Näkymättömästä näkyväksi. Sanattomasta kuulluksi. Pelokkaasta pelottomaksi. Kirjoitan tanssin taianomaisesta vaikutuksesta itseeni ja henkisestä kasvustani ja pelkojeni kohtaamisesta. Avaan pikku hiljaa elämäntilanteitani lukijoille. Ehkä ihmeiden aika ei ole vielä ohi.
Millaista elämää eläisin, jos en antaisi pelkojeni säädellä tai rajoittaa elämääni? Millainen ihminen olisin, jos en koskaan, minään hetkenä elämässäni kuuntelisi pelon vaimeaa kuiskausta tai suuren mörön karjuntaa? Millaista olisi elämäni täysin ja tyystin vapaana omasta mieleni kehittämästä vankilasta, joka on syntynyt menneisyyden traumoista ja uskon puutteesta omiin kykyihin? Millaista olisi täydellinen vapaus elämän joka alueella?
Voisinko elää vielä täydemmin? Löytäisinkö lisavaihteen itsestäni? Painaisinko kaasun pohjaan? Räjäyttäsinkö pankin? Heittäsinkö piupaut kaikelle ja löisin lössiksi? Antaisinko palaa sydämeni pohjasta? Välittämättä toisten mielipiteistä, toisten arvostelusta? Antaisinko toisten haukkoa henkeä heidän katsoessaan minun syöksevän tulta? Uskaltaisinko hypätä rotkon yli toiselle puolelle? Onko millään loppujen lopuksi merkitystä?
Millään muulla kuin vapaudella? Millään muulla kuin rakkaudella? Millään muulla kuin elämän intohimolla? Millään muulla kuin oman sisäisen äänen kuulemisella ja kuuntelemisella? Sen äänen toteuttamisella? Millään muulla kuin sisäisellä tyyneydellä ja rauhalla?
Voinko elää kahden maailman välissä? Tiedostavana ja tiedostamattomana yhtä aikaa? Sinä hetkenä kun tulen tietoiseksi oman elämäni totuudesta ja mahdollisuudesta olla itselleni rehellinen tai epärehellinen, minusta tulee vastuullinen, tuleehan? En enää voi syyttää elämää mistään, enhän? Olosuhteista? Olen tietoinen ja siksi vastuussa elämästäni, niinhän? Jos eläisin tiedostamattomana, olisin syyntakeeton, koska en olisi tietoinen mahdollisuudesta olla tietoinen ja sitä kautta vastuullinen elämästäni?
Haluanko jäädä loukkuun kahden maailman väliin? Vanhan maailman, josta sisimpäni tuntuu irrottautuvan kysymättä mieleltäni ja järjeltäni mitään ja uuden maailman, jossa ei ole sijaa piirullekaan epärehellisyyttä? Kestänkö sen pelon, lopullisen napanuoran katkaisun? Hyväksynkö oman täydellisen vastuun elämästäni, jota tietoisuuden kasvu edellyttää? Haukonko henkeä sinä hetkenä,kun näen kohdan, jossa muutos kutsuu ja muutun vai juutunko paikoilleni? Kun vastaani tulee tienhaara, jossa voin siirtyä uuteen muutoksen kiertoon, valitsenko uuden ja tuoreen ja jonka tiedän syvällä itsessäni olevan minua varten? Valitsenko sen, mitä elämä haluaa tarjota minulle?
Otanhan vastaan elämän ojentamat mahdollisuudet uusiin ideoihin, mitä fyysinen kehoni, sieluni ja henkeni tarvitsevat tuntemaan olevansa elossa, otanhan? Että ymmärrän, että menestyminen tarkoittaa uskallusta elää oma totuuteni, ymmärränhän? Uskallanhan irrottautua uskomuksista ja ihmissuhteista, jotka eivät enää tue kehitystäni, uskallanhan? Ymmärränhän, että elämäni haasteelliset kriisit ovat olleet mahdollisuus kasvuun ja että niiden kautta olen se, mitä tänä päivänä olen, ymmärränhän?
Enhän odota jotakuta tulemaan pelastamaan minua? Enhän odota jonkun tai jonkin tulevan täyttämään tyhjyyttä tai antamaan minulle "jotain enemmän"? Luotanhan omaan sisäiseen ääneeni? Uskonhan kaiken jo olevan minussa? Etsin kunnes löydän sun = itseni?
Noudatanhan sisäistä kompassiani, joka ohjaa minua uusille maille uusien ihmisten pariin? Näenhän kartan minulle tarkoitettuna ja täynnä elämää? Arvostanhan johdatustani tulla tietoiseksi muutoksen tiellä ja näenhän sisäisen muutoksen muuttavan myös ulkoista elämääni? Tiedänhän, että elämässä ei ole status quota, vaan että muutos on jatkuvaa? Että muutos on elämän virtaa, johon kannattaa heittäytyä?
Olenhan iloinen kun näen sen rajan, jossa voisin kehittää draaman emootioiden viemänä tai antaa sen vain sulaa? Ja olenhan viisas ja valitsen sulamisen? Olenhan onnellinen, kun huomaan valinnan mahdollisuuden? Tajuanhan, että olen kiitollinen että huomaan sen ja sen tuoman keveyden ja vapauden? Kuulenhan sisäisen helpotuksen nauruni? Olenhan tietoinen, että matka on tarkoitus, ei päämäärä?
Tiedostanhan, että kaikki muuttuu, kun lähden? Aavistanhan, ettei mikään ole enää ennallaan, kun astun linnan nostosiltaa pitkin? Ymmärränhän luita ja ytimiä myöten, että vanha on haihtunut, kun palaan?
Jäsenny jäsenny. Muutu sanoiksi, lähde kiertymään auki lankakerän lailla, löydy löydy langan pää ja neuloudu sileäksi kudelmaksi, valmiiksi muodostelmaksi, selkeäksi kuvaksi. Sanat, lauseet, kappaleet luokaa rivejä, rytmejä, säveliä, nuotteja. Riimittykää kirjoitukseksi, josta minä näen itseni, josta minä ymmärrän elämäni. Syntymän ja kuoleman, ennen sitä ja tuon jälkeen ja kaiken siltä väliltä.
Katsomosta käsin vaikuttava kokemus Sharon Fridmanin teos Caida Libre, Vapaa pudotus. Teos, johon hain ja olin varma, että pääsen. Kieltävää vastausta lukiessani luulin, että olivat tehneet virheen, lähettäneet mailin väärälle ihmiselle. Missä kohtaa itsessäni olenkaan ? Kohdassa, jossa luottamus ja usko itseen ovat niin vahvat, ettei epäonnistuminen ole vaihtoehto. Tunnottomuus tuntui, ettei tuntunut miltään ei-valituksi tuleminen, kunnes se alkoi tuntua. Kateus valittuja kohtaan, "mitä tuossa muka on, mitä minussa ei ole?" "pystyykö Tuo muka olemaan paremmin läsnä kuin minä?" "Se Sharon ei tiedä, mitä menetti!".
VitalDanzaa ohjaamassa Vantaan invalideille.
Katsoessani 27 ihmisen juoksevan näyttämöllä ja 21 ryömivän lähes koko esityksen ajan, ymmärsin, ettei tuo ollut minua varten. Mutta se oppimiskokemus, mieleni protestoi. Mykistävää liikejatkumoa, hengissä selviytymistä, epätoivoa, lähes kuolemaa, kaatumista, hyppyä tuntemattomaan, toisten auttamista, nousemista, valoa, elämää. Vuorotellen, toinen toiselle, yksilön ja ryhmän välinen vuorovaikutus, kohtaaminen.
Pimeyden ja valon tasapaino. Realiteetit, kaikki näkyvissä, elämän kaikki puolet, ei ole toista ilman toista. Istun katsomossa ja tuijottaessani lavalla olevaa joukkoa, tunnen rintakehässäni madon reiän, mustan aukon, joka laajenee selästä ulos ja syvään sydämeen ja sydämestä avartuu ulospäin minusta taivaaseen ja sen ohi, äärettömyyteen äärettömyyden taakse. Iankaikkisesta iankaikkiseen, tässä ja nyt. Ymmärrys, sanoma lähetetään minulle lavalta. Miten tuo teos resoinoikaan sen kanssa, mitä sisälläni tapahtuu ? Oi kiitos, oi kiitos. Enhän minä olekaan negatiivinen, enhän minä olekaan pessimistinen, vaikka näenkin pahan, uskallan katsoa sitä ja myöntää ja näyttää tuskani, kipuni ja pelkoni. En minä ole menneisyydessä vellova märehtijä, vaikka kerron häpeästäni ja traumoistani.
Olen ehkä illuusioiden rikkoja, vaaleanpunaisen kuplan puhkoja, keijujen ja muiden satuhahmojen alasampuja, hötterötöttetöhattarapilven ilmaan haihduttaja.
Istuin hiljaa vuosikausia, välillä makasin hiljaa, todennäköisesti vielä useampia vuosia pääsemättä mihinkään itsessäni lukuun ottamatta sitä hetkeä kuin olin hiljaisuudessa. Elämäni ja oloni eivät muuttuneet. Olin ahdistunut, epätoivoinen, pelokas, lihakset jatkuvassa krampissa, syke korkea, väsynyt, harmaa, eloton, samea, jähmettynyt, uupunut vailla elämän tarkoitusta. Piti pärjätä, ongelmaa ei saanut tunnustaa. Ole vahva. Meillä länsimaissa vahvuus on sitä, että pitää kestää tilanteessa kuin tilanteessa. Meitä pidetään sankarillisina, jos kykenemme jatkamaan, vaikka meillä olisi vakavia oireita. Tämä normi hyväksytään kyseenalaistamatta. Tällaista "sankaria", joka vähättelee "no, näitä kolareita nyt sattuu, mitäs nyt yhdestä jalasta, mitäs siitä vaikka melkein kuolin," kannustaa peitellä totuus, sillä varjolla, että saa toisilta ihailua pärjäämisestään, siis näennäisestä sellaisesta. Sosiaaliset normit rohkaisevat meitä olemaan yli-ihmisiä, ja ne tekevät suurta vääryttä yksilölle.
Yhteiskunnan vääristynyneen sankaruuden ihailun lisäksi ymmärsin joidenkin "henkisten" gurujen kirjoitukset väärin, tai sitten oikein, en tiedä. Joka tapauksessa luulin, että oli todella kehittymätöntä edes vilkaista menneisyyteen, ihan sama mitä helvetin kokemuksia siellä oli käsittelemättä, mutta että se olisi absoluuttisen väärin ja huonoa. Tsot tsot. Elämähän tapahtuu nyt. Joten ketä kiinnostaa menneisyyden haamut? Vaikka keho kertoo toista kieltä. Että jotain on pahasti vialla, jotain, mitä pelkkä hiljaa istuminen ei paranna. Koska se on siellä ilman ajatuksiakin. Se ei poistu, vaikka mieli on hiljaa. Se ei ole ajatuksista lähtöisin.
En ollut muutenkaan valmis kohtaamaan liian kauheaa, liian ylitsepääsemätöntä ja selittämätöntä. Turvallisuus itsessäni oli kadoksissa eikä olosuhteet olleet otolliset trauman katsomiselle. Luotettavat ja aidosti tietoiset ihmiset puuttuivat ympäriltäni, jotka olisivat osanneet johdattaa minut tuskani lähteelle. Pysymään kanssani. Vaan megatrauman päälle kerääntyi lisää megatraumoja. Quite a paggage.
