Kaipaus

"Vaikka luulen, että kuolisin, selviäisin, sinä myös", ote blogitekstistäni Ameebarakkaus. Sydämestä sydämeen säie yhden valkoisen sydämen muotoisen kynttilän valon varassa. Valon, joka minulle näyttäytyy hopean kimmeltävän kirkkaana, puhtaana ohuena nauhana. Nauhan toisessa päässä sinun pojan nauravat kasvosi, helisevä herkkä viaton sointu. Syksyllä poltin kolme sydämen muotoista kynttilää symbolina meidän tarinan loppumiselle. Yhden ostamasi jätin lasialustalle. Kokonaan en halunnut meistä vielä luopua. Selkeä valkoinen sydän jäi sykkimään, yksin vahvana, kiinnipitävänä. Toiveikkaana.

Vain teot ratkaisee, sanot.

Kirjoitan sinut käsivarren mitan päähän, poltan meidät kartalta.

Vaikka tiesin. Kerralla katkaistuna liian äkkijyrkkä, voi pongahtaa silmiin ja sokeuttaa. Annoit aikaa sopeutua, vähitellen irtaantua. Ei satu niin paljon, kun siedättää. Siedätyshoito. Edes takaisin. Vatvoo, huopaa ja soutaa. Tiedän kyllä, mitä pitäisi. Pakon sana, pitää. Etääntyy ja lähentyy. Kaikkien terapeuttisten parisuhdeoppaiden vastaisesti. Ei saa nähdä, ei varsinkaan seksiä saa olla, jos haluaa eroon toisista. Saatanan oksitosiini. Sen tuotanto lisääntyy rakastelun jälkeen, sivelyn ja silittelyn, halausten ja suukkojen. Hellyyden ja rakkauden. Ja sitä on. Tunnetta on, muttei mitään muuta. Ei mitään yhteistä kuin tämä sydämestä nouseva valo sinuun. Ei riitä, ei.  Nyt ripottelen sirolle lasialustalle vaaleaakin vaaleanpunaisempia tulppaanin terälehtiä yksinäisen kynttilän ympärille. Koristelen sen viimeiselle matkalle. Juhlistan meitä ja kiitän sinua. Kiitollisuus nousee. Kiitän elämää siitä, mitä sinä olet minulle tällä lyhyellä yhteisellä polullamme tuonut ja mitä elämä sinun muodossasi minulle halusi opettaa. Peilinä minulle ja minä sinulle. Kaksi äidin hylkäämää lasta. Erilaiset tarpeet siitä huolimatta. Toinen haluaa kietoutua, toinen haluaa vapaudessa lentää. Missä kuljimme kerran, rakastan tuota kirjan nimeä.

Missä kuljimme kerran ?

Epäröinnin alkumetreillä, ilon, keveyden ja valon maastossa, sanattoman sopimuksen virralla, tarrautumattomuuden ihmeellisyyden joessa, rakkauden ja intohimon laguunilla, toiveiden ja unelmien kummulla, läsnäolon kauneuden hiekalla, lämpimän ihon hellyyden auringossa, sylin turvallisessa mutkassa, keiton tuoksun kodikkuudessa, matkojen päässä, erilaisuuden varjoissa, menneisyyden luurangoissa, torjumisen luuloissa, herkkyyden ylimitoituksessa, tilan kaipuussa, vapauden huudoissa, oman elämän tärkeydessä, rehellisyyden realismissa, odotusten täyttymättömyydessä, arjen asioiden kohtaamattomuudessa, erillisyyden vuorella, vieraantumisen väistämättömyydessä.

