Muutos

Kirjoitin uuden blogitekstin toissa viikonlopun Hellyyden taide tanssityöpajan tunnelmista eilen ja vähän menneisyydestä pilkahtavista muistoista ja luin sen ja painoin sitten delete-nappia. Huomasin, että tekstini olivat alkaneet muistuttaa rakeenteeltaan toisiaan, no joo, jokaisella on se oma tyylinsä kirjoittaa, ja huomasin, ettei tämä ole enää minua, oma kirjoitusmuottini ja nuottini eivät minulle enää tuntuneet rehellisiltä. Kirjoitin eiliseen tekstiin menneisyydestä pitkän kappaleen koskien isä-suhdettani ja paria pitkää parisuhdettani ja suhdetta veljeeni ja jopa kouluaikojen tunnelmia ja pelkoja ja vastenmielisyyksiä. Minua ällötti. Ei minulle tehnyt pahaa nämä muistot eikä niihin liittynyt mitään tabua tai kipua sillä hetkellä, mikä olisi estänyt kirjoittamisen. Kipua toki on liittynyt paljonkin noihin aiheisiin menneisyydessä, mutta ei nyt. Se, mikä minua ällötti, oli veivaaminen ja analysointi. Toki muistojen kirjoittaminen on ihan fine, jos sillä hetkellä oikeasti siihen on tarvetta ja halua ja siihen on polttava kipinä ja se antaa jotain tai sille on vielä niin sanotusti tilaus. Lukiessani tekstiäni tajusin, että minun tilaukseni oli päättynyt. En voinut julkaista sellaista soopaa, mikä ei sillä hetkellä enää pitänyt paikkaansa. Niin, olihan se kaikki totta, mutta tunnelma minussa on nyt niin eri tasolla, etten voinut pelkän syvää luotavaan kirjoituksen luomisen takia sitä eetteriin heittää. Vielä kuukausi sitten tarpeeni oli toinen ja tilaus käsitellä asioita oli eri. Tuntuu, että olen siirtynyt jo uuteen ulottuvuuteen. Ja aina vain nyt. Tilauksen voinee tarpeen vaatiessa uusia ; )

Vanhan nykyhetkeen tuominen tai tuomatta jättäminen on tehnyt muutoksia myös kehooni. Käyn kehoterapeutilla, tosin harvakseltaan nykyään, ja siellä tuli ilmi tuo seikka. Ero ja suuri muutos oli tapahtunut selässäni, pitkissä selän lihaksissa, fileissä. Vasen puoleni on selkeästi vahva kantava minua pystyssä pitävä puoleni ja oikea puoli herkkä tunteiden ja menneisyyden kipujen pesäke. Oikeaa puolta on vain vähän tarvinnut hoitaa, kun jo syvältä purkautuva kipu on tullut pintaan ja saanut nyyhkytyksen rintaani. Vasen puoli on ollut kova ja pinkeä, ja tunteilla ei siellä ole ollut sijaa. Tunsin terapeuttini käsitellessä oikeaa puoltani, että siellä on uusi rauha, uusi vahvuus, syvällä minussa on paljon vielä käsittelemätöntä kuonaa ja menneisyyden kipua. Olin tietoinen siitä, mutta sen hyväksyminen, että näin on ja että elämäni on ollut sellaista kuin on, soljui lohduttavana tyynenä aaltona sisälläni, pieni häivähdys surusta, rauha oli paljon suurempi kuin suru. Vasen puoleni oli sitä vastoin pehmentynyt ja antanut periksi. Tunsin, että ymmärykseni oli suuri ja että voin välillä ihan oikeasti antaa periksi, ettei minun tarvitse jaksaa ja kannatella kuormaa harteillani ja että saan vaan olla, olla sellainen kuin olen. Siellä oli myös hyväksyntää itseä ja elämää kohden. Tasapaino ja harmonia oli vallannut selän, siis minut. Sellainen kauneuden (=rakkauden) ja surun yhtäaikanen kokeminen elämästä, kaikesta elämästä, ei vain omasta. Toisista ihmisistä eri puolilla maapalloa, luonnosta, eläimistä, avaruudesta, jumalasta ja ikuisuudesta ja ajattomuudesta ja iättömyydestä, koko skaalasta, mitä elämä pitää sisällään. Suuri laajentuminen minussa, jonka tunnen paisti kehossani myös sielussani. Varsinkin sydän alueen chakra tuntuu avautuneen, avaruus siellä. Hengitys virtaa uudella tavalla vailla lukkoja, uusi kirkkaus ja selkeys. Vanhaa olen polttanut ihan kirjaimellisestikin roviolla, mutta enemmän kuvaannollisesti, mikä tuntuu silkkisenä keveytenä niin ruummiillisesti kuin henkisestikin.

Se timantti, mikä minun sisälläni, jokaisen ihmisen sisällä, on odottanut löytymistään, hioutuu ja muuttuu säteilevämmäksi aina vain. Koen, että tämä timantti on elämän suurin lahja ihmiselle, minulle. Tunnen kiitollisuutta ja nöyryyttä sen edessä ja sen kanssa, kun koen sen kauneuden ja ilon ja valon. Ego vaikenee sen edessä eikä voi ottaa kunniaa siitä itselleen. Ego voi ainoastaan kohdata menneisyyden haamut ja pelot ja jännityksen ja polttaa ne tulessa.

Elämän tietoisuuden ymmärtäminen tapahtuu jokaisen henkilökohtaisen oivaltamisen kautta. Kun oivaltaa totuuden joka hetkessä, huomaa edes pilkahduksen siitä mielen taustalla olevasta armosta tässä hetkessä, silloin tietää. Jossain vaiheessa omasta tarinasta saa tarpeekseen ja minulla on nyt tuo hetki ja tajuan, että parantumista on tapahtunut paljon. Ei minulle kukaan vieläkään lupaa ruusutarhaa eikä jatkuvaa hyvää oloa, mutta minä hyväksyn tuon totuuden ja olen läsnä kaikelle, mitä tapahtuu. Onhan mahdollista kokea kaikki ihmisenä olemisen myötä -ja vastoinkäymiset ja silti olla tietoinen ja saada voimaa todellisesta olemuksestaan?