Tämä vähättely, peittely on myrkkyä. Se painaa ongelman syvemmälle ja syvemälle, ja oireet pahenee ja pahenee. Hymy kasvoilla on teeskennelty irvistys, kun yrittää olla sankari, kun sydän ja sielu itkevät salaa. Todellinen parantuminen vaatii suoraa ja rehellistä trauman katsomista ja käsittelyä. Ongelman tuominen päivän valoon, sen käsittely laimentaa myrkyn ja lopulta poistaa sen.
Integroin pahan itseeni. Mutaisuutta sydämeni tienoilla, hengityksen laajuuden supistumista. Otan menneisyyden traumani osaksi minua. Kokonainen ja eheä, syvä syvempi syvin. Se, mitä minulle on tapahtunut, on tapahtunut ja se on osa minun elämääni. Se ei ole osa, jota minun tarvitsee peitellä, piilottaa, kieltää, painaa villasella, vähätellä tai hävetä. Se on osa, jota minun tarvitsee kumartaa, kunnioittaa ja tehdä kunniaa, arvostaa ja antaa sille sen arvoinen paikka ja tunnustus. "Katsokaa, mitä olen kokenut!" Nähdyksi tuleminen, tunnustakaa kaikki ja katsokaa minun Pahaa!
Siitä ei ole kauaakaan, kun vasta ensimmäisen kerran tunsin, että joku toinen ymmärtää ja näkee ja tuntee, mitä olen kokenut, vasta pari kuukautta. Vasta kun itse avauduin rehellisesti ja myönsin tuskani ja kerroin yksityiskohtia, hirveyksiä. Tosin tämä henkilö oli ymmärtänyt sen jo tavatessaan minut ensimmäisen kerran, aistinut, minkä mankelin olin läpikäynyt. Oli nähnyt peittely yritykseni ja selviytymiskeinoni ja urheuden, jonka alla oli vielä totuuden läpikäymättömyys. Ja oli ymmärtänyt, etten ollut vielä valmis, ennen kuin olisin. Ei tuputtanut eikä pakottanut minua näkemään itseäni. Ja hän oli siinä, kun oivalsin itse huijaukseni ja tein itsestäni diagnoosin. Miten parantavaa onkaan, kun toinen näkee ja todistaa ja tunnustaa toisen tuskan ? Ei vähättele "no, meillä kaikilla on omamme." Vaan on siinä ja katsoo, näkee, kuuntelee rakkaudella ja myötätunnolla ja arvostaen. Minkä puhdistavan virran sellainen aito kohtaaminen toisen kanssa saakaan vyörymään sielusta!
Hiljaisuudessa istumisesta ja yhteiskunnan väärän sankaruuden ihannoinnista ja omasta kieltämisestä hyppäsin suoraan Blissiin. Monta porrasta jäi väliin, mutta luulin olevani kuivilla ja selvillä vesillä. Nautin Taivaan valosta kolmisen vuotta ja lensin korkealla ja lujaa. Pikku hiljaa aloin laskeutua ja huomata, ettei kaikki ollutkaan kultaa, mikä kiilsi. Tuo hetki on tajunnan räjäyttävä, kun tajuaa, mitä aikaisemmin ei ole nähnyt. Kun tajuaa, miten ei ole saanut kosketusta tapahtuneeseen ja siihen liittyviin tunteisiin. Kun tajuaa omat selviytymiskeinonsa ja suojelumekanisminsa, Sitten oli aika katsoa. Pudottautuminen rotkoon. Kiipeäminen rotkosta.
Ymmärrän, että hyppäys suoraan helvetistä Blissiin oli huumaannuttava kokemus ja että tarvitsin sitä. Se oli yksi suojelukeino traumalta ja todellisuudelta. Kaikki kunnia sille, koska sen avulla pystyin sukeltamaan tyrmään ja kohtaamaan kauhut. Nyt tuntuu, että olen palannut siihen kohtaan, missä olin ennen Blissiä, käynyt jollain todella pitkällä ja mielenkiintoisella matkalla. Todellisuudessa olen ihan eri kohdassa kuin lähtiessäni. Olemiseni on paljon pelottomampaa, rohkeampaa, todellisempaa. totuudellisempaa ja elävämpää. Sitä ennen kaikkea. Elämän virta, siinä olen mukana 110%. Mieletön virta. Ja Bliss on siellä. Mutta Bliss on syvempää, rehellisempää, aidompaa. Valheellinen Bliss on poissa, Bliss, joka uskaltaa katsoa vain hyvää ja vaaleanpunaista. Todellinen Bliss käsittää Kaiken, mitä elämä ja minä sisältää. Todellinen Bliss on rakkaudessaan väkevä ja voimakas, todellinen Bliss on ilossaan kirkkaista kirkkain, todellisen Blissin tunnekirjo on kaikki sateenkaaren värit, se ei poissulje mitään. Kaipaus totuuteen, niin, ja totuus on mahdollista vain rehellisyydessä, ja rehellisyys on elämä, joka sisältää kaiken ja henkilökohtainen syvä totuus on mahdollista vain, jos uskaltaa katsoa oman helvetin ja ottaa sen osaksi elämän kokemustaan.
Sharon Fridmanin Caida Libre teos porautui johonkin maailmanlaajuiseen pisteeseen itsessäni. Hyvin suoraan,vertikaaliseen miekkamaiseen terävään, uuteen vahvuuteen. Katsomosta käsin oppimiskokemus elämästä. Omat traumat väistyivät, koin maailmantuskaa maailman tilasta, universaalia kokemusta pahasta, ja hyvästä. Tunne sisälläni oli niin selkeä kollektiivinen tila ja se oli mahdollista vain, koska olen kulkenut oman tieni tähän kohtaan juuri tällä tavalla ja tässä järjestyksessä.
Maailmassa on hyvää ja pahaa. Meidän täytyy suoraan ja rehellisesti katsoa maailmaa ja sen tilaa ja integroida paha näkemällä se, ummistamatta silmiämme, vaikka totuus koskee. Mitä enemmän painamme pahuutta pois silmistämme ja elämästämme, pois Pandoran lippaaseen, sen voimakkaampaa ja valheellisempaa Blissiä tarvitsemme kestääksemme elämän.
Pahuuden ( omat kokemukset ja ns, negatiiviset tunteet) integrointi itseensä avaa aivan uuden tason itsessään, nostaa rakkauden kokemuksen täyteläiseksi kaikki sisältäväksi sulaksi vahaksi. Rakkaus kumpuaa alavatsan uumenista yhdessä sydämen valon kanssa.
Haluan tuoda arkeeni, kaikkeen mitä teen ja toteutan, yksin, toisen kanssa tai ryhmässä, kaikki elämäni opettamat opit, mitään osaa ihmisyydestä ja elämästä pois jättämättä, syleillen kaikkia sen osia. Elämäni saa olla elämän makuista, mausteita tulisesta makeaan. Saan haluta, saan himoita, saan tuntea, saan velloa, saan olla mitä olen. Sisältäen menneisyyden ja tämän hetken. Liikkeen, tanssin, puhumisen, kirjoittamisen, hengitttämisen, elämisen, läsnäolemisen, niin ja hiljaa istumisen keinoin touutta kohti, yhä enemmän ja enemmän.
Voin antaa kaiken tapahtua ja salliessani kaiken tapahtua, hyväksyessäni elämäni kokonaisuudessaan, voin rauhassa hiljentyä tähän hetkeen.
Keho muistaa. Saksalainen terapeutti Dwari ohjaa meidät meditatiiviseen tilaan ja sieltä käsin palauttamaan muistiin jonkun tapahtuman elämästämme, missä koimme onnistumista, itsensä voittamista, onnea, hyvää kaikenkaikkiaan. Tarjonnan runsaus, siten valinnan vaikeus. Elämäni mallillaan. Näen itseni esitelmäni jälkeen helpottuneena, että ylitin itseni tanssiessani ja varsinkin puhuessani yleisölle esittäen kipeimmät kasvukohtani aluksi suunnattoman jännityksen ottaessa kroppani hallintaansa. Näen itseni tuulettamassa käsivarret ylhäällä tulevien kollegoideni ja muutaman muun hurratessa ja taputtaessa kun valmistuin Suomen ensimmäiseksi VitalDanza ohjaajaksi. Tämä onnistumisen huuma saa nyt vieläkin aikaan saman tunteen kuin silloin kun se oikeasti tapahtui. Istun tuolilla ja hengitys syvenee ja rentoutuu, hymy saa huulet kasvoillani kääntymään ylöspäin. Pientä naurunpoikasta. Dwari ohjaa meidät viemään huomion siihen kohtaa kehossa, missä on hyvä, missä ei kipua. Etsin tovin, vaikea löytää. Pysähdyn vasempaan reiteeni ja huokaisen. Tältäkö kivuttomuus tuntuu ?
Keho muistaa hyvän ja keho muistaa pahan. Tukahdetut hoitamattomat keholliset traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle, kertoo eräs tutkija. Traumaattiset kokemukset ja vastoinkäymiset, joita emme pysty käsittelemään, kertyvät kehoomme jännityksiksi ja muovaavat yllemme haarniskan, joka kaventaa meidän elämää ja elintilaa. Usein emme ole tietoisia tästä. Kunnes jonain päivänä heräämme, ehkä. Minä heräsin. Jotta pääsee elämässään virtaavuuteen ja eteenpäin, on kohdattava tunnetasolla nämä traumat, jotta parantuminen voi alkaa ja tapahtua.
Samoihin aikoihin kun olen viikonlopun syvääluotaavalla kurssilla traumoihin, tapaan ihmisen, joka on ollut autokolarissa samana päivänä samana vuonna kuin minä, toisella puolen maailmaa. Ihan "sattumalta" tässä maailmankaikkeudessa kohtaamme ja ihmetyksellä ei ole loppua. Myös monet muut hänen kokemansa asiat peilaavat omiani, vaikka ensin tuntuu että itken hänen itkuaan. Mutta se onkin minun itkuni. Dwarille kerron tämän, ja vielä lisään, ettei mistään romantiikasta ole kysymys. "Realistinen sielunkumppanuus tarkoittaa juuri tuota. Peilaamista samoista kokemuksista ja niiden kautta paranemista."
Kaapelitehdas Atlas projekti, Zodiak. 2012 kesä
Juuri nyt on vaikea kirjoittaa. Mutta haluan niin paljon purkautua myös näin, vaikka myllerrys sisälläni haittaa tekstin tuottamista ja sivullisena pysymistä. Miten voin olla sivullinen, kun olen tapahtumien päähenkilö? Miten ihana olisi vain vain hypätä reunalta vanhaan!! Näen koko ajan sen rajaviivan, missä voisin lähteä kieriskelemään pimeydessä suuntaa vailla ja sen, missä seuraan itseäni sivusta ja annan itseni tehdä tarvittavan, sen, mikä on vielä kesken. Sen, mikä vielä estää minua elämästä täytenä minänä. Jos voisin olla vielä vapaampi ? Jos voisin lentää vielä korkeammalle ? Minun tarvitsee puhkaista se kelmu, missä on ymmärtämättämyys tapahtuneesta, missä käsistyskykyni ei riitä. Olen kirjoittanut muutamia blogikirjoituksia sivuten kolaria, ehkä yhden kokonaan. Se ei riitä. Koska en ymmärrä vieläkään. Vaikka yritän väittää, että ei sillä ole väliä, mutta sillä on. Että näitä nyt tapahtuu, no big deal. Miksi vähättelen ? Miksi en vain katso sitä ja myönnä, että olen vihainen ja olen raivona siitä, mitä tapahtui. Miksi en vain koe raivoa rehellisesti ja suoraan ? Raivon kokeminen on kadoksissa. Syvähengityssessioissa ja muissa aktiivisissa meditaatioissa raivoni on ollut lähinnä näyttelemistä, teatteria, huutoa vailla todellista vihan ulospäästämistä. Aito ,kehon syvyyksistä lähtevä raivon kohtaaminen on jäänyt kokematta. Raivon kohtaamattomuus estää minun todellisen olemukseni ilmentymstä. Saan jotain tilalle, jos kohtaan sen tukahdetetun möhkäleen ja annan sen palaa roihuna. Kirjoittaessani olen kaartanut loistavasti raivon. Lillinut hyväksynnässä ja rakkaudessa. Nyt on turvallista raivota, kun minulla on hyväksyntä ja rakkaus ja turva itsessäni.
