Kuolema traumalle

Kuolema unet ovat vaivanneet minua pitkään. Itse asiassa ne ovat lucid dreams, selkounia, joissa jossain määrin voin vaikuttaa unien sisältöön ja tiedän sen olevan unta, mutta silti ne tuntuvat todemmilta kuin unet joissa en tiedosta unen laatua. Selkounissa voin esim. lentää. Olenkin lentänyt kotkana aavikon yllä kuullen ja nähden siipieni majesteettisen havinan, olen lentänyt kolmipyöräiselläni ja tehnyt taitolentoa sillä. Ennen kuin minulla oli ajokorttia, ajoin autoa. Siis kontrolloidusti ja ohjaten itse unta ja tekemisiä siinä. Aina kun herään niistä, hieman on vapiseva olo, kun jotain outoa niissä on myös, kuten voimakas tuuli joka pyörittää minua tai näen olioita. Yleensä ne päättyvät kirkkaaseen valoon, mutta silti olen jähmettyneenä sängyssäni hetken aikaa. Mutta nämä joissa on kuolema läsnä voimakkaasti ovat olleet liian pelottavia. Yksi niistä seurasi minua unesta herättyäni valveille.....

Viime kuussa ollessani matkalla Fuerteventurassa pilkkopimeässä isossa hotellihuoneessani olin kuolemaleirillä. Kolkossa rakennuksessa oli ruumita pinossa ja minä yhden pinon päällimmäisenä. Elossa. Kuulin äänekkeitä lähestyviä marssiaskeleita tulevan kohti pinoa ja teeskentelin kuollutta, jotta henkeni säästyisi. Kun askeleet olivat kohdallani, heräsin hotellihuoneeni sängyllä, mutta askeleet jatkuivat huoneessani sänkyni yläpuolella ja käännyin äänien suuntaan ja näin hahmon, joka yrittti iskeä minua jollain pitkävartisella ja tappaa minut. Kauhun hetket kestivät onneksi lyhyen aikaa, mutta tuntuivat ikuisuudelta. Muistin joitain ohjeita tällaisten olioiden karkoittamiseksi erään kurssikaverin taholta ja noudatin niitä ja hahmo katosi.

Oli syy mikä tahansa, mistä nämä unet tulevat, ne tuntuvat virittäytyvän silloin, kun minun elämässäni on muutoksen tuulet tai olen erityisen valoisassa olossa. Kesällä ja syksyllä olinkin siunattu tältä osin, koska oloni oli kaikkea muuta kuin valoisa ja kirkas. Ihmettelin ja vähän ikävöinkin näitä öisiä jännitysmomentteja.

Keväällä olin uupunut ja olin sisäisesti pakotettu tekemään lopettamispäätöksen työpajojeni osalta. Olin väsynyt ja pettynyt. Olin pettynyt varsinkin niin sanottuun henkisyyteen( ks. edellinen blogiteksti) ja siihen, ettei minua oltukaan parannettu. Joku ulkopuolinen taho siis ei ollutkaan parantanut syvintä haavaani, joka on hylkäämistrauma, joka on ohjannut elämääni kaikilla tasoilla koko elämäni, vaikken sitä aina olekaan tiedostanut. Automaatio-ohjauksella käynyt minä. Oliko luvattu parantumista, joku kysyi. Ei ehkä, mutta kaikesta positiivisesta hehkutuksesta sen käsityksen voi tavallinen tallaaja kyllä saada, että on luvattu. En mene tähän sen enempää, mutta ehkä joitain asioita voisi tehdä toisin ja vastuuntuntoisemmin ja kertoa myös mahdollisista haittavaikutuksista toisin sanoen, mitä kaikkea kuuluu paranemisprosessiin. Että vaaditaan valtavaa vuosien kasvua ja voimaa ennen kuin todelliset muutokset tapahtuvat arjessa, ainakin jos pohjalla on trauma, joka ohjaa  elämää. Tosin alunperin en lähtenyt parantumaan mistään, kun aloitin käymään näissä erilaisissa työpajoissa. En tiennyt, että minun pitäisi parantua jostain. Parisuhdekuvioni toisti tosin samaa kaavaa, mutten tiennyt sen merkitsevän jotain syvempää ongelmaa.  En tiennyt, että minulla oli hylkäämistrauma ennen kuin olin pari vuotta näissä käynyt. Kuka sen minulle olisi kertonut? Äitikö? En ollut menossa terapiaan, vaan ensin tanssimaan ja sitten hengittämään ja sitten sitä ja sitten tätä. Ja sitten olinkin koukussa kaikkeen siihen kokemuksellisuuteen, johon verrattuna arkielämä tuntui tylsältä.  Toki monia positiivisia elämän muutoksia rohkenin lähteä toteuttamaan elämässäni jo varhaisessa vaiheessa henkistä matkaani, vaikka tärisinkin pelon sekaisin tuntein. Uskalsin uhmata pelkojani, vaikka ei se jännityksen tunne ikinä poistunut. En tiedä, miten tarkoituksenmukaista on vuosikausia mennä kohti pelkoja ja pitää stressitasoa korkealla. Vai olisiko terveydelle ja itselle suotavampaa kuunnella itseään ja rajojaan ja myöntää että jonkin mukavuusalueen ylittäminen on yksinkertaisesti liikaa? Ehkä se miten kursseilla opittu "joku" integroidaan elämään olisi hyvä keskustelun aihe ja ehkä joillakin kursseilla vähemmän olisi enemmän eli mentäisiin vähitellen traumaan, ns. titraatio.  Kuitenkin kaikki ollaan aloittelijoita, untuvikkoja jossain vaiheessa, jos tälle tielle lähtee, ennen kuin itsetutkiskelun myötä oppii itsestä ja toisista ja elämästä ja viisastuu. Toki vastuu on aikuisella ihmisellä itsellä, mutta siihen asti kun ymmärtää trauman koko kuvan ja sen miten se toimii meissä, olisi hyvä jos olisi tiedossa ennakkoon, että elämässä trauma voi aktivoitua pahoin, kun sitä lähtee sorkkimaan  ja miten selviydyn siitä, jos minulla ei ole ketään läheistä tai verkostoa ja vaikka olisikin. Vai selviänkö? Ja olenko silti valmis lähtemään matkalle?

 Tarkoitan siis koko ajan traumatunnetta, johon pudotaan kuin suohon ja joka vie mennessään eikä sieltä tahdo päästä ainakaan omin voimin ylös.  Se on eri tason tunne kuin normaali tunne, voimakas tila, lapsen hätä, paniikki, suuri epätoivo. Se ei ole pieni tai suuri raivo, mikä tapahtuu esim. liikenteessä törppöjä kohtaan, se ei ole pieni tai suuri suru, joka kirpaisee hetkittäin milloin mistäkin. Se on kuolema.

Hylkäämistraumani aktivoitui kesällä( eräs mies triggeröi kuinkas muuten) ja sai minut toimimaan paniikinomaisella tavalla ja riippuvuuskäyttäytyminen hetken rauhoittumisen vuoksi syöksi minut rahallisesti ahtaalle välillä. Olin kuin narkomaani, joka ei kestänyt todellisuuden kohtaamista. Koin, että olin pohjattoman yksin ja yksinäinen, masentunut, aamut alkoivat raskaina ja vastahakoisesti nousin kahvin keittoon. Olin varma, ettei elämällä ollut minulle enää tarjottavana mitään hyvää millään tasolla eikä varsinkaan minulla elämälle. Ihan sama vaikka kuolisin. Olisin ollut valmis lähtemään tästä maailmasta, mutta tiesin samalla etten tappaisi itseäni. Alakulo oli jatkuvaa ja syvää ja odotin koko ajan pelastajaani paikalle, joka tulisi ja veisi minut pois tästä kurimuksesta ja sanoisi että kaikki on hyvin.  Prinssi ei tullut (äiti ei tullut). Syytin kaikkia terapeutteja ja ohjaajia, jotka olivat tielleni sattuneet. Koin, että traumani oli avattu kaikilla näillä metodeilla levälleen ja nyt se rehotti verisenä eikä kukaan auttanut. Olin varma, että olin näin revitty auki koska olin kehollisesti tehnyt niin paljon kaikkea tunnetyöskentelyä, että nyt kun ero on off suhteesta iski, putosin syvälle pohjalle emotionaalisesti, suhteettoman syvälle tapahtuneeseen nähden. Itkin koko ajan, ikävöin ja mietin keinoja ja loitsuja (edelleen vaan) kuinka saisin asiat ennalleen. Kammo pimeän syksyn alkamisesta ja kaiken junnaamisesta paikoillaan vei minua yhä murtuneemmaksi. Oli tahmeaa ja turhauttavaa. Mikään ei virannut, jämähtänyt elämä vain. Silloin kun on tässä tilassa, kaikki puheet uhriutumisesta ja valinnoista on turhaa. Koska tässä kohtaa ei voi tehdä valintoja, koska siihen ei ole kapasiteettia eikä edes halua valita muuta kuin se vanha. Halua valintaan ei ole, koska trauma vetää puoleensa niin voimakkaasti, se on täysin sisäsyntyinen syvällä kehossa, ettei siihen tietoinen mieli, ainakaan minun tapauksessa auta vähääkään. Haluaa välttää kuoleman eli pakollisen muutoksen. Ainut keino kuitenkin pelastautua eli jatkaa elämää, on kuolla.

