torstai 1. kesäkuuta 2017

Minuuden uskonto

"Hei Kikka, ootsä tullut uskoon?", naapurin mies heitti minulle viisi-kuusi vuotta sitten. Samaan aikaan tuttavani oli vakuuttunut, että minulla oli meneillään vuosisadan rakkausromanssi törmätessämme kaupan maitotiskillä kun kuulemma säteilin niin ennennäkemättömällä tavalla. Tavallaan molemmat olivat oikeassa. Olin hurahtanut erääseen tanssilliseen metodiin ja vakuuttunut,että tämä pelastaa jokaisen ja maailman myös ja kaikki on rekryttävä mukaan. Ja kyllä olin aloittanut vuosisadan rakkaustarinan itseni kanssa.



Jotkut vanhat ystäväni julmasti ennustelivat "ettei tuo kauaa kestä" ja  "kyllä sä sieltä vielä alas tulet". Jotkut ärsyyntyivät silmin nähden tuputtaessani metodia "ainoana oikeana juuri sullekin" ja kertoivat, "hei, mä en tykkää kuule tanssia epämääräisesti vaan haluan tanssia oikeaa koreografiaa!!!" Itsekseni myhäilin partaani ja ajattelin, että voi raukkaa, kun on niin estoinen ja tukossa itsensä kanssa. Ylimielisyys nosti päätään. Naapurit seuratessaan kiitoani yläilmoihin taas olivat haltioissaan, miten muutuin siitä tukkoisesta ja ahdistuneesta ja pieniä ympyröitä  elävästä oliosta nousujohteiseen säteilyyn ja hurmokseen. Ja kyllä, sitä hurmosta kesti kauan, ihan heti en sieltä alas sinkoutunut. Siinä hurmoksen alkumetreillä tämä bloginikin sai alkunsa.

Aloin tulla tutuksi ihmeellisten uusien sanontojen ja hokemien kanssa. Aluksi olin ymmyrkäisenä, kun uusissa viitekehyksissäni puhuttiin "kaikki vastaukset löytyvät sisältäsi", "elä omaa totuuttasi", "minulla nousee vastustus", "tämä on haasteellinen", "triggeröidä", "kuuntele itseäsi", "meidän välillä aktivoitui keskustelu"....Itsekin aloin käyttää sanastoa ja viljellä sitä kirjoituksissani ja työpajojeni spiikeissä. Ja matkatessani yhä syvemmälle itseeni ja traumoihin "tehdessäni työtä itseni kanssa" luulin loppujen lopuksi tietäväni mitä nämä epämääräiset pehmennetyt sanaparit ja sanat ja sanonnat oikeasti tarkoittavat. Jossain vaiheessa suhteeni itseni kanssa syveni niin paljon ja rakkauden tunne "kumpusi sydämestäni" sellaisella kyydillä, että olin vakuuttunut, että olin universumin valittu ja välitin toisille "valon energiaa" vain "olemalla yhteydessä sydänkeskukseeni". Ja kyllä, olin varmasti johdatuksessa.


Tanssin jälkeen tuli monenmoista kurssia ja työpajaa, kun yksi loppui, suunnittelin jo seuraavaan menoa. Pankkitilini saldo oli kovilla. No, "maailmankaikkeus järjesti" rahat aina jostain, kun "sisäinen kutsu" kävi lähteä uudelle tripille itseeni. Rakkaustarina itseeni lähenteli pienissä määrin alkavaa riippuvuutta näihin välillä melkein yliluonnollisiin tiloihin, mihin edelleen osaan helposti sukeltaa. Olin kiinnostunut vain suhteestani itseeni. Maailmanmeno ja päivän politiikka sai jäädä, Hesarin pinot kerääntyivät pöydälle ja peruin tilauksen. Oman itsen tarkkailu oli joka hetkistä. Tunsin, että minun oli koko ajan kehityttävä, trimmattava "henkisyyttäni", lisättävä yhteyttä sisimpääni ja jumalaan. Minun "oli pysyttävä auki", varsinkin nyt kun ohjasin työpajoja joissa olin vastuussa kolmenkymmenen ihmisen hyvinvoinnista, niin ainakin luulin. Joku pakottava voima sai minut uskomaan, että minun olisi kuljettava "elämän virrassa ja flowssa" ja mentävä koko ajan "mukavuusalueeni ulkopuolelle", jotten jämähtäisi paikoilleen tai juurtuisi siihen missä olen, vaan kohti pelkoja torvet toitottaen ja jännityksiltä päitä katkoen eteenpäin. Ei saa pysähtyä!! Go go!!!! Ei haittaa vakkei se tuntunut hyvältä, kun "uudet haasteet" saivat sisuskaluni melkein vessanpöntöstä alas. Piti jatkaa matkaa. Nyt olen "niin auki", etten tiedä, onko tämä normaalia vai ei. Tunnen ylivoimakkaasti, päivän aikana itken ja nauran, tunnen vihanvirtoja ja syviä surunhetkiä. Tunteet tulevat ja menevät voimakkaina. Minulla on outoja unenaikaisia kokemuksia, yliluonnollisiksi voisi sanoa. Jos puen ne kokemukset sanoiksi, saan kuulostamaan itseni sekopäältä. Ja täytyy rehellisesti sanoa, että sitä usein tunnen olevanikin tässä "aukinaisuudessani" verrattuna normijeppeen. En tiedä, onko tämä hyvä vai paha, vai onko tämä kuusivuotinen "terapiajakso" tehnyt minusta hullun?



Jostain tuli viestiä, että "mikä tahansa on mahdollista." Vammautumiseni autokolarissa on tietysti ollut "minulle lahja" ja kriisi, jota ilman "en olisi sitä mitä nyt olen" ja "se on opettanut minulle paljon," "olen kasvanut sen avulla täyteen potentiaaliini". Kaltaisillani kovia kokeneilla monilla lienee valtava paine tässä positiivisuuden tyranniassa kiltisti alistua hokemaan tuota "totuutta", vaikka syvällä alitajunnan syövereissä totuus on jotain muuta. Ei se, että elämä on kovaa ole varsinainen ongelma, vaan se että meidän pitää teeskennellä ettei se ole. Tosiasiassa tämä elämäni on ollut kivuliasta ja kurjaa ja yksinäistä. Paljon olen tuntenut syyllisyyttä, etten usko paranemiseeni tarpeeksi ja sama vamma on minulla edelleen. Oma vika siis kun kroppani on vieläkin hajalla. En ole vielä tarpeeksi "pitkällä", kun en ole kyennyt parantamaan fyysistä vammaani. Kyllä, "vedän puoleeni sitä energiaa, mitä minussa on", eli aika huonosti minun asiat on tällä saralla. Sama energiani tietysti pätee rakkauteen, siis tässä tarkoitan parisuhderakkautta. Unelmien prinssi ei manifestoinnilla ole tullut eteeni. Edelleen vedän puoleeni surkimuksia. Tämä siis tarkoittaa etten osaa tilata oikein tai minussa on niin paljon negatiivisuutta, että saan "sitä mitä tilaan" jollain tasolla, koska "värähtelytasoni" on niin tummanpuhuva.

Kaikki gurut ja muut, jotka hokevat hokemastaan päästyäänkin "rakasta ensin itseäsi", "se tulee sitten, kun olet valmis", "vielä ei ole oikea aika", "kyllä riität itsellesi kun rakastat itseäsi tarpeeksi", ovat itse yleensä parisuhteessa, mutta väittävät silti että yksin on hyvä ja yksin riittää itselleen ja on jotenkin "väärin" edes kaivata parisuhdetta. Ikään kuin olisin vieläkin puutteellinen ja riittämätön, kun sitä prinssiä ei kuulu. Ja mielen sopukoissa ruoskin itseäni tästä luonnollisesta tarpeesta ja kaipuusta toiseen ihmiseen, juuri siihen oikeaan, ei kehenkään muuhun. Kyllä rakastan itseäni, ja edelleen kritiikistä huolimatta, tunnen valtavaa rakkautta, silti Se Toinen puuttuu. Itseni rakastaminen pelkästään ei minulle riitä.



Mistä sitten kumpuaa tämä voimakas asenteeni nyt? Olen kuutisen vuotta pyörinyt viitekehyksissä, jossa elämäntapana on minuuden uskonto eli itsensä kehittäminen, jota välittää terapeuttien, valmentajien ja elämäntapaopastajien armeija. Kuulen ja luen "joka puolelta", miten pitää muokata itseään ja toteuttaa itseään. Jokainen on hurahtanut omaan lajiinsa joko ihan oikeasti tai pakon sanelemana elantona ja tööttää totuuden torvea juuri siitä, mitä edustaa. Fanaattisuus "omastaan" saa ihokarvani koholle ja tuputtaminen, että "tämän kun käsittelet tai tätä metodia tms.kun teet, niin pelastut."  Sama fanaattisuus, mikä minussa itsessäni on ollut. Kuulen jo korvissani vastustavat kommentit "pitää ymmärtää muita ja sitä, missä kohtaa polullaan he ovat". Otan oikeuden taas marmattamiseen ja menneisyyteeni matkaamisen. Otan oikeuden sanoa haastellisuuden sijasta vaikea ja "minulla nousee vastustus" etten halua!!! Otan oikeuden sanoa, että jokin asia on pelkästään huonoa. Otan oikeuden sanoa, miten stressi iski minuun eikä siitä seurannut mitään hyvää!

Jotkut suuntaukset taas kieltävät kokonaan menneisyyteen uppoamisen, edes terapeuttisessa mielessä. Vaan että, jos on jotain traumaattistakin tapahtunut, eikun lakaistaan maton alle ja ollaan, että ooom vaan. Nytnytnyt ja nyt vaan ja läsnäoloa putkeen. Ihan sama vaikka isäsi heitti kolmikuisen veljesi seinään ja se kuoli, oooom ja simsalabim. Ei kuulkaa, minulle riitti. Ai niin, mutta minähän olen "niin hyvin minun keskuksessa" ja eikös tämä olekin tämä elämä harhaa vaan, unta, josta herään kun olen tarpeeksi valaistunut? Vai miten se meni? Minun pään ovat sekoittaneet niin monet suuntaukset, etten tiedä mihin uskoa ja vähiten voin opastaa ketään tai opettaa ketään hokemalla näitä aforismeja tai terapeuttisia ja henkisiä "oppeja", koska itseltäni on mennyt usko kaikkeen näihin.

Ruumiini arvet muistuttavat, että menneisyyteni on totta. Ystävyksillä ja rakastavaisilla on ollut tapana tutkia ja vertailla toistensa arpia. Ne ovat selviä fyysisiä todisteita menneistä tapahtumista ja kannattelevat lankaa, joka johtaa niiden ajoista nykyhetkeen. Jotta tiedän kuka olen, on minun tiedettävä ja muistettava, mistä tulen.



Toisista ihmisistä minuuden uskonnossa on tullut henkilökohtaisen kehityksen välineitä ja ihmissuhteista väliaikaisia ja vaihtuvia. Parisuhteessa jos "olen paras versio itsestäni", sillä on oikeutus, muussa tapauksessa ei. Samoin ystävyyssuhteet päättyvät "kun ne ei enää palvele minua." Myös tuo "paras versio itsestäsi" on vallalla "joka puolella". Miksi minun pitää "elää täyttä potentiaalia"?

Entäpä jos olisin vaan minun tämä versio itsestäni nyt ja aina? Entä jos en halua kehittyä? Entä jos haluan juurtua tähän? Ei psykokulttuurin edustajan tarvitse antaa  minulle lupaa että "saan nyt tuntea juuri näin kuin juuri nyt tunnen". Totta helvetissä saan!!!

Mitäpä jos eläisin elämäni yksinkertaisesti? En tavoittelesi kuuta taivaalta, tyytyisin kävelemään rantoja pitkin koirani kanssa ja lukemaan normiromaanin silloin tällöin? Katsoisin kielteisiä asioita suoraan silmiin ja hyväksyen ne sellaisina kuin ne ovat? Lopettaisin "itseni etsimisen" ja pysyisin lujana tässä missä olen?






5 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. On kyllä ja vain pintaraapaisu :)
      Kiitos kun luit.

      Poista
  2. Olipas mahtava kirjoitus! Kiitos sinulle tästä.

    Olen ihan samaa mieltä, että kyllä esim paska on paskaa, vaikka voissa paistaisi taikka minkälaisilla viboilla verhoilisi. Se vasta jaksamista syö, jos kaiken ikävämmän olemassaolo pitäisi kieltää. Että niinku "fake news" ja hymy korvissa eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) mahtavaa että meitä on useampi herännyt;)
      Kiitos kun luit.

      Poista