Dwari kertoo omasta kolaristaan. Saanut "vain" pienen naarmun kasvoihin. Hänen kertoessaan siitä, miten traumaattista se oli ja on vieläkin, tunnen vihan ja raivon nousevan sisälläni. Ei hänen takiaan. Vaan tajuntaani valuu ymmärrys omasta kokemuksestani ja siitä, että paljon on vielä käsittelemättä. Ja ymmärrys siitä, että minulla on oikeus tuntea vihaa ja raivoa. Silloin ei kysytty, kuinka voin, henkiseltä kantilta. Ei ollut kriisihoitajaa eikä psykologia paikalla missään vaiheessa. Syyllistettiin, "täällä tämä vaikea potilas."
Kolarisielunkumppanini kysyy minulta, milloin lääkäripariskunta tuli paikalle ja mitä he tekivät siinä tilanteessa ensiapuna. En tiedä. Lähden selvittämään asiaa todelliselta kolarikaveriltani. Hän ei osaa vastata. Oli siirretty lääkäripariskunnan autoon odottamaan. Saan postiluukusta pinon vuoden -87 ja -88 epikriisejäni. Keskeytän imuroinnin. Melkein oksennan ja itken suoraa huutoa. "....potilas ollut jaloistaan kiinni autossa, jouduttu irrottelemaan. poliklinikalla tullessa selvästi shokkinen, kalpea, periferia viileä, pulssi nopea ja verenpaine matala.pälyilee ympäriinsä, mihinkään kysymyksiin ei vastaa, vaikuttaa olevan muissa maailmoissa, ei co-operoi. liikuttelee päätään molempiin suuntiin....hb59, massiivi peroperatiivinen vuoto... leikkauksen aikana sai yhteensä 34 yks punasoluja, 18 yks jääplasmaa, 4yks trombosyyttejä..autotranfuuserin kautta siirretty 5 litraa verta ja useita pusseja siirtoverta....." Tämä selvä. Joo, saan olla vihainen. Ymmärrän sen lukiessani leikkausviiltojen tekemisesta ja lihasten siirtelystä ja veren täyttämästä vatsasta. Tottakai mieleni ymmärtää, että minun henkeni pelastettiin, mutta kehoni kokee sen väkivaltana muistoissaan. Kalvo raottuu. Alan saada kosketuspintaa.
Vernerin toiseksi viimeinen elinkuukausi Mamin sylissä 2007. Suuri suru luopua rakkaasta.
Dwarin kurssilla aloitetaan parin kanssa työskentely. Toinen lähtee hengittämään syvään yhtäjaksoista hengittämistä hieman liioitellusti. Toinen todistaa vierellä ja seuraa ja huolehtii läsnäolollaan toisesta. On toista varten siinä. Antaa turvaa ja on paikalla, näkee toisen ja hyväksyy kaiken, mitä tapahtuu, tuomitsematta. On läsnä lohduttamassa. Nyt meillä molemmilla on joku, jos silloin ei ollut. Annan aikaa hengitykselle. Annan sen muotoutua ja etsiä väyläänsä minun ruumiistani ulos. Sipulin lailla kehoni alkaa kuoriutua syvemmälle ja syvemmälle kerros kerrokselta hengityksen avulla. Kehoni alkaa liikkua tanssinomaisin liikkein maatessani patjalla. Kiemurtelen ja vääntelen, huokailen ja päästän irti. Musiikki soi kovalla ja kaivaa minusta esiin tunteita, surua, iloa, naurua, itkua vuoronperään. Kehoni saa lisää liikettä. tärisee ja värisee. Heilutan päätäni liian kovaa edestakaisin ja Dwari tulee opastamaan " pienennä liike, mutta jatka." Sitten se yllättää minut. Täysin ja nurkan takaa. Odottamatta, puun takaa. Ei jumalauta!! Käännyn vatsalleni. Päässäni on pimeää. Sukellanko? Ei en halua!!!!! Vittu, nyt menen !!!!!!! Välähdys kontrollista ennen sokeaan raivoon hyppäämistä. Selkeä raja, valinnan voi tehdä tuossa kohtaa. Kontrollifriikki aina paikalla. Huuto kumpuaa syvältä vatsaonteloista. Olenko se minä ? Kuka huutaa ? Huuto sinkoaa joogasalissa puolelta toiselle ja Dwari ja toinen terapeutti säntäävät apuun ja he ja todistajani vierellä silittelevät minua. "Avaa Kirsi silmät. avaa silmät". En avaa. Olenko sairaalassa ja henkilökunta yrittää saada minua hereille? Äänet lausutaan toisessa maailmassa. Rääkyvä matala karjunta jatkuu ja parun tuskaista itkua. Olen muissa maailmoissa nyt. Hengitän raivon keskukseen ja saan tulta ja voimaa itseeni. Nousen välillä vadille oksentamaan kaiken ulos. Käännyn takaisin selälleni. Tunnen että käteni ovat tiukasti puristettuna nyrkkiin, polveni koukussa ja ylävartaloni irti lattiasta. "Anna raivon ja vihan tulla ulos. Päästä se ulos.!", kuulen opastusta. Rinnastani nousee röhönauru, voitontahtoinen, ylemmyydentuntoinen " te mulle mitään mahda"- tunne. Samalla puristan nyrkkejäni ja karjun ja nauran matalaa oman voimani syvää naurua hampaat irvessä ja karjun huutoa ulos minusta. Wau, mikä voiman tunne!!!!!! Tulkaapas jos uskallatte, niin täältä pesee!! Vähitellen musiikki pehmenee ja vajoan parantavaan lepoon ja rauhaan. Herkkä musiikki keinuttaa sieluani, todistajani kädet hellästi muistuttavat, etten ole yksin. Silmieni avautuessa kyyneleet valuvat itsepintaisesti kuumina, loppua ei tule. Päänsilitystä. Vertaansa vailla oleva raivo-orgasmi. Myöhemmin tanssiessani, väylä syvempään ja läheisempään tuskaan on avattu ja parantava kyynelvirta voitelee minua lohdullisesti sallien minun tuntea tuskani uudella tavalla, vuolaasti, runsaasti, kuumasti, valuu ja valuu vaan, matkojen päähän minusta pois. Samalla kirkkaan rakkauden ja totaalisen hyväksynnän kokemus.Tuskan ja rakkauden yhtäaikainen olemus, minussa.
Kallvikin uimaranta. Minä ja Ruusu.
Kun ihminen nukutetaan ja leikataan, samalla pitäisi antaa myös puudutus, jottei kipukokemus jäisi kehoon, tai ainakin vähentäisi sitä. Kun ihminen herää nukutuksesta, pitäisi vierellä on tuttu turvallinen ihminen. Jos ei muuta niin hoitaja, jonka on tavannut ennen leikkausta. Minun rakas kehoni muistaa kaikki 15 isoa leikkaustani. Tuntemattomien hääräämisen ympärilläni. Minun rakas kroppani muistaa kaikki veitsien viillot lihassani, avatun vatsan, metrin auki olevan reisiviillon. Ja myöhemmät lisäviillot. Minun rakas ruumiini muistaa itse rekan törmäyksen aikaansaaman tuskan. Se kaikki on minussa.
Raivo-oragasmin saamisen jälkeen arkeni on muuttunut. Olisin tarvinnut jatkaa purkamista. Tosin olin niin rikki fyysisesti, etten olisi jaksanut. Tarve kolkuttelee lihaksiani, luitani ja jänteitäni. Täytyy liikkua ja saada aikaan. Täytyy saada sanoa painava sanani. Jotain on selkeästi pudonnut pois. Iso tulppa keskeltä rintakehääni. Solar plexus on avautunut ja sieltä tulee tuutin täydeltä. Tai ainakin oma totuuteni. Sen ilmaiseminen on tärkeämpää kuin muiden miellyttäminen. Ympäristö on ällikällä lyöty ja salamoi joka puolella. Miten tuo hiirulainen nyt noin puhuu ? Eikö se tiedä paikkaansa? Huomaan helposti tässäkin sen rajan, missä helposti voisin lähteä ruoskimaan itseäni voimani käytöstä, syyllisyyden siitä, että uskallan nousta barrikadeille. Tuttu tie olisi periksiantaminen toiselle. Mutta te ette enää alista tai mitätöi minua. Minulla on nyt yhteys omaan voimakeskukseeni. Raivon energian kääntäminen omaksi mahtavaksi voimaksi on orgastinen nautinto. Voiman tunne on huimaava, koukuttava. Naurattaa! Alimmat auki olevat chakrat juurruttavat minut vahvasti maahan ja antavat tuen keskivartalon lieskanomaiselle voimalle. Ei ole mitään pelättävää. Saan pitää puoleni, se on minun rakastava velvollisuuteni itseäni kohtaan. Saan sanoa totuuteni. Jos se heilauttaa jotain toista, olen heittänyt pallon hänelle ja hänen tulee katsoa itseään. Oman voiman paljastuessa itselle, ei voi enää muuta kuin olla rehellinen itselleen. Raivon kääntöpuoli on voima. Se palikka on minun työkalupakistani puuttunut. Aito voima. Ei teeskennelty pelonsekainen voima.
Puistokulma Itämainen ilta. 2013
Pikabrieffaus traumaterapiaan Dwarilta. Itselleni taas uuden mielenkiinnon kohde. Meillä on traumat ja pelot ja vastoinkäymiset johtuen kenellä mistäkin, kaikilla vähintän lapsuustraumoja. Minulla lapsuustraumojen päälle kolaritrauma ja vammautuminen ja järkyttäviä parisuhdedraamoja ja alistamisia. "That is a quite a paggage!" Sitten on suojautumismekanismit eli jännitys, lamaantuminen ja itsensä ulkoistaminen eli ei ole läsnä kehossaan, vaan leijailee sfääreissä ja kroppa on jätetty oman onnensa nojaan. Se ei riitä, että käsittelee pelkästään traumoja, jos haluaa parantua, vaan on kohdattava ja nähtävä ja parennettava myös suojausmekanismit, jotka ovat vieraannuttaneet meidät todellisesta itsestämme. Lohdullisinta tässä kuitenkin on, että meillä on selviytymiskeinoja yhteensä traumojen ja suojamekanismien verran. Ne on niitä voimavaroja, jolla olemme selviytyneet rakkaudettomasta lapsuudesta, jos sellainen on. Ne on niitä voimavaroja, joilla olen selviytynyt kolarista ja leikkauksista ja draamoista. Lapsuudessa ne olivat minulle hyvät kaverit, sisko, kiinnostavia harrastuksia ja niissä pärjäämistä. Kolarin ja leikkausten aikana rakas lemmikki ja parisuhde. Nykyään voimavarojen pakki on huikea; tanssia tanssia, kirjoittamista, ihania ystäviä, erilaisia itsensä kehittämiskeinoja, meditaatioita, itsensä haastamista uusiin juttuihin, kursseja....lista on loputon.
