiedättekö, olen niin täynnä, olen niin kyllästynyt, olen niin done traumojen suhteen, että siitä voisi vetää jonkun draaman tai terapiakäynnin. Olen hyvää matkaa traumatisoitumassa traumojen käsittelyyn.



Anteeksi kyynisyyteni ( eihän minun pitänyt anteeksi pyydellä!) ja helppohan minun on puhua! Onko muka? Sen helpompaa kuin kenelläkään muullakaan. Myönnän kyllä, että ensin on sukellettava pimeyteen, ennen kuin valo voi täysin loistaa, sukellettava siihen the traumaan tai monikossa meillä monilla. On uskallettava syväsukeltaa, silmät auki koko laajuudeltaan, avattava ja katsottava kaikki kaapit ja nurkat, kolisteltava luurankoja, paukuteltava ovia, kaivaa maata ja multaa, yökittävä munasarjoja, katsoa zombeja ja kuolleita ja kuolemaa, pelättävä niin helvetisti ettei enää jaksa ja luovuttaa sen pelon sinne minne se kuuluu. Antaa sen pois, poisoppia väärät luulot itsestään ja paljastaa itsestään vähitellen sen, mikä on todellista.Se, mitä luulen, että on todellista, onkin valhetta ja se mitä luulen, että on kuvitelmaa rakkaudesta ja totuudesta sisälläni, onkin totta. Ihan toisin päin kuin meille opetetaan koko elämämme ajan. Kuka opettaa? Minä itse. Voin siis opettaa itseni pois tästä harhaisuudesta, että olisin pelkoni ja traumani ja että antaisin niiden hallita elämääni loppuun asti.Pelon seassa menee häpeä. Minulla ne on olleet samassa paketissa. Se, mitä olen pelännyt, sitä olen myös hävennyt.

Saarnaanko nyt? Minäkö? Minähän näen punaista joka kerta, kun joku antaa neuvoja, gurut ja lifecoachit tietää ja opettaa ja ohjaa. En kai syyllisty samaan. Naurua. Minä kuulkaa en tiedä mitään eikä kannata minua kuunnella tai uskoa. Minua elämä lähti viemään tähän valon ja rakkauden suuntaan, niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaakin, kuulin sisäisen kutsun ja kuuntelin ja otin kutsun vastaan suunnittelematta mitään, tavoittelematta mitään, yrittämättä mitään, piirtämättä karttoja ja kaavioita, edes uskomatta itseeni. Pelkäsin vain ja pelkäsin vain, mutta tiesin, että on jotain enemmän kuin se harmaus ja tylsyys ja jähmeys, mikä elämässäni tuolloin vallitsi. No, kai olin onnekas että uskalsin, vaikka pelko oli läsnä vahvasti jokaisessa tilanteessa, missä kohtasin syvimmän pelkoni ja ällöttävimmän häpeäni. Ja en kuollut niihin tilanteisiin, mikä siinä kohtaa olisi tuntunut helpotukselta. Mieluummin kuolen kuin kohtaan pelon, joka estää minua elämästä vapaasti sitä mitä olen, oli tilanteeni vielä hetki sitten. Sieltä olen kiivennyt, en määrätietoisesti, vaan elämän virran kuljettamana tähän ihanaan oloon ja tasapainoon, mikä jatkuu ja jatkuu huolimatta siitä, mitä ulkoisessa tapahtuu. Tunteet tulee ja menee ja puran ne kehollisesti usein saman tien, jos mahdollista, karjun auton ratissa, jos joku tuntuu törtteilevän liikenteessä, itken metsäpolulla tai jopa kahvilassa, jos joku minua liikuttaa tai surettaa, annan naurun ryöpsähtää vatsan pohjasta kauppakeskuksessa tai bussissa, huokailen ja huudahtelen kotona. Ja laulan. Ja ääneni kumpuaa nykyään munasarjoista. Ja  tiedättekö, mikä minua liikuttaa eniten? Kun löydän kaiken tunteiden sekamelskan keskeltä jälleen rakkauden ja rauhan keskuksen sydämestäni ja vatsan uumenistani ja olen kotona sielussani ja jumala tai mikä tahansa se voima onkin valuu minuun ja sulattaa minut siinä hetkessä hellään suloisuuteen ja turvaan. Se onkin itkun paikka, ja naurun, ja sitten se onkin yhtä itkua ja naurua. Onnesta ja onnellisuudesta. Jonka jälkeen seesteinen rauha, neutraali tasapaino. Kyllähän onnen kukkuloilla oleminen käy sydämen päälle, kun on koko ajan into pinkeenä, niin että rauhan satamaan saapuessani, jossa kaikki vain on, on helpotus. Tasainen tyyneys, varma juurevuus, tieto omasta voimasta, kuin teräksinen miekan suoruus ja kotkan kaikenkattava katse, tyhjyys, jossa on kaikki.