Antaa huuhtoutua pois, valua kyyneleiden mukana. Ei ole mitään, mihin tarttua, ei ole mitään, mistä pitää kiinni, ei kahvaa ei ripaa, ei narua ei köyden pätkää. Silti en putoa. Tudum tudum. Hengitän, sydän lyö, iho on lämmin, käsi nostaa mehulasin huulille, juo, maistaa makeuden, nielen mansikan maun. Olen elossa. Sitoo liian paljon energiaa tietämättömyydessä riippuminen. Määrittelemätön suhde voi kestää määräajan. "Virallinen" suhde alentunut Rakastaja-Rakastajatar leikiksi, joka muuttuu vähitellen löysässä hirressä roikkumiseksi. Olen vapaa, en ole vapaa. Kumpikaan ei hirttäydy, mutta melkein tukehtuu ahdistukseen, kun tietää, mitä pitää tehdä eikä tee. Toivoo että toinen tekee. Addiktit. Manipuloinko sinut sanomaan sen ? Laitoinko sanat suuhusi ? Pakotinko kun en itse uskaltanut ? Vastuuton vapaamatkustaja tässä kohtaa. Sinusta tuntuu, ettei minulla mielipidettä. Kyllä minulla on paljon enemmän kuin luulet tai tiedät. En vain voi sitä sanoa. Jos menet rikki. Suojelenko sinua? Minua ? Meitä ? Mitä ? Ei ole mitään.  Miksi muka en voi ylipuhua sinua ? Koska tiedän, että näin on oltava. Juuri näin on tapahduttava. Juuri tämä on totuus. Tämä vaki-pano-business ( sinun sanat) ei enää palvele meitä kumpaakaan. Addiktit voivat huokaista helpotuksesta ja nähdä köysien putoavan maahan. Ne eivät enää sido kumpaakaan. Vapautettu energia on valloillaan ja on tilaa itsessä ja elämässä nyt tapahtua mitä tapahtuu vapaasti ja vuolaasti.

Rakkaudesta en pääse mihinkään. Rakkaus on. Elämää kohtaan ja sinua kohtaan. Surullisen haikeana näen sinut, ja aina vain lämpö täyttää sydämeni, kun viattomuutesi valkoinen vaippa värähtää varjona kuulaalla kasvojesi lämmöllä ja muistuttaa minua ohi kiitävistä hetkistä ja ohi kulkevista ihmisistä, joita me itse kukin elämämme aikana kohtaamme muistutuksena, ettei mikään ole pysyvää ja joudumme jättämään hyvästejä. Ihmisiä, joiden elämät hetkeksi kietoutuvat yhteen ja joiden on sitten aika jatkaa matkaa kukin omaan suuntaansa ja omaa ääntään ja totuuttaan kunnioittaen surun ja kivun kestäen ja ymmärtäen että asiat ovat juuri niin kuin niiden kuuluukin olla.

Silti. Minä olen lihaa ja verta, luuta ja ihoa, aisteja ja tunnetta, kaipuuta ja janoa. Nainen. Luonnollinen olento, luomakunnan eläin. Elämäni täynnä intohimoisia asioita, itseni toteuttaminen kasvaa kasvamistaan, rohkenen lisää yltämään olemaan se, mikä minä pohjimmiltani olen, täytän elämäni nautinnollisilla minua tyydyttävillä asioilla ja pystyn elämään elämäni todeksi ja itselleni voin olla uskollinen ainoastaan näin ja omalle äänelleni rehellinen, koska muuta en enää voi kuin seurata sisintäni. Keskeneräinen olen ja koskaan niin valmista minusta ei tule, enkä edes halua, jotta kaipaus toiseen, mieheen, loppuisi. Ei pakolla, ei ulkopuolelta tuotavan onnen takia, tai että olisin onneton ja yksinäinen ja yksin, tai sisällön takia, ei. Vaan sisäisen palon takia, sisäisen onnellisuuden takia, hyvän jakamisen takia, sielun kaipuun takia. Ja se kaipuun tyydyttäminen ei löydy syvältä sisältäni, ei nyt eikä koskaan, vaan toisesta ihmisestä, sielun kumppanista, joka näkee minut niin kuin minä olen. Vaikka sieluni on vapaa. Vapaus on sieluni elinehto. Tudum tudum. Silti.

Myönnän itselleni tämän. Hyväksyn tämän kaipuuni. Ja luotan elämään ja tiedän.

