Musta joulukuu, itkun parantava voima

Mini Cooperilla ajelu on saanut alaselkäni kipeäksi. Istuminen ei ole hyväksi, ei, sehän me kaikki tiedetään. Minulle ehdotettiin pientä tyynyä selkäni tueksi. Löysin kaapista tarkoitukseen sopivan pienen tyynyn. Burgundin värisellä sileällä sametilla verhoiltu pikkuruinen tyyny tuo myötätuntoisen hymyn kareen huulilleni. Ainut ehjä osa Morris Ministä, kun rekka törmäsi siihen vuonna 1987 joulukuussa itsenäisyyspäivänä. Miten se on minun vaatekaapissani?

Samaisena päivänä, kun löysin tyynyn, siis eilen, sain soiton äidiltäni. Äiti ei juurikaan soittele minulle. Silloin on hätä kyseessä. Siskoni Anne oli joutunut teho-osastolle. Samaiselle teho-osastolle, jossa minä vietin viikkoja melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Joulukuu.

Isä kuoli kaksi vuotta sitten joulukuussa ja joulu meni hautajaisten odotuksessa.

Joulukuu. Juhlan aikaa.

Kun isä kuoli, minut valtasi melkein asiaankuulumaton rauha. Hoidin kaikki hautajaisjärjestelyt selkeyden ja tyyneyden tilasta. Ei, en ollut shokissa. Isä ja minä olimme melkein tuntemattomia toisillemme. Hänen kuolemansa jälkeen hän tuntui tulevan lähemmäksi minua. Muistan hänen viimeisen katseensa minulle, kun olin katsomassa häntä hoivakodissa. Kuin viaton lapsi, kirkkaat isot kosteat silmät ja hämmentynyt hymy, kun silitin hänen käden selkäänsä ja sanoin antavani kaiken anteeksi. Nyt ymmärrän, että myös minä olisin voinut pyytää anteeksi. Teen sen mielessäni ja annan itselleni anteeksi. Ei syyttämistä eikä syyllistämistä.

Paitsi äiti. Tässä maailmassa eniten kärsinyt.  "Te (Anne ja minä) ootte aiheuttaneet minulle niin paljon tuskaa."

Mutta jos Dwari, perhekonstellaatioterapeutti on oikeassa ja ehkä sama pätee myös Anneen. Lapsi tekee mitä tahansa äidin rakkauden takia, vaikka kuolee. Dwarin mukaan minä olen sitä tehnyt lähes kuolemaan johtaneessa kolarissa, mutta Anne on ollut monta monta kertaa kuoleman porteilla. Olemmeko molemmat vain toteuttaneet sitä mitä äiti haluaa? (ks. Juurien parantaminen blogiteksti)

Kuultuani uutisen Annesta, alan toimia. Yritän saada kiinni Annen ex-miesystävän, joka löysi hänet viime hetkellä. Muutaman hetken päästä Anne olisi vuotanut kuiviin asuntonsa lattialla verisen oksennuksen keskelle. Otan selvää Kuopion sairaalan puhelinnumeroista ja alan selvittämään, mitä oikein on tapahtunut. Toimiessani olen taas ihmeellisen rauhan ja lämmön tilassa. Ei, en ole shokissa. Tätä on osattu odottaa. Kyllä elimistö jossain vaiheessa sanoo sopimuksen irti kahdenkymmenen viiden vuoden lääkkeiden ja alkoholin väärinkäytön jälkeen. Kaikkea mahdollista helvettiä mahtuu noihin vuosiin. Onneksi olen ollut eri kaupungissa enkä ole joutunut läheltä seuraamaan. Tosin äidin kertomusten ja äidin tuskan kautta, olen ollut kaikesta tietoinen. Kun ei voi toista auttaa. Kun ei voi tehdä valintoja toisen puolesta. Kun ei voi elää toisen elämää. Sanomiset ei auta, oma esimerkki ei auta, pakkohoito ei auta. Pakkohoitoon nykyään tarvitsee olla todistettavasti itselle ja muille vaaraksi, eli itsemurha-alttius ja toisen tappaminen lähinnä. No, kyllä tuo ensimmäinen on täyttynyt useampaan otteeseen ihan jo lapsuusajoista asti. Olen ollut todistamassa vierellä pikku tyttönä, kun Anne nappaa äidin unilääkkeitä kurkkuun ja laittaa mankasta soimaan Jamppa Tuomista. Äiti on naisten päivätansseissa ja me ollaan kahdestaan. Annen kuoleman kaipuu on aina ollut läsnä. Koko elämänsä joko suoraan tai elämäntyylinsä kautta, kuolema on koko ajan ollut nurkan takana. Ihme on, että hän on elossa. Vaikkakin nyt kiikun kaakun. Joulurauha kultainen.