Ensimmäinen mäykkyni Verneri vanhuksena. Vierelläni uskollisena vaikeina aikoina.
Realisti kuitenkin kannattaa olla. On illuusio, että meidän persoonallisuus ja suojausmekanismit koskaan lopullisesti parantuisi. Aina jää kiinni niiden toimimisesta, egon otteesta. Juuri kun on kuvitellut olevansa aito teeskentelemätön minä, persoonallisuus vilauttaa kasvonsa ennen kuin huomaakaan.
Mutta on jo aika pitkällä, jos erottaa niiden toiminnan toisistaan ja huomaa, mistä pakista nyt tuulee.
Itsekeskeistä elämää, ah. Oma minä oman itsen tutkimuskohteena. Oman elämäni paras asiantuntija. Argh!!!!!!!
Katson vaahtoavan meren pintaa ja annan tuulen viilentää, tukan hulmuta ja kasvot avoimina ilmavirran sutia ihoani. Kaivattu viileys, hetken helpotus. Ruusu mäykkyni liikkuu synkronissa liikkeideni kanssa, ja makaa jalkojeni juuressa korvat tuulessa liehuen kuin Pikku Jumbon elefantin jättimäiset korvanlehdet, silmät sirrillään nuuhkii kuono kohti tuulta tuulen mukanaan tuomia uutisia. Makkara mutkalla. Rauhainen ja nautinnollinen. Vain me kaksi ja heräävän aamun rauha ja hiljaisuus.
Ruusu löhöilee auringossa meidän pihalla.
Istun penkillä ja minuun alkaa valua pehmeyttä, laajuutta, tajunnanvirtaa ilman ajatuksia, sielutason yhteyttä yhtäkkiä. Sielun tanssia ohikiitävässä iättömyydessä. Uppoan soljuvuuteen ja näen ilman väreilyn. Katson eteeni ja kaikenkattava ymmärrys elämänjanastani ja tapahtumista, ja ennen elämää ja sen jälkeen, kaiken kietoitumisesta yhteen avautuu tietoisuuteeni. Näen selkeästi ajan iättömyyden, ajattomuuden. Elämäni tapahtumat, tähtihetket ja aallon pohjat, sulautuvat yhteen, värit sekoittuvat toisiinsa luoden uusia värejä. Kulmat pehmenevät, materia laimenee, aallot laskeutuvat laineiksi ja kaikki muotoutuu samaksi jatkumoksi ilman selkeitä aikarajoja tapahtumille. Näytelmä silmieni verkkokalvolla diaprojektorin lailla lipuu ohitseni. Aikamatkaaja elämän kiertokulussa.
Joutsen päiväunilla Hertsikanrannan läheisyydessä.
Ja minä nauran ! Syvältä kumpuavaa Buddhan vatsanpohjannaurua vatsanpeitteitteni uumenista tuulen tuiverrukessa. Täällä sisälläni, silmieni takana, minä olen ja näen. Voi tätä ihmisrukkaa, tätä lajia, joka luo itselleen ongelmia ja kaaosta ! Voi tätä egoa, kaiken pahan alkua ja juurta ! Täällä muodon tuolla puolen tila on ongelmaton, selkeä, rakkaudellinen ja tyyni. Meidän koti, ulottuvuus vailla vertaa. Samalla olen vahvasti yhteydessä ruumiiseeni, selkärangan tyveen ja alachakroihin. Tunnen avoimen pyöreän "putken" alhaalta ylös päälakeen, kruunuchakraan saakka. Olen vahvasti maassa ja vahvasti sielussani ja näen niin selkeästi kaiken, koko elämän. Fyysisen kivun valtaama ruumis ja samalla kauneuden ja rakkauden kokemus, pehmeästi kohoava vatsa, vapaana virtaava hengitys, turva minussa, ääretön lämmin koto, minun ruumiini ja sieluni yhdessä. Suru minussa on muuttunut, tullut yhdeksi kauneuden kanssa, kaivautunut syvään maan pinnan alle pitäen minut tukevasti pystyssä ja uudet ravitut elinvoimaiset oksani ja lehteni saavat rohkeasti ja rauhassa kasvaa ja lepattaa tuulessa tai levätä tyyneydessä, oman syklinsä mukaan.
VitalDanzan jälkeen Denniksessä irtosi nauru.
Tuuli tuo minulle yhtäkkiä oivalluksen, ettei ei ole mitään anteeksiannettavaa. Ymmärrys tapahtuu kuin taikaiskusta, odottamatta, tilaamatta, yrittämättä ja pakottamatta, kuin itsestään, lahjana minulle kesäaamun kirkkaudessa. Äidin olemus piirtyy eteeni kimmeltävän meren pinnalle. Hänen energiansa sulavat uuteen pehmeyteen ja suloisuuteen, rakkauteen. Niin, ei ole mitään anteeksiannettavaa. Meren pinta sumenee katseessani ja nuolaisen suolaisuuden suupielessäni. On vain tiedostamaton, egon raskauttama ihminen kauniin sielun verhona. Ei ole tahallisuutta tai ilkeyttä ja jos niitäkin on, sekin on tahatonta, koodeihin kirjoitettua ohjelmointia, matkaamista maailman pimeydessä, tiedostamattomuudessa.
Äiti nuorena, mummo ja täti, joka kuoli pari kk sitten.
Äitini, vanha nainen, oman historiansa vanki. Ei ole mitään anteeksiannettavaa, "vain" tämä sydämen sulattava ymmärrys ihmispolosta, joka lähenee maanpäällisen elämänsä loppua, sokeana omalle todelliselle olemukselleen. Lämpenevä rakkaus, joka mitätöi tekemättömät tai tehdyt sanat, lauseet ja teot. Siirtyvät romukoppaan olemattomina ja merkityksettöminä. Voin siirtyä tähän ulottuvuuteen äitini kanssa nyt. Egoni on tehnyt riittävästi työtä äiti-tytär trauman kanssa, mikä on ollut tarpeen. Suoraan ei voi siirtyä, oikotietä ei ole. Kyllä on käsiteltävä, mitä käsitellä pitää. Keskeneräiset asiat, vaivaavat asiat, puhtaan energian tiellä olevat asiat. Kaikissa suhteissa, kaikissa asioissa. Rehellisesti ja suoraan. Vapaana ja sisäistäneenä ymmärryksen ihmisyydestä ja sen toiminnasta ja luonteesta tässä elämässä, voi luonnollinen ja aito rakkaus syntyä suhteisiin, joihin toivo on jo hiipunut. Äiti-tytär suhteeseen ongelman lähinnä tuo juuri se, että Hän on äitini, tuo sukulaisuus, odotukset äidistä yli-ihmisenä. Mutta jos luopuu tuosta ajatuksesta ja näkee hänet "vain" ihmisenä, ilman tuota suhdetta, ja sitten lopulta myös sieluna. Lataus muuttuu heti.
Minä, äiti ja Ruusu Kuopion torilla muutama vuosi sitten.
Elämäni rajattomuus, särmien hioutuminen, katseleminen sivusta käsin tarkkailijana tuo uutta rauhaa. Yllättävää rauhaa rauhattomina hetkinä. Hyväksyminen, kaiken hyväksyminen, että olen tätä kaikkea, myös se parjattu ego ja välillä yksitoikkoinen ajatusten jatkuva ratas, mieli ja ruumis ja tunteet, mutta ennen kaikkea rakkaus, valo ja henki. Sisällän tämän kaiken. Lepattava yhteys henkeen on muuttunut juurtuneeksi yhteydeksi, joka on todellisen voiman ja rakkauden lähde.
Ruusunen ihailee itseään "mummon" (äitini) peilistä.
Voinko olla tässä rauhan tilassa, vaikka koko muu maailma sinkoilee mielipuolen lailla, kun puoli maailmaa räjäyttelee pommeja ja tappaa viattomia ? Saanko olla omassa still-pointissani, missä mikään ei liiku näkyvästi, pinnalta katsottuna pysähtyneessä hetkessä, jossa laatu on armo ja autuus, missä minulla on Kaikki, lepo ja koti, mihin voisin jäädä iäksi, kutsuva houkutteleva hiljaisuuden keidas ?
Ruusu ja mä Nirvanassa.
Maailmankaikkeuden korkein värähtelytaajuus on rakkaus. Oman osuuteni maailmantuskan lievittämiseen voin tehdä värähtelemällä tätä taajuutta, rakkautta ja rauhaa ja levittää sitä niin laajalle alueelle kuin mahdollista.
Se on niinkuin rankkasade, joka yllättää kesken kävelylenkin kirkkaana päivänä. Olet metsän keskellä kaukana kotoasi ilman sadevaatteita ja et voi muuta kuin jatkaa matkaa ja antaa kylmien vesipisaroiden valua pitkin hiuksiasi ja liimata ne pitkin päänahkaasi ja lenkkitossujesi litistä märällä nurmella pysäyttämättä askeliasi. Niin kuin tänään. Se vain tapahtuu ja sinä olet siinä ja et voi muuta kuin antautua sateelle ja jatkaa matkaa. Olet tapahtumien keskiössä.
Istun Minin etupenkillä pää retkahtaneena tuulilasista kimmonneet lasinsirut kasvoillani miljoonina punaisina pisteinä ja viivoina, myöhemmin mustina pilkkuina, sitten kokonaan häipyneenä. Pieni musta muisto vasemmassa nimettömässä ja yksi koteloitunut siru otsan alla. Hän on hädissään riuhtonut Minin oven irti adrenaliinin vimmalla ja voimalla ja laskenut minut märän lumen peittämään maahan. Oikea jalka luonnottomassa asennossa painuneena reisiluun päästä sisäänpäin kohti sisäelimiä. Maksa vuotaa massiivisesta repeytymisestä. Päänahka repsottaa auki kymmenen sentin alueelta. Isoja räntähuitaleita putoaa kaatamalla päälleni. Neljäkymmentäviisi minuuttia.
Sitten pelastus.
Jos olisin kuollut, kuolema olisi ollut tuskaton, ainakin tämän päivän tietoisella mielellä ajatellen. Rysähdyksen aiheuttama kipu piilottelee ruumiissani, joku suojelee minua siltä. Haluaa astua ulos. Jotenkin. Sanoina? Ei kuitenkaan tänään.
Ulkopuolisen silmin katsottuna tapahtuma on järkyttävä ja kauhea, verta ja vääntyneitä jäseniä, ryttääntyneitä autoja, autosta sinkoutuneita tavaroita pitkin lumipenkkaa. Objektiivinen näkemys, sivusta seuraajan silmät, tragedia ja kammo, onnettomuuden raflaava näyttävyys. Ulkopuolisen kuvitelmat ja mielikuvituksen vauhtiin pinkaisu. Jos olisin kuollut, muille olisi jäänyt mielikuva tuskaisesta kuolemasta. Itse en voisi niin nyt väittää. Filminauha vain sammuu ja kaikki loppuu. En olisi tiennyt, että olen kuollut.
Niin kuin narkoosissa. Kaikki pimenee ja nopeasti. Ei ehdi laskea kolmeen käskettäessä. Sitten herää tuntikausien jälkeen, jopa kahdentoista tunnin ja tuntuu, ettei aikaa ole ollut. Ne tunnit on katkaistu pois. Ihan kuin äsken olisi kärrätty leikkaussaliin. Niistäkin heräämisistä ja jälkiseurauksista tarinanpoikasta jos jonkunlaista ja hätkähdyttävää ja karmeaa. Muttei tänään. Kypsyy rohkeus siihen hiljalleen, mutta tarve pakottaa tulla kerrotuksi. Minun keinoni. Muttei tänään tämä.
Elämä jatkuu. Elämä jatkuu juuri siitä kohtaa, missä tapahtuu järkytys ja tragedia. Ei pääse pois hetkeksikään. Ei pääse pois vierailemaan sivustakatsojaksi, edes minuutiksi. Paikalle sattuneet lääkärit pistävät suoneeni pelastavan kanyylin ja tiputus alkaa ja elämä saa jatkaa minussa. Leikkauksia, lisää läheltä piti tilanteita teholla myöhemmin, pikku hiljaa paranemista ja kotiin paluu. Toipumista ja paluu arkeen.
Sama putki, putken alku ja putken pää. Alku, missä on onnettomuus ja tämän hetken putken pää, missä nyt olen, on samaa jatkumoa. Olen matkannut putkessa ja matkaan edelleen. En pääse tarkkailemaan sitä sivuun. Siksi tuo tapahtuma ei tunnu pahalta. Ei se niin kauheaa ole kuin miltä se näyttää. Tällä puolella ehkä kevyempää. Sitä vain on siinä tilanteessa. Siihen ei jouduta kello kaulassa. Elämä jatkuu. Ei ole muuta vaihtoehtoa jos pelastuu kuolemalta. Miten voit kertoa siitä ilman tunnekuohua, noin että kaunis ilma tänään ? Vai onko se siksi, etten voi ymmärtää tapahtuman vakavuutta koska se on niin iso juttu ? Totta. Minä en ymmärrä, mitä minulle on tapahtunut. Se on jotain niin suurta, ettei siihen oma käsityskyky riitä, vaikka elämä jatkuu ja on pelastunut. Vaikka on käynyt tätä elämän koulua kiihtyvällä vauhdilla ja saanut ymmärrystä elämästä tuhdisti ja vankasti, niin että voi käsi sydämen päällä sanoa, että ymmärtää elämää ja voi puhua syvällä rintaäänellä omasta kokemuksestaan käsin ja tietää että se on totta. Monesta asiasta. Silti tätä en käsitä enkä ymmärrä. Vaan pääni lyö tyhjää, niin kuin lapsena ajatuksesta kavereiden kanssa, ajattele, jos maailmaa ei olisi olemassa, jos ei olisi mitään. Se ajatus saa aivot tyhjäkäynnille vielä nytkin.
Vuotalolla Zodiakin projektin Minun nimeni on harjoituksissa 2011. Tarinani tanssien. Soolo. Kuva Tuomas Linna
Kehoterapeuttini on viime aikoina avannut psoas-lihakseni ja vatsan peitteitäni ja nivusiani ja syvällä pakaralihaksessani olevaa ikuisuuspinnettä, josta juontuu hermosähköiskusuoralinja koko toiselle vartalon puolelle. Se on helpottunut ja sakraalichara ja juurichakra tuntuvat helottavan nyt auki ennen kokemattomalla tavalla. Tunnen sykkeen, tunnen elämän ja naiseuden. Vahvasti kehossani ja helposti paluu, jos ote lipsuu. Silmät kiinni, hengitys juureen ja siellä se taas on. Avoin elämä, yhteys itseen ja sieltä käsin toisiin, syvääkin syvemmältä minusta. Pehmeys, uusi varmuus ja vahvuus. Vakaus ja voima. Omanarvontunnon nousu, jota nyt mikään ei tunnu horjuttavan. Minä saan olla juuri tällainen kuin olen. Ottakaa tai jättäkää. Tältä koti tuntuu, niin kuin sen nyt tunnen . Seuraavana päivänä voi olla eri. Aina uudella tavalla, aina kasvua. Tämä ei ole status quo. Mutta nyt tiedän linjani, tiedän suuntani ja olen varma. Samalla sieltä tuulahtaa taas valtava vimma purkaa vanhaa, sitä todella koteloitunutta mustaa vanhaa verta ulos. Tämä varmuus ja silti. Joidenkin asioiden kanssa ei ole vielä sinut. Joku uusi kokemus jostakin näyttää, ettei ole kypsä jossakin ja jostakin. Mutta se onkin taito kuunnella sitä ääntä ja huomata oma valmiuden puute johonkin asiaan. Riittävän syvä itsetuntemus aukaisee silmät ja korvat näkemään ja kuulemaan sen. Ja aina on hyvä muistaa, että ei voi olla muualla kohtaa itseään kuin missä juuri nyt on.
Kaikkea ei ole vielä kerrottu. Ei silti vielä tänään. Kaikkea ei voi, vain aavistus ja alustus. Sitten yksi kerrallaan. Nyt pintasipaisu ja haistelu. Tuulahdus tulevaa. Minulle itselleni. Tarinani vaatii tulla päivänvaloon kokonaisuudessaan. Mutta se odottaa. Olla läpinäkyvä, niin ettei ole yhtään salaisuutta piilotettavana, ei yhtään häpeää tunnustamatta, ei yhtään paljastusta enää takataskussa tai piirongin pohjalla jonkun löydettävänä.
Jokaisella oma tarinansa. Toisilla rankempi kuin toisilla. Aina löytyy karvivampi ja kauhempi, vaikeampi ja ällistyttävämpi. Sen olen oppinut, ettei mitään voi tietää, ennen kuin on sen kokenut. Ei ne asiantuntijatkaan eikä terapeutit, vähättelemättä yhtään ammattitaitoa. Kokemus muuttaa suhtautumisen ja myös tiedon. Silloin voi puhua syvällä rintaäänellä. Varsinkin, jos on selviytynyt tai jopa elävöitynyt. Jos rankan elämänkokemuksen pystyy jossain vaiheessa monen kasvukohdan läpikäymisen jälkeen kääntämään edukseen ja jopa muiden eduksi. Voi puhua kokemuksestaan käsin, voi auttaa toisia samankaltaisessa tilanteessa olevia omalla elävöitymistarinallaan.
Arkeen Voimaa ryhmänohjaajakurssi takana. Arkeen voimaa on vertaistukiryhmä pitkäaikaissairaille, jossa jaetaan työkaluja arjen haastesiin. Se on kuntaliiton ja suurten kaupunkien yhteishanke, joka on pääasiassa suunnattu terveydenhuollon asiakkaille. Olen kypsynyt kahdessakymmenessä vuodessa tähän missioon, nyt valmiina jakamaan energiaa ja iloa ja taitoja jaksamiseen toisille. Omilla VitalDanza tunneilla harjoitusten intro-osuuksissa puhun omasta elämänkokemuksestani käsin ja edelleeen syvällä rintaäänelllä, sillä tiedän, että tämä on totta ja toimii, ja voin kannustaa muita uskomaan omiin kykyhinsä ja siihen, että kaikki on mahdollista, kunhan avautuu ja uskaltaa, ja ottaa vastuun omasta elämästään, eikä odota jonkun ulkopuolisen tuovan pelastusta. Itse on otettava ohjakset käsiinsä ja tehtävä muutoksia. Itse on oltava tekijä.
Ja minä niin haluan olla tekijä! Koko ajan yhä enemmän. Seuraava haaste jo haaveena. Kokemuskouluttaja. Siihen vielä pitkä matka, mutta vahva intentio on ja haaste tuntuu sen verran pelottavalta, että sisäinen poltteeni ei anna periksi, ennen kuin olen sen pelon kohdannut.
Läpinäkyvyydessä ja salaisuuksien paljastamisessa asuu Vapaus, ennennäkemätön sellainen. Oma vapaus, minulle. Elämäni ehto. Tämä on universaali, elämää suurempi vapaus, joka saa elämän lentoon. Hulvattomaan lentoon, jossa kaikki vain tapahtuu ja huomaa tekevänsä jotain mahtavaa ja tuntee sen täydellisen tyydytyksen sydämessään ja vain tietää, että kaiken kuuluu juuri nyt olla juuri näin.
Vaikka olemme enemmän kuin tarinamme, enemmän kuin ne tapahtumat, mitä meille sattuu tässä elämässä, silti voimme niistä kertoa toisille. Se ei tarkoita, että olisi juuttunut menneisyyteen eikä pääse eteenpäin tai että identifioi itsensä tarinaan, ei. Niin sanotussa henkisyydessä ihmettelen sitä vaikenemista ja sitä, että menneisyyden katsominen on jotenkin epähenkistä eikä minunkaan näin pitkän linjan etsijänä varsinkaan enää olisi suotavaa "veivata". Satun olemaan eri linjoilla. Kerron tarinaani niin pitkään kuin minun tarvitsee, tarinan sävy voi muuttua ja onkin muuttunut, mutta tarina pysyy. Minä voin palata milloin vain johonkin kohtaan menneisyyttäni ja kertoa sen joko itseni avuksi tai ehkä jonkun toisen avuksi. Ja silti elää nykyisyyttä tragedioiden jäämättä pimentämään valoani ja eteenpäinmenoani.
Omassa elämässäni olen osoittanut tämän huuhaavaikenemisteorian vääräksi. Tarinat odottavat kertomistaan, silmiä lukemaan ja korvia kuuntelemaan. Niillä voi olla parantava vaikutus kaikille osapuolille.
Harvinaiset verkosto on järjestö, joka tukee harvinaisista sairauksista ja vammoista "kärsiviä" ihmisiä ja heidän omaisiaan sekä välittää tietoa harvinaisista sairauksista. Verkosto auttaa tunnistamaan ja tuomaan esiin harvinaisuuteen liittyviä haasteita ja näkökulmia. Mukana toiminnassa on yleishyödyllisiä yhdistyksiä ja säätiöitä.
Itse en ollut koskaan kuullut ko. verkostosta, kun Jade Modelin Mamma soitti minulle ja kertoi, että verkosto oli valinnut minut malliksi heidän kevään valtakunnalliseen mainoskampanjaan. Suostuin siltä istuimalta, kun sana "hyväntekeväisyys" ja aihe tuntuivat tarkoituksenmukaiselta ja omalta. Minulla itselläkin on vamma, sitä en tiedä kuinka harvinainen, mutta vamma kuitenkin, joka hankaloittaa elämääni ja välilllä kävelykeppini kääntää katseita vähän turhan paljon. Valitsijat eivät tienneet tätä. Ihmeellinen sattuma kuitenkin !
Aikaisemmista blogikirjoituksista voi päätellä ainakin, että jotain on sattunut, vaikka en ihan suoraan kaikkea ole kirjoittanut. Blogit Kolari sekä Minä ja Kävelykeppi (löytyvät kun laittaa hakusanan ko.kenttään) kertovat kolarista ja kävelykepistä, jota käytän liikkuessani ulkona. Blogini idea alunperin oli, että seuraan kirjoittamalla julkisesti, voiko ihme tapahtua ja minusta tulla VitalDanza ohjaaja tällä vammalla ja tällä esiintymispelolla. Ihme sittemmin tapahtui. Se ei kuitenkaan tarkoita, että fyysisesti parannuin, vaan henkinen kehitykseni oli hurja ja kahdessa vuodessa kohtasin pelkoja ja pakotin itseni tilanteisiin, jotka tuntuivat minusta siltä, kuin olisin mennyt teloituskompanjan eteen. Fyysinen vamma on laatua pysyvä, mutta henkisesti ja psyykkisesti olen uudestisyntynyt. Henkinen kokonaisvaltainen hyvinvointi mahdollistaa elämässäni asioita, jotka olin kohdaltani haudannut romukoppaan. Toki väsyn, kipeydyn, uuvun ja joudun lepäämään paljon, mutta kun henkinen puoli on terve ja elämänasenne aidosti positiivinen, vammaan liittyvät negatiiviset asiat hyväksyn eri lailla ja koen itseni terveenä. Mielellä ei voi muuttaa suhtaumista elämään ja omaan kohtaloonsa, jos kohtaloon uskoo, vaan hyväksymisen on tultava sisältä sielusta käsin ja se ei tapahdu yhdessä yössä, vaan se vaatii uskoutumista asialle ja tuntua, että jotain parempaa on olemassa kuin tämä vaikerrus. Minulla se muuttava tekijä oli VitalDanza, josta olen paljon kirjoittanut näillä sivuilla. Niin kuin opettajani kauniisti sanoi, kun tanssimme, se on meidän terve ja valaistunut keho, joka tanssii. Siltä minustakin tuntuu. Kun tanssin, unohdan vammani, unohdan kipuni. Silloin olen terve. Silloin olen valossa.
Minua on kaikenkaikkiaan leikattu 15 kertaa ja lonkkaa kahdeksan kertaa. Lonkassa on ties mones tekonivel, ja lihaksia puuttuu ja paha hermovaurio hoitovirheenä lisänä. CRPS saattaa kuulua harvinaisiin hermovaurioihin. Aiheesta on linkki blogini oikeassa reunassa.
Zodiakin projekti Minun nimeni on Vuotalolla joulukuussa 2012. Minä kepin kanssa. Kuva Tuomas Linna
Haluan tällä blogikirjoituksella antaa tukeni kaikille, jotka jollain tavalla tuntevat kuuluvansa harvinaisiin. Niihin, joiden elämä on ns. normista poikkeavaa kipujen, vaikeuden, hankaluuden, eristäytymisen, syrjäytymisen, yksinäisyyden, kummastelevien katseiden ja ääneen lausuttujen kommenttejen kohteena olemisen, ulkopuolisuuden tuntemisen, toisten jatkuvan avun tarpeen "armoilla" olemisen, pelkojen, riittämättömyyden jne. jne takia.
Haluan muistuttaa, että me kaikki olemme laulun arvoisia, tasavertaisia ihmisyydessä erilaisuudesta huolimatta, oli se erilaisuus mikä tahansa valtaväestöstä poikkeava. Rotuun, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen, vammaan, sairauteen, poikkeavaan ulkonäköön katsomatta jokaisen elämä on kallisarvoinen. Ulkopuolisen on turha määritellä toista tai laittaa laatikkoon. Me olemme kaikki ihmisiä, koskettavia ja kosketettavia olentoja.
Ihan kaikkea elämässä ei voi valita, mm. vammat ja sairaudet. Annetaan tukemme ja apumme toisille. Kohdellaan kaikkia rakastavasti ja kunnioittavasti. Ollan ihmisiä toisillemme. Hyväksytään ja arvostetaan.
Henkeäsalpaavan satumainen auringonlasku oranssin ja vaaleanpunaisen tuhansissa sävyissä tummien vuorien takana, raskaan pilvikaton roikkuessa harmaan viidessäkymmenissä eri vivahteissa aivan vuorissa kiinni saa minut unohtamaan seitsemän tunnin lautan odotuksen Los Christianoksen turistihässäkässä ja antamaan anteeksi matkan järjestäjälle huonon aikatauluttamisen. Serpentiinitietä ylös vuorille iltahämärässä minibussissa. Ystävällinen kuski kuulee kamerani laukaukset ja pysähtyy ja antaa minun ottaa matkani upeimmat kuvat jo tässä ensikättelyssä saaren kanssa.
Paljon vaihtoehtoja, melkein liikaa, siitä, mihin ryhtyisi, mihin suuntaisi energiansa. Nyt energia kelluu, harhailee, kun on avoinna kaikelle, mitä eteen sattuu. Jossain vaiheessa portit on suljettava ja tehtävä valinta. Kuunneltava itseään, omia voimavarojaan,omaa totuuttaan. Valinta omalle äänelle, selkeälle suunnalle. Mutta Johonkin on tartuttava, ei se tähän voi pysähtyä, siihen, että ihme, joka ei sitten enää tuntunutkaan ihmeeltä, tuli todeksi. On mentävä eteenpäin, sisäinen polttoni puskee väkisin läpi ja ajaa minua uusiin koitoksiin, uusiin haasteisiin. Mikään ei tyydytä tätä elämän janoa. Yhä enemmän ja yhä korkeammalle. Pieni suvantovaihe kaiken tapahtuneen jälkeen ei liene haittaa. Aikuiseksi kahdessa vuodessa. Saanko ikätoverini kiinni ? Mitä minusta tulee isona ?
Syvänsininen aava meri aukeaa alapuolellani loikoillessani aurinkotuolissa ja näkymä saa minut huokaisemaan levollisen helpottuneesti syvään. Parantava maisema, ruokaa sielulle ja aisteille. Virvoittava tuulen vire ihollani pitää pään selkeänä eikä lämpö tunnu liialliselta. Suussani maistuu jääkylmä mangosmoothie, nielussa raikkaus. Siunattu lepo. Marlies Dekkersin ruskeat bikinit yllä, iho talven jälkeen kelmeä. Parin päivän jälkeen polttoa ja punoitusta. Nahkakantinen vihko ja kynä kassissa, vanha Nokia C5 ilman nettiyhteyttä. Kyllähän helmipulutkin minulle nauraa. Nauretaan yhdessä.
Halu olla ohjaksissa, ei ohjattavana. Tahto tuoda omaa sanomaa esiin. Kaipuu välittää tätä sisäistä tietoa ja tieto siitä, että minun on se välitettävä. Elää omaa totuuteni ja elää se siirtäen, antaen toisille se hyvä, minkä tiedän elämästä. Liikaa hajotettua suunnattomuutta, on löydettävä runsauden keskeltä juuri se Minun juttu. Sydämeni totuus tietää, etten voi lyödä lössiksi enää, en voi lopettaa kehittymistäni, en voi palata kaappiin enkä vangiksi kotiini. En, vaikka kroppani ei välillä pysy mukana, ja väsymys ja kivut ja uupumus kaatavat minut vuoteen omaksi, kun heittäydyn antaumuksella elämän aalloille ja nautin ja otan kiinni elämätöntä elämääni jätti annoksin. Mutta henkeni ei tyydy vähempään, ja fyysisen rasituksen uhallakin annan elämän virran viedä vauhdilla, enkä vastustele.
Atlantin tyrskyt pauhaavat korvissani, kun ne iskeytyvät voimalla kallioihin huoneeni alapuolella. Nukahdan meren vaahtopäiden tasaiseen rytmiin ja kallion koloissa asuvien lintujen outoon kirkunaan. Herään aamun sarastuksessa tyyntyneeseen aallokkoon ja avaan ikkunan paksut verhot ja katson suoraan horisonttiin. Aamuiset kalastajat veneineen täydessä tohinassa. Päivän kala on vielä arvoitus. Valitsen kahdesta suuresta aamiassalista hiljaisemman ja korkeammalla olevan. Istuudun pöytään ja madamalle (minulle) tuodaan kannullinen höyryävää tummaa kahvia. Punaiset kukkaset indigonsininen meri taustalla tekevät aamiaiskokemuksesta täydellisen. Lähden pois ennenkuin peakhour alkaa. Rauhaa ja hiljaisuutta. Se on matkani tarkoitus.
Dharma, elämäntehtävä on samalla elämän tarkoitus. Kun uskaltaa tehdä muutoksia, joskus dramaattisiakin, uskaltaa olla rohkea ja mennä sitä kohti, mikä tuntuu sydämessä oikealta, mennä sitä kohti, vaikka matkan varrella pelottaisi ja epäilisi omia kykyjään, omaa arvoaan. Jatkaa matkaa, vaikka toiset huutelesivat soraäänia ja tuntuisi, että ui vastavirtaan. Siitä huolimatta on jatkettava oman totuutensa elämistä, oltava uskollinen ja rehellinen itselleen. Ensin on kuitenkin hiljennyttävä niin paljon, että kuulee sielunsa äänen, taltutettava pelot ja möröt ja asteltava tulta päin.
Illallisella suurin osa pariskuntia. Minä ja muutama muu yksin matkustava nainen erotutaan joukosta. "Only one ?" "Yes." Only water?" "Yes." Maailmannaisen elkein osoitan välinpitämättömyyteni asiasta. Kirja pöytäseuralaisenani ja muutamia sananvaihtoja ranskalaisten, saksalaisten ja espanjalaisten kanssa. Hovimestarit ja tarjoilijat suloisen avuliaita. Hienostuneessa aulabaarissa Ann-Marie soittaa Michael Jacksonin Earth Songista pianoversion ja Myrskyluodon Maija sykähdyttää tuulahduksella kotoa. Illan flamencoesitys saa täydet pinnat ja uppoutuessani tanssijoiden tunnelmaan, tunnen olevani yksi heistä. Upea kuu sysimustassa yössä valaisee tieni asunnolleni. "Hopeinen kuu luo merelle siltaa..."
Suuria elämän muutoksia minulla lyhyessä ajassa. Retrospektiivisyys auttaa näkemään "urotekoni". Laineiden tyyntyminen, pinta pläkäkirkas. Retrospektiivisyys auttaa arvostamaan itseäni ja saavutustani ja sitä, että tahdon jatkaa eteenpäin. Annan itselleni hatunnoston siitä, että toteutin käänteentekevän unelmani tulla VitalDanza -ohjaajaksi. "Sängynpohjalta parketille." Tunne siitä, että olen oikealla polulla, on niin vapauttava. Päämäärän löytyminen, selkeä suunta loksauttaa palaset täydellisesti paikoilleen ja elämä tuo juuri ne asiat eteeni, mitä tarvitsen, jotta pääsen perille. Oman elämäni johtajuus tuo halun ohjata muita. Esiintymispelko on muisto vain, ainakin siinä patologisessa laajuudessa, mitä se pahimmillaan oli. Sen pelon taltuttaminen avaa ennennäkemättömiä ja kuvittelemattomia mahdollisuuksia elämässäni. Voin vihdoin olla se, mikä minun on tarkoitus olla. Kaikki henkilökohtaiset lapsuusajan traumojen käsittelyt ja parisuhdedraamojen läpikäynnit ja elämäni kokonaisuuden ymmärtäminen aina esi-isien historian vaikutuksesta minuun, tuo mielettömän tajunnan aukeamisen. Kaiken hyväksymisen ja anteeksiannon ja rakkauden elämää itseään kohtaan on suurin lahja, mitä olen saanut. Tämä on se perusta, se rohkeus, se itsevarmuus ja itsetunto, josta kaikki kumpuaa. Rakkaus elämään ja luottamus. Tunne siitä, että on johdatuksessa. Vahva intuitio. Valon löytyminen itsestä ja sen jakaminen ja kertominen muille, että meillä kaikilla on se Valo sisällämme.