Ihmiset rakastaa draamaa, paljastuksia kauheuksista, lehdet myy hirveyksillä. Olin nyt itsekin ajatellut ehkä kirjoittavani miten oksensin melkein munasarjani ulos yhdessä hengityssetissä ja miten äitini ja isäni ja minä yhdistyimme sydämessäni kundaliinimediksessä jne. raflaavaa. Jotenkin tuntuu, että voinko kirjoittaa pelkästä hyvästä? Voinko koskettaa lukijaa, jos minulla ei ole enää kauhutarinaa kerrottavana, ellen enää saa kicksejä tavallisista murheista, parisuhdeasioista, työpaikan draamoista, kuolemasta, yleisestä kärsimyksestä? Jos olen kyllästynyt ihmisyyteen, tai siihen yleiseen luuloon, mitä kuvitellaan sen olevan eli kärsimys, epäoleellinen shitti, mikä pyörii meidän todellisen itsen ympärillä eikä se koskaan lopu. Arjen haasteet, eri asteiset ongelmat itse kullakin toistuu tasaisin väliajoin. Maailman kärsimyksestä puhumattakaan, Tässä on se valinnan paikka, jossa voin valita, kummalle rannalle uin, rauhan satamaan vai kärsimyksen. Toki, jotta pystyn näkemään valinnan kohdan, pitää minun olla hereillä ja tietoinen.

Valon loisteesta tulee aito ja rehellinen ja syvä, kun siihen ottaa mukaan menneen elämänsä ja käy tekemässä traumoistansa selvää minkä tavan siihen ikinä valitseekin. Sen jälkeen kaikkea ei ota enää niin vakavasti ja elämänsä pystyy näkemään jopa koomisesti ja sen, miten on suhtautunut asioihin ennen tilien selväksi saattamista. Itse koen, että jossain vaiheessa pitää lopettaa eikä tehdä siitä elämänsä missioo, että vain kaivaa ja kaivaa. Ei. Juuri kävin kaivelemassa tänä viikonloppuna. Halusin katsoa, että mitä minusta vielä nousee ylös tässä armollisessa olotilassa kun olen. Kehossa ne on vielä ne traumat, muistot, kai ne jää sinne, en tiedä. Pääsen niihin helposti käsiksi ja samat tilat paljastuu minulle sieltä, on inhon tunteet sitä ja tätä kohtaan ja yökkimiset ja tuskan karjaisut, pinteessä olemiset ynnä muuta ynnä muuta. So what??  Mutta ne ei tuntunut enää henkilökohtaisilta ja minua jopa kyllästytti katsella niitä, olin jo nähnyt ne monta kertaa. Ne kauhut ei kauhistuttanut yhtään eikä pelot pelottanut tippaakaan.



Tämä tila on tuttu, että tuntuu, että nyt olen valmis elämään, aloittamaan elämän. No, nyt todella tuntuu siltä. Ja kyllä, sallin itseni voida hyvin ja sallin itseni loistaa. Ja otan kaiken hyvän vastaan, mitä elämä minulle tarjoaa.
Häpeämättä.



                                           Ihana Yann Tiersen, suosikkisäveltäjäni. Tän tahtiin
                                           hienoa pyöriä elämän tanssi. Kokeile <3