Omalla vastuulla

Oivallinen päivä siskoni tuhkien sirottelemiselle isän, mummon ja ukin viereen. Toukokuun kesäinen päivä aurinkoineen ja sinisine taivaineen, vihreine lehtineen ja satakielen lauluineen. Katson tarkkaan reitin haudalle kirkon miesten kanssa ja painan muistiini jättikoisen kuusen. Muistaisinko kuusesta haudan paikan? Monet kerrat jo kävellyt tuon reitin, mutta hautausmaalla en osaa suunnistaa lainkaan ja kaikki näyttää samalta joka suunnassa.

Meitä on pieni kaarti, vielä pienempi kuin muistotilaisuudessa. Asettelen hautakiven viereen aniliinin punaisia ruusuja riviin, yksi jokaiselle maan alla olevalle, tai missä he nyt ovatkaan. Annen lempiväri, räiskyvän iloinen, ei ujostele eikä peittele kauneuttaan. Loput kimpusta vien äidille sairaalaan. Heti huokaistuani perukirjoitusten jälkeen, soitto sairaalasta, "Turuttanut itsensä lääkkeillä ja kaatunut rollaattorin kanssa ja murtunut se ja se." Nyt tila huonontunut. Siivoan lähtiessäni äitini kodin, lakanat kuivumaan, kuivahtaneet kukinnot pois, lehtipinot ojennukseen. Puhdas tuoksu. Tänne on hyvä kotiutua. Palaako äiti enää kotiin? Elämänsä vaikein kokemus, oman tyttären kuolema. Vai oliko Anne minun tytär vai sisko, ihmettelee äiti hämmentyneenä sairaalavuoteella sormi suussa.

Kiitollisena otan vastaan suruvalitteluja ja jaksamistoivotuksia. Ja vähän ihmeissäni myös. Luulevatko he että itken vain ja suren ja suren enkä kykene mihinkään? Voi ei. Pitäisikö minun sitten? Mutta minähän nautin elämästä. Kuopiossa käydessäni savon mönkerryksestä, ihmisten avoimuudesta, lapsuusmaisemista ja äidin luona sairaalassa nauraa kailotan kahden höperön huonekaveruksen elämää suuremmille tokaisuille.

Tämä suru ei ole pinnalla. Tämä suru ei häiritse arkea. Tämä suru ei niiskuta nenää eikä vieritä kirkasta kyyneltä silmäkulmasta. Tämä suru voisi antaa luulla ettei surua ole lainkaan. Tämä suru voisi antaa illuusion ettei välitä, että on kylmä eikä tunne mitään.

Tämä suru on syvällä.

Sen kuulee hiljaisuudessa. Se hivuttautuu syvyyksien uumenista kun sukellan sieluuni. Se kumpuaa kehosta kun matkaan alas lihani lähteelle. Se antaa maistiaisen maustaan kun antaudun hengitykselleni. Se tervehtii minua karjaisullaan kun rohkenen kohdata sen silmästä silmään. Se näyttää minulle kasvonsa kun uskallan katsoa sen palavia silmiä suoraan katsetta kaihtamatta. Se ottaa minut tuliseen ja tuskaiseen syleilyynsä kun annan periksi ja kietoudumme yhteen. Siitä tulee rakastettuni kun en vastustele. Yhdessä suruni kanssa koemme menetyksen, menneisyyden, muistot, tragedian, kaiken sen elämän alusta elämän loppuun, Annen, minun, meidän perheen, suvun, kansan, kansakuntien, koko maapallon, kaiken ja kaikkeuden. Kaikessa kaikkeudessa ei ole mitään pelättävää eikä menetettävää eikä menetystä ole. Kivusta tulee ystäväni ja tuska ja kauneus, suru ja rakkaus punoutuvat yhteen niin että samaan aikaan nauran ja itken ja koen suunnatonta surua ja makeaakin makeampaa rakkautta ja kauneutta, eikä sille ole sanoja, suloisen kipeää melkein, suolaista ja makeaa. Se vain on käsittämätöntä olemista, minkä tiedän olevan totta. Se on paikka minussa (kaikissa), jossa asuu rauha ja ilo, kiitollisuus ja armo, rakkaus, kaikki.