Rentouttavia hoitoja spa-osastolla. Takaisin aurinkoon. Tilaa ja avaruutta kehoni ympärillä. Kuinka voin olla näin laaja? Pulssin rauha, kiirettömyys, askelten hidastuminen. Ravitseva loma. Laskeutuminen itseeni. Syvemmälle, syvempään hiljaisuuteen ja läsnäoloon elämässä ja siitä käsin toimimiseen arjessa.
Tilan tuntu. Olen hämmennyksissä välillä tyhjyydestä ympärilläni. En aina osaa olla sen kanssa. Surussa se on erilainen kuin ilossa. Surussa se on vielä tyhjempi, siitä puuttuu toiminnan energia. Tavallaan tosi kiehtovaa ja rauhan tunne silloin, kun on menettänyt jotain kallisarvoista, kuten isän tai parisuhteen, saa ihmettelemään, miksen ole paniikissa vaan rauhan tilassa? Ehkä turtumusta, tunnottomuutta. Suojelua. Surun väistyessä ilo saapuu säteillään takaisin, ja yhä olen tässä laajuudessa, mutta energia on aikaansaavaa ja tyhjyys on hyvää.
Lisää menetyksiä, isän jälkeen eno, nyt täti. Kevään muuttuessa vihreäksi ja kukkien puhjetessa loistoon, on paras aika saattaa isän tuhkat maahan. Tanssin ilosanoman julistaminen jatkuu työpajojen muodossa ja syksyllä jatkokoulutusta VitalDanzaan, ja siitä uusi unelma minulla, jota en vielä paljasta. Arkeen voimaa ryhmän ohjaajakoulutus kesän alussa, pitkäaikaissairaille työkaluja arjen jaksamiseen. Ehkä voin luoda omaa näistä kahdesta jonain päivänä? Kirja kummittelee mielessä ja on top kolmen kärjessä ehdottomasti, mitä tulee Omaan Ääneen ja Omaan Elämäntehtävään. Suunta ja selkeys.
Tuliaisena minulla on muutama muistiinpano vihkosessani; "kahden sylivauvan kohtaaminen vanhempiensa turvallisesta sylistä käsin. hetken viattomuus, niin koskettava. mikä taika! samalla hetkellä sielussani avautui puhtaus, ymmärrys elämästä. rauha, joka tuli hyväksynnästä omaa sisäistä lastani kohtaan. rakkaudesta häntä kohtaan, se kohta minussa, joka oli ollut kätkettynä tiedostamattomuuteen." " ymmärsin lopullisesti, ettei naiset ole kilpailijoita keskenään, olemme sisaria, olemme yhtä, tukemassa toisiamme, ylpeitä toistemme kauneudesta. ihailemalla ja kannustamalla toisia, oma sisäinen loiste ja kauneus kasvaa". " ymmärsin, että mies voi olla minulle ystävä. ilman eroottista latausta, ilman, että minun täyty miellyttää tai mielistelllä. riitän omana itsenäni, minä aito ja maskiton. mies, toveri ja veli."
"Vaikka luulen, että kuolisin, selviäisin, sinä myös", ote blogitekstistäni Ameebarakkaus. Sydämestä sydämeen säie yhden valkoisen sydämen muotoisen kynttilän valon varassa. Valon, joka minulle näyttäytyy hopean kimmeltävän kirkkaana, puhtaana ohuena nauhana. Nauhan toisessa päässä sinun pojan nauravat kasvosi, helisevä herkkä viaton sointu. Syksyllä poltin kolme sydämen muotoista kynttilää symbolina meidän tarinan loppumiselle. Yhden ostamasi jätin lasialustalle. Kokonaan en halunnut meistä vielä luopua. Selkeä valkoinen sydän jäi sykkimään, yksin vahvana, kiinnipitävänä. Toiveikkaana.
Vaikka tiesin. Kerralla katkaistuna liian äkkijyrkkä, voi pongahtaa silmiin ja sokeuttaa. Annoit aikaa sopeutua, vähitellen irtaantua. Ei satu niin paljon, kun siedättää. Siedätyshoito. Edes takaisin. Vatvoo, huopaa ja soutaa. Tiedän kyllä, mitä pitäisi. Pakon sana, pitää. Etääntyy ja lähentyy. Kaikkien terapeuttisten parisuhdeoppaiden vastaisesti. Ei saa nähdä, ei varsinkaan seksiä saa olla, jos haluaa eroon toisista. Saatanan oksitosiini. Sen tuotanto lisääntyy rakastelun jälkeen, sivelyn ja silittelyn, halausten ja suukkojen. Hellyyden ja rakkauden. Ja sitä on. Tunnetta on, muttei mitään muuta. Ei mitään yhteistä kuin tämä sydämestä nouseva valo sinuun. Ei riitä, ei. Nyt ripottelen sirolle lasialustalle vaaleaakin vaaleanpunaisempia tulppaanin terälehtiä yksinäisen kynttilän ympärille. Koristelen sen viimeiselle matkalle. Juhlistan meitä ja kiitän sinua. Kiitollisuus nousee. Kiitän elämää siitä, mitä sinä olet minulle tällä lyhyellä yhteisellä polullamme tuonut ja mitä elämä sinun muodossasi minulle halusi opettaa. Peilinä minulle ja minä sinulle. Kaksi äidin hylkäämää lasta. Erilaiset tarpeet siitä huolimatta. Toinen haluaa kietoutua, toinen haluaa vapaudessa lentää. Missä kuljimme kerran, rakastan tuota kirjan nimeä.
Missä kuljimme kerran ?
Epäröinnin alkumetreillä, ilon, keveyden ja valon maastossa, sanattoman sopimuksen virralla, tarrautumattomuuden ihmeellisyyden joessa, rakkauden ja intohimon laguunilla, toiveiden ja unelmien kummulla, läsnäolon kauneuden hiekalla, lämpimän ihon hellyyden auringossa, sylin turvallisessa mutkassa, keiton tuoksun kodikkuudessa, matkojen päässä, erilaisuuden varjoissa, menneisyyden luurangoissa, torjumisen luuloissa, herkkyyden ylimitoituksessa, tilan kaipuussa, vapauden huudoissa, oman elämän tärkeydessä, rehellisyyden realismissa, odotusten täyttymättömyydessä, arjen asioiden kohtaamattomuudessa, erillisyyden vuorella, vieraantumisen väistämättömyydessä.
Antaa huuhtoutua pois, valua kyyneleiden mukana. Ei ole mitään, mihin tarttua, ei ole mitään, mistä pitää kiinni, ei kahvaa ei ripaa, ei narua ei köyden pätkää. Silti en putoa. Tudum tudum. Hengitän, sydän lyö, iho on lämmin, käsi nostaa mehulasin huulille, juo, maistaa makeuden, nielen mansikan maun. Olen elossa. Sitoo liian paljon energiaa tietämättömyydessä riippuminen. Määrittelemätön suhde voi kestää määräajan. "Virallinen" suhde alentunut Rakastaja-Rakastajatar leikiksi, joka muuttuu vähitellen löysässä hirressä roikkumiseksi. Olen vapaa, en ole vapaa. Kumpikaan ei hirttäydy, mutta melkein tukehtuu ahdistukseen, kun tietää, mitä pitää tehdä eikä tee. Toivoo että toinen tekee. Addiktit. Manipuloinko sinut sanomaan sen ? Laitoinko sanat suuhusi ? Pakotinko kun en itse uskaltanut ? Vastuuton vapaamatkustaja tässä kohtaa. Sinusta tuntuu, ettei minulla mielipidettä. Kyllä minulla on paljon enemmän kuin luulet tai tiedät. En vain voi sitä sanoa. Jos menet rikki. Suojelenko sinua? Minua ? Meitä ? Mitä ? Ei ole mitään. Miksi muka en voi ylipuhua sinua ? Koska tiedän, että näin on oltava. Juuri näin on tapahduttava. Juuri tämä on totuus. Tämä vaki-pano-business ( sinun sanat) ei enää palvele meitä kumpaakaan. Addiktit voivat huokaista helpotuksesta ja nähdä köysien putoavan maahan. Ne eivät enää sido kumpaakaan. Vapautettu energia on valloillaan ja on tilaa itsessä ja elämässä nyt tapahtua mitä tapahtuu vapaasti ja vuolaasti.
Rakkaudesta en pääse mihinkään. Rakkaus on. Elämää kohtaan ja sinua kohtaan. Surullisen haikeana näen sinut, ja aina vain lämpö täyttää sydämeni, kun viattomuutesi valkoinen vaippa värähtää varjona kuulaalla kasvojesi lämmöllä ja muistuttaa minua ohi kiitävistä hetkistä ja ohi kulkevista ihmisistä, joita me itse kukin elämämme aikana kohtaamme muistutuksena, ettei mikään ole pysyvää ja joudumme jättämään hyvästejä. Ihmisiä, joiden elämät hetkeksi kietoutuvat yhteen ja joiden on sitten aika jatkaa matkaa kukin omaan suuntaansa ja omaa ääntään ja totuuttaan kunnioittaen surun ja kivun kestäen ja ymmärtäen että asiat ovat juuri niin kuin niiden kuuluukin olla.
Silti. Minä olen lihaa ja verta, luuta ja ihoa, aisteja ja tunnetta, kaipuuta ja janoa. Nainen. Luonnollinen olento, luomakunnan eläin. Elämäni täynnä intohimoisia asioita, itseni toteuttaminen kasvaa kasvamistaan, rohkenen lisää yltämään olemaan se, mikä minä pohjimmiltani olen, täytän elämäni nautinnollisilla minua tyydyttävillä asioilla ja pystyn elämään elämäni todeksi ja itselleni voin olla uskollinen ainoastaan näin ja omalle äänelleni rehellinen, koska muuta en enää voi kuin seurata sisintäni. Keskeneräinen olen ja koskaan niin valmista minusta ei tule, enkä edes halua, jotta kaipaus toiseen, mieheen, loppuisi. Ei pakolla, ei ulkopuolelta tuotavan onnen takia, tai että olisin onneton ja yksinäinen ja yksin, tai sisällön takia, ei. Vaan sisäisen palon takia, sisäisen onnellisuuden takia, hyvän jakamisen takia, sielun kaipuun takia. Ja se kaipuun tyydyttäminen ei löydy syvältä sisältäni, ei nyt eikä koskaan, vaan toisesta ihmisestä, sielun kumppanista, joka näkee minut niin kuin minä olen. Vaikka sieluni on vapaa. Vapaus on sieluni elinehto. Tudum tudum. Silti.
Myönnän itselleni tämän. Hyväksyn tämän kaipuuni. Ja luotan elämään ja tiedän.
Kaipuu myös muille maille. Kaipuu tuntemattomaan tuntemattomien ihmisten kanssa tai ilman. Pois turvallisesta ja tutusta. Ilman jatkuvaa jakamista ryhmässä. Ilman ohjausta. Ei huutoa, ei halausta, ei katsetta. Vain minä, luonto ja elämä. Yksin sinne minne nokka näyttää. Hiljaisuuteen, kauneuteen, värien loistoon, pehmeyteen, tilaan, avaruuteen, uuteen. Luottamus ja voima. Minussa nyt.
Valkoinen sydämen muotoinen kynttilä palaa lempeästi ja rauhallisesti kuivuneiden terälehtien keskellä päästäen meidät irti kahleista ja vapauttaen energiamme uuteen. Meidät vapautetaan elämän virtaan liekin lepattaessa vastustuksen tai tekemättömyyden energian syttyessä tuoreeseen elämän sydämeen, joka on valmis uuteen liekkiin, uuteen roihuun.
18 vuotta on pitkä aika olla näkemättä veljeään. Viimeisin muistikuva Töölön sairaalan kirurgisen osaston vierailutunnilla vuonna 1995. Sitä edellinen 1987 Kuopion yliopistollisen sairaalan teho-osastolla. Nyt syynä isän siunaustilaisuus.
Isä vauvana ja Matilda -mummo
Eriytynyt perhe.Toisistaan vieraantunut suku. Myös fyysisesti. Kuka Tukholmassa, kuka Kuopiossa, kuka Helsingissä. Helpompi hengittää välimatkan päässä, vapaampaa elää omaa elämäänsä kietoutumatta liian läheisiin energioihin sisarusten ja äidin kanssa. Nyt luukut avattu, reväytetty auki sepposen selälleen ja olen sotkussa mukana tahtomattani. Lapsuuden aikainen tunnelma jyllää minussa ja selvittämättömät asiat, lähinnä rakkauden, hoivan ja turvallisuuden puuttumisen aiheuttamien häiriöiden korjaaminen keskenämme. Niin räjähdysherkkää. Yksi väärä sana, yksi arvosteleva lause, yksi syyllistävä äänenpaino. "Niin, Kikka on vielä ihan samanlainen kuin ennenkin. Kylmä, itsekäs ja kova."
Isä lukee runoja
Hotellissa Kuopiossa vaihdan huonetta ja saan selkeästi rauhallisemman huoneen. Olen järjestänyt siunaustilaisuuden suit sait ja viuh vouh saatuani tiedon isän kuolemasta Herttoniemen metroasemalla Vitaalitanssi Äiti Maan jälkeen. Juuri ennen joulua. Joulu aattona makaan yksin sohvalla ja tunnen hetken itsesääliä. Yksin hylättynä, isä kuollut, edessä viimeiset hyvästit. Odotan. Koko muu maailmaa kokoontunut rakkaiden kanssa yhteen. Minä olen ainoa maailmassa, jolla ei ole ketään.
Isä, Liisa -täti ja Matti -setä tyylikkäinä nuorina
Ihmeellinen maaginen rauha imaisee minut toimiessani isän kuoleman jälkeen. Tapahtuu mitä tahansa, pysyn itsessäni, rauhassa sieluni keskiössä, alavatsani peitteissä, sydämeni takana. Hengitän ja kuulen ääneni tyyneyden puhelimessa valitessani arkkua. Hitaasti tulevat sanat rauhoittavat myös langan toisessa päässä olevaa, kun luen runon hautausurakoitsijalle kukkavihkoani varten. Olenko tämä minä ? Kaiken tapahtuvan keskellä tunnen olevani turvassa jonkun kuvun sisällä. Minua ohjaa suurempi voima. Tiedän. Tunnen sen. Joitain viikkoja olen ikään kuin toisessa ulottuvuudessa, viereisessä. Muut ovat toisessa. Ei minua koske kokouksen esityslistan asiat. Minut on vedetty jonnekin muualle.
Pohjolankadun kodissa 60-luvulla. Minä isän sylissä, siskoilla samanlaiset mekot, veli Juha pellavapää. Vieraita kylässä
Äitini koti. Odotan veljeäni ja hänen vaimoaan saapuvaksi iltaa ennen isän siunaustilaisuutta. Hieman jännittää. Liikuttaa. Ovikello soi. Näen rouvan ensin, tutut kasvot facebookista. Halaus. Oven takana veli. Kyyneleet täyttävät silmäni ja itkun nyyhkytykset hytkyttävät vartaloani ja vääntävät kasvoni. Halaus, halaus ja uudestaan halaus, vaikeaa irrottautua. Velikin on liikuttunut, muttei pysty sitä niin avoimesti ilmaisemaan. Pidättelyä. Koko elämä valuisi minusta kyyneleinä ulos, jos sallisin kaiken tapahtua, mikä haluaa tapahtua. Se jää lihaksiini, vartaloni kipupisteisiin. Vielä on paljon työtä.
Veljeni silmälaseineen, tyylikkäästi harmaantuneine hiuksineen, jotka ovat trendikkäästi sekaisin. Iän tuoma pinkeä vatsapömppö. Paremman näköinen kuin kuvittelin. Vaimolla osuutta asiaan vaatteiden suhteen selkeästi. Nopea puheen rytmitys ja höpinä ennallaan. Sama sisäinen levottomuus ja epävarmuus. Veljeni Juha. Lämmin tuulahdus puhaltaa sisälläni.
Hautajaisissa isosisko Eeva ja veli Juha asettuneet sivuille. Isä ja äiti
Palaan arvokkaan oloisen hotellihuoneen rauhaan. Jykevät kiviseinät, vanhoissa pattereissa suhisee lämmin vesi. Nuoruusmuistoja vastakkaisella puolella katua, Renkku. Kirka laulaa " surun pyyhit silmistäni..."ainakin perjantaisin ja lauantaisin lukioaikoina ja lakkaviski maistuu makealta. Hymähdän. Miten voi joku kaupunki tuntua niin tutulta ja kodilta ?
Yöllä lennän. Oi, kun olen kaivannut näitä lentounia ! Tanssin ja pyörin ja nousen ilmaan ja jatkan tanssia ja pyörimistä ja nousemista ja lennän ja liidän korkealla. Huuu!! Mikä vapaus ja mikä ilo ! Aamulla herään ja lattialle on laskeutunut valkoinen höyhen. Minulla on aikaa kierrellä sateisessa kaupungissa ennen H-hetkeä. Otan kameran ja leikin turistia omassa synnyinkaupungissani. Väinölänniemi, siellä minulle uusi korupaja, josta aloittelevalle kirjailijalle ostan kaulakorun, joka taiteilijan mukaan saa kynän lentämään. Runoilijoiden suosikki. Tuomiokirkko, Lignell & Piispanen, entinen Raninin tehdas, suloinen kahvila, tällaisen minäkin haluan.Kauppahalli, uusi kävelybulevardi, ja kalahallin tilalla paviljonki. Tori paikoillaan. Vihdoinkin.
Äiti ja isä kihlautuneet
Pyhän Pietarin Kappeliin, kiitos. Mustassa poolossa ja harmaassa hameessa ja saappaissa kopistelen kantoja. Askeleeni kaikuvat tyhjässä kappelissa. Takahuoneessa on arkku. Vaalea yksinkertaisen kaunis puuarkku, päällä valkoisia liljoja, isot vihreät lehdet. Tyylikäs kokonaisuus. Kyllä sinulla on hyvä maku, kiitän itseäni. Olen tullut katsomaan isäni ruumista. Ainoana meistä. Arkun lukot kierretään auki. Vatsassa tuntuu ilkeältä. Pidätän hengitystä. Siksikö olen niin rauhallinen, kun en enää hengitä. Pystyyn kuollut. Minäkin. Hetkeksi vain. Se jää niskaan, itku. Pystyn pinnistelemään vain joitain ohuita mitättömiä noroja silmistäni, minä, itkijänainen ! Ei tuo ole isäni, maksatautisen keltainen muumio, kasvot lommolla, suu hampaaton, pienen pieni kuihtunut paperimainen ruumis. "Niin, kun sielu on lähtenyt pois", vastaa kirkon mies ihmettelyyni isän ulkomuodosta. Absurdi olo. Otan valokuvia. Tuntuu sopimattomalta ja tuntuu, ettei minulla ole lupaa siihen, lupaa isältä. Niitä en julkaise. Siihen minulla ei ole oikeutta.
Isä, verhoilija taiteilee
Komea isä
Lasioven toisella puolen näen ihmisiä. Luulen, että he ovat jonkun toisten hautajaisten väkeä, kunnes tajuan, että he ovat minun sukulaisia. Serkkuja, setiä, äiti, siskoni Tukholmasta suuna päänä. Vaahtoaa ja höyryää niin kuin ennenkin. Isosiskoni, äitini tuuraaja minulle pienenä, tulenarkaa meidän energiat. Yhteentörmäys herkkääkin herkempi, alta aikayksikön, mikäli toinen ei hillitse itseään. Serkut ! Voi kun ihanaa ! Viimeksi mummon hautajaisissa vuonna 1979. Setä Lahdesta muistaa minut niin hyvin, että muistaa, ettei me olla ikinä nähty. Kyllä me olemme, mutta silloin kun minä olin lapsi. Pitää minua kolmekymppisenä. Kiitos ! Siskoni suureksi hämmästykseni sanoo tanssin tehneen minulle hyvää, olen nuortunut. Hei Kiitos ! Tämähän sujuu hyvin. Äitikin mukana, vaikka erosi isästä vuonna 1974. Setä Kuopiosta sanoo hänelle, että äiti on kunniavieras. Haloo, ei kai nyt sentään !? En puutu asiaan. Veli paikalle saapunut. Yksi puuttuu. Siskoni Kuopiosta. Ei pysty kohtaamaan tilannetta eikä sukua. Lääkkeet ja viina vie. Ymmärrän. Parempi näin. Häpeä olisi ollut liikaa tähän kaiken päälle. Miksi se on minun häpeä ? Mistä otan kaiken kannettavaksi vieläkin ? Syyllisyys varsinkin. Vastuu myös. Koska ne kaikki osoittavat sormeaan minuun, äiti ja isosisko varsinkin. Edelleen. Täälläkin. Miten voin yksin lopettaa tämän kierteen ? Riittääkö elinikäni perhekonstellaatioissa kiertämiseen perhesysteemini purkamiseen ? Tarviiko minun ? Lopeta jo.
Isän viimeinen leposija. Pyhän Pietarin kappeli, Kuopio
Violetta Parran Elämälle kiitos laulun viimeisellä säkeistöllä hyvästelen isäni. Kiitos elämästäni isä. Käy rauhassa levolle, lämmöllä, Kirsi.
Kuulen piristäviä yksityiskohtia isästäni muistotilaisuudessa. Ymmärrän, mistä kiinnostukseni vaihtoehtoislääkintään. Mustajuurta tuberkuloosiin kun lääkkeet eivät auttaneet. Hyvä isä ! Punottu kehto siskolleni Annelle. Oman siskonsa, tätini, keuhkoleikkauksen kustantaminen nuorena miehenä. Näen ennennäkemätöntä yhdennäköisyyttä isässä ja minussa isän vanhoista nuoruuden aikaisista kuvista. Kuulen uusia totuuksia suvustani, salattu tieto mummosta. Äpärä. Mielenkiintoni sukujuuriini herää voimakkaana. Mitä kaikkea verta minussa virtaakaan ? Kuka oli mummon isä ?
Matilda mummo poseeraa
Allekirjoituksia valtakirjoihin kuolinpesän hoitoa varten. Hoidan hoidan kaiken. Sitten huokaisen, kun aika on.
Kotona. Suurennettu isän valokuva katsoo minua lipaston päältä. Kuolema tekee jänniä temppuja. Kuolema tuo ihmisen lähelle, jonka on kuvitellut olevan niin kaukana. Minusta paljastuu isäni tytär.
Monipuolinen syksy. Ylös korkealle ja vauhdilla alas ja taas liitoon ja taas mahalasku. Niin, elämää. Kotona syli, joka tuntuu virvoittavalta keitaalta pitkän autiomaaharhailun ja kaktuksen terävien piikkien pistojen jälkeen. Levolta. Tarviiko tätäkään enää määritellä ? Rakkaus on rakkautta.
.png)
.JPG)
.png)
.jpg)