Kaipuu myös muille maille. Kaipuu tuntemattomaan tuntemattomien ihmisten kanssa tai ilman. Pois turvallisesta ja tutusta. Ilman jatkuvaa jakamista ryhmässä. Ilman ohjausta. Ei huutoa, ei halausta, ei katsetta. Vain minä, luonto ja elämä. Yksin sinne minne nokka näyttää. Hiljaisuuteen, kauneuteen, värien loistoon, pehmeyteen, tilaan, avaruuteen, uuteen. Luottamus ja voima. Minussa nyt.

Valkoinen sydämen muotoinen kynttilä palaa lempeästi ja rauhallisesti kuivuneiden terälehtien keskellä päästäen meidät irti kahleista ja vapauttaen energiamme uuteen. Meidät vapautetaan elämän virtaan liekin lepattaessa vastustuksen tai tekemättömyyden energian syttyessä tuoreeseen elämän sydämeen, joka on valmis uuteen liekkiin, uuteen roihuun.

Tudum tudum.

Loppuja

Tieto isäni lähestyvästä kuolemasta rauhoitti. Kiireinen ja uutuutta ja erilaisia loppuja täynnä oleva syksyni hidastui ja pulssini sai levollisemman sykkeen. Ikään kuin ylleni olisi pudotettu suojaviitta, joka saa hengitykseni tasaantumaan ja sieluni hitaammalle liekille, ja joka antaa luottavaisen tietoisuuden siitä, että selviän tästä elämän vaiheesta.

Odottava kuolema nurkan takana hetkenä minä hyvänsä suhteuttaa asioita. Kuolema on väistämätön eikä se odota, jos se on tullakseen. Sitä ei voi anella olemaan tulematta tai tulemaan myöhemmin, sille ei voi sanoa, etten ole vielä valmis luopumaan elämästä, omastani tai toisen. Elämän ja kuoleman välille ei voi jäädä roikkumaan, olla välillä elossa ja välillä kuollut. Lopullisuus on se, minkä edessä ei ole vaihtoehtoja, minkä edessä ei voi muuta kuin ottaa vastaa se, mitä annetaan. Meiltä ei kysytä. On vain alistuttava ja toteltava kuolemaa.


Siksi se saa aikaan minussa rauhan. En voi jäädä veivaamaan välitilaan. Olla tai ei olla. Tämä on. Kuolema on. Piste. Selkeä yksioikoisuus, minulle ei anneta vaihtoehtoja. Isälle ei anneta vaihtoehtoja. Isälle on helpotus palata lopulliseen kotiin täältä maan päältä. Muistamaton, puhumaton, ymmärtämätön naurava hampaaton vanhus jo monen vuoden ajan. Yksinäinen ja hyljätty mies, jota en tunne. Mies, joka hylkäsi meidät kaukaisessa ajassa, kaukaisessa maassa. Mies, jota kohtaan tunnen myötätuntoa ja ymmärrystä ja aitoa rakkautta kaikesta menneestä ja menetetystä huolimatta. Tai voiko menettää jotain, mitä ei ole ollutkaan ? En tiedä, mitä sana isä tarkoittaa. Isä on antanut minulle elämän, muuta en tiedä. Olen kiitollinen tästä elämästä. En voisi olla kenenkään muun tytär.