Missään henkisissä riennoissa en tietenkään käynyt, en edes tanssinut. Eristin itseni, vaikka minusta tuntui että minut eristettiin. Kaikki hylkäsivät minut. Tai niin minusta tuntui. Sen verran kuitenkin henkinen elämäntapa oli minuun iskostunut, että meditoin eli hiljennyin aina kun kykenin. Olin itseni kanssa juuri siinä hetkessä juuri sellaisena kuin olin ja annoin itseni kokea mitä kullakin hetkellä koin. Uppouduin yhä syvemmälle. Usein tuli pinnalle tunteita, joiden annoin vapaasti kummuta ulos itkun, äänen minkä tahansa muodossa. Yhä syvemmälle taas. Vajosin ja vajosin ja tein itsetutkiskelua yksin päivittäin ja koko ajan vähitellen. Koin suunnattoman ja tuskallisen yksinäisyyden, jollaista en ollut ennen kokenut ja kohdannut. Mörkö. Se voi olla pelottava kokemus, mutta kun antautuu pelolle, antautuu yksinäisyyden pohjattomuudelle, se voi olla myös helpottavaa. Huomasin että elämän edessä en voi muuta kuin antautua ja luovuttaa ja luopua. En jaksanut enää taistella, halusin rauhaa enemmän kuin mitään muuta. Rauha ei tule haluamalla. Rauha ei tule taistelemalla. Se tulee vain luovuttamalla itsensä elämän haltuun. Surrender.  Kuolla kiinni pitämiselle, tarrautumiselle, pakolle ja pakonomaiselle yrittämiselle, että asiat olisivat toisin kuin minä haluan. Kuolla hallinnan tarpeelle, luulolle, että elämää voi hallita, mikä on täysin inhimillinen tunne, koska hallinnan tunne tuo turvaa. Varsinkaan etten voi hallita muita ja muiden tahtoa ja halua johonkin muuhun kuin minun haluni. Tajuta että yksinäisyyden ja hylkäämisen kokemuksen takana on lopulta kuoleman pelko. Jos jään yksin, minä kuolen. Henkiinjäämisvietti. Eläimellisyys minussa. Lauma pitää huolen, jos jään yksin, kuolen. Tarvitsen muita. Luonnolliset eläimelliset vietit minussa ja niiden aiheuttamat vahvat emootiot. Olen syvällä ytimessä jo. Työnnyn yhä pohjempaan. Katson kuolemaa silmästä silmään ja minun on selviydyttävä yksin. Ei ole ketään, joka minut pelastaa. Ainostaan minä voin pelastaa itseni kuolemalla sille, mikä pitää minua halvaannuttavassa otteessaan, sille, mikä kierouttaa elämäni. Valmiina kuolemaan yksin yksinäisyydessä. Yksinäisyydelle ja hylkäämiselle.

Tätä teen koko ajan. Kuolen päivittäin asioille, joita en voi saada. Mitä enemmän kuolen, sitä enemmän koen rauhaa.  Kohtaan päivittäin luopumisen, luovuttamisen, antautumisen elämälle. On minulla Apuri, Jumala tai tietoisuus tai miksi sitä haluan nimittää, joka tapauksessa korkempi voima kuin minä. Hyväksyminen on sana siis. Hyväksyn elämän niin kuin se on. Minulla ei ole muuta keinoa enää elää. Muu keino on liian kuluttavaa, saa minut voimaan huonosti.  Pään iskeminen seinään sattuu. Ja tiedättekö mitä, elämä kaikilla tasoilla on helpottunut ja rentoutunut. Rauha! Todellinen vapaus! Voisin sanoa, että koen olevani kotona. Suunnaton kaipaus jonnekin on loppunut. Elämä testasi minua. Tämä tuntuu nyt niin kuin se olisi ollut loppututkinto, jossa joudun käyttämään kykyäni olla itseni kanssa rehellisesti yhä enemmän ja enemmän tässä hetkessä ylitsepääsemättömän vaikeasta kokemuksesta huolimatta. Pääsemättä karkuun itseäni.  Ymmärrys kurssien ja työpajojen tuomasta arvosta elämääni on selkeytynyt ja ymmärrys, että elämä toi eteeni pakolta tuntuvan tilanteen, koska olin valmis, vaikkei siltä tuntunut, käsittelemään vaikean traumaattisen tunteen ypöyksin. Ja yksin sen olisin joka tapauksessa joutunut kohtaamaan vaikka kädestäni olisi pitänyt kymmenen terapeuttia tai ystävää. Tämä kohtaaminen hylkäämisen kanssa, poisti sen. Olen vakuuttunut, ettei se enää koskaan samalla voimakkuudella iske minuun.  Luottamus, että elämä kantaa, on käsinkosketeltavaa. Vastuun ottaminen omasta elämästä täysin. Valintojen tarjottimen eteen tuominen. Tuntuu, ettei ole enää kysymys minusta, vaan jostain suuremmasta. Ihan kuin henkilökohtainen tarinan kerronta tai kärsimys olisi väistynyt, tai ainakin liekki pienentynyt. Kollektiivisuus ja yhteisen rakentaminen tuntuu tärkeämmältä kuin minä itse. Yksin olo on erilaista taas. Hyvää ja lämmintä. Rakkaus tuntuu ja on. Ilo on kuplivaa ja keveys on tullut raskauden tilalle. Ja nyt tunnen olevani  täysi ja täyteläinen ja tyydytetty kaikilla tasoilla, että välillä ajattelen, että mihin minä sitä toista tarvitsen (lue parisuhde).Vapaa toisesta, mutta avoin todelliselle rakkaudelle myös toisen kanssa.

Itsensä ja elämänsä oivaltamiseen, sen tarkoituksellisuuden löytymiseen, ei ole mitään kaavaa tai metodia. Loppu peleissä jokainen meistä joutuu kohtaamaan elämänsä  ja itsensä yksin, ja kuoleman. Minun kohdalla prosessi tapahtui näin, ehkä se oli tarkoitettu niin. Kehoni viisaus koki muodonmuutoksen "armosta" ja yht'äkkiä elämä alkoi voittaa ja valoa virrata ja sietokykyni yksinäisyyden tunteelle vahvistui. Hylkäämishaava alkoi saada ohutta parantumisen verhoa pinnalleen ja tulee paksummaksi koko ajan. Huomautan, että tämä ei todellakaan tapahtunut yhdessä yössä eikä kahdessa. Syvää masennustilaa kesti monta kuukautta ja tajusin, että oikeastaan olin ollut masentunut koko aikuisikäni syvällä itseni pohjalla. Viime vuosina se oli peittynyt kaiken elämyksellisyyden alle ja valtavien muutosten neljän seinän sisältä ihmisten eteen, ja ennen sitä olin riippuvuusparisuhteissa ja muissa traumaattisissa elämäntilanteissa kuten kolari ja siitä seuranneet leikkaukset yms.
  Koitko  ihmeparantumisen, vinoili eräs ja suuttui ja katkaisi välit, kun aloin voida hyvin. No, näinkin voi sanoa, että kyllä. En tuntunut tekevän mitään, ainoastaan luovutin.

 Kun olen sinut yksinäisyyteni kanssa, voin antaa myös toisille turvaa intensiivisellä läsnäololla. Lohtu, jonka olen löytänyt sisältäni, kasvaa sitä jakaessa toisille. Yksinäisyydessä ei ole mitään pelottavaa kun päästää irti ( kammottava sana, mutta olen rauhassa nyt senkin kanssa) ja sukeltaa sinne. Siellä odottaa rauha ja rakkaus ja tasapaino. Huomaan aidon myötätunnon itseäni ja toisia kohtaan kasvaneen, tosi tarpeen jakaa sitä hyvää mitä koen itse. Selkeys omista rajoista ja jalat maassa tunne on voimakas. Enemmän omassa itsessä ja omassa kehossa. Hyvä olo on kokonaisvaltaisesti laaajentunut kaikille elämäni alueille. Trauman aiheuttama negatiivisuus ei enää valuta myrkkyään. Ja jos jotain nousee, huomaan sen kyllä.  Koen oman maskuliinisen energian kasvun huikeena itseluottamuksena ja rohkeutena samalla kun treenaan lisävoimaa oikeaan jalkaani (vammautunut jalkani). Oikea maskuliinen puoli.  Mitä enemmän saan konkreettista lihasvoimaa ja kantavuutta siihen sitä enemmän tunnen kasvavani omassa voimassani. Liekehön tapahtuu vielä lisää ihmeitä, että kävelykeppi saa lopullisesti kyytiä jonain päivänä.

Selkounien maailma taisi kertoa minulle sanomansa myös. Loppukohtaus viimeisimmistä kuolemaunesta. On väkijoukko ja karnevaalitunnelma. Ihmiset liikkuvat eteenpäin iloisesti myllertäen ja tanssien. Sitten näen itseni punaisessa toppatakissa nauraen, kauniina, elämäniloisena. Ja se joka näkee, on Minä. Tämä valo Minä on minun edessä ja liikkuu taaksepäin samalla kuin minä liikun eteenpäin. Minä punatakkinen olen menossa kuolemaan. Valo Minä näkee selvästi kaikki yksityiskohdat kuten alaspäin suuntautuvan katseen ja ripset, minun vienon hymyn ja pelottoman valmiin asenteeni. Punatakkinen minä on valo Minän edessä, olemme lähekkäin, kasvotusten. Valo, tietoisuus sanoo punatakkiselle "tuo on pelkkä ruumis, ja se on vain mikä kuolee, mutta tämä pysyy". Tämä tarkoittaa sitä valtavaa rakkautta ja hyvyyttä, jonka tunnen unessa koko ajan laajentuneessaa sydämessäni. Valominä ottaa punatakkisen minän armolliseen halaukseen ja valominä ja punatakkinen sulautuvat yhdeksi. Herään ja itken valtoimenaan lähes aamuun asti puhdistavaa itkua. Sydämessäni tuntuu pohjattomalta ja kuumalta. Pakahduttava rakkaus.

Suru ja rakkaus.
Elämä ja kuolema.
Yhtä.

Loppuja

Tieto isäni lähestyvästä kuolemasta rauhoitti. Kiireinen ja uutuutta ja erilaisia loppuja täynnä oleva syksyni hidastui ja pulssini sai levollisemman sykkeen. Ikään kuin ylleni olisi pudotettu suojaviitta, joka saa hengitykseni tasaantumaan ja sieluni hitaammalle liekille, ja joka antaa luottavaisen tietoisuuden siitä, että selviän tästä elämän vaiheesta.

Odottava kuolema nurkan takana hetkenä minä hyvänsä suhteuttaa asioita. Kuolema on väistämätön eikä se odota, jos se on tullakseen. Sitä ei voi anella olemaan tulematta tai tulemaan myöhemmin, sille ei voi sanoa, etten ole vielä valmis luopumaan elämästä, omastani tai toisen. Elämän ja kuoleman välille ei voi jäädä roikkumaan, olla välillä elossa ja välillä kuollut. Lopullisuus on se, minkä edessä ei ole vaihtoehtoja, minkä edessä ei voi muuta kuin ottaa vastaa se, mitä annetaan. Meiltä ei kysytä. On vain alistuttava ja toteltava kuolemaa.


Siksi se saa aikaan minussa rauhan. En voi jäädä veivaamaan välitilaan. Olla tai ei olla. Tämä on. Kuolema on. Piste. Selkeä yksioikoisuus, minulle ei anneta vaihtoehtoja. Isälle ei anneta vaihtoehtoja. Isälle on helpotus palata lopulliseen kotiin täältä maan päältä. Muistamaton, puhumaton, ymmärtämätön naurava hampaaton vanhus jo monen vuoden ajan. Yksinäinen ja hyljätty mies, jota en tunne. Mies, joka hylkäsi meidät kaukaisessa ajassa, kaukaisessa maassa. Mies, jota kohtaan tunnen myötätuntoa ja ymmärrystä ja aitoa rakkautta kaikesta menneestä ja menetetystä huolimatta. Tai voiko menettää jotain, mitä ei ole ollutkaan ? En tiedä, mitä sana isä tarkoittaa. Isä on antanut minulle elämän, muuta en tiedä. Olen kiitollinen tästä elämästä. En voisi olla kenenkään muun tytär.

Kauneus ja suru on tunne tai oikeammin tila, minkä aika ajoin tunnen. Nyt tunnen sen taas. Elämän edessä antautuminen, elämän aalloille heittäytyminen ja siihen luottaminen ja samalla menetyksen tunteminen suonissa ja siihen kiitollisuus ja hyväksyminen sekoitettuna ja vähän armollisuutta ja syvää surua ripoteltuna sekaan ja kuorrutus puhtaalla ja aidolla rakkaudella. Kauneuden ja surun sekasoppa on vapaa kaikesta syytöksestä ja katkeruudesta. Siinä ei ole mitään, mihin kiinnittyä, mihin takertua. Kauneuden eli rakkauden ja surun keitos on tiloista vapain, tila, jossa on syvin ymmärrys elämästä. Se on avoin elämälle ja kuolemalle, se sanoo, ota minut, olen sinun elämä. Kauneuden ja surun yhtäaikaisuus on pysähtyminen elämälle ja kuolemalle, se on läsnäolon täydellinen ilmentymä tässä hetkessä. Se on luopumista, periksi antamista, irti päästämistä, surun ja menetyksen kokemista yhdistettynä kiitollisuuteen. Kauneus ja suru yhdessä on syvin hiljaisuus minussa, puhdistava olotila, aitous ja pyhyys. Se on elämän tarkoituksen hetkellinen oivallus. Elämä ja kuolema ja rakkaus, niiden risteyskohta. Puhtain puhtaus. Rakkauden antamisen tila, kaiken pois antamisen tila. Kaikki ja ei mitään. Pilkahdus jumalallisuudesta. Häivähdys Ykseyttä. Taajuus, johon jäisin iäksi. Arkihuolesi pois heitä -tila.

Yksinäisyys muuttaa muotoaan. Parisuhderakkauden loputtua yksin olemiseni keveys ja halu ja toivomus ei olekaan niin kevyttä. Yksin olemiseni muuttuu pelottavammaksi ja raskaammaksi ja yksinäisemmäksi. Kun ei olekaan sitä omaa ihmistä siellä jossain, puhelinsoiton tai tekstiviestin päässä. Haluni olla yksin on minulle elinehto ja kaipuuni yksin oloon on suuri. Se aiheuttaa suurimpia ongelmia parisuhteissani. Ymmärrettävästi. Kun minulla on oma ihminen taustalla elämässäni, yksin olo on nautinnollista, turvallista. Nyt yksinäisyys tuntuu joka solussa, painaa hartioita ja kiristää päänahkaa. Tosin isän kuoleman läheisyys tuo siihen rauhaa ja avaruutta ja pystyn olemaan siinä ilman paniikkia. Tunnen, että olen osa jotain suurempaa kokonaisuutta ja elämä on jotain paljon syvempää. Minun ei kuitenkaan tarvitse luopua rakkaudesta rakastettuani kohtaan, saan edelleen rakastaa häntä, vaikkemme ole yhdessä. Minun ei tarvitse teeskennellä, etten kaipaa häntä ja rakasta häntä edelleen, ja se helpottaa. Helppoa se ei ole, erota rakkaudessa, ilman näkyvää syytä. Luopuminen parisuhteestani mahdollistaa minulle puhtaamman rakkauden häneen.

Yksinäisyyden syvä rohkea kohtaaminen kaikkine epämiellyttävine tunteineen syventää olemistani. Yksinäisyyden käsin kosketeltava muoto on uutta ja tunnen sen näin voimakkaana, kun en juokse sitä karkuun vaan otan sen vastaan hiljaisuudessa ja läsnäolossani tälle hetkelle. Olen yhtä yksinäisyyden kanssa. Olen yhtä luopumisen kanssa. Luovun kaikesta ja otan kaiken vastaan mitä tulee.

Samaan aikaan onnellinen ja surullinen. Minä olen. Onnellinen siitä hyvästä, mitä tunnen sydämessäni, rakkaudesta elämään. Elämän ihmeestä. Oman elämäni ihmeestä,  siitä aiheesta, mistä tämän blogini aloitin. Tapahtuuko ihme, tuleeko minusta tässä elämässä tanssin ohjaaja. Vital Development -koulutus loppui. Kahden vuoden taival ihanien ihmisten kanssa, joista on tullut minulle ystäviä ja läheisiä. Ainutlaatuinen yhteinen vaihe loppui, hieman haikea olo. Kyllä vaan, saan levittää Vital Development tanssin ilosanomaa eteenpäin, minun mielenterveyteni pelastajaa ja elämäni tarkoituksen antajaa, pelkojeni kohtaamisten alulle panijaa, uuteen lähtemisen innon antajaa, halun antaa muille rakkautta ja hyvää ja ohjata ihmisiä heidän oman valonsa lähteelle. Nyt se ei tunnu enää ihmeeltä vaan itsestään selvyydeltä. Hehkuttaminen ja yli-innokas tuulettaminen ei tunnu enää tarpeelliselta. Tämä tapahtui, minkä pitikin tapahtua. Tämä on paikka elämässä, jossa minun kuuluu olla. Totuuden ihme.

Luopuminen tekee alastomaksi, läpinäkyväksi. Halu olla aito, aidompi, aidoin. Halu pudottaa viimeisetkin epärehellisyyden rippeet elämästä, päälle liimatut tekopyhyydet, jotka lentävät päin näköä. Ei maskeja, ei muovia, ei keinotekoista olevinaan olemista. Vaan lihaa, verta, suoraa katsetta, jalkoja maassa, ihon kosketusta, totuutta tässä hetkessä, rehellisyyttä itselle.

Hyvästi isä, hyvästi rakas, hyvästi vanha elämä !

Täältä tullaan Uusi Elämä !

Muutos

Kirjoitin uuden blogitekstin toissa viikonlopun Hellyyden taide tanssityöpajan tunnelmista eilen ja vähän menneisyydestä pilkahtavista muistoista ja luin sen ja painoin sitten delete-nappia. Huomasin, että tekstini olivat alkaneet muistuttaa rakeenteeltaan toisiaan, no joo, jokaisella on se oma tyylinsä kirjoittaa, ja huomasin, ettei tämä ole enää minua, oma kirjoitusmuottini ja nuottini eivät minulle enää tuntuneet rehellisiltä. Kirjoitin eiliseen tekstiin menneisyydestä pitkän kappaleen koskien isä-suhdettani ja paria pitkää parisuhdettani ja suhdetta veljeeni ja jopa kouluaikojen tunnelmia ja pelkoja ja vastenmielisyyksiä. Minua ällötti. Ei minulle tehnyt pahaa nämä muistot eikä niihin liittynyt mitään tabua tai kipua sillä hetkellä, mikä olisi estänyt kirjoittamisen. Kipua toki on liittynyt paljonkin noihin aiheisiin menneisyydessä, mutta ei nyt. Se, mikä minua ällötti, oli veivaaminen ja analysointi. Toki muistojen kirjoittaminen on ihan fine, jos sillä hetkellä oikeasti siihen on tarvetta ja halua ja siihen on polttava kipinä ja se antaa jotain tai sille on vielä niin sanotusti tilaus. Lukiessani tekstiäni tajusin, että minun tilaukseni oli päättynyt. En voinut julkaista sellaista soopaa, mikä ei sillä hetkellä enää pitänyt paikkaansa. Niin, olihan se kaikki totta, mutta tunnelma minussa on nyt niin eri tasolla, etten voinut pelkän syvää luotavaan kirjoituksen luomisen takia sitä eetteriin heittää. Vielä kuukausi sitten tarpeeni oli toinen ja tilaus käsitellä asioita oli eri. Tuntuu, että olen siirtynyt jo uuteen ulottuvuuteen. Ja aina vain nyt. Tilauksen voinee tarpeen vaatiessa uusia ; )

Vanhan nykyhetkeen tuominen tai tuomatta jättäminen on tehnyt muutoksia myös kehooni. Käyn kehoterapeutilla, tosin harvakseltaan nykyään, ja siellä tuli ilmi tuo seikka. Ero ja suuri muutos oli tapahtunut selässäni, pitkissä selän lihaksissa, fileissä. Vasen puoleni on selkeästi vahva kantava minua pystyssä pitävä puoleni ja oikea puoli herkkä tunteiden ja menneisyyden kipujen pesäke. Oikeaa puolta on vain vähän tarvinnut hoitaa, kun jo syvältä purkautuva kipu on tullut pintaan ja saanut nyyhkytyksen rintaani. Vasen puoli on ollut kova ja pinkeä, ja tunteilla ei siellä ole ollut sijaa. Tunsin terapeuttini käsitellessä oikeaa puoltani, että siellä on uusi rauha, uusi vahvuus, syvällä minussa on paljon vielä käsittelemätöntä kuonaa ja menneisyyden kipua. Olin tietoinen siitä, mutta sen hyväksyminen, että näin on ja että elämäni on ollut sellaista kuin on, soljui lohduttavana tyynenä aaltona sisälläni, pieni häivähdys surusta, rauha oli paljon suurempi kuin suru. Vasen puoleni oli sitä vastoin pehmentynyt ja antanut periksi. Tunsin, että ymmärykseni oli suuri ja että voin välillä ihan oikeasti antaa periksi, ettei minun tarvitse jaksaa ja kannatella kuormaa harteillani ja että saan vaan olla, olla sellainen kuin olen. Siellä oli myös hyväksyntää itseä ja elämää kohden. Tasapaino ja harmonia oli vallannut selän, siis minut. Sellainen kauneuden (=rakkauden) ja surun yhtäaikanen kokeminen elämästä, kaikesta elämästä, ei vain omasta. Toisista ihmisistä eri puolilla maapalloa, luonnosta, eläimistä, avaruudesta, jumalasta ja ikuisuudesta ja ajattomuudesta ja iättömyydestä, koko skaalasta, mitä elämä pitää sisällään. Suuri laajentuminen minussa, jonka tunnen paisti kehossani myös sielussani. Varsinkin sydän alueen chakra tuntuu avautuneen, avaruus siellä. Hengitys virtaa uudella tavalla vailla lukkoja, uusi kirkkaus ja selkeys. Vanhaa olen polttanut ihan kirjaimellisestikin roviolla, mutta enemmän kuvaannollisesti, mikä tuntuu silkkisenä keveytenä niin ruummiillisesti kuin henkisestikin.

Se timantti, mikä minun sisälläni, jokaisen ihmisen sisällä, on odottanut löytymistään, hioutuu ja muuttuu säteilevämmäksi aina vain. Koen, että tämä timantti on elämän suurin lahja ihmiselle, minulle. Tunnen kiitollisuutta ja nöyryyttä sen edessä ja sen kanssa, kun koen sen kauneuden ja ilon ja valon. Ego vaikenee sen edessä eikä voi ottaa kunniaa siitä itselleen. Ego voi ainoastaan kohdata menneisyyden haamut ja pelot ja jännityksen ja polttaa ne tulessa.

Elämän tietoisuuden ymmärtäminen tapahtuu jokaisen henkilökohtaisen oivaltamisen kautta. Kun oivaltaa totuuden joka hetkessä, huomaa edes pilkahduksen siitä mielen taustalla olevasta armosta tässä hetkessä, silloin tietää. Jossain vaiheessa omasta tarinasta saa tarpeekseen ja minulla on nyt tuo hetki ja tajuan, että parantumista on tapahtunut paljon. Ei minulle kukaan vieläkään lupaa ruusutarhaa eikä jatkuvaa hyvää oloa, mutta minä hyväksyn tuon totuuden ja olen läsnä kaikelle, mitä tapahtuu. Onhan mahdollista kokea kaikki ihmisenä olemisen myötä -ja vastoinkäymiset ja silti olla tietoinen ja saada voimaa todellisesta olemuksestaan?