Tälle surulle ei tarvitse surunvalitteluja. Tämä suru on ymmärrys. Tämä suru on näkökyky. Tämä suru on selkeys. Tämä suru on elämä ja rakkaus.

Syvä surun paikka tulee aina olemaan sydämeni nurkassa, pääsen sinne loppu elämäni ajan milloin tahdon.

Siskon kuolema sai aikaan parantumisen alkamisen ketjun, niin tahdon uskoa, niin valitsen uskoa, niin päätän uskoa. Haluan niin parantua, kaikesta mahdollisesta kuonasta ja kertymästä. "Paranna ensin suhteesi äitiisi, niin parisuhdeongelmasi katoavat," jostain kerran luin. Perhekonstellaatiossa ja hengitystreineissä helmikuussa tein voimakkaita kohtaamisia menneisyyteni kanssa, paljon liittyen äitiini.  Nyt elämässäni onkin painettu voimakkaasti hylkäämistraumanappulaani. Tunnen miten haava on edelleen vereslihalla ja miten toimin tietyissä tilanteissa siitä käsin. Hälytyskello soi!!! Enkö olekaan parantunut? Onko kaikki työ tehty turhaan?

Minulla on hetki aikaa. Antaa anteeksi, pyytää anteeksi, päästää irti. Olen luonut uutta suhdetta irtipäästämis -sanaan. Voisiko irtipäästäminen olla hyväksymistä, etäisyyden ottamista tunteeseen, tilanteeseen tai asiaan. Katsomista kauempaa, siirtämistä käsivarren mitan päähän itsestä, tarkkailijan ja havainnoitsijan paikasta käsin. Niin että avaruus pääsee itseni ja tunteen väliin, vapauttaa minut tunteen vankilasta olemaan sitä mitä olen. Antamalla tunteen tanssia läpi, ohi ja yli minun, huuhtoen ja puhdistaen minua. Olemaan rakkaus. Voisinko nähdä äitini elämän tahrimien linssejeni läpi puhtaana rakkauden täyteisenä olentona? Olentona jonka käytös on ollut vain rakkauden pyyntö? Minulla on vielä hetki aikaa.

Ja minulla on koko elämä aikaa.

Irtipäästämisen ja etäännyttämisen rinnalle otan sisäisen lapseni hoitooni, pysyvään hoitoon. Otan vastuulleni pikku-Kirsin hyvinvoinnin. Hellin ja rakastan valkohapsista pikkutyttöä, silitän päätä ja puristan rintaani vasten, hypytän polvella niin että nauru raikaa. Hädän hetkellä olen paikalla ja lohdutan. Minä aikuinen nainen, minä oman sisäisen lapseni äiti. Parantava rakkaus on minussa, jos ja kun valitsen käyttää sitä. Pakahduttava lämmin rakkaus sykkii sydämessäni pikkutyttöäni kohtaan ja on aina siellä. Turva ja tuki, rakkaus ja lohtu.

Oman elämäni luominen.

Minun vastuulla.

Tietoinen elämä ja vastuu

Millaista elämää eläisin, jos en antaisi pelkojeni säädellä tai rajoittaa elämääni? Millainen ihminen olisin, jos en koskaan, minään hetkenä elämässäni kuuntelisi pelon vaimeaa kuiskausta tai suuren mörön karjuntaa? Millaista olisi elämäni täysin ja tyystin vapaana omasta mieleni kehittämästä vankilasta, joka on syntynyt menneisyyden traumoista ja uskon puutteesta omiin kykyihin? Millaista olisi täydellinen vapaus elämän joka alueella?

Voisinko elää vielä täydemmin? Löytäisinkö lisavaihteen itsestäni? Painaisinko kaasun pohjaan? Räjäyttäsinkö pankin? Heittäsinkö piupaut kaikelle ja löisin lössiksi? Antaisinko palaa sydämeni pohjasta? Välittämättä toisten mielipiteistä, toisten arvostelusta? Antaisinko toisten haukkoa henkeä heidän katsoessaan minun syöksevän tulta? Uskaltaisinko hypätä rotkon yli toiselle puolelle? Onko millään loppujen lopuksi merkitystä?

Millään muulla kuin vapaudella? Millään muulla kuin rakkaudella? Millään muulla kuin elämän intohimolla? Millään muulla kuin oman sisäisen äänen kuulemisella ja kuuntelemisella? Sen äänen toteuttamisella? Millään muulla kuin sisäisellä tyyneydellä ja rauhalla?

Voinko elää kahden maailman välissä? Tiedostavana ja tiedostamattomana yhtä aikaa? Sinä hetkenä kun tulen tietoiseksi oman elämäni totuudesta ja mahdollisuudesta olla itselleni rehellinen tai epärehellinen, minusta tulee vastuullinen, tuleehan? En enää voi syyttää elämää mistään, enhän? Olosuhteista?  Olen tietoinen ja siksi vastuussa elämästäni, niinhän? Jos eläisin tiedostamattomana, olisin syyntakeeton, koska en olisi tietoinen mahdollisuudesta olla tietoinen ja sitä kautta vastuullinen elämästäni?

Haluanko jäädä loukkuun kahden maailman väliin? Vanhan maailman, josta sisimpäni tuntuu  irrottautuvan kysymättä mieleltäni ja järjeltäni mitään ja uuden maailman, jossa ei ole sijaa piirullekaan epärehellisyyttä? Kestänkö sen pelon, lopullisen napanuoran katkaisun? Hyväksynkö oman täydellisen vastuun elämästäni, jota tietoisuuden kasvu edellyttää? Haukonko henkeä sinä hetkenä,kun näen kohdan, jossa muutos kutsuu ja muutun vai juutunko paikoilleni? Kun vastaani tulee tienhaara, jossa voin siirtyä uuteen muutoksen kiertoon, valitsenko uuden ja tuoreen ja jonka tiedän syvällä itsessäni olevan minua varten? Valitsenko sen, mitä elämä haluaa tarjota minulle?

Otanhan vastaan elämän ojentamat mahdollisuudet uusiin ideoihin, mitä fyysinen kehoni, sieluni ja henkeni tarvitsevat tuntemaan olevansa elossa, otanhan? Että ymmärrän, että menestyminen tarkoittaa uskallusta elää oma totuuteni, ymmärränhän? Uskallanhan irrottautua uskomuksista ja ihmissuhteista, jotka eivät enää tue kehitystäni, uskallanhan? Ymmärränhän, että elämäni haasteelliset kriisit ovat olleet mahdollisuus kasvuun ja että niiden kautta olen se, mitä tänä päivänä olen, ymmärränhän?

Enhän odota jotakuta tulemaan pelastamaan minua? Enhän odota jonkun tai jonkin tulevan täyttämään tyhjyyttä tai antamaan minulle "jotain enemmän"? Luotanhan omaan sisäiseen ääneeni? Uskonhan kaiken jo olevan minussa? Etsin kunnes löydän sun = itseni?

Noudatanhan sisäistä kompassiani, joka ohjaa minua uusille maille uusien ihmisten pariin? Näenhän kartan minulle tarkoitettuna ja täynnä elämää? Arvostanhan johdatustani tulla tietoiseksi muutoksen tiellä ja näenhän sisäisen muutoksen muuttavan myös ulkoista elämääni? Tiedänhän, että elämässä ei ole status quota, vaan että muutos on jatkuvaa? Että muutos on elämän virtaa, johon kannattaa heittäytyä?

Olenhan iloinen kun näen sen rajan, jossa voisin kehittää draaman emootioiden viemänä tai antaa sen vain sulaa? Ja olenhan viisas ja valitsen sulamisen? Olenhan onnellinen, kun huomaan valinnan mahdollisuuden? Tajuanhan, että olen kiitollinen että huomaan sen ja sen tuoman keveyden ja vapauden? Kuulenhan sisäisen helpotuksen nauruni? Olenhan tietoinen, että matka on tarkoitus, ei päämäärä?

Tiedostanhan, että kaikki muuttuu, kun lähden? Aavistanhan, ettei mikään ole enää ennallaan, kun astun linnan nostosiltaa pitkin? Ymmärränhän luita ja ytimiä myöten, että vanha on haihtunut, kun palaan?

Tiedänhän, että se on elämän tahto?