Kauneus ja suru on tunne tai oikeammin tila, minkä aika ajoin tunnen. Nyt tunnen sen taas. Elämän edessä antautuminen, elämän aalloille heittäytyminen ja siihen luottaminen ja samalla menetyksen tunteminen suonissa ja siihen kiitollisuus ja hyväksyminen sekoitettuna ja vähän armollisuutta ja syvää surua ripoteltuna sekaan ja kuorrutus puhtaalla ja aidolla rakkaudella. Kauneuden ja surun sekasoppa on vapaa kaikesta syytöksestä ja katkeruudesta. Siinä ei ole mitään, mihin kiinnittyä, mihin takertua. Kauneuden eli rakkauden ja surun keitos on tiloista vapain, tila, jossa on syvin ymmärrys elämästä. Se on avoin elämälle ja kuolemalle, se sanoo, ota minut, olen sinun elämä. Kauneuden ja surun yhtäaikaisuus on pysähtyminen elämälle ja kuolemalle, se on läsnäolon täydellinen ilmentymä tässä hetkessä. Se on luopumista, periksi antamista, irti päästämistä, surun ja menetyksen kokemista yhdistettynä kiitollisuuteen. Kauneus ja suru yhdessä on syvin hiljaisuus minussa, puhdistava olotila, aitous ja pyhyys. Se on elämän tarkoituksen hetkellinen oivallus. Elämä ja kuolema ja rakkaus, niiden risteyskohta. Puhtain puhtaus. Rakkauden antamisen tila, kaiken pois antamisen tila. Kaikki ja ei mitään. Pilkahdus jumalallisuudesta. Häivähdys Ykseyttä. Taajuus, johon jäisin iäksi. Arkihuolesi pois heitä -tila.

Yksinäisyys muuttaa muotoaan. Parisuhderakkauden loputtua yksin olemiseni keveys ja halu ja toivomus ei olekaan niin kevyttä. Yksin olemiseni muuttuu pelottavammaksi ja raskaammaksi ja yksinäisemmäksi. Kun ei olekaan sitä omaa ihmistä siellä jossain, puhelinsoiton tai tekstiviestin päässä. Haluni olla yksin on minulle elinehto ja kaipuuni yksin oloon on suuri. Se aiheuttaa suurimpia ongelmia parisuhteissani. Ymmärrettävästi. Kun minulla on oma ihminen taustalla elämässäni, yksin olo on nautinnollista, turvallista. Nyt yksinäisyys tuntuu joka solussa, painaa hartioita ja kiristää päänahkaa. Tosin isän kuoleman läheisyys tuo siihen rauhaa ja avaruutta ja pystyn olemaan siinä ilman paniikkia. Tunnen, että olen osa jotain suurempaa kokonaisuutta ja elämä on jotain paljon syvempää. Minun ei kuitenkaan tarvitse luopua rakkaudesta rakastettuani kohtaan, saan edelleen rakastaa häntä, vaikkemme ole yhdessä. Minun ei tarvitse teeskennellä, etten kaipaa häntä ja rakasta häntä edelleen, ja se helpottaa. Helppoa se ei ole, erota rakkaudessa, ilman näkyvää syytä. Luopuminen parisuhteestani mahdollistaa minulle puhtaamman rakkauden häneen.

Yksinäisyyden syvä rohkea kohtaaminen kaikkine epämiellyttävine tunteineen syventää olemistani. Yksinäisyyden käsin kosketeltava muoto on uutta ja tunnen sen näin voimakkaana, kun en juokse sitä karkuun vaan otan sen vastaan hiljaisuudessa ja läsnäolossani tälle hetkelle. Olen yhtä yksinäisyyden kanssa. Olen yhtä luopumisen kanssa. Luovun kaikesta ja otan kaiken vastaan mitä tulee.

Samaan aikaan onnellinen ja surullinen. Minä olen. Onnellinen siitä hyvästä, mitä tunnen sydämessäni, rakkaudesta elämään. Elämän ihmeestä. Oman elämäni ihmeestä,  siitä aiheesta, mistä tämän blogini aloitin. Tapahtuuko ihme, tuleeko minusta tässä elämässä tanssin ohjaaja. Vital Development -koulutus loppui. Kahden vuoden taival ihanien ihmisten kanssa, joista on tullut minulle ystäviä ja läheisiä. Ainutlaatuinen yhteinen vaihe loppui, hieman haikea olo. Kyllä vaan, saan levittää Vital Development tanssin ilosanomaa eteenpäin, minun mielenterveyteni pelastajaa ja elämäni tarkoituksen antajaa, pelkojeni kohtaamisten alulle panijaa, uuteen lähtemisen innon antajaa, halun antaa muille rakkautta ja hyvää ja ohjata ihmisiä heidän oman valonsa lähteelle. Nyt se ei tunnu enää ihmeeltä vaan itsestään selvyydeltä. Hehkuttaminen ja yli-innokas tuulettaminen ei tunnu enää tarpeelliselta. Tämä tapahtui, minkä pitikin tapahtua. Tämä on paikka elämässä, jossa minun kuuluu olla. Totuuden ihme.

Luopuminen tekee alastomaksi, läpinäkyväksi. Halu olla aito, aidompi, aidoin. Halu pudottaa viimeisetkin epärehellisyyden rippeet elämästä, päälle liimatut tekopyhyydet, jotka lentävät päin näköä. Ei maskeja, ei muovia, ei keinotekoista olevinaan olemista. Vaan lihaa, verta, suoraa katsetta, jalkoja maassa, ihon kosketusta, totuutta tässä hetkessä, rehellisyyttä itselle.

Hyvästi isä, hyvästi rakas, hyvästi vanha elämä !

Täältä tullaan Uusi Elämä !

Love Story

"Mistä alkaisin nyt tämän kertomuksen vanhan totuuden, se syntyi aiemmin kuin meri sininen, se rakkauskertomus on, mutta mistä sen alkaisin .." Nyt sisälläni pulppuaa niin vinhaan tahtiin, etten tiedä todellakaan, mistä aloittaisin. Pulppuaa rakkaus valtavalla voimalla ja pulppuaa Vital Developement Rakkauden taide -työpajan tunnelmat minussa vahvana ja syvänä. Tahdon vain sanoa, että rakastan rakastan rakastan...

tanssia, Vitalia ja upeita kanssatanssijoitani siellä, ystäviäni, Ruusu-mäyräkoiraani, kahisevia vaahteranlehtiä jalkojeni alla, marraskuun silloin tällöin pilkahtavaa aurinkoa, naapureitani, jotka hoitavat koiraani, jotta pääsen tanssimaan aina vaan, sydämeni pohjasta kumpuavaa hillitöntä kikatusta, aamukahvin tuoksua, täysikuuta, tähtitaivasta, merta, hiekkarantaa, auringonlaskua, järven tyyntä pintaa, avartumista ja kasvamista, pelottomuutta ja rohkeutta, musiikkia....rakastan elämää...kosketusta... rakastan miestä.....

On se vaan totta, kaikki ne huuhaa -kliseet, varsinkin se, että "sitä vetää puoleensa, mitä säteilee".
Aikaisemmin olen jotenkin kuvitellut, ettei minulla ole lupaa näkyä eikä kuulua. Minkäänlainen hehkuminen tai positiivinen säteily ei vain ole ollut minulle sallittua. Elinkin elämääni sivusta katsojana, hiljaisena ja näkymättömänä, seinäruusuna, joka kantoi huolta siitä, ettei vain aiheuta huomiota missään. Ja ennen kaikkea pelkäsin huomion kohteeksi joutumista ja jopa omaa ääntäni. Lokakuun Hellyyden Taide -työpajassa muodostimme kujan, josta kukin vuorollamme kuljimme silmät kiinni toisten kuiskiessa korviimme ihania asioita itsestämme. Ystäväni liikkuivat eteenpäin silmät kyyneleitä valuen ja kun tuli oma vuoroni, niin sama reaktio tapahtui minulle. Heti ensimmäisen adjektiivin sujahtaessa korvaani, sulin sen kauneuden kaiulle ja sama jatkui koko ajan aina kujan loppuun saakka noin 40 ihmisen kuiskiessa hellyyttä ja rakkautta korviini. " Kaunis, urhea, aito, sensuelli, enkeli, valo, herkkä, säteilevä.." Nyt olen kasvanut siihen pisteeseen, että uskon noihin sanoihin. Uskon olevani juuri kaikkea tuota, mitä minulle supisten kerrottiin. Olen antanut itselleni luvan säteillä valoa ja onnea, joka on vähitellen vallannut minut. Omanarvontuntoni on tasaantunut terveisiin mittoihin, etten enää tunne huonommuutta. En tuntenut alemmuutta, kun sunnuntai päivän teoria osuudella opettajamme kyseli, kuka on parantaja, kuka opettaja, kuka on terapeutti, kuka taiteilija, kuka on sitä tai tätä. Minä en ollut mitään niistä määritelmistä. Mutta tärkeintä oli, ettei se tuntunut missään negatiivisesti minussa. Ymmärsin vain, että olen ponnistanut todella alhaalta aika korkealle. Ymmärsin vain, että olen rohkean rohkea, kun olen lähtenyt mukaan tanssinohjaan koulutukseen melkein suoraan sairasvuoteelta kahdenkymmenen vuoden useiden leikkausten ja kuntoutusten jälkeen. Olen mukana ihanien ammattilaisten ja ennen kaikkea aitojen ihmisten kanssa tasavertaisena seisomassa samalla rivillä omana itsenäni, myös aitona ihmisenä. Annoin itselleni tunnustusta siitä, että olen uskaltanut ja olen kasvanut isosti ja paljon näiden tanssiystävieni kanssa, heidän tuellaan ja yhdessä, hyväksynnän ja rakkauden ilmapiirissä. Annoin tunnustusta itselleni siitä, että vaikka oikean jalkani hermot, lihakset ja luut ovat pahoin vaurioituneet ja välillä mieleni sopukoissa käy huoli varaosien paikoilleen pysymisestä vauhtini noustessa huipppuunsa, uskallan ja jaksan ja osaan tanssia ja liikkeisiinkin on tullut laajuutta ja rentoutta. Fyysinen parantuminen on mahdotonta ( vai onko mikään enää mahdotonta!), mutta emotionaaliseen parantumiseeni Vitalilla ja näillä rakkailla on suuri osuus. Paljon jännitystä ja pelkoa on poissa, tilalla on ilo ja arvostus ja rakkaus ja suuri vapaus ja helpotus. Selittämätön vie minua eteenpäin, jonnekin uuteen. Nautin joka askeleesta matkallani. Selkeää suunnitelmaa ei ole, mutta on vahva intuitio jostain suuresta minulle. Elämäntehtävästä. Niin, vetää siis puoleensa sitä mitä sisältään säteilee, pitää paikkansa. Tuo henkinen kasvuni on selkeästi muuttanut sisintäni, tunnen itsessäni valon, joka ei  sammu huonoimpinakaan hetkinä.

Kesän vauhtini ei yhtään hiljentynyt syksyllä, vaan uudistumisen tarpeeni jatkui ja otin itselleni uusia haasteita ja oma projektini pelkojen voittamisen saralla rullasi ja rullaa eteenpäin. Kaikki valitsemani tehtävät ja uutuudet tukevat toinen toistaan. Zodiakin Minun nimeni on-projekti kasvattaa rohkeuttani ottaa paikkaani maailmassa ja antaa uusia sykäyksiä liikkeilleni. Itämainen tanssi ja ensi vuoden esiintyminen ryhmämme "starana" haastaa esiintymisjännitystäni ja siitä selviytymistä. Elämäni virtasi ja elin hetkessä ja tunsin onnea ja tasapainoa, elämäni tuntui täydeltä ja runsaalta. Harmonia ja rauha ja vitaalisuus, elinvoima jylläsi minussa. Tähän hyvään omaan olooni kaipasin kutenkin jotain, toista ihmistä jakamaan tätä hyvää. Ihmistä, miestä, jolla olisi itsellään mukanaan oma hyvä.  Tunsin nyt ( vasta ) olevani kypsä tasavertaiselle parisuhteelle. Oma voimani ja vahvuuteni olivat kasvaneet vakaiksi olotiloiksi ja niitä ei enää kukaan pystynyt heilauttamaan pois sijoiltaan. Kyky ja uskallus olla aito oma itseni ja rakastaa itseäni kaikkineni päivineni tällaisena pakettina olivat aivainsanat omalle rakkaussuhteelleni itseni kanssa. Rakkaustarinani oman minäni kanssa ensin oli oltava kunnossa ja hehkuva ennen kuin se voisi koskaan olla kunnossa ja hehkuva miehen kanssa. Kun minulla on turvallinen ja vakaa suora olo omasta takaa, pois jää mahdollisuus, että säteilyttäisin itselleni jotain huonoa, kuten manipulatiivisuutta, raameihin laittamista, omistavuutta, pakkoa, yrittämistä, toisen muuttamista jne. Ja niinhän siinä kävi, elämä piti minusta huolen tässäkin asiassa ja ihmeellistä, että niin pienissä kuin suurissakin asioissa, kaikki tuntuu nykyään tapahtuvan jonkun johdattamana tarkoitettuna juuri niin kuin tapahtuu. Asiat vain loksahtavat paikoilleen, kun aika on niille kypsä.

Samaan aikaan kun kaipasin elämääni rakkautta myös miehen muodossa, en ollut valmis luopumaan tästä suunnattomasta vapauden tunteesta. Vapaus on minulle kaikki kaikessa ollut aina ja olen kärsinyt, en aina tietoisesti, mutta kehossani se on tuntunut ja näkynyt, jos ja kun olen joutunut siitä luopumaan toisen henkilön toimesta, tässä tapauksessa yleensä siis miehen. Uskon vilpittömästi,että nuokin tarinat olen tarvinnut ja itse tilannut tavalla tai toisella ( säteillyt pelkoa ) elämääni. Nyt tiedän ja tunnen itseni, nyt tunnen eron välillä hyvän ja pahan. Olen kypsä valitsemaan hyvän elämääni, aidon rakkauden. Rakkauden taide työpajassa viime viikonloppuna tanssimme juuri tuon vapauden tanssin parettain. Toinen seisoi paikoillaan ja toinen liiteli vapaana pitkin salia aina välillä palaten toisen luokse, turvalliseen ja rakkaudelliseen kotoon, ja toinen luotti siihen, että toinen palasi takaisin, missä ikinä olikin. Juuri näin. Sellainen tunne minulla on elämääni saapuneen uuden miehen kanssa. Vahva luottamus ja turvallisuus, iloa ja valoa ja naurua. Ja voimakas vapauden tunne, vaikka olen syvästi ja ehdottomasti sitoutunut tähän rakkauteen hänen kanssaan. Minulla on lupa olla oma itseni, minua ei yritetä muuttaa eikä manipuloida, ei alistaa ja määrätä ja sama pätee toisin päin. Tämä pehmeä pumpulinen keveys miehen kanssa on niin uutta minulle. Tämä tunne, ettei minulla ole kaltereita ympärilläni tuntuu ihmeellisen ihmeelliseltä, melkein en osaa olla sen tunteen kanssa, no joo, osaan kyllä ; ) Sellainen vapauden avaruus ja voimakas rakkaus, turvallinen ja luottava olo saa minut hengittämään syvään ja huokaisemaan helpottuneesti sieluni syvyyksistä ja olemaan nöyrästi kiitollinen tästä hyvästä. Kun suhde perustuu rakkauteen, eikä pelkoon, lähtökohdat ovat niin erit kokonaisvaltaiselle toimivuudelle. Ensimmäistä kertaa suhteessa en pelkää mitään, mikä on mahtava tunne ja välillä vain nauran onnesta ja ihmetyksestä, että näin voi todella olla. Tämä rakkaus ei perustu menettämisen pelolle, ei hylätyksi tulemisen odotukselle, vaan puhtaaseen rakkauteen ja täydelliseen luottamukseen. Tämä tunne lähtee aivan eri kohtaa sisältäni kuin ikinä ennen. Päästän irti epäilyksistä ja pelosta, että toinen on puettu valepukuun, että toisella on sisällään jotain minua uhkaavaa. Uskallan avata sieluni rakkaudelle ja ottaa vastaan sen ilman suojamuureja. Uskallan mennä miestä niin lähelle koko ruumiini ja sydämeni avoimuudella ja ottaa toisen samanlaisen avoimuuden ja läheisyyden vastaan. Uskallan olla haavoittuvainen, uskallan ottaa riskin, että mitä ikinä tapahtuukin, minä olen tässä täydesti läsnä ja annan itseni tälle rakkaudelle ilman vastustusta ja pelkoa. Elän ja tunnen täydesti. 

Rakkauden taide -työpajassa katsoin varmaan ensimmäistä kertaa kunnolla toisten tansseja, kun oli oma vuoro istuskella. Seurasin intensiivisesti heitä ja eläydyin ja näin heidät kaikki sielustani ja liikutuin kyyneleihin. Koin heidän tanssinsa ja liikkeensä koskettavan minua ja koin yhteisöllisyyttä voimakkaaasti, tunsin vahvasti kuuluvani tähän perheeseen ja näin heidän läsnäolon itsessään ja tunsin läsnäolon minussa. Olimme yhtä. Halatessani heitä sukelsin violettiin valoon ja tunsin sydämmemme lyönnit. Energiavirtaukset olivat valtavat. Silmiin katsoessamme tunsin, miten katsoin sielustani rohkeasti ilman varauksellisuutta, kasvot avoimina. Koin turvallisuutta ja hyväksyntää.

Uusi rakkauteni, tämä valoisa mies, näkee Minut ja minä näen hänet. Hän ei näe pelkkää ulkokuorta, vaan katse läpäisee syvemmälle. Kosketus ei ole pinnallista, vaan se tulee syvemmältä, sydämestä, siksi se on niin polttavaa ja herkkää. Ja tunnen, miten minun rakkauteni kumpuaa laajasta sydänalastani ja on syvää ja herkkää ja läsnäolevaa. Se on suloista, kirpaisevaa, koskettavaa, se jopa sattuu välillä, tunne on vaan niin aito ja minä sille niin vastaanottavainen ja valmis. Mitä enemmän olen läsnä joka hetki, sen voimakkaampi on kokemus, oli se kokemus mikä tahansa. Täydellinen läsnäolo rakkaussuhteessa tekee siitä herkullisen makeaa ja nautittavan kuplivaa ja niiiin herkkää.

VD on ollut loistava harjoituskenttä kerätä rohkeutta kohdata toinen ihminen, varsinkin minulle, naiselle, mies, joka on ollut niin pelottava jollain tasolla aina. Tansseissa, halauksissa ja silmiin katsomisissa olen voinut vähitellen rohkaistua ja päästää omasta kontrollista irti ja vain olla siinä hetkessä ja huomata, ettei ole mitään pelättävää. Kiitos rakkaat VD- veljet ja -siskot ! VD on ollut oma maailmansa viikonloppuineen ja sen jälkeinen paluu arkeen on voinut tuntua rankalta tai kevyeltä vaihdellen, mutta pysyvä rakkaudellinen VD- tunnelma on vielä antanut odottaa. Vaikka itse on ollut avoin ja valoisa, aina se ei ole riittänyt valaisemaan lähellä olevia ihmisiä, jos ihmiset eivät ole kantaneet vastuutaan omasta valostaan. Nyt minusta tuntuu, että elämässäni on pysyvä VD-tila. VD on siirtynyt arkielämääni, koska oma ihmiseni väreilee samalla taajuudella kuin minä, samalla rakkauden taajuudella, mitä koen työpajoissa. Vd:ssä mukana oleminen on oikeastaan mainio testi rakkaudelle parisuhteessa. Olen empiirisesti kokenut, että valheellisen rakkauden, rakkauden illuusion, se etäännyttää, mutta todellisen rakkauden se lähentää entisestään. Tuo jälkimmäinen pätee minun elämääni nyt.

Enkeleitä, onko heitä?! Olin ystäväni kanssa Finlandia talolla kuuntelemassa enkeleistä kirjoittavaa Lorna Byrneä. Lorna kehotti meitä rukoilemaan romantiikan enkeleiltä onnea ja johdatusta rakkausasioissa kuultuaan, että Suomessa yli 40% talouksista on sinkkutalouksia. Minä ja kaimani, enkeli-ystäväni, heitimme eetteriin toiveemme ja kuinka ollakaan, saman päivän iltana kohtasin rakkauteni, miehen............