Vaikka minussa vallitsee selittämätön rauha, en usko Annella sitä olevan, paitsi mitä nyt lääkkeiden aiheuttama turta. Liian herkkä tyttö tähän maailmaan. Ei kestänyt elää selvinpäin, vaan valitsi oman tapansa selvitä elinkautisesta, Pikku tyttöinä istuimme vaatehuoneen lattialla ja lauloimme laulukirjasta lauluja suljetun oven takana. Kävelimme sunnuntaisin ukin ja mummon luo. Paluumatka linja-autolla numero viisi. Saimme mummon tekemää Karjalanpaistia, jossa oli oikeaoppisesti munuaisiakin ja tietysti pullaa, jota kasteltiin kahvissa. Vierailun päätteeksi saatiin parikymmentä markkaa tai joskus jopa viisikymmentä taskurahaksi. Yksinhuoltajan lapsille suuri ilo. Talvisin laskimme Lipeillä, muoviset minisukset, takapihan mäessä naapurin lasten kanssa. Kesäisin pystytimme teltan takapihalle ja heitimme tikkaa. Leikkien ja kasvun väliin siskollani mahtui käsivarsien viiltelyä ja vatsahuuhteluita. Kotiolojen aiheuttama pahaolo purettava jollain tavalla. Äidin mukaan Annella on isän geenit. Tosin isä ei käyttänyt koskaan alkoholia tai huumeita, eikä polttanut. Ainut pahe oli naiset.

Kyllä äiti on oikeassa. Läheisen elämä voi aiheuttaa toiselle tuskaa. Vaikkei olekaan läheinen läheinen. Meidän perhe ja koko suku on hyvin eriytynyt ihan maantieteellisesti, mutta myös muilla tasoilla. Vaikka Annen kanssa lapsena jaettiin yhteiset leikit ja nuorena baariseikkailut, elämämme lähti menemään eri suuntiin. Viimeistään kun Annesta tuli laitapuolen kulkija, ei meillä ole ollut yhteyttä kuin silloin tällöin. Mutta silti. Se sattuu ja pahasti. Väittäisin että enemmän kuin omat elämässäni tapahtuneet tragediani. Annen elämä sattuu minuun. Jos sukellan niihin tapahtumiin, mitä tiedän hänelle sattuneen ja millaista elämää hän on viettänyt ja minkälaista porukkaa hänen ympärillään on pyörinyt. Mikä painajainen!! Se elämä on sydäntäsärkevää ja toivotonta. Ja musertavaa nähdä oman siskonsa elävän sellaista elämää. Lohdutonta on nähdä oman siskonsa ulkoinen muodonmuutos, mutta vielä karmeampaa on nähdä hänen sisimpänsä, minänsä ja elämänsä tuhoaminen. Uhmakas tuhoaminen. Kosto jollekin taholle.

Itkin, kun hän ensimmäisen kerran oli suljettu mielisairaalaan ja näin hänet siellä. Kun näin mömmöjen aiheuttaman tokkuran ja sönkötyksen. Koukuttava pakkohoito tuolloin. Sille tielle siskