Raivo-orgasmi

Keho muistaa. Saksalainen terapeutti Dwari ohjaa meidät meditatiiviseen tilaan ja sieltä käsin palauttamaan muistiin jonkun tapahtuman elämästämme, missä koimme onnistumista, itsensä voittamista, onnea, hyvää kaikenkaikkiaan. Tarjonnan runsaus, siten valinnan vaikeus. Elämäni mallillaan. Näen itseni esitelmäni jälkeen helpottuneena, että ylitin itseni tanssiessani ja varsinkin puhuessani yleisölle esittäen kipeimmät kasvukohtani aluksi suunnattoman jännityksen ottaessa kroppani hallintaansa. Näen itseni tuulettamassa käsivarret ylhäällä tulevien kollegoideni ja muutaman muun hurratessa ja taputtaessa kun valmistuin Suomen ensimmäiseksi VitalDanza ohjaajaksi. Tämä onnistumisen huuma saa nyt vieläkin aikaan saman tunteen kuin silloin kun se oikeasti tapahtui. Istun tuolilla ja hengitys syvenee ja rentoutuu, hymy saa huulet kasvoillani kääntymään ylöspäin. Pientä naurunpoikasta. Dwari ohjaa meidät viemään huomion siihen kohtaa kehossa, missä on hyvä, missä ei kipua. Etsin tovin, vaikea löytää. Pysähdyn vasempaan reiteeni ja huokaisen. Tältäkö kivuttomuus tuntuu ?

Keho muistaa hyvän ja keho muistaa pahan. Tukahdetut hoitamattomat keholliset traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle, kertoo eräs tutkija. Traumaattiset kokemukset ja vastoinkäymiset, joita emme pysty käsittelemään, kertyvät kehoomme jännityksiksi ja muovaavat yllemme haarniskan, joka kaventaa meidän elämää ja elintilaa. Usein emme ole tietoisia tästä. Kunnes jonain päivänä heräämme, ehkä. Minä heräsin. Jotta pääsee elämässään virtaavuuteen ja eteenpäin, on kohdattava tunnetasolla nämä traumat, jotta parantuminen voi alkaa ja tapahtua.

Samoihin aikoihin kun olen viikonlopun syvääluotaavalla kurssilla traumoihin, tapaan ihmisen, joka on ollut autokolarissa samana päivänä samana vuonna kuin minä, toisella puolen maailmaa. Ihan "sattumalta" tässä maailmankaikkeudessa kohtaamme ja ihmetyksellä ei ole loppua. Myös monet muut hänen kokemansa asiat peilaavat omiani, vaikka ensin tuntuu että itken hänen itkuaan. Mutta se onkin minun itkuni. Dwarille kerron tämän, ja vielä lisään, ettei mistään romantiikasta ole kysymys. "Realistinen sielunkumppanuus tarkoittaa juuri tuota. Peilaamista samoista kokemuksista ja niiden kautta paranemista."

Kaapelitehdas Atlas projekti, Zodiak. 2012 kesä

Juuri nyt on vaikea kirjoittaa. Mutta haluan niin paljon purkautua myös näin, vaikka myllerrys sisälläni haittaa tekstin tuottamista ja sivullisena pysymistä. Miten voin olla sivullinen, kun olen tapahtumien päähenkilö? Miten ihana olisi vain vain hypätä reunalta vanhaan!! Näen koko ajan sen rajaviivan, missä voisin lähteä kieriskelemään pimeydessä suuntaa vailla ja sen, missä seuraan itseäni sivusta ja annan itseni tehdä tarvittavan, sen, mikä on vielä kesken. Sen, mikä vielä estää minua elämästä täytenä minänä. Jos voisin olla vielä vapaampi ? Jos voisin lentää vielä korkeammalle ? Minun tarvitsee puhkaista se kelmu, missä on ymmärtämättämyys tapahtuneesta, missä käsistyskykyni ei riitä. Olen kirjoittanut muutamia blogikirjoituksia sivuten kolaria, ehkä yhden kokonaan. Se ei riitä. Koska en ymmärrä vieläkään. Vaikka yritän väittää, että ei sillä ole väliä, mutta sillä on. Että näitä nyt tapahtuu, no big deal. Miksi vähättelen ? Miksi  en vain katso sitä ja myönnä, että olen vihainen ja olen raivona siitä, mitä tapahtui. Miksi en vain koe raivoa rehellisesti ja suoraan ? Raivon kokeminen on  kadoksissa. Syvähengityssessioissa ja muissa aktiivisissa meditaatioissa raivoni on ollut lähinnä näyttelemistä, teatteria, huutoa vailla todellista vihan ulospäästämistä. Aito ,kehon syvyyksistä lähtevä raivon kohtaaminen on jäänyt kokematta. Raivon kohtaamattomuus estää minun todellisen olemukseni ilmentymstä. Saan jotain tilalle, jos kohtaan sen tukahdetetun möhkäleen ja annan sen palaa roihuna. Kirjoittaessani olen kaartanut loistavasti raivon. Lillinut hyväksynnässä ja rakkaudessa. Nyt on turvallista raivota, kun minulla on hyväksyntä ja rakkaus ja turva itsessäni.

Dwari kertoo omasta kolaristaan. Saanut "vain" pienen naarmun kasvoihin. Hänen kertoessaan siitä, miten traumaattista se oli ja on vieläkin, tunnen vihan ja raivon nousevan sisälläni. Ei hänen takiaan. Vaan tajuntaani valuu ymmärrys omasta kokemuksestani ja siitä, että paljon on vielä käsittelemättä. Ja ymmärrys siitä, että minulla on oikeus tuntea vihaa ja raivoa. Silloin ei kysytty, kuinka voin, henkiseltä kantilta. Ei ollut kriisihoitajaa eikä psykologia paikalla missään vaiheessa. Syyllistettiin, "täällä tämä vaikea potilas."

Kolarisielunkumppanini kysyy minulta, milloin lääkäripariskunta tuli paikalle ja mitä he tekivät siinä tilanteessa ensiapuna. En tiedä. Lähden selvittämään asiaa todelliselta kolarikaveriltani. Hän ei osaa vastata. Oli siirretty lääkäripariskunnan autoon odottamaan. Saan postiluukusta pinon vuoden -87 ja -88 epikriisejäni. Keskeytän imuroinnin. Melkein oksennan ja itken suoraa huutoa. "....potilas ollut jaloistaan kiinni autossa, jouduttu irrottelemaan. poliklinikalla tullessa selvästi shokkinen, kalpea, periferia viileä, pulssi nopea ja verenpaine matala.pälyilee ympäriinsä, mihinkään kysymyksiin ei vastaa, vaikuttaa olevan muissa maailmoissa, ei co-operoi. liikuttelee päätään molempiin suuntiin....hb59, massiivi peroperatiivinen vuoto... leikkauksen aikana sai yhteensä 34 yks punasoluja, 18 yks jääplasmaa, 4yks trombosyyttejä..autotranfuuserin kautta siirretty 5 litraa verta ja useita pusseja siirtoverta....."  Tämä selvä. Joo, saan olla vihainen. Ymmärrän sen lukiessani leikkausviiltojen tekemisesta ja lihasten siirtelystä ja veren täyttämästä vatsasta. Tottakai mieleni ymmärtää, että minun henkeni pelastettiin, mutta kehoni kokee sen väkivaltana muistoissaan. Kalvo raottuu. Alan saada kosketuspintaa.

Vernerin toiseksi viimeinen elinkuukausi Mamin sylissä 2007. Suuri suru luopua rakkaasta.

Dwarin kurssilla aloitetaan parin kanssa työskentely. Toinen lähtee hengittämään syvään yhtäjaksoista hengittämistä hieman liioitellusti. Toinen todistaa vierellä ja seuraa ja huolehtii läsnäolollaan toisesta. On toista varten siinä. Antaa turvaa ja on paikalla, näkee toisen ja hyväksyy kaiken, mitä tapahtuu, tuomitsematta. On läsnä lohduttamassa. Nyt meillä molemmilla on joku, jos silloin ei ollut. Annan aikaa hengitykselle. Annan sen muotoutua ja etsiä väyläänsä minun ruumiistani ulos. Sipulin lailla kehoni alkaa kuoriutua syvemmälle ja syvemmälle kerros kerrokselta hengityksen avulla. Kehoni alkaa liikkua tanssinomaisin liikkein maatessani patjalla. Kiemurtelen ja vääntelen, huokailen ja päästän irti. Musiikki soi kovalla ja kaivaa minusta esiin tunteita, surua, iloa, naurua, itkua vuoronperään. Kehoni saa lisää liikettä. tärisee ja värisee. Heilutan päätäni liian kovaa edestakaisin ja Dwari tulee opastamaan " pienennä liike, mutta jatka." Sitten se yllättää minut. Täysin ja nurkan takaa. Odottamatta, puun takaa. Ei jumalauta!! Käännyn vatsalleni. Päässäni on pimeää. Sukellanko? Ei en halua!!!!! Vittu, nyt menen !!!!!!! Välähdys kontrollista ennen sokeaan raivoon hyppäämistä. Selkeä raja, valinnan voi tehdä tuossa kohtaa. Kontrollifriikki aina paikalla. Huuto kumpuaa syvältä vatsaonteloista. Olenko se minä ? Kuka huutaa ? Huuto sinkoaa joogasalissa puolelta toiselle ja Dwari ja toinen terapeutti säntäävät apuun ja he ja todistajani vierellä silittelevät minua. "Avaa Kirsi silmät. avaa silmät". En avaa. Olenko sairaalassa ja henkilökunta yrittää saada minua hereille? Äänet lausutaan toisessa maailmassa. Rääkyvä matala karjunta jatkuu ja parun tuskaista itkua. Olen muissa maailmoissa nyt. Hengitän raivon keskukseen ja saan tulta ja voimaa itseeni. Nousen välillä vadille oksentamaan kaiken ulos.  Käännyn takaisin selälleni. Tunnen että käteni ovat tiukasti puristettuna nyrkkiin, polveni koukussa ja ylävartaloni irti lattiasta. "Anna raivon ja vihan tulla ulos. Päästä se ulos.!", kuulen opastusta. Rinnastani nousee röhönauru, voitontahtoinen, ylemmyydentuntoinen " te mulle mitään mahda"- tunne. Samalla puristan nyrkkejäni ja karjun ja nauran matalaa oman voimani syvää naurua hampaat irvessä ja karjun huutoa ulos minusta. Wau, mikä voiman tunne!!!!!! Tulkaapas jos uskallatte, niin täältä pesee!! Vähitellen musiikki pehmenee ja vajoan parantavaan lepoon ja rauhaan. Herkkä musiikki keinuttaa sieluani, todistajani kädet hellästi muistuttavat, etten ole yksin. Silmieni avautuessa kyyneleet valuvat itsepintaisesti kuumina, loppua ei tule.  Päänsilitystä. Vertaansa vailla oleva raivo-orgasmi. Myöhemmin tanssiessani, väylä syvempään ja läheisempään tuskaan on avattu ja parantava kyynelvirta voitelee minua lohdullisesti sallien minun tuntea tuskani uudella tavalla, vuolaasti, runsaasti, kuumasti, valuu ja valuu vaan, matkojen päähän minusta pois. Samalla kirkkaan rakkauden ja totaalisen hyväksynnän kokemus.Tuskan ja rakkauden yhtäaikainen olemus, minussa.

Kallvikin uimaranta. Minä ja Ruusu.

Kun ihminen nukutetaan ja leikataan, samalla pitäisi antaa myös puudutus, jottei kipukokemus jäisi kehoon, tai ainakin vähentäisi sitä. Kun ihminen herää nukutuksesta, pitäisi vierellä on tuttu turvallinen ihminen. Jos ei muuta niin hoitaja, jonka on tavannut ennen leikkausta. Minun rakas kehoni muistaa kaikki 15 isoa leikkaustani. Tuntemattomien hääräämisen ympärilläni. Minun rakas kroppani muistaa kaikki veitsien viillot lihassani, avatun vatsan, metrin auki olevan reisiviillon. Ja myöhemmät lisäviillot. Minun rakas ruumiini muistaa itse rekan törmäyksen aikaansaaman tuskan. Se kaikki on minussa.

Raivo-oragasmin saamisen jälkeen arkeni on muuttunut. Olisin tarvinnut jatkaa purkamista. Tosin olin niin rikki fyysisesti, etten olisi jaksanut. Tarve kolkuttelee lihaksiani, luitani ja jänteitäni. Täytyy liikkua ja saada aikaan. Täytyy saada sanoa painava sanani. Jotain on selkeästi pudonnut pois. Iso tulppa keskeltä rintakehääni. Solar plexus on avautunut ja sieltä tulee tuutin täydeltä. Tai ainakin oma totuuteni. Sen ilmaiseminen on tärkeämpää kuin muiden miellyttäminen. Ympäristö on ällikällä lyöty ja salamoi joka puolella. Miten tuo hiirulainen nyt noin puhuu ? Eikö se tiedä paikkaansa?  Huomaan helposti tässäkin sen rajan, missä helposti voisin lähteä ruoskimaan itseäni voimani käytöstä, syyllisyyden siitä, että uskallan nousta barrikadeille. Tuttu tie olisi periksiantaminen toiselle. Mutta te ette enää alista tai mitätöi minua. Minulla on nyt yhteys omaan voimakeskukseeni. Raivon energian kääntäminen omaksi mahtavaksi voimaksi on orgastinen nautinto. Voiman tunne on huimaava, koukuttava. Naurattaa! Alimmat auki olevat chakrat juurruttavat minut vahvasti maahan ja antavat tuen keskivartalon lieskanomaiselle voimalle. Ei ole mitään pelättävää. Saan pitää puoleni, se on minun rakastava velvollisuuteni itseäni kohtaan. Saan sanoa totuuteni. Jos se heilauttaa jotain toista, olen heittänyt pallon hänelle ja hänen tulee katsoa itseään. Oman voiman paljastuessa itselle, ei voi enää muuta kuin olla rehellinen itselleen. Raivon kääntöpuoli on voima. Se palikka on minun työkalupakistani puuttunut. Aito voima. Ei teeskennelty pelonsekainen voima.

Puistokulma Itämainen ilta. 2013

Pikabrieffaus traumaterapiaan Dwarilta. Itselleni taas uuden mielenkiinnon kohde. Meillä on traumat ja pelot ja vastoinkäymiset johtuen kenellä mistäkin, kaikilla vähintän lapsuustraumoja. Minulla lapsuustraumojen päälle kolaritrauma ja vammautuminen ja järkyttäviä parisuhdedraamoja ja alistamisia. "That is a quite a paggage!" Sitten on suojautumismekanismit eli jännitys, lamaantuminen ja itsensä ulkoistaminen eli ei ole läsnä kehossaan, vaan leijailee sfääreissä ja kroppa on jätetty oman onnensa nojaan. Se ei riitä, että käsittelee pelkästään traumoja, jos haluaa parantua, vaan on kohdattava ja nähtävä ja parennettava myös suojausmekanismit, jotka ovat vieraannuttaneet meidät todellisesta itsestämme. Lohdullisinta tässä kuitenkin on, että meillä on selviytymiskeinoja yhteensä traumojen ja suojamekanismien verran. Ne on niitä voimavaroja, jolla olemme selviytyneet rakkaudettomasta lapsuudesta, jos sellainen on. Ne on niitä voimavaroja, joilla olen selviytynyt kolarista ja leikkauksista ja draamoista. Lapsuudessa ne olivat minulle hyvät kaverit, sisko, kiinnostavia harrastuksia ja niissä pärjäämistä. Kolarin ja leikkausten aikana rakas lemmikki ja parisuhde. Nykyään voimavarojen pakki on huikea; tanssia tanssia, kirjoittamista, ihania ystäviä, erilaisia itsensä kehittämiskeinoja, meditaatioita, itsensä haastamista uusiin juttuihin, kursseja....lista on loputon.

Ensimmäinen mäykkyni Verneri vanhuksena. Vierelläni uskollisena vaikeina aikoina.

Realisti kuitenkin kannattaa olla. On illuusio, että meidän persoonallisuus ja suojausmekanismit koskaan lopullisesti parantuisi. Aina jää kiinni niiden toimimisesta, egon otteesta. Juuri kun on kuvitellut olevansa aito teeskentelemätön minä, persoonallisuus vilauttaa kasvonsa ennen kuin huomaakaan.

