lauantai 17. helmikuuta 2018

Kuolema traumalle

Kuolema unet ovat vaivanneet minua pitkään. Itse asiassa ne ovat lucid dreams, selkounia, joissa jossain määrin voin vaikuttaa unien sisältöön ja tiedän sen olevan unta, mutta silti ne tuntuvat todemmilta kuin unet joissa en tiedosta unen laatua. Selkounissa voin esim. lentää. Olenkin lentänyt kotkana aavikon yllä kuullen ja nähden siipieni majesteettisen havinan, olen lentänyt kolmipyöräiselläni ja tehnyt taitolentoa sillä. Ennen kuin minulla oli ajokorttia, ajoin autoa. Siis kontrolloidusti ja ohjaten itse unta ja tekemisiä siinä. Aina kun herään niistä, hieman on vapiseva olo, kun jotain outoa niissä on myös, kuten voimakas tuuli joka pyörittää minua tai näen olioita. Yleensä ne päättyvät kirkkaaseen valoon, mutta silti olen jähmettyneenä sängyssäni hetken aikaa. Mutta nämä joissa on kuolema läsnä voimakkaasti ovat olleet liian pelottavia. Yksi niistä seurasi minua unesta herättyäni valveille.....



Viime kuussa ollessani matkalla Fuerteventurassa pilkkopimeässä isossa hotellihuoneessani olin kuolemaleirillä. Kolkossa rakennuksessa oli ruumita pinossa ja minä yhden pinon päällimmäisenä. Elossa. Kuulin äänekkeitä lähestyviä marssiaskeleita tulevan kohti pinoa ja teeskentelin kuollutta, jotta henkeni säästyisi. Kun askeleet olivat kohdallani, heräsin hotellihuoneeni sängyllä, mutta askeleet jatkuivat huoneessani sänkyni yläpuolella ja käännyin äänien suuntaan ja näin hahmon, joka yrittti iskeä minua jollain pitkävartisella ja tappaa minut. Kauhun hetket kestivät onneksi lyhyen aikaa, mutta tuntuivat ikuisuudelta. Muistin joitain ohjeita tällaisten olioiden karkoittamiseksi erään kurssikaverin taholta ja noudatin niitä ja hahmo katosi.

Oli syy mikä tahansa, mistä nämä unet tulevat, ne tuntuvat virittäytyvän silloin, kun minun elämässäni on muutoksen tuulet tai olen erityisen valoisassa olossa. Kesällä ja syksyllä olinkin siunattu tältä osin, koska oloni oli kaikkea muuta kuin valoisa ja kirkas. Ihmettelin ja vähän ikävöinkin näitä öisiä jännitysmomentteja.




Keväällä olin uupunut ja olin sisäisesti pakotettu tekemään lopettamispäätöksen työpajojeni osalta. Olin väsynyt ja pettynyt. Olin pettynyt varsinkin niin sanottuun henkisyyteen( ks. edellinen blogiteksti) ja siihen, ettei minua oltukaan parannettu. Joku ulkopuolinen taho siis ei ollutkaan parantanut syvintä haavaani, joka on hylkäämistrauma, joka on ohjannut elämääni kaikilla tasoilla koko elämäni, vaikken sitä aina olekaan tiedostanut. Automaatio-ohjauksella käynyt minä. Oliko luvattu parantumista, joku kysyi. Ei ehkä, mutta kaikesta positiivisesta hehkutuksesta sen käsityksen voi tavallinen tallaaja kyllä saada, että on luvattu. En mene tähän sen enempää, mutta ehkä joitain asioita voisi tehdä toisin ja vastuuntuntoisemmin ja kertoa myös mahdollisista haittavaikutuksista toisin sanoen, mitä kaikkea kuuluu paranemisprosessiin. Että vaaditaan valtavaa vuosien kasvua ja voimaa ennen kuin todelliset muutokset tapahtuvat arjessa, ainakin jos pohjalla on trauma, joka ohjaa  elämää. Tosin alunperin en lähtenyt parantumaan mistään, kun aloitin käymään näissä erilaisissa työpajoissa. En tiennyt, että minun pitäisi parantua jostain. Parisuhdekuvioni toisti tosin samaa kaavaa, mutten tiennyt sen merkitsevän jotain syvempää ongelmaa.  En tiennyt, että minulla oli hylkäämistrauma ennen kuin olin pari vuotta näissä käynyt. Kuka sen minulle olisi kertonut? Äitikö? En ollut menossa terapiaan, vaan ensin tanssimaan ja sitten hengittämään ja sitten sitä ja sitten tätä. Ja sitten olinkin koukussa kaikkeen siihen kokemuksellisuuteen, johon verrattuna arkielämä tuntui tylsältä.  Toki monia positiivisia elämän muutoksia rohkenin lähteä toteuttamaan elämässäni jo varhaisessa vaiheessa henkistä matkaani, vaikka tärisinkin pelon sekaisin tuntein. Uskalsin uhmata pelkojani, vaikka ei se jännityksen tunne ikinä poistunut. En tiedä, miten tarkoituksenmukaista on vuosikausia mennä kohti pelkoja ja pitää stressitasoa korkealla. Vai olisiko terveydelle ja itselle suotavampaa kuunnella itseään ja rajojaan ja myöntää että jonkin mukavuusalueen ylittäminen on yksinkertaisesti liikaa? Ehkä se miten kursseilla opittu "joku" integroidaan elämään olisi hyvä keskustelun aihe ja ehkä joillakin kursseilla vähemmän olisi enemmän eli mentäisiin vähitellen traumaan, ns. titraatio.  Kuitenkin kaikki ollaan aloittelijoita, untuvikkoja jossain vaiheessa, jos tälle tielle lähtee, ennen kuin itsetutkiskelun myötä oppii itsestä ja toisista ja elämästä ja viisastuu. Toki vastuu on aikuisella ihmisellä itsellä, mutta siihen asti kun ymmärtää trauman koko kuvan ja sen miten se toimii meissä, olisi hyvä jos olisi tiedossa ennakkoon, että elämässä trauma voi aktivoitua pahoin, kun sitä lähtee sorkkimaan  ja miten selviydyn siitä, jos minulla ei ole ketään läheistä tai verkostoa ja vaikka olisikin. Vai selviänkö? Ja olenko silti valmis lähtemään matkalle?

 Tarkoitan siis koko ajan traumatunnetta, johon pudotaan kuin suohon ja joka vie mennessään eikä sieltä tahdo päästä ainakaan omin voimin ylös.  Se on eri tason tunne kuin normaali tunne, voimakas tila, lapsen hätä, paniikki, suuri epätoivo. Se ei ole pieni tai suuri raivo, mikä tapahtuu esim. liikenteessä törppöjä kohtaan, se ei ole pieni tai suuri suru, joka kirpaisee hetkittäin milloin mistäkin. Se on kuolema.

Hylkäämistraumani aktivoitui kesällä( eräs mies triggeröi kuinkas muuten) ja sai minut toimimaan paniikinomaisella tavalla ja riippuvuuskäyttäytyminen hetken rauhoittumisen vuoksi syöksi minut rahallisesti ahtaalle välillä. Olin kuin narkomaani, joka ei kestänyt todellisuuden kohtaamista. Koin, että olin pohjattoman yksin ja yksinäinen, masentunut, aamut alkoivat raskaina ja vastahakoisesti nousin kahvin keittoon. Olin varma, ettei elämällä ollut minulle enää tarjottavana mitään hyvää millään tasolla eikä varsinkaan minulla elämälle. Ihan sama vaikka kuolisin. Olisin ollut valmis lähtemään tästä maailmasta, mutta tiesin samalla etten tappaisi itseäni. Alakulo oli jatkuvaa ja syvää ja odotin koko ajan pelastajaani paikalle, joka tulisi ja veisi minut pois tästä kurimuksesta ja sanoisi että kaikki on hyvin.  Prinssi ei tullut (äiti ei tullut). Syytin kaikkia terapeutteja ja ohjaajia, jotka olivat tielleni sattuneet. Koin, että traumani oli avattu kaikilla näillä metodeilla levälleen ja nyt se rehotti verisenä eikä kukaan auttanut. Olin varma, että olin näin revitty auki koska olin kehollisesti tehnyt niin paljon kaikkea tunnetyöskentelyä, että nyt kun ero on off suhteesta iski, putosin syvälle pohjalle emotionaalisesti, suhteettoman syvälle tapahtuneeseen nähden. Itkin koko ajan, ikävöin ja mietin keinoja ja loitsuja (edelleen vaan) kuinka saisin asiat ennalleen. Kammo pimeän syksyn alkamisesta ja kaiken junnaamisesta paikoillaan vei minua yhä murtuneemmaksi. Oli tahmeaa ja turhauttavaa. Mikään ei virannut, jämähtänyt elämä vain. Silloin kun on tässä tilassa, kaikki puheet uhriutumisesta ja valinnoista on turhaa. Koska tässä kohtaa ei voi tehdä valintoja, koska siihen ei ole kapasiteettia eikä edes halua valita muuta kuin se vanha. Halua valintaan ei ole, koska trauma vetää puoleensa niin voimakkaasti, se on täysin sisäsyntyinen syvällä kehossa, ettei siihen tietoinen mieli, ainakaan minun tapauksessa auta vähääkään. Haluaa välttää kuoleman eli pakollisen muutoksen. Ainut keino kuitenkin pelastautua eli jatkaa elämää, on kuolla.

Missään henkisissä riennoissa en tietenkään käynyt, en edes tanssinut. Eristin itseni, vaikka minusta tuntui että minut eristettiin. Kaikki hylkäsivät minut. Tai niin minusta tuntui. Sen verran kuitenkin henkinen elämäntapa oli minuun iskostunut, että meditoin eli hiljennyin aina kun kykenin. Olin itseni kanssa juuri siinä hetkessä juuri sellaisena kuin olin ja annoin itseni kokea mitä kullakin hetkellä koin. Uppouduin yhä syvemmälle. Usein tuli pinnalle tunteita, joiden annoin vapaasti kummuta ulos itkun, äänen minkä tahansa muodossa. Yhä syvemmälle taas. Vajosin ja vajosin ja tein itsetutkiskelua yksin päivittäin ja koko ajan vähitellen. Koin suunnattoman ja tuskallisen yksinäisyyden, jollaista en ollut ennen kokenut ja kohdannut. Mörkö. Se voi olla pelottava kokemus, mutta kun antautuu pelolle, antautuu yksinäisyyden pohjattomuudelle, se voi olla myös helpottavaa. Huomasin että elämän edessä en voi muuta kuin antautua ja luovuttaa ja luopua. En jaksanut enää taistella, halusin rauhaa enemmän kuin mitään muuta. Rauha ei tule haluamalla. Rauha ei tule taistelemalla. Se tulee vain luovuttamalla itsensä elämän haltuun. Surrender.  Kuolla kiinni pitämiselle, tarrautumiselle, pakolle ja pakonomaiselle yrittämiselle, että asiat olisivat toisin kuin minä haluan. Kuolla hallinnan tarpeelle, luulolle, että elämää voi hallita, mikä on täysin inhimillinen tunne, koska hallinnan tunne tuo turvaa. Varsinkaan etten voi hallita muita ja muiden tahtoa ja halua johonkin muuhun kuin minun haluni. Tajuta että yksinäisyyden ja hylkäämisen kokemuksen takana on lopulta kuoleman pelko. Jos jään yksin, minä kuolen. Henkiinjäämisvietti. Eläimellisyys minussa. Lauma pitää huolen, jos jään yksin, kuolen. Tarvitsen muita. Luonnolliset eläimelliset vietit minussa ja niiden aiheuttamat vahvat emootiot. Olen syvällä ytimessä jo. Työnnyn yhä pohjempaan. Katson kuolemaa silmästä silmään ja minun on selviydyttävä yksin. Ei ole ketään, joka minut pelastaa. Ainostaan minä voin pelastaa itseni kuolemalla sille, mikä pitää minua halvaannuttavassa otteessaan, sille, mikä kierouttaa elämäni. Valmiina kuolemaan yksin yksinäisyydessä. Yksinäisyydelle ja hylkäämiselle.



Tätä teen koko ajan. Kuolen päivittäin asioille, joita en voi saada. Mitä enemmän kuolen, sitä enemmän koen rauhaa.  Kohtaan päivittäin luopumisen, luovuttamisen, antautumisen elämälle. On minulla Apuri, Jumala tai tietoisuus tai miksi sitä haluan nimittää, joka tapauksessa korkempi voima kuin minä. Hyväksyminen on sana siis. Hyväksyn elämän niin kuin se on. Minulla ei ole muuta keinoa enää elää. Muu keino on liian kuluttavaa, saa minut voimaan huonosti.  Pään iskeminen seinään sattuu. Ja tiedättekö mitä, elämä kaikilla tasoilla on helpottunut ja rentoutunut. Rauha! Todellinen vapaus! Voisin sanoa, että koen olevani kotona. Suunnaton kaipaus jonnekin on loppunut. Elämä testasi minua. Tämä tuntuu nyt niin kuin se olisi ollut loppututkinto, jossa joudun käyttämään kykyäni olla itseni kanssa rehellisesti yhä enemmän ja enemmän tässä hetkessä ylitsepääsemättömän vaikeasta kokemuksesta huolimatta. Pääsemättä karkuun itseäni.  Ymmärrys kurssien ja työpajojen tuomasta arvosta elämääni on selkeytynyt ja ymmärrys, että elämä toi eteeni pakolta tuntuvan tilanteen, koska olin valmis, vaikkei siltä tuntunut, käsittelemään vaikean traumaattisen tunteen ypöyksin. Ja yksin sen olisin joka tapauksessa joutunut kohtaamaan vaikka kädestäni olisi pitänyt kymmenen terapeuttia tai ystävää. Tämä kohtaaminen hylkäämisen kanssa, poisti sen. Olen vakuuttunut, ettei se enää koskaan samalla voimakkuudella iske minuun.  Luottamus, että elämä kantaa, on käsinkosketeltavaa. Vastuun ottaminen omasta elämästä täysin. Valintojen tarjottimen eteen tuominen. Tuntuu, ettei ole enää kysymys minusta, vaan jostain suuremmasta. Ihan kuin henkilökohtainen tarinan kerronta tai kärsimys olisi väistynyt, tai ainakin liekki pienentynyt. Kollektiivisuus ja yhteisen rakentaminen tuntuu tärkeämmältä kuin minä itse. Yksin olo on erilaista taas. Hyvää ja lämmintä. Rakkaus tuntuu ja on. Ilo on kuplivaa ja keveys on tullut raskauden tilalle. Ja nyt tunnen olevani  täysi ja täyteläinen ja tyydytetty kaikilla tasoilla, että välillä ajattelen, että mihin minä sitä toista tarvitsen (lue parisuhde).Vapaa toisesta, mutta avoin todelliselle rakkaudelle myös toisen kanssa.

Itsensä ja elämänsä oivaltamiseen, sen tarkoituksellisuuden löytymiseen, ei ole mitään kaavaa tai metodia. Loppu peleissä jokainen meistä joutuu kohtaamaan elämänsä  ja itsensä yksin, ja kuoleman. Minun kohdalla prosessi tapahtui näin, ehkä se oli tarkoitettu niin. Kehoni viisaus koki muodonmuutoksen "armosta" ja yht'äkkiä elämä alkoi voittaa ja valoa virrata ja sietokykyni yksinäisyyden tunteelle vahvistui. Hylkäämishaava alkoi saada ohutta parantumisen verhoa pinnalleen ja tulee paksummaksi koko ajan. Huomautan, että tämä ei todellakaan tapahtunut yhdessä yössä eikä kahdessa. Syvää masennustilaa kesti monta kuukautta ja tajusin, että oikeastaan olin ollut masentunut koko aikuisikäni syvällä itseni pohjalla. Viime vuosina se oli peittynyt kaiken elämyksellisyyden alle ja valtavien muutosten neljän seinän sisältä ihmisten eteen, ja ennen sitä olin riippuvuusparisuhteissa ja muissa traumaattisissa elämäntilanteissa kuten kolari ja siitä seuranneet leikkaukset yms.
  Koitko  ihmeparantumisen, vinoili eräs ja suuttui ja katkaisi välit, kun aloin voida hyvin. No, näinkin voi sanoa, että kyllä. En tuntunut tekevän mitään, ainoastaan luovutin.

 Kun olen sinut yksinäisyyteni kanssa, voin antaa myös toisille turvaa intensiivisellä läsnäololla. Lohtu, jonka olen löytänyt sisältäni, kasvaa sitä jakaessa toisille. Yksinäisyydessä ei ole mitään pelottavaa kun päästää irti ( kammottava sana, mutta olen rauhassa nyt senkin kanssa) ja sukeltaa sinne. Siellä odottaa rauha ja rakkaus ja tasapaino. Huomaan aidon myötätunnon itseäni ja toisia kohtaan kasvaneen, tosi tarpeen jakaa sitä hyvää mitä koen itse. Selkeys omista rajoista ja jalat maassa tunne on voimakas. Enemmän omassa itsessä ja omassa kehossa. Hyvä olo on kokonaisvaltaisesti laaajentunut kaikille elämäni alueille. Trauman aiheuttama negatiivisuus ei enää valuta myrkkyään. Ja jos jotain nousee, huomaan sen kyllä.  Koen oman maskuliinisen energian kasvun huikeena itseluottamuksena ja rohkeutena samalla kun treenaan lisävoimaa oikeaan jalkaani (vammautunut jalkani). Oikea maskuliinen puoli.  Mitä enemmän saan konkreettista lihasvoimaa ja kantavuutta siihen sitä enemmän tunnen kasvavani omassa voimassani. Liekehön tapahtuu vielä lisää ihmeitä, että kävelykeppi saa lopullisesti kyytiä jonain päivänä.



Selkounien maailma taisi kertoa minulle sanomansa myös. Loppukohtaus viimeisimmistä kuolemaunesta. On väkijoukko ja karnevaalitunnelma. Ihmiset liikkuvat eteenpäin iloisesti myllertäen ja tanssien. Sitten näen itseni punaisessa toppatakissa nauraen, kauniina, elämäniloisena. Ja se joka näkee, on Minä. Tämä valo Minä on minun edessä ja liikkuu taaksepäin samalla kuin minä liikun eteenpäin. Minä punatakkinen olen menossa kuolemaan. Valo Minä näkee selvästi kaikki yksityiskohdat kuten alaspäin suuntautuvan katseen ja ripset, minun vienon hymyn ja pelottoman valmiin asenteeni. Punatakkinen minä on valo Minän edessä, olemme lähekkäin, kasvotusten. Valo, tietoisuus sanoo punatakkiselle "tuo on pelkkä ruumis, ja se on vain mikä kuolee, mutta tämä pysyy". Tämä tarkoittaa sitä valtavaa rakkautta ja hyvyyttä, jonka tunnen unessa koko ajan laajentuneessaa sydämessäni. Valominä ottaa punatakkisen minän armolliseen halaukseen ja valominä ja punatakkinen sulautuvat yhdeksi. Herään ja itken valtoimenaan lähes aamuun asti puhdistavaa itkua. Sydämessäni tuntuu pohjattomalta ja kuumalta. Pakahduttava rakkaus.

Suru ja rakkaus.
Elämä ja kuolema.
Yhtä.









torstai 1. kesäkuuta 2017

Minuuden uskonto

"Hei Kikka, ootsä tullut uskoon?", naapurin mies heitti minulle viisi-kuusi vuotta sitten. Samaan aikaan tuttavani oli vakuuttunut, että minulla oli meneillään vuosisadan rakkausromanssi törmätessämme kaupan maitotiskillä kun kuulemma säteilin niin ennennäkemättömällä tavalla. Tavallaan molemmat olivat oikeassa. Olin hurahtanut erääseen tanssilliseen metodiin ja vakuuttunut,että tämä pelastaa jokaisen ja maailman myös ja kaikki on rekryttävä mukaan. Ja kyllä olin aloittanut vuosisadan rakkaustarinan itseni kanssa.



Jotkut vanhat ystäväni julmasti ennustelivat "ettei tuo kauaa kestä" ja  "kyllä sä sieltä vielä alas tulet". Jotkut ärsyyntyivät silmin nähden tuputtaessani metodia "ainoana oikeana juuri sullekin" ja kertoivat, "hei, mä en tykkää kuule tanssia epämääräisesti vaan haluan tanssia oikeaa koreografiaa!!!" Itsekseni myhäilin partaani ja ajattelin, että voi raukkaa, kun on niin estoinen ja tukossa itsensä kanssa. Ylimielisyys nosti päätään. Naapurit seuratessaan kiitoani yläilmoihin taas olivat haltioissaan, miten muutuin siitä tukkoisesta ja ahdistuneesta ja pieniä ympyröitä  elävästä oliosta nousujohteiseen säteilyyn ja hurmokseen. Ja kyllä, sitä hurmosta kesti kauan, ihan heti en sieltä alas sinkoutunut. Siinä hurmoksen alkumetreillä tämä bloginikin sai alkunsa.

Aloin tulla tutuksi ihmeellisten uusien sanontojen ja hokemien kanssa. Aluksi olin ymmyrkäisenä, kun uusissa viitekehyksissäni puhuttiin "kaikki vastaukset löytyvät sisältäsi", "elä omaa totuuttasi", "minulla nousee vastustus", "tämä on haasteellinen", "triggeröidä", "kuuntele itseäsi", "meidän välillä aktivoitui keskustelu"....Itsekin aloin käyttää sanastoa ja viljellä sitä kirjoituksissani ja työpajojeni spiikeissä. Ja matkatessani yhä syvemmälle itseeni ja traumoihin "tehdessäni työtä itseni kanssa" luulin loppujen lopuksi tietäväni mitä nämä epämääräiset pehmennetyt sanaparit ja sanat ja sanonnat oikeasti tarkoittavat. Jossain vaiheessa suhteeni itseni kanssa syveni niin paljon ja rakkauden tunne "kumpusi sydämestäni" sellaisella kyydillä, että olin vakuuttunut, että olin universumin valittu ja välitin toisille "valon energiaa" vain "olemalla yhteydessä sydänkeskukseeni". Ja kyllä, olin varmasti johdatuksessa.


Tanssin jälkeen tuli monenmoista kurssia ja työpajaa, kun yksi loppui, suunnittelin jo seuraavaan menoa. Pankkitilini saldo oli kovilla. No, "maailmankaikkeus järjesti" rahat aina jostain, kun "sisäinen kutsu" kävi lähteä uudelle tripille itseeni. Rakkaustarina itseeni lähenteli pienissä määrin alkavaa riippuvuutta näihin välillä melkein yliluonnollisiin tiloihin, mihin edelleen osaan helposti sukeltaa. Olin kiinnostunut vain suhteestani itseeni. Maailmanmeno ja päivän politiikka sai jäädä, Hesarin pinot kerääntyivät pöydälle ja peruin tilauksen. Oman itsen tarkkailu oli joka hetkistä. Tunsin, että minun oli koko ajan kehityttävä, trimmattava "henkisyyttäni", lisättävä yhteyttä sisimpääni ja jumalaan. Minun "oli pysyttävä auki", varsinkin nyt kun ohjasin työpajoja joissa olin vastuussa kolmenkymmenen ihmisen hyvinvoinnista, niin ainakin luulin. Joku pakottava voima sai minut uskomaan, että minun olisi kuljettava "elämän virrassa ja flowssa" ja mentävä koko ajan "mukavuusalueeni ulkopuolelle", jotten jämähtäisi paikoilleen tai juurtuisi siihen missä olen, vaan kohti pelkoja torvet toitottaen ja jännityksiltä päitä katkoen eteenpäin. Ei saa pysähtyä!! Go go!!!! Ei haittaa vakkei se tuntunut hyvältä, kun "uudet haasteet" saivat sisuskaluni melkein vessanpöntöstä alas. Piti jatkaa matkaa. Nyt olen "niin auki", etten tiedä, onko tämä normaalia vai ei. Tunnen ylivoimakkaasti, päivän aikana itken ja nauran, tunnen vihanvirtoja ja syviä surunhetkiä. Tunteet tulevat ja menevät voimakkaina. Minulla on outoja unenaikaisia kokemuksia, yliluonnollisiksi voisi sanoa. Jos puen ne kokemukset sanoiksi, saan kuulostamaan itseni sekopäältä. Ja täytyy rehellisesti sanoa, että sitä usein tunnen olevanikin tässä "aukinaisuudessani" verrattuna normijeppeen. En tiedä, onko tämä hyvä vai paha, vai onko tämä kuusivuotinen "terapiajakso" tehnyt minusta hullun?



Jostain tuli viestiä, että "mikä tahansa on mahdollista." Vammautumiseni autokolarissa on tietysti ollut "minulle lahja" ja kriisi, jota ilman "en olisi sitä mitä nyt olen" ja "se on opettanut minulle paljon," "olen kasvanut sen avulla täyteen potentiaaliini". Kaltaisillani kovia kokeneilla monilla lienee valtava paine tässä positiivisuuden tyranniassa kiltisti alistua hokemaan tuota "totuutta", vaikka syvällä alitajunnan syövereissä totuus on jotain muuta. Ei se, että elämä on kovaa ole varsinainen ongelma, vaan se että meidän pitää teeskennellä ettei se ole. Tosiasiassa tämä elämäni on ollut kivuliasta ja kurjaa ja yksinäistä. Paljon olen tuntenut syyllisyyttä, etten usko paranemiseeni tarpeeksi ja sama vamma on minulla edelleen. Oma vika siis kun kroppani on vieläkin hajalla. En ole vielä tarpeeksi "pitkällä", kun en ole kyennyt parantamaan fyysistä vammaani. Kyllä, "vedän puoleeni sitä energiaa, mitä minussa on", eli aika huonosti minun asiat on tällä saralla. Sama energiani tietysti pätee rakkauteen, siis tässä tarkoitan parisuhderakkautta. Unelmien prinssi ei manifestoinnilla ole tullut eteeni. Edelleen vedän puoleeni surkimuksia. Tämä siis tarkoittaa etten osaa tilata oikein tai minussa on niin paljon negatiivisuutta, että saan "sitä mitä tilaan" jollain tasolla, koska "värähtelytasoni" on niin tummanpuhuva.

Kaikki gurut ja muut, jotka hokevat hokemastaan päästyäänkin "rakasta ensin itseäsi", "se tulee sitten, kun olet valmis", "vielä ei ole oikea aika", "kyllä riität itsellesi kun rakastat itseäsi tarpeeksi", ovat itse yleensä parisuhteessa, mutta väittävät silti että yksin on hyvä ja yksin riittää itselleen ja on jotenkin "väärin" edes kaivata parisuhdetta. Ikään kuin olisin vieläkin puutteellinen ja riittämätön, kun sitä prinssiä ei kuulu. Ja mielen sopukoissa ruoskin itseäni tästä luonnollisesta tarpeesta ja kaipuusta toiseen ihmiseen, juuri siihen oikeaan, ei kehenkään muuhun. Kyllä rakastan itseäni, ja edelleen kritiikistä huolimatta, tunnen valtavaa rakkautta, silti Se Toinen puuttuu. Itseni rakastaminen pelkästään ei minulle riitä.



Mistä sitten kumpuaa tämä voimakas asenteeni nyt? Olen kuutisen vuotta pyörinyt viitekehyksissä, jossa elämäntapana on minuuden uskonto eli itsensä kehittäminen, jota välittää terapeuttien, valmentajien ja elämäntapaopastajien armeija. Kuulen ja luen "joka puolelta", miten pitää muokata itseään ja toteuttaa itseään. Jokainen on hurahtanut omaan lajiinsa joko ihan oikeasti tai pakon sanelemana elantona ja tööttää totuuden torvea juuri siitä, mitä edustaa. Fanaattisuus "omastaan" saa ihokarvani koholle ja tuputtaminen, että "tämän kun käsittelet tai tätä metodia tms.kun teet, niin pelastut."  Sama fanaattisuus, mikä minussa itsessäni on ollut. Kuulen jo korvissani vastustavat kommentit "pitää ymmärtää muita ja sitä, missä kohtaa polullaan he ovat". Otan oikeuden taas marmattamiseen ja menneisyyteeni matkaamisen. Otan oikeuden sanoa haastellisuuden sijasta vaikea ja "minulla nousee vastustus" etten halua!!! Otan oikeuden sanoa, että jokin asia on pelkästään huonoa. Otan oikeuden sanoa, miten stressi iski minuun eikä siitä seurannut mitään hyvää!

Jotkut suuntaukset taas kieltävät kokonaan menneisyyteen uppoamisen, edes terapeuttisessa mielessä. Vaan että, jos on jotain traumaattistakin tapahtunut, eikun lakaistaan maton alle ja ollaan, että ooom vaan. Nytnytnyt ja nyt vaan ja läsnäoloa putkeen. Ihan sama vaikka isäsi heitti kolmikuisen veljesi seinään ja se kuoli, oooom ja simsalabim. Ei kuulkaa, minulle riitti. Ai niin, mutta minähän olen "niin hyvin minun keskuksessa" ja eikös tämä olekin tämä elämä harhaa vaan, unta, josta herään kun olen tarpeeksi valaistunut? Vai miten se meni? Minun pään ovat sekoittaneet niin monet suuntaukset, etten tiedä mihin uskoa ja vähiten voin opastaa ketään tai opettaa ketään hokemalla näitä aforismeja tai terapeuttisia ja henkisiä "oppeja", koska itseltäni on mennyt usko kaikkeen näihin.

Ruumiini arvet muistuttavat, että menneisyyteni on totta. Ystävyksillä ja rakastavaisilla on ollut tapana tutkia ja vertailla toistensa arpia. Ne ovat selviä fyysisiä todisteita menneistä tapahtumista ja kannattelevat lankaa, joka johtaa niiden ajoista nykyhetkeen. Jotta tiedän kuka olen, on minun tiedettävä ja muistettava, mistä tulen.



Toisista ihmisistä minuuden uskonnossa on tullut henkilökohtaisen kehityksen välineitä ja ihmissuhteista väliaikaisia ja vaihtuvia. Parisuhteessa jos "olen paras versio itsestäni", sillä on oikeutus, muussa tapauksessa ei. Samoin ystävyyssuhteet päättyvät "kun ne ei enää palvele minua." Myös tuo "paras versio itsestäsi" on vallalla "joka puolella". Miksi minun pitää "elää täyttä potentiaalia"?

Entäpä jos olisin vaan minun tämä versio itsestäni nyt ja aina? Entä jos en halua kehittyä? Entä jos haluan juurtua tähän? Ei psykokulttuurin edustajan tarvitse antaa  minulle lupaa että "saan nyt tuntea juuri näin kuin juuri nyt tunnen". Totta helvetissä saan!!!

Mitäpä jos eläisin elämäni yksinkertaisesti? En tavoittelesi kuuta taivaalta, tyytyisin kävelemään rantoja pitkin koirani kanssa ja lukemaan normiromaanin silloin tällöin? Katsoisin kielteisiä asioita suoraan silmiin ja hyväksyen ne sellaisina kuin ne ovat? Lopettaisin "itseni etsimisen" ja pysyisin lujana tässä missä olen?






maanantai 12. joulukuuta 2016

Lupa loistaa

Olen onnellinen. Tunnustan sen julkisesti ja avoimesti. Annan itselleni luvan loistaa, annan itselleni luvan voida hyvin. En aio piilottaa kynttilääni vakan alle enkä pienentää itseäni. Tunnustan,etten jaksa enää velloa traumoissa ja kriiseissä tai mennä yleismaailmalliseen valitusmoodiin. Kyllähän kivun kaivelu jossain vaiheessa pitää lopettaa? Viimeistään siinä kohtaa, kun huomaa, että ero arjen olon ja eri työpajoissa saavutetun hyvän olon, bliss what ever autuus tasapaino harmonia you call it, välillä on olematon. Olen siirtänyt elämääni sen mistä alussa näin väläyksiä vain kun aloitin tämän tietoisen matkan itseeni kulkemalla erilaisiin kehollisiin tapoihin tutkia omia tiluksiani ja omaa historiaani.



Olen vapautunut niin paljon, etten oikein enää häpeä mitään. En aio ottaa häpeää siitäkään, että voin hyvin, vaikka välillä syyllisyys piikittää hetken kun kerron onneni toisille ja saan heiton sieltä takaisin. "Kuinka voit puhua rakkaudesta kun elämä on yhtä selviytymistä?" "Tarviiko sen olla pehmeää ja pyöreää? ( oma turvapaikka sisälläni) " Voiko tuo muka olla totta? (hyvä olo). Hetken käy mielessä, etten saa voida hyvin, kun toinen voi huonosti. Hetken mieleni toruu minua "Katso nyt toisen kärsimystä, olisit uskottavampi ihmisenä, jos vähän vielä kärsisit sinäkin." Onneksi minussa on viisas paikka, se pyöreä ja pehmeä, joka oikaisee tunteeni tuossa tuokiossa. Miten minun lisäkärsimys auttaa ketään, itseäni tai toista? Ja kun en keksi enää yhtään kärsimyksen aihetta eikä kehoni tai sieluni syövereistä nouse juuri nyt mitään draamaa tai traumaa, joka saisi minut vatvomaan ja vellomaan. Voin kokea myötätuntoa toista kohtaan ja antaa rakkauteni hänelle. Myönnän kyllä, että vastustus nousee jos heitot suuntaani on kateuden siivittämiä ja valon heijastaminen haastellisempaa silloin. Ehkäpä minun tulee katsoa sitten omaa "puhtauttani" tai sitten ei. Huomata sen ja nähdä ja antaa sitten mennä menojaan ja hengittää vapauteen olla sitä mitä olen, sallien itseni kokea tämä valo ja ihanuus, mikä sisälläni on. Niin, sallinko itseni vihdoin voida hyvin?

Maailmanlaajuisesti on ollut rankka vuosi, monilla henkilökohtaisella tasolla erilaisia taistoja elämän kanssa. Myös minulla. Voisin luetella listan, eikä se lista ole kevyimmästä päästä, olen kirjoittanut niistä aiheista myös blogiini, siskoni traaginen kuolema viinaan ja lääkkeisiin ja sitä rataa. Mutta tiedättekö, olen niin täynnä, olen niin kyllästynyt, olen niin done traumojen suhteen, että siitä voisi vetää jonkun draaman tai terapiakäynnin. Olen hyvää matkaa traumatisoitumassa traumojen käsittelyyn.



Anteeksi kyynisyyteni ( eihän minun pitänyt anteeksi pyydellä!) ja helppohan minun on puhua! Onko muka? Sen helpompaa kuin kenelläkään muullakaan. Myönnän kyllä, että ensin on sukellettava pimeyteen, ennen kuin valo voi täysin loistaa, sukellettava siihen the traumaan tai monikossa meillä monilla. On uskallettava syväsukeltaa, silmät auki koko laajuudeltaan, avattava ja katsottava kaikki kaapit ja nurkat, kolisteltava luurankoja, paukuteltava ovia, kaivaa maata ja multaa, yökittävä munasarjoja, katsoa zombeja ja kuolleita ja kuolemaa, pelättävä niin helvetisti ettei enää jaksa ja luovuttaa sen pelon sinne minne se kuuluu. Antaa sen pois, poisoppia väärät luulot itsestään ja paljastaa itsestään vähitellen sen, mikä on todellista.Se, mitä luulen, että on todellista, onkin valhetta ja se mitä luulen, että on kuvitelmaa rakkaudesta ja totuudesta sisälläni, onkin totta. Ihan toisin päin kuin meille opetetaan koko elämämme ajan. Kuka opettaa? Minä itse. Voin siis opettaa itseni pois tästä harhaisuudesta, että olisin pelkoni ja traumani ja että antaisin niiden hallita elämääni loppuun asti.Pelon seassa menee häpeä. Minulla ne on olleet samassa paketissa. Se, mitä olen pelännyt, sitä olen myös hävennyt.

Saarnaanko nyt? Minäkö? Minähän näen punaista joka kerta, kun joku antaa neuvoja, gurut ja lifecoachit tietää ja opettaa ja ohjaa. En kai syyllisty samaan. Naurua. Minä kuulkaa en tiedä mitään eikä kannata minua kuunnella tai uskoa. Minua elämä lähti viemään tähän valon ja rakkauden suuntaan, niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaakin, kuulin sisäisen kutsun ja kuuntelin ja otin kutsun vastaan suunnittelematta mitään, tavoittelematta mitään, yrittämättä mitään, piirtämättä karttoja ja kaavioita, edes uskomatta itseeni. Pelkäsin vain ja pelkäsin vain, mutta tiesin, että on jotain enemmän kuin se harmaus ja tylsyys ja jähmeys, mikä elämässäni tuolloin vallitsi. No, kai olin onnekas että uskalsin, vaikka pelko oli läsnä vahvasti jokaisessa tilanteessa, missä kohtasin syvimmän pelkoni ja ällöttävimmän häpeäni. Ja en kuollut niihin tilanteisiin, mikä siinä kohtaa olisi tuntunut helpotukselta. Mieluummin kuolen kuin kohtaan pelon, joka estää minua elämästä vapaasti sitä mitä olen, oli tilanteeni vielä hetki sitten. Sieltä olen kiivennyt, en määrätietoisesti, vaan elämän virran kuljettamana tähän ihanaan oloon ja tasapainoon, mikä jatkuu ja jatkuu huolimatta siitä, mitä ulkoisessa tapahtuu. Tunteet tulee ja menee ja puran ne kehollisesti usein saman tien, jos mahdollista, karjun auton ratissa, jos joku tuntuu törtteilevän liikenteessä, itken metsäpolulla tai jopa kahvilassa, jos joku minua liikuttaa tai surettaa, annan naurun ryöpsähtää vatsan pohjasta kauppakeskuksessa tai bussissa, huokailen ja huudahtelen kotona. Ja laulan. Ja ääneni kumpuaa nykyään munasarjoista. Ja  tiedättekö, mikä minua liikuttaa eniten? Kun löydän kaiken tunteiden sekamelskan keskeltä jälleen rakkauden ja rauhan keskuksen sydämestäni ja vatsan uumenistani ja olen kotona sielussani ja jumala tai mikä tahansa se voima onkin valuu minuun ja sulattaa minut siinä hetkessä hellään suloisuuteen ja turvaan. Se onkin itkun paikka, ja naurun, ja sitten se onkin yhtä itkua ja naurua. Onnesta ja onnellisuudesta. Jonka jälkeen seesteinen rauha, neutraali tasapaino. Kyllähän onnen kukkuloilla oleminen käy sydämen päälle, kun on koko ajan into pinkeenä, niin että rauhan satamaan saapuessani, jossa kaikki vain on, on helpotus. Tasainen tyyneys, varma juurevuus, tieto omasta voimasta, kuin teräksinen miekan suoruus ja kotkan kaikenkattava katse, tyhjyys, jossa on kaikki.



Ihmiset rakastaa draamaa, paljastuksia kauheuksista, lehdet myy hirveyksillä. Olin nyt itsekin ajatellut ehkä kirjoittavani miten oksensin melkein munasarjani ulos yhdessä hengityssetissä ja miten äitini ja isäni ja minä yhdistyimme sydämessäni kundaliinimediksessä jne. raflaavaa. Jotenkin tuntuu, että voinko kirjoittaa pelkästä hyvästä? Voinko koskettaa lukijaa, jos minulla ei ole enää kauhutarinaa kerrottavana, ellen enää saa kicksejä tavallisista murheista, parisuhdeasioista, työpaikan draamoista, kuolemasta, yleisestä kärsimyksestä? Jos olen kyllästynyt ihmisyyteen, tai siihen yleiseen luuloon, mitä kuvitellaan sen olevan eli kärsimys, epäoleellinen shitti, mikä pyörii meidän todellisen itsen ympärillä eikä se koskaan lopu. Arjen haasteet, eri asteiset ongelmat itse kullakin toistuu tasaisin väliajoin. Maailman kärsimyksestä puhumattakaan, Tässä on se valinnan paikka, jossa voin valita, kummalle rannalle uin, rauhan satamaan vai kärsimyksen. Toki, jotta pystyn näkemään valinnan kohdan, pitää minun olla hereillä ja tietoinen.

Valon loisteesta tulee aito ja rehellinen ja syvä, kun siihen ottaa mukaan menneen elämänsä ja käy tekemässä traumoistansa selvää minkä tavan siihen ikinä valitseekin. Sen jälkeen kaikkea ei ota enää niin vakavasti ja elämänsä pystyy näkemään jopa koomisesti ja sen, miten on suhtautunut asioihin ennen tilien selväksi saattamista. Itse koen, että jossain vaiheessa pitää lopettaa eikä tehdä siitä elämänsä missioo, että vain kaivaa ja kaivaa. Ei. Juuri kävin kaivelemassa tänä viikonloppuna. Halusin katsoa, että mitä minusta vielä nousee ylös tässä armollisessa olotilassa kun olen. Kehossa ne on vielä ne traumat, muistot, kai ne jää sinne, en tiedä. Pääsen niihin helposti käsiksi ja samat tilat paljastuu minulle sieltä, on inhon tunteet sitä ja tätä kohtaan ja yökkimiset ja tuskan karjaisut, pinteessä olemiset ynnä muuta ynnä muuta. So what??  Mutta ne ei tuntunut enää henkilökohtaisilta ja minua jopa kyllästytti katsella niitä, olin jo nähnyt ne monta kertaa. Ne kauhut ei kauhistuttanut yhtään eikä pelot pelottanut tippaakaan.



Tämä tila on tuttu, että tuntuu, että nyt olen valmis elämään, aloittamaan elämän. No, nyt todella tuntuu siltä. Ja kyllä, sallin itseni voida hyvin ja sallin itseni loistaa. Ja otan kaiken hyvän vastaan, mitä elämä minulle tarjoaa.
Häpeämättä.



                                           Ihana Yann Tiersen, suosikkisäveltäjäni. Tän tahtiin
                                           hienoa pyöriä elämän tanssi. Kokeile <3
                                   

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Palaset loksahtavat paikoilleen

Voinko olla kaipuun kokija ja kaipuun täyttymyksen tuoja sanmanaikaisesti? Voinko kokea tuskallista syvää ääretöntä jatkuvaa kaipuun jatkumoa ja olla kotona itsessäni samanaikaisesti? Voinko itse tuoda itselleni täyttymyksen?  Onko minussa jokin puhdas paikka, jonka voin löytää kaiken moskan takaa ja sen löytäminen tuntuu paluulta kotiin? Minussa on jo kaikki? Klisee.

Kauneuden eli rakkauden ja samanaikainen sanoinkuvaamaton suru ovat tuoneet minulle väläyksiä jo ammoisina aikoina pitkään ennen "hippi" -matkani alkamista. Viimeisimmällä hengitysmatkallani tuo kokemus täytti jälleen olemukseni. Suru ja kauneus kietoutuivat yhteen koskettavimmalla ja enemmän lähellä minua -tavalla kuin ikinä ennen. Erottamattomat minussa, kaksoset. Mitä syvemmälle uskallan suruuni sukeltaa, sen kirkkaammin rakkauteni loistaa. Kirkkaampi valo ja syvempi samettinen suru. Toista ei ole ilman toista. Yhdessä ne tekevät minusta elävän, eläväisen, kokonaisen, täyden. Klisee tuokin, joka todeksi muuttuu, kun sen kokee.



Hirveä mökä ja huuto salissa. Tästä ei tule mitään. Mitä vittua ne heti alkaa rääkyä? Eikö pitäisi ensin hengittää ja alkaa vajota omaan sisäiseen maailmaan? Ei helvetti, nuo noviisit tekee tämän ihan väärin. Turhaudun ja vääntelehdin ja huokailen, melkein luovutan ja pakkaan kamani. Siirryn lähemmäksi musiikkitoosaa ja annan itselleni vielä mahdollisuuden. Yhtäkkiä putoan sisälläni suoraan Haavaan. Haavaan, joka on rehottanut auki helmikuusta saakka, kun olin perhekonstellaatiossa ja viikon kestävässä primaalihengitystreineissä. Haava, joka aukesi ja olin raivoissani kaikille kurssien vetäjille, ohjaajille, terapeuteille, jotka eivät olleetkaan minua parantaneet tai auttaneet minua itse parantamaan haavaani, vaikka toisin olin kuvitellut. Helmikuun jälkeen kaikki on ollut helvettiä, ainakin melkein, tai ainakin tämän Haavan osalta. Ja Haavahan vaikuttaa koko elämään. Hylkäämishaavani siis.

Tämä hengitysmatka jatkuu suoraan siitä mihin se jäi helmikuussa. Ihan kuin tekisin konstellaatiota taas itseni kanssa. Selässäni vasemmalla puolella pitkässä isossa lihaksessa jotain vapautuu samalla kun vastasyntynyt vauva minussa aloittaa karmean rääyntänsä. Raastava repivä tuska täyttää salin desipeliä omalta osaltani. Rakkauden saamattomuus, tarpeiden täyttämättömyys, äidin poissaolo, äidin suunnaton kaipuu, totaalinen hylkääminen, totaalinen heitteillejättö. Tämä kokemus paisuu paisumistaan sisälläni. Haava, sama jonka olen jo kokenut ja josta olen tietoinen. Siellä se siis on edelleen. Olen nyt sen kivun ja kaipuun lähteellä, joka on kolottanut minussa kuukausia. Tämä kivun ydin on muodostanut arkeni ja olemiseni masentuneeksi, surulliseksi, pohjattomaksi kaipuuksi Omaan Ihmiseen, jota ei tunnu olevan tällä planeetalla. Tämä kivun lähde on saanut minut epätoivoiseksi, turhautuneen raivon kaltaiseen odotuksen ja pettymyksen kierteeseen. Jonain hetkenä ystäväni sanat "Pääseehän täältä pois," lohduttavat.



Sana "äiti" purkautuu huuliltani. Kaipaan äitiä. Lohduton itku jatkuu ja kaipaus sisälläni muuttaa muotoaan ja käteni nousevat kohti taivasta. Äidin kaipuu muuttuu Jumalkaipuuksi. "Tahdon pois täältä." Pääni on taittunut vahvasti taaksepäin ja leukani aivan lukossa suuni ollessa ammolleen auki. Mikä kipu!! Siinä samalla tajuan, että tähän ei ole mitään lääkettä. Kaipuu kotiin on ja kukaan ei voi siinä minua auttaa. Mikään terapian muoto ei pelasta, romanttinen rakkaus ei auta, mikään tekeminen ei poista. Voin hetkeksi huijata itseäni erilaisilla tekemisen muodoilla, erilaisilla ihmissuhteilla. Voin lohduttautua ja hetkeksi unohtaa. Mutte se ei poistu. Voin saada yhteyden ihmisiin, joilla samanlainen kaipuu ja jotka avaavat sydämensä ja kohdata heidät. Hengityksen päätteeksi valo kuitenkin valtaa sisimpäni ja jumala tuntuu olevan läsnä, ja itken ja nauran yhtäaikaa. Kunnes vain nauran. Mutta kuitenkin The Bliss jää puuttumaan ja olen vakuuttunut, että minun on vain hyväksyttävä totuus, että tämä on nyt tätä. Suru ja haava ja kipu tulee aina olemaan siellä.

Hiljaisella liekillä tämän kesäni niityt kulkenut, matalalla profiililla varoen innostumista, vältellyt liian innostuneita ihmisiä, seurannut sivusta. Katsonut, mihin kehoni haluaa kulkea, mitä impulssia noudattaa ja ei ole kehoni paljoa halunnut. Ollut ikään kuin-muttei kuitenkaan tilassa, rajatilassa, missä yksinäisyys koleuttaa kodin ja rakkauden kaipuu tuskastuttaa ja pelko kuiskii korvaan "Entä jos kukaan ei koskaan tule? Entä jos olet yksin koko loppu elämäsi?" Sateisina kesäpäivinä kumpuaa tarve soittaa siskolleni. Ai niin, en voikaan, meitähän on enää kolme. Senkin ymmärtäminen, ettei Annea enää ole, on kesken. Miten kauan päivitys uuteen tilanteeseen kestää? Joku on pakottanut minut kohtaamaan yksinäisyyden, tuon mörön, jota kaikki pelkäävät ja jota kaikki häpeävät tunnustaa olevan elämässään. En juokse sitä karkuun. En soita ystävälle ja sovi treffejä, en buukkaa itseäni työpajaan, en lähde baariin, en mene naapureiden kanssa grillaamaan. Enkä tarkoituksella tätäkään, vaan kun joku pakottaa minut tähän. Ihan kun minun pitäisi eikä minulla ole valintaa. "Entä jos minun loppu elämäni on tällaista?"



Yksinäisyydessä tapahtuu kasvu. Oman itseni kohtaamisessa löytyy Itse. Hiljaisuuden ja näennäisen tapahtumattomuuden sisällä muhii aarre. Äänetön kuhina käy, lähes aavistamaton kehitys, Masennukseni pinnan alla löytö odottaa paljastumistaan. Vielä en tohdi avata kantta, eikä se ole edes minun avattavissa. Se avautuu, kun sen aika on. Kannen alla keitoksessa on koko elämäni, kokemukseni, matkani, tiedostettu ja tiedostamaton, onneni ja iloni, suruni ja menetykseni, pelkoni ja helvettini, rakkauteni ja kaipuuni. Sieltä nousee ainutlaatuinen uusi.

Mutta näitä en voi käskeä tapahtumaan. Pakolla, yrittämisellä, mantrojen toistoilla, affirmaatioilla minä olen tukkeuttanut itseni. Oleellisen tärkeää on, että elämässä on virtaus. Kaikki mikä minussa on saa kulkea lävitseni, ohitseni, ylitseni, saa tulla ja mennä ja minä hengitän, elän ja tanssin elämäni tanssin. Niin niin sanottu paha kuin niin sanottu hyväkin. Tärkeää myös, että laitan hyvän kiertämään ja virtaamaan itsessäni, en tarraudu siihenkään enkä väkisin sitä omi itselleni. Ei se jää kuitenkaan. Kaikki kiertää, virtaa, tulee, menee. Puh ja antaa mennä ja taas tulla...Elämän virtaa...tunteita..tuulta...laineita...myrskyjä...tyyntä.....loputon lista....what ever Is....



Odottamaton "vierailu" hengitysmatkan jälkeen sitä seuraavana aamuna, aamukahvin aikaan. Kahvikuppi sylissäni sängyllä puolihuolimattomassa puoli-istuma-asennossa röhjöttäen silmäni alkavat vaipua kiinni ja annan hengitykseni kuulua ja syventyä ihan itsestään. Joskus yllättäen näitä hengitysmatkoja tapahtuu minulle ihan omia aikojaan, niin kuin nyt. Taas sama iso selkälihas siellä kutsuu hengittämään sinne ja teen niin. Tunnen, miten palaset alkavat loksahdella paikoilleen sisälläni kehossani..klik klik klik. Niin kuin yin ja yang löytävät toisensa, tuttu symboli. Asettuvat kohdilleen toistensa lomaan, vaivattomasti, itsestään selvästi, luonnollisesti, vapaasti, täydellisesti kuuluen toisilleen. Se/ne asettuu lantioni alueelle, kohtuuni. Korjaantuminen, parantuminen, eheytyminen. Samaan aikaan näen itseni aikuisena naisena niin kuin nyt olen, vanhan äitini sylissä, niin kuin hän nyt on ja annan rakkauden virrata ja ottaa vastaan ja antaa. Annan kaiken tapahtua, rakkauden kokemuksen, myös rakkauteni äitiini, minkä olen kieltänyt, mitä olen inhonnut. Annan itseni rakastaa äitiäni ja olla siinä hänen sylissään energeettisesti ja vain antautua rakkauden käsivarsille.



Ikään kuin helmikuussa alkanut primaalihengitysmatka olisi tullut nyt päätökseen yli puolen vuoden jälkeen. Ikään kuin Haava olisi umpeutunut. Se, mitä pinnan alla muhi, oli tämä parantuminen. Täydellinen yllätyspaketti. Elämän lahja minulle. Kiitollisuus, ilo, helpotus, uudenlainen varmuus, kiehtova juurevuus ja aikuisen naisen voima On nyt. Pikku tyttö on väistynyt ja aikuinen nainen on valmis aloittamaan elämän.



Nyt elämä tuntuu suosivan. Sain vielä bonuksen päälle. Eilinen Häpeä kurssi vahvisti lisää parantumistani. Huomasin, etten ollut enää rikki ja omat häpeän aiheeni olivat joskus olleet totta vahvastikin minulle, mutteivat enää. Huomasin, että kun olen yhteydessä omaan valoon toisen kanssa, se on parannus, ja kaikki muu häipyy. On vain rakkaus. Tänä aamuna jatkoin taas eilistä settiä tuttuun tyyliin aamukahvin kera sängylläni. Ja ah, en ollut enää äitini sylissä, vaan omassa sydämessäni käpertyneenä turvalliseen sikiöasentoon rauhassa turvassa ja rakkaudessa itsessäni. Ja näin itseni muuttuvan sikiöstä vauvaksi ja pikku tyttöön ja sitä rataa aina tähän päivään asti.

Lepään nyt omassa sydämessäni, kotona, turvassa itsessäni.

Tästä on hyvä jatkaa. Tästä on hyvä jakaa. Tässä on hyvä olla.











sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Omalla vastuulla

Oivallinen päivä siskoni tuhkien sirottelemiselle isän, mummon ja ukin viereen. Toukokuun kesäinen päivä aurinkoineen ja sinisine taivaineen, vihreine lehtineen ja satakielen lauluineen. Katson tarkkaan reitin haudalle kirkon miesten kanssa ja painan muistiini jättikoisen kuusen. Muistaisinko kuusesta haudan paikan? Monet kerrat jo kävellyt tuon reitin, mutta hautausmaalla en osaa suunnistaa lainkaan ja kaikki näyttää samalta joka suunnassa.



Meitä on pieni kaarti, vielä pienempi kuin muistotilaisuudessa. Asettelen hautakiven viereen aniliinin punaisia ruusuja riviin, yksi jokaiselle maan alla olevalle, tai missä he nyt ovatkaan. Annen lempiväri, räiskyvän iloinen, ei ujostele eikä peittele kauneuttaan. Loput kimpusta vien äidille sairaalaan. Heti huokaistuani perukirjoitusten jälkeen, soitto sairaalasta, "Turuttanut itsensä lääkkeillä ja kaatunut rollaattorin kanssa ja murtunut se ja se." Nyt tila huonontunut. Siivoan lähtiessäni äitini kodin, lakanat kuivumaan, kuivahtaneet kukinnot pois, lehtipinot ojennukseen. Puhdas tuoksu. Tänne on hyvä kotiutua. Palaako äiti enää kotiin? Elämänsä vaikein kokemus, oman tyttären kuolema. Vai oliko Anne minun tytär vai sisko, ihmettelee äiti hämmentyneenä sairaalavuoteella sormi suussa.

Kiitollisena otan vastaan suruvalitteluja ja jaksamistoivotuksia. Ja vähän ihmeissäni myös. Luulevatko he että itken vain ja suren ja suren enkä kykene mihinkään? Voi ei. Pitäisikö minun sitten? Mutta minähän nautin elämästä. Kuopiossa käydessäni savon mönkerryksestä, ihmisten avoimuudesta, lapsuusmaisemista ja äidin luona sairaalassa nauraa kailotan kahden höperön huonekaveruksen elämää suuremmille tokaisuille.




Tämä suru ei ole pinnalla. Tämä suru ei häiritse arkea. Tämä suru ei niiskuta nenää eikä vieritä kirkasta kyyneltä silmäkulmasta. Tämä suru voisi antaa luulla ettei surua ole lainkaan. Tämä suru voisi antaa illuusion ettei välitä, että on kylmä eikä tunne mitään.

Tämä suru on syvällä.

Sen kuulee hiljaisuudessa. Se hivuttautuu syvyyksien uumenista kun sukellan sieluuni. Se kumpuaa kehosta kun matkaan alas lihani lähteelle. Se antaa maistiaisen maustaan kun antaudun hengitykselleni. Se tervehtii minua karjaisullaan kun rohkenen kohdata sen silmästä silmään. Se näyttää minulle kasvonsa kun uskallan katsoa sen palavia silmiä suoraan katsetta kaihtamatta. Se ottaa minut tuliseen ja tuskaiseen syleilyynsä kun annan periksi ja kietoudumme yhteen. Siitä tulee rakastettuni kun en vastustele. Yhdessä suruni kanssa koemme menetyksen, menneisyyden, muistot, tragedian, kaiken sen elämän alusta elämän loppuun, Annen, minun, meidän perheen, suvun, kansan, kansakuntien, koko maapallon, kaiken ja kaikkeuden. Kaikessa kaikkeudessa ei ole mitään pelättävää eikä menetettävää eikä menetystä ole. Kivusta tulee ystäväni ja tuska ja kauneus, suru ja rakkaus punoutuvat yhteen niin että samaan aikaan nauran ja itken ja koen suunnatonta surua ja makeaakin makeampaa rakkautta ja kauneutta, eikä sille ole sanoja, suloisen kipeää melkein, suolaista ja makeaa. Se vain on käsittämätöntä olemista, minkä tiedän olevan totta. Se on paikka minussa (kaikissa), jossa asuu rauha ja ilo, kiitollisuus ja armo, rakkaus, kaikki.

Tälle surulle ei tarvitse surunvalitteluja. Tämä suru on ymmärrys. Tämä suru on näkökyky. Tämä suru on selkeys. Tämä suru on elämä ja rakkaus.





Syvä surun paikka tulee aina olemaan sydämeni nurkassa, pääsen sinne loppu elämäni ajan milloin tahdon.

Siskon kuolema sai aikaan parantumisen alkamisen ketjun, niin tahdon uskoa, niin valitsen uskoa, niin päätän uskoa. Haluan niin parantua, kaikesta mahdollisesta kuonasta ja kertymästä. "Paranna ensin suhteesi äitiisi, niin parisuhdeongelmasi katoavat," jostain kerran luin. Perhekonstellaatiossa ja hengitystreineissä helmikuussa tein voimakkaita kohtaamisia menneisyyteni kanssa, paljon liittyen äitiini.  Nyt elämässäni onkin painettu voimakkaasti hylkäämistraumanappulaani. Tunnen miten haava on edelleen vereslihalla ja miten toimin tietyissä tilanteissa siitä käsin. Hälytyskello soi!!! Enkö olekaan parantunut? Onko kaikki työ tehty turhaan?

Minulla on hetki aikaa. Antaa anteeksi, pyytää anteeksi, päästää irti. Olen luonut uutta suhdetta irtipäästämis -sanaan. Voisiko irtipäästäminen olla hyväksymistä, etäisyyden ottamista tunteeseen, tilanteeseen tai asiaan. Katsomista kauempaa, siirtämistä käsivarren mitan päähän itsestä, tarkkailijan ja havainnoitsijan paikasta käsin. Niin että avaruus pääsee itseni ja tunteen väliin, vapauttaa minut tunteen vankilasta olemaan sitä mitä olen. Antamalla tunteen tanssia läpi, ohi ja yli minun, huuhtoen ja puhdistaen minua. Olemaan rakkaus. Voisinko nähdä äitini elämän tahrimien linssejeni läpi puhtaana rakkauden täyteisenä olentona? Olentona jonka käytös on ollut vain rakkauden pyyntö? Minulla on vielä hetki aikaa.

Ja minulla on koko elämä aikaa.

Irtipäästämisen ja etäännyttämisen rinnalle otan sisäisen lapseni hoitooni, pysyvään hoitoon. Otan vastuulleni pikku-Kirsin hyvinvoinnin. Hellin ja rakastan valkohapsista pikkutyttöä, silitän päätä ja puristan rintaani vasten, hypytän polvella niin että nauru raikaa. Hädän hetkellä olen paikalla ja lohdutan. Minä aikuinen nainen, minä oman sisäisen lapseni äiti. Parantava rakkaus on minussa, jos ja kun valitsen käyttää sitä. Pakahduttava lämmin rakkaus sykkii sydämessäni pikkutyttöäni kohtaan ja on aina siellä. Turva ja tuki, rakkaus ja lohtu.



Oman elämäni luominen.

Minun vastuulla.


























sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Ei kukaan, ei mitään

Yht'äkkiä olemisen helppous valtaa elämäni. Suihkussa kuuman veden valuessa iholleni ja iholtani pehmentäen lihaksiani oivallus siitä, etten ole kukaan enkä mitään. Ei vähättelevästi, ei marttyyrimaisesti, ei merkityksettömästi. Vaan kokonaisesti. I am whole.  Vapauttava tunne saa hymyn kareilemaan huulillani. Ilman sidoksia minnekään, ilman kiinnikkeitä. Tunne, ettei minun tarvitse sitä tai tuota. Se, mistä ennen tuntui elämäni ja minäni olevan kiinni, sitä ei yhtäkkiä ole. Mikä sen hävitti? Minne se katosi? Elämäntaiturin vai taikurin taikatemppu? Tsimsalabim.





Perhekonstellaation ja hengitystreinin (edellinen blogiteksti) jälkeinen maailmani on muuttunut. Onnekas olen siinä, että saan tuollaisen myllytyksen jälkeen rauhassa laskeutua arkeen ja antaa itselleni aikaa sopeutua uuteen tilaani ja katsoa, miten se asettuu minuun. Olen niin onnekas, kun saan ylellisesti keskittyä omaan matkaani ja elää niin itsekeskeisesti ja antautua oman minäni vapauttamiseen niin täydellisesti kuin tässä elämässä rahkeeni riittävät. Vapaus ja sen tuoma rauha ovat ainoa todellinen päämääräni.

Huomaamattako? Tekemättäkö mitään? Ei. Mutta sitten kun vapaus koittaa, se tuntuu tulevan kuin tyhjästä. Sillä hetkellä tuntuu, ettei ole tehnyt mitään sen eteen. Koska se vain on. Yht'äkkiä oleminen on erilaista, vaikka samat arkielämän haasteet jyllää. Katsoo alaspäin ja ympäri, minne se putosi. On vähän kuin ei välittäisi, ei välittäisi mistään. Ei välinpitämättömästi, ei rakkaudettomasti, ei omahyväisesti. Vaan huojentuneesti. I am empty. Lohikäärmeen valtavan hännän kokoinen aukko ammottaa häntäluuni vastakkaisella puolella vatsan alapeitteissä. Tyhjää! Katson alaspäin kädet sivuilla ihmetellen ja nauran vapauden helinää.

Millä täytän tämän avaruuden?

Voiko avaruuden täyttää?



Ei ja en millään. Avaruus ja laajuus on hyvää. Jatkan elämäni konstellaatiota ja katson, mitä siirtoja energiani tekee keholleni. Ei paljoa. Tyytyy vähäiseen liikkeeseen, haluaa vain seurata ja katsoa rauhassa. Tuntee tasaisen sykkeen, tutumtutum. Olenko tämä minä? Väpättävä säikky jatkuva nopeatempoinen pulssi jossain kaiken alla on poissa. Kireys, pakkopakko, yritäyritä, kiirekiire, teenteen, joojoo, eiei, apuaapua, paniikkipaniikki, punainenpunainen, hälytyshälytys, pelkopelko. Eikö teitä todellakaan ole? Nyt. Ainakaan. Huolehdinko edes siitä, että voi kun tämä jatkuisi ikuisesti? Voi kun tämä ei loppuisi ikinä? Mitä sitten vaikka loppuisikin ja kaikki palaisi? Who cares?!

En minä. Not me. Pas moi.

Rauhan tilassa voi luopua mistä vaan, rauhan tilassa vain rauhalla on merkitystä. Rauhan tila on vankkaa, jykevää ei-mitään. Rauhan tilassa ei mikään hetkauta suuntaan tahi toiseen. Rauhan tilassa hyväksyy väistämättömän. Rauhan tilassa kukoistaa selkeys. Rauhan tilassa ei tarvitse perustella, väitellä, ottaa kantaa, olla jotain mieltä.




Elämäni arki nyt juuri evakossa. Remontin alta pois kotoa. Sopiva hetki antaa tuulen viedä, energian siirtää kroppaani jonnekin tai sitten ei, ei ennen kuin pakko pakottaa liikkumaan. Sopiva hetki olla ei oikein missään ja ei oikein mitään ja ei kukaan.  Naapurin kodissa nyt hetken, sitten suuntana ehkä Pohjoinen, ehkä Etelä, ehkä junalla, ehkä autolla, ehkä lentokoneella, ehkä lautalla. Ehkä jotain. Varmasti jotain. Vielä en tiedä mitä ja missä ja miten pitkään. Ihaninta tässä on kun en tiedä. En tiedä mitään. Naurattaa. Virran vietävänä. Vapaana niin monesta asiasta.  Katsominen silmästä silmään kauhujeni kenttiä sisäelintasolla ja oksentaminen ne ulos ehdottomasti kannatti.

Mikään ei ole enää samaa.









torstai 25. helmikuuta 2016

Kauhujen kentät kehomuistissa ja niistä vapautuminen

Siskoni Annen kuolema noin kuukausi sitten sai alavatsaani laajalle alueelle voimakkaan paineen tunnun, ihan kuin jotain olisi halunnut tulla ulos, joku syntyä maailmaan tai poistua kehostani. Tunne oli selkeä. Siunaustilaisuudessa arkun äärellä kappelin alttarilla itkun vavisuttaessa kehoani hädin tuskin sain lyhyen hyvästijättölauseeni " lennä vapaudessa rakas sisko" sanottua, kun silmäni painautuivat kiinni ja käteni siirtyi alavatsalle ja lantioni työntyi eteenpäin ja alaselkä köyryyn, sisältäni nousi valtava huuto, joka kaukui  kappelin avarassa tilassa. Huuto purkautui lantion pohjasta autenttisesti ja voimallaan syöksi tuskan tulta kuin lohikäärme kidastaan, hurja ja raivokas. Ympärilläni jonkun kädet ja veljeni ääni "antakaa sen nyt olla rauhassa". Rauhallisesti siirryin kappelin penkille ja kohta sisuksiani hytkytti nauru ja yhteys Suurempaan. Kirkkaus ja selkeys.



En tiennyt, että tämä olisi vasta alkusoittoa. Oma  perhekonstellaationi oli alkanut jo. Alavatsan alueella sijaitsee lapsuusajan traumat. Kehoni oli alkanut toimia erikoisen energian kanssa ja minä seurasin sitä uskollisesti.

Kuin taivaanlahjana olin menossa viikonlopun perhekonstellaatioon viikon päästä hautajaisista ja vielä samaan syssyyn hengitystreineihin viikoksi syvähengittämään, Aiheena sopivasti primaalihengitys eli vauva-aika ja syntymä. Suosikki hengitysterapeutti Dwari johtaisi molempia. Tekstini Juurien parantaminen vie perhekonstellaationi maisemiin parisen vuotta sitten.



Stressitasoni oli huipussaan siskoni kuoleman johdosta aiheutuneen emotionaalisen kireyden ja selvittämättömien epämääräisten tunteiden takia. Lisäksi omassa elämässäni virta oli voimakas monien eri asioiden tupsahtessa elämääni samaan aikaan ja energiani oli vaikea keskittyä mihinkään. Huokaisin tavallaan helpotuksesta pakatessani Miniäni ja suunnatesssani kohti Karjalohjaa, kun sain jättää arkihuoleni taakse hetkeksi ja lähteä matkaamaan sisäisesti kohti kehoni historiaa. Kaikkea sitä, mikä piileksi siellä. Selkeä tunne, että minun oli tehtävä tämä. Miten siskoni kuoleman herättämä viha toista siskoani kohtaa yltyi yltymistään, enkä saanut pidäteltyä järjellä raivoani sisällä ollessani häneen yhteydessä. Miten äitini muistotilaisuudessa vieläkin vanhana ja vaivaisena piikitteli minua ja oli elämälle katkera ja kaunainen. Miten veljeni sai minut jatkuvalla hermostuneella ja levottomalla puhetulvallaan tuntemaan oloni kiusaantuneeksi ja epämukavaksi ja haluamaan pakenemaan paikalta asap. Miksei poismennyt siskoni ollut kestänyt elämää vaan tuhonnut sen karmealla tavalla. Halu ja tarve vapautua edelleen minussa vahvana tuntien että kaikkea ei ollut ulos tullut vielä. Kasvanut voima ja kypsyys minussa olisi nyt valmis ottamaan keholta vastaan sen tiedon, mikä oli vielä tietoisuuteni ulottumattomissa.

Perhekonstellaatiossa ei ollut aikaa käydä kaikkien konstellaatiota isosti läpi, mutta seuratessa toisten tai ollessa itse mukana niissä, niistä sai valtavasti itselleen oivalluksia ja heräämisiä ja jopa vastauksia omaan tilanteeseen. Selkeänä minulle tuli viesti siskoni elämän päättymisestä seuratessani erästä konstellaatiota. Hän oli täällä samoissa energioissa kanssani, vaikkei tekemisissä oltu juurikaan, niin kauan kuin hän jaksoi, ei kyennyt olemaan pitempään. Hänen voimansa eivät riittäneet vanhemmaksi. Annen defenssi eli puolustusmekanismi traumoilta oli dissosiaatio terästettynä alkoholilla ja lääkkeillä, totaalinen pakeneminen maailmasta ja sen tapahtumista. Anne, niin kuin me kaikki lapsena, oli absorboinut, imenyt itseensä perheen energian, sen mitä perheessä tapahtui. Se kammo oli jäänyt häneen niin traagisesti, että hänen täytyi koko elämänsä yrittää tappaa itsensä ja viimein onnistui. Äiti oli siirtänyt tunteensa häneen Annen ollessa kohdussa, ja minulle ja meille kaikille, inhon ja vihan ja halun tappaa sikiön ja vauvan. Anne totetutti äidin perimmäisen tahdon tietämättä sitä. Ei äiti tietoisella tasolla (kai) ollut tappohaluinen, hän siirsi eteen päin sen, minkä hänen äitinsä oli siirtänyt häneen. Kahden vuoden takaisessa konstellaatiossani selvisi, että äidin puolen naislinja oli kokonaisuudessaan halunneet tappaa lapsensa  ja Dwarin mukaan ei olisi yllätys, jos joku siinä linjassa olisi tapannutkin lapsensa. Lapsi tekee mitä vaan äidin rakkauden eteen. Annen selviytymiskeinot olivat zero, hänellä ei ollut muuta kuin huumaavat aineet ja katoaminen pilveen. Ne olivat sekä puolustusstrategia että selviytymisstrategia.



Hengitysviikon jo alettua halatessani erään kanssa silmieni eteen alkoi muotoutua kuva kasvoista, oliko ne omani, muistuttivat kyllä, mutta ei. Kasvoja kehystämään kultaiset hiukset. Annen kuvajainen kuin valkokankaalta heijastettuna siinä edessäni ja tunsin hänen läsnäolonsa. Nauru kumpusi sisätäni ja ihoni kihelmöi korkeasta energiasta ja väreet soljuivat pitkin vartaloani. Tiesin että Anne oli siinä valona ja puhtaana elämänsä kauhuista. Myöhemmin viikon päätyttyä saatoin kokea, että Anne oli valmis siirtymään eteenpäin ja liikkui minusta poispäin ja katosi taivaan tuuliin. Ensin minun oli kuitenkin sukellettava kauhun kentille itseni puolesta ja samalla hänen. Ja ehkä meidän kaikkien, koko perheen katraan. Olin valmistautunut henkisesti tekemään likaisen työn.

Dwari oli huikean älykkäästi ja taidokkaasti rakentanut viikon harjoitukset. Oli ällistyttävän kiehtovaa todeta, miten ne nivoutuivat toisiinsa ja juuri kun itse olin vakuuttunut, etten tämän syvemmälle enää voisi päästä, niin seuraavana päivänä olin taas totaalisesti itsessäni ja antauduin kehoni ja hengitykseni vietäväksi yhä syvemmälle kehoni sopukoissa piileksiviin muistoihin. Voi olla, että pohjalla oleva viikonlopun konstellaatio auttoi minua jatkamaan niin autenttisesti ja totaalisesti. Ihan kuin olisin tehnyt konstellaatiota itseni kanssa hengityksissäni. Samantyyppisesti vajosin energioiden aalloille enkä manipuloinut millään tavalla vartaloni liikkeiden suuntaa, vaan tein kaikki, mitä se "käski".

Lohduttavat käteni kohtuni ja sydämeni päällä, lempeä pyhä musiikki ja hengitysystävä vieressä. Alkutaipaleen korkeataajuinen yhteys Kaikkeuteen ja rauhaan, joka tuttuun tyyliin tuo nauruni pallean uumenista saliin raikaamaan ja kyyneleet virtaamaan kirkkaina. Loppusilauksena turvalle ja yhteydelle tuo silmäkontakti ystävään vieressäni, jonka kautta saavutamme yhdessä ymmärryksen kaikkeen.

Ensimmäiset pari hengitysmatkaa menee pintakerrosten purkamisessa ja omalla mittapuullani mitattuna ne ovat kevyttä keittoa, tosin parini ei ole samaa mieltä. Sitten menetän ajantajun, aika tuntuu ikuiselta ja ihan kuin olisin ollut Elontulessa aina. En tiedä, mitä tapahtuu minäkin päivänä. Olen tekemässä matkaa ja se matkanteko on voimassa tauoillakin, olen antautunut jonkun ihmeellisen voiman valtaan ja annan kaiken tulla ulos mikä on tullakseen, myös tauoilla. Tietyt ihmiset triggeröivät tiettyjä pisteitä ja aktivoivat traumoja tai voimistavat jo nousseita. En välitä, en välitä mistään, en välitä, mitä joku minusta ajattelee tai ei ajattele. Niin täysin yhdentekevää.

Ja jossain kohtaa haluan tappaa teidät kaikki. Haluan singota raivoni sellaisella voimalla ulos minusta, ettei sille ole ilmaisukeinoja tarpeeksi. Kroppani ei riitä tuomaan sitä ilmoille. Huudan, hakkaan tyynyä, heitän osan vaatteistani vimmassani päältäni, pyöritän tyynyä pääni päällä haluten singota sen ympäri salia, heitän sen lopulta seinään, kiskon patjaa lattialta ja pyöritän sitä. Olen noussut seisomaan ja teen koko reissun seisten uhkaavassa asennossa muristen tappovimmalla. Vittu, mä tapan teidät!!! Turhaudun kehooni, ettei se riitä, vaikka otan siitä kaiken sen voiman irti, poljen jalkaa kiukustuneen lapsen tavoin ja temppuilen niin kuin lapsi kaupan kassalla kun ei saa haluamaansa tikkaria ja aloittaa ärsyttävän itkunsekaisen rääyntänsä. Välillä teen hyökkäyksiä ja huudan "irti" ja syljen kun parini yrittää laittaa käsiänsä iholleni. Hyi helvetti, irti minusta!! Mä pelkää yhtään!!! Tarvii mitään lohdutusta!! Vittu, anna mun olla rauhassa!!! Turhautumiseni on potenssiin tsiljoona ja raivoni on ennenkokematonta. Hahhah, minkä voiman tunteen sen kohtaaminen nostattaa minussa!! Olen vuoren huipulla, olen maailmanvalloittaja. En pelkää mitään ja olen voittamaton!! Gorilla joka takoo nyrkeillä rintaansa. Sitten suunnan muutos ja sisuskaluistani puskee voimakas tuskan itku ja romahdan polvilleni ja yritän irrottaa nahkaani vatsani alueelta, varsinkin isoja arpiani sorkin kolarissa repeytyneen maksani kohdalta ja huudan lohdutonta huutoa. Haluan irrottaa pääni ja heittää sen seinään, haluan räjäyttää kroppani säpäleiksi ja painua helvettiin täältä maan pinnalta. Näen valtavat pyörteet ilmassa niinkuin pyörremyrsky, jonka keskellä tyhjää tilaa, joka vie minut äärettömyyteen. Sinne on kaipuu. Rentoutus saapuu ja sallin parini kevyen kosketuksen. Ei kuitenkaan liikaa. Yök!!

Makaan patjalla ja parini on pääni takana ja alkaa liikuttaa sormea, jossa on mustalla tussilla piirretty pallo. Silmieni on määrä seurata sormea kun se liikkuu ensin vaakatasoon, sitten vertikaalisesti, lineaarisesti, ympyrää ja ihan mitä vaan. Tehokas keino saada ihminen hulluksi. Tai ainakin tehokas keino saada tunteet sikiämään menneisyydestä, herättämään tunnemuistot kehosta. Siellä ne on kaikki. Voi taivas sentään. Eiiiiiiiiii!!!!!!!!!!!!!! Silmistä valuu kyyneleitä ja silmät sahaa laidasta laitaan. Huuto purkautuu ja tuska valtaa tunteet ja kehon. Hengitän hengitän hengitän. Isken kultasuoneen suoraan. Tuskan pesäke. Epämukavaa. OOoh, liian laimea sana kuvamaan horroria. Tämä on helvettiä!!!! HELVETTIÄ!!! Täydellinen hylkääminen, total abandonment. Täydellinen yksinäisyys. Ei ketään. EI KETÄÄN. Itken hylätyn vauvan tuskan parkumista. Minut on jätetty yksin itkemään kehtoon eikä ole ketään maailmassa joka auttaa. Täysin avuton. TÄYSIN AVUTON EIKÄ KUKAAN AUTA!!! Miten äiti voi tehdä näin? Miten äiti voi hylätä lapsensa? MITEN ÄITI VOI??? Kipu on hirveä, tuska on karmea. Tunne on sanoinkuvaamattoman järkyttävä. Ennenkokematon. Mitkään hylkäämiskokemukset parisuhteissa tai muissa suhtiessa ei ole verrattavissa tähän. Tämä on maailmanloppu. Ja tämä voisi jatkua maailman ääriin ja ikuisesti. Tälle tuskalle ei ole loppua. Tähän tuskaan ei ole lohtua. Tätä kipua ei voi silittää pois tai halata hattaraksi. Harjoitus päättyy rentoutukseen. On kuitenkin mahdollista palata sieltä tähän hetkeen ja tässä hetkessä ei ole hätää. Toki tämä kokemus vavisuttaa vielä tauolla, mutta olen niin vahva, että melkein hämmästyn.



Neljästään tehdään pieni konstellaatio. Yksi on traumat, toinen defenssit, kolmas terve osa minusta ja neljäs Eheä pyhä kokonaisuus. Minun traumani kokee iljettättävää inhoa ja vihaa eikä siedä kosketusta, kertakaikkisen yököttävän kauhea olo. Terve minä saa jo ihan alussa vilahduksen tietoa, etten tarvitsisi keppiä. Defenssit on selkeän voimakas EI, ettei traumoihin ole mitään asiaa tunkeutua. Minä kokonaisuutena on yhteydessä terveeseen minään ja me katselemme defenssejä ja traumoja että hohoijaa, mitäs nyt noiden kanssa voi tehdä kun ne on noin itsepäisiä.

Hengitysmatka alkaa taas tästä. Yökötys tulee heti kun alan hengittää syvään ja yhtenäiseen tahtiin ilman väliä. En halua oksentaa. Yökkiminen jatkuu. Pakko oksentaa aamiainen ja lounas ulos. Tunnen miten puolustus heikkenee ja tungen itseni traumaan. Uudestaan patjalle. Ei jumalauta. Taas oksettaa. Missä ämpäri? Voi helvetti, eikö se pysy nyt tässä ja kiskon sen assarilta ja pläjäytän voimalla lattiaan ja alan oksentaa lisää. Kaikki tulee ulos. Hyi yök!!! Kehoni vääntyy ja kouristelee. Väkisin pusken ohi puolustuksen. Jatkan hengitystä ja inhon tunne valtaa minut. Hyi helvetti!! YÖk yök ja YÖK. Kirjainyhdistelmä yök tulee suustani toistettuna ulos koko ajan eri temmoilla ja erilaisilla äänensävyillä. Välillä se on niin koomista, että tämä minä nauraa sille makeasti lähinnä nauraen itselleen, että teenkö tätä todella tässä, ei voi olla totta. Mutta kun on. Viha astuu mukaan tunneskaalaan. Hillitön viha. Tunnen selvästi äitini energian ja että nämä ovat hänen tunteensa minua kohtaan. Välillä itken hylätyn vauvan itkua ja tiedän, että se olen minä. Olen välillä äitini ja välillä minä. Pikku konstellaatio oman kroppani kanssa ja menneisyyden. Kylmä viha ja yököttävä inho ovat voimakkaana läsnä eikä poistu koko aikana. Alan hakata nyrkeillä vatsaani, yritän työntää nyrkkiäni alakautta kohtuuni tappaakseni vauvan. Vauva tuntee äidin tappohalun ja tunne on valtava epätoivo. Kuin Hiroshiman pommin jäljiltä raunioittamilla kentillä, jossa likaiset lapset rääkyvät pohjatonta lohduttomuutta ja painajaista. Ei ole olemassa parannuskeinoa tähän, siltä tuntuu. Tällaista tunnetta ei voi olla olemassa, kun sille ei ole nimeä, sitä ei ole kukaan keksinyt, koska sellaista tunnetta ei ainakaan minun päivätajuntani voi kestää. Sitä ei oikeassa elämässä ole olemassa. Mutta se on ollut minun elämässä sikiöaikaan ja vauva-aikaan. Pieni vauva on sen kokenut ja se on ollut totta sille silloin. Voi hyvä jumala. Kuinka se on voinut sen kestää? Avuton viaton pieni olento. Ja miten tuossa äidin inhon ja vihan tappotunteessa äiti on siirtänyt nämä tunteet minuun. Minun on vastenmielistä halata äitiäni ja melkein oksennan, jos hän yrittää jotain kehumisia tai hellyyttä osoittaa tänä päivänä. Meidän ei ole luonnollista tuntea ns. normaalia rakkautta. Se tuntuu teeskentelyltä ja väärältä ja todella inhottavalta. Parasta on neutraali välinpitämättömyys. Sen siedän juuri ja juuri. Kosketuksen vastenmielisyys on kehittynyt äidin kosketuksen kautta. Hyvin olenkin elämääni valinnut ihmisiä, varsinkin miehiä, jotka pysyvät etäällä minusta. Antavat minun olla kaukana ja ovat kaukana minusta. Ymmärrän myös vihani vanhinta siskoani kohtaan. Hän on kokenut saman äidin inhon ja vihan ja hän on ollut minulle pienenä varaäiti. Hän on hoitaessaan myös koskettanut minua vihalla ja inholla. Meidän rakkaus on samaa laatua kuin äidin ja minun.



Tässä hengityksessä oksenan niin paljon ja yököttelen niin paljon ja päästelen ulos inhoa ja vihaa ja tuskaa ja lohduttomuutta, ettei sitä tunnu jäävän jäljelle. Rentoutuksen päätyttyä heijaan itseäni ja Shania Nollin pyhä kappale hoitaa minua ja annan jälleen itkun sekaiselle helpotuksen naurulle tilaa kun muut ovat jo hiljenneet. Tosin oloni on niin auki ja olen järkyttynyt vauvani kokemuksesta ja äitini inhosta ja vihasta, että itkuni jatkuu tauolla tuskaisena. Ystävän syli tekee parhaansa auttaakseen, mutta minulle yksinolo on parasta hoitoa ja ryntään huoneeseeni. Pikku hiljaa saan voimani takaisin ja nousen vahvaan tunteeseen voimastani. Juurevuutta ja mahtavuutta. Nauru jatkuu illan ihanissa ja hoitavissa sessioissa. Ihan hullua kikatusta jostain tosi syvältä aina kumpuaa vaan. Aah!!!

Viimeisenä aamuna herään pirteänä, mutten kuitenkaan osallistu dynaamiseen meditaatioon. Jään huoneeseeni, kun muut valuvat alakerran saliin. Makaan sängyllä ja taas alkaa naurattaa. Mitä ihmettä? Tämä vapauden tuntu alavatsalla. Se kohta, johon oli tullut hirveä paine siskoni kuoleman jälkeen. Paine on poissa. Tilalla avara tila, vapaus koko alavartalossa, tyhjä uusi tila. Olen tyhjentänyt itseni hengityksissä. Olen synnyttänyt mörön ulos. Olen päästänyt irti minusta, mikä ei minulle kuulu. Inhon ja vihan. Äidin tunteet. Ei minun. Ei kiitos. Hallelujah. Ja onneksi olkoon. Tunnen nousevani korkeuksiin. Ja samalla uudenlainen yhteys alavartaloon. Ei helvetti. Tunnen miten naamani on kuin Hangon keksi. WOW!!! Voiko tuntua tältä? Voiko tämä vapauden tunne olla totta? Ja minä kun luulin jo olevani vapaa. Ei se vapaus ole mitään tähän verrattuna. Erillisyys ja irtautuminen äidistäni on selkeä. Napanuora katki, poikki. Soitto eilen äidille. "Miltä sinusta tuntuu äiti?" "Tyhjältä."



Pystyn nyt näkemään hänet vanhana naisena, vähän vieraana, toki hän on äitini, etäällä itsestäni. Emme ole enää sidoksissa toisiimme kuluttavalla tuskaisella tavalla. Hänen tunteensa kuuluvat hänelle. Minä en ole niistä vastuussa. Voinko antaa anteeksi? Voiko olla anteeksi annettavaa, jos toinen ei tiedä mitä ja miksi oikeasti tekee? Jos toinen on niin sidoksissa omaan äitiinsä jne.? Onko ketään, jonka kontolle tämä kaikki menee? Ei tietenkään. Ei ketään voi syyttää. Yhtä syyllisiä ja syyttömiä olemme kaikki. Vauvalla ja lapsella on kuitenkin oikeus olla vihainen äidille. Vauvan ja lapsen oikeus olisi ollut saada osakseen täydellistä hoivaa ja rakkautta. Se on meidän syntymäoikeutemme. Äiti ei kuitenkaan tappanut minua. Hän valitsi synnyttää minut ja kasvattaa minut. Hän antoi minulle elämän. Ilman äitiäni, en olisi minä. Minua ei olisi olemassa minuna. Voin olla kiitollinen että sain elämän. Vain äitini voi sen minulle antaa. Tämä ymmärrys on parannuskeino minulle. Parannuskeino sille pohjattomalle epätoivolle joutua kohtaamaan äidin tappohalu.



Viimeisenä aamuna oivallan myös, että nyt olisin valmis kohtaamaan kolarini tällä samalla tasolla, millä olen juuri kohdannut syntymäni. Dwarin kahden vuoden takaisen konstellaation mukaan kolarini on seurausta lapsen rakkaudesta toteuttaa äidin tahto eli tässä tapauksessa oma kuolemani. Ymmärrän nyt, että viime keväänä Devapath (toinen terapeutti, joka sanoi että minun pitäisi kohdata kolaritraumani kehon tasolla) oli oikeassa, että vapauttaisin itsestäni paljon tilaa, jos kohtaisin sen ja päästäisin sitä kautta irti. Mielen tasolla olen päästänyt, muttei se ole sama, ei sinne päinkään. Toki hyvää elämää voi elää näinkin, mutta vapauden kaipuuni on päästä täydelliseen vapauteen ja rauhaan. Mutta kun minulla tuntuu olevan täysi porttikielto tähän kohtaan kehomuistissani. Minulla ei ole väylää, ei keinoja, vaikka olen jo hengittänyt syvästi parisen vuotta, tanssinut jne. päästellyt irti. Ikään kuin minua ei päästettäisi sinne, vaikka haluaisin. Puolustusmekanismini suojelee minua ihailtavalla voimalla.

Viimeisenä aamuna toivon viimeiseksi hengitysmatkakseni bliss -hengitystä. Mielestäni olen ansainnut sen kaiken jälkeen. Pliis, vähän yläilmoja jo. Pliis, vähän kirkkautta ja valoa. Fly High.



Nonni. Taas mennään. Parihengitys eli toinen hengittää ja toinen tukee. Voi helvetti. Ja minä kun niin tykkään hengittää ilman tukea ja turvaa. Et sitten koske minuun. Se pysäyttää matkani. Juuri kun pääsee itse asiaan, toinen asettaa kätensä pinnalleni ja alkaa vituttaa, että irti, pliis älä häiritse. Tuntuuko bliss -matka tältä? Jossain kohtaa käteni menee selkäni taakse ranteet toistensa ympärillä, ikään kuin sidottu, vankina, loukussa jossain. Kehoni siirtyy pelokkaaseen asentoon, ikään kuin "älä lyö" tai piiloutuu joltain ja pitelee käsiä edessä suojana ja suustani kuuluu "ai ai ai aijai aijai..." Hirveä fyysinen kipu iskee vatsaani ja pitelen sitä ja välillä hengitys pysähtyy ja tuntuu, että tukehdun. Koskettelen oikeaa lonkkaani ja jalkaani. Huuto, itku ja vaikerrus on On. Loputon sellainen, kauhu, pelko, kipu,  ja tuska, kuolema. Tajuan kaiken taustalla, että nyt koen kolarini muiston kehossani. Olen elämän ja kuoleman rajamailla. Oikea käteni ja kasvoni nousevat kohti taivasta ja kokevat valoa ja iloa, vasen käteni on toiseen suuntaan alaspäin ja katson sinne ja voihkin äännekkäästi, etten halua mennä sinne. Haluan pois kirkkauteen. Jään välitilaan. En ole kuollut enkä ole elossa. Voihkin, huudan tuskaista huutoa syvältä ytimestäni, en kestä tätä. Hirmuinen raivo ja viha välillä karjuu minusta ulos. Mikä epäoikeudenmukaisuus!! Mikä vääryys!! EIEIEIEIEI!!!! Painelen jalkaani koko pituudeltaan ja vatsaani pitelen. Vatsassa polttava kipu, kidutusta, maksani tulessa, repeytynyt ja veri vuotaa sisuksiini. Lonkassa räjähtävä kipu, luut pirstaleina, päästä valuu veri, aijaiaijaiaijaiaijai.....Hengitys pysähtyy, suonet kaulassa pullistuvat. En kestä tätä en kestä tätä. Haluan lopettaa. Äärimmäinen pelkoreaktio eli oksennus taas tulossa. Oksennan. Se keskeyttää ja hillitsee matkan tekoa. Onneni varmaan ja samaan aikaan Dwari alkaa ohjata rentoutukseen. Kipu olisi kasvanut liian suureksi nyt kestää. Rentoutuksessa haluan parini sivelevän arpiani vatsassa ja lonkassa ja oikeaa jalkaa kokonaan. Se tuo kuumia hitaita kyyneleitä pintaan, ääretöntä surua, jolle ei ole loppua. Ei loppua.



Tähän se jäi tällä kertaa. Tunnen, että jotain jäi kesken, että on mahdollista päästä vielä lähemmäksi. Erikoista, että koko puolentoista viikon  aikana sain viestiä ihmisiltä, etten tarvitsisi keppiä. Yhtenä yönä heräsin siihen, kun lantioni luut pompahtivat ylös ja alas, ihan kuin kiropraktikko olisi naksauttanut sitä. Todella rajusti. Maanantaina kurssin jälkeen kehoterapeuttini katsoi jalkaani ja sanoi, että ihan kuin jalkani olisivat nyt samanpituiset, että jotain on muuttunut. Itse tunnen jalkaani selkeämmän yhteyden, että se on osa minua nyt. Astun sille voimakkaammin ja luotan sen kantavuuteen enemmän. Viimeisen hengitysmatkan jälkeen kun makasimme parini kanssa patjalla tunsin vahvan nykäisyn iskiashermossani, vahvemman kuin ikinä ja koko jalka oli lämmin ja elossa. Muutenkin tuntuu, että olen palannut takaisin välitilasta, rajamailta, dissosisaatiosta. Ihan kuin olisin ottanut kehoni haltuuni kokonaan, eri tavalla kuin ennen. Ihan kuin asuisin kotonani, omassa kehossani. Minun kehossa. Läsnä vahvasti.

Kun on näin lähellä itseä, kaikki tuntuu voimakkaammin. Myös kun toinen ihminen on lähellä ja koskettaa, tuntuu todella, että se ihminen on iholla enemmän kuin ikinä. Siinä onkin minulle haastetta kestää uusi läheisyyden aste. Onneksi on rakkaita ihmisiä, joiden kanssa nautin ihojen yhteisestä tanssista ja hellyydestä ja yhteydestä.

Tuntuu, että olen antanut lonkalleni ja jalalleni mahdollisuuden parantua. Olen antanut itselleni luvan uskoa, että ihmeitä todella voi tapahtua.

Kotiin palattuani rauha on minussa ja kiireetön olo ja yletön lähtiessä ollut stressi on poissa, vaikka ihan samat käytännön asiat on olemassa. Yhteys itseen uudella tasolla, mieletön varmuus itsestäni ja suunnastani, eheä kokonainen vapautunut ole. Nauru kumpuaa välillä hervottomana ja vapaus oi vapaus rakas vapaus. Minä olen vapaa inhosta ja vihasta, siitä, jonka äitini oli minuun istuttanut. Olen tämä valoisa olento, puhdas ja rohkea elämään aitona rehellisesti minänä ilman menneisyyden painavaa epämääräistä taakkaa. Olen ottanut oikean raajani osaksi minua ja antanut sille ja itselleni mahdollisuuden olla kokonainen myös fyysisesti.



Elämä on vahvempi.

Olen elossa.