Mutta on jo aika pitkällä, jos erottaa niiden toiminnan toisistaan ja huomaa, mistä pakista nyt tuulee.

Itsekeskeistä elämää, ah. Oma minä oman itsen tutkimuskohteena. Oman elämäni paras asiantuntija. Argh!!!!!!!

Juhannustaikaa

Oi, mikä elämäni paras Juhannus viikonloppu takanani. Juhla oli tavallaan jatketta edelliselle Vital Developent viikonlopulle Porvoossa. Kaikki tapahtui spontaanisti ja impulsiivisesti ihanan naisen aloitteesta. Hän heitti ilmoille ehdotuksen yhteisestä juhannuksesta VD-porukan kesken. Varsinaisia suunnitelmia en ollut tehnyt, tai ainakaan päätöstä tai sitovaa lupausta kenellekään muusta. No, miesystäväni oli mennyt edellä mökille Saimaan rannalle ja odotteli minua ja mäykkyäni sinne toki. Viikolla olin hänelle hieman rivien välistä antanut ymmärtää, etten ole kauhean innostunut lähtemään täyteen junaan koirani kanssa ja sateita ja myrskyjä luvassa. Selvästi tekosyitä olla lähtemättä. Sisäinen ääneni kuiski jotain muuta. En halunnut lähteä. Sanomattakin on selvää, että olisin noussut ahtaaseen junaan ja mennyt rakkaani luo, vaikka olisi puukkoja satanut taivaan täydeltä, jos rakkaus välillämme olisi aitoa ja todellista. Olisiko aika panna täytäntöön monesti esillä ollut ja viittä vaille tapahtunut asia eli ero?

Pääsin siis viettämään keskikesän taikaa aidon rakkauden ilmapiirissä, ihmisten kanssa, joista yllättäen yhtäkkiä oli tullut minulle niin tärkeitä. Meitä oli valikoitunut pieni joukko tunnelmalliseen viiskytluvun taloon, jota ympäröi luonnonkaunis iso pihapiiri. Maailmankaikkeus oli jostain syystä antanut meille seitsemälle mahdollisuuden päästä nauttimaan tästä intensiivisestä viikonlopusta. Me olimme ehkä ne, jotka kipeimmin tarvitsivat "jatkohoitoa". Tai ainakin minä tarvitsin. Välillä minusta tuntuu, että nämä ihmiset on lähetetty minua varten elämääni parantamaan minut peloistani ja jännityksistäni. Jokainen työpajan ihmisistä on kaunis sielu, jonka läsnäoleva hellyys koskettaa ja parantaa sellaisenaan, mutta mukana on niin paljon ihmisiä, jotka ovat virallisestikin eri alojen hoitoammattilaisia. Minähän olen paratiisissa. Minä, jota on niin paljon hoidettu leikkauksin ja kuntoutuksin. Nämä rakkaat hoitajani ovat ensimmäisiä, jotka avaavat tien sieluuni ja sydämeeni ja aidosti koskettavat minua rakkaudella, parantavalla voimalla.

Syötiin, juotiin, muttei alkoholia, naurettiin, tanssittiin, saatiin tarot-lukemisia ja muita analyysejä, keskusteltiin, nautittiin yhteisolosta, halattiin, avauduttiin. Minun oli tarkoitus lähteä kotiin yöksi, mutta hyvin houkuteltiin jäämään yöksi. No, ei hirveesti tarvinnut. Tummunut ilta yö-junassa Helsinkiin Keravalta ei tuntunut edes vaihtoehdolta, vaan ainoa oikea paikka minun olla oli se paikka, missä olin. Rakkaat naapurini kotona hoisivat rakasta Ruusuani mielellään vielä yön yli. Miten olinkaan rakastettu!

Vieraanvarainen isäntämme jakoi meille omat huoneet yöksi. Wau, täysihoidossa. Olen niin surkea nukkumaan vieraissa oloissa, että hieman jännitti, nukunko. Mielessä pyöri uudet oivallukset keskustelujemme jäljiltä. Pelkäsin unohtavani ne kotiin mennessä, joten pyörittelin niitä päässäni jonkun aikaa. Kynä ja paperia pitäisi olla aina mukana. Tein itsestäni pika-analyysin ennen nukahtamista. Olin täysin fucked-up case. Ja en oikeasti ollut vielä missään henkisellä tielläni, tai ainakaan siellä, missä olin luullut olevani. Tajusin, miten pinnalliselta tasolta vaikutan ihmisten kanssa. Tarkoitan siis, etten ole kosketuksissa syvimpään olemukseeni kommunikoidessani ja toimiessani, vaan että olen päässäni, jos sielläkään. Tajusin, että minulta näkyy ehkä korkeintaan silmät, ja loput minusta on pinnan alla. Tajusin, että olen aikamoinen työmaa. Minulta on jäänyt käsittelemättä niin paljon traumoja, joita riittää menneessä elämässäni. Olen kuvitellut, että kun olen hiljaisuudessa ja kykenen olemaan ajattelematta tässä hetkessä, olen jotenkin valaistunut. Olen osannut blokata ajatukseni ja siinä samalla olen valitettavasti blokannut myös tunteeni. Minusta on tullut teflon. Koko menneisyyteni asuu minussa pelkoina, jännityksinä, kauhuna ja välillä hengittämättömyytenä. Kaikki löytyy kehostani. Puheella ja hiljaa istumisella en ole päässyt kosketuksiin itseeni. Syvimmät pimeyden värit ovat pelottavia, mutta ymmärrän nyt, että olen valmis maalaamaan niistä elämäni taulun nähtäväksi itselleni ja kaikille, jotka sen haluavat nähdä. Tarvitsen liikettä, tarvitsen kosketusta saadakseni puhallettua kaiken ulos. Tarvitsen rakkautta.

Aamulla sain lisää rakkautta. Teimme ihanan aamiaisen ja rennoissa tunnelmissa nauroimme ja tanssimme ja minä vuodatin kyyneleitä. Ihanat ihmiset olivat aidosti kiinnostuneita minusta ja halusivat tietää elämästäni. Ja minulla oli kova tarve kertoa, kuka minä olen. Haluan tulla kuorestani ulos myös kertomalla tarinani, vaikka ymmärrän, etten ole tarinani, mutta tarinani kertominen on minulle maskin purkamista. Tämä ja tuo on tapahtunut minulle, hyväksyn ja arvostan siitä huolimatta itseäni, olen tasavertainen kaikkien kanssa.

Rosen hoitoa lattialla. Viimeistään se vakuutti, että tarvitsen lisää samanlaista kosketusta purkaakseni pelkojani. Rosenin jälkeen sivelyhoitoa kahdella käsiparilla takkatulen lämmössä. Vakuutuin, että olin paratiisissa. Uskalsin mennä miehen lähelle. Mies, joka on läsnä kehossaan täydellisesti on eri mies kuin mies, joka ei ole. Ja tietysti sama pätee naiseen. Nyt haluan vain kiinnittää huomioni mieheen, koska minulla on suhde normimieheen. Ja koska olen pohtinut tuota parisuhdettani niin pitkään. Mies, joka on itsessään, minussaan, sielussaan, tuntuu tulevan niin lähelle, että henki salpaantuu. Oma miesystäväni, joka ei ole läsnä kehossaan eikä ymmärrä koko asian merkitystä, on niin kaukana, vaikka olisi fyysisesti ihan lähellä. Elämäni miehet ovat mahdollistaneet sen, etten ole tarvinnut kohdata oikeaa läheisyyttä. Läheisyyttä, jota pelkään niin. Haluan vihdoin mennä jonkun lähelle ja antaa jonkun tulla lähelleni.

Niinpä tein rohkean ratkaisun. Lopetin parisuhteeni, joka ei vastannut totuuttani, eikä ole koskaan vastannut. Nyt kaiken tietoni jälkeen rakkaudesta, en voi olla enää epärehellinen itselleni enkä toiselle, vaan otan tähän hetkeen kuuluvan surun vastaan ja päästän irti, itseni ja toisen vapaaksi epärehellisyyden kahleista. Rakas enkeli-kaimani ryhmässä kirjoitti viisaasti, ettei voi värähdellä aidossa rakkauden energiassa, jos on epärehellisessä suhteessa. Ja minä niin haluan värähdellä aitoa rakkauden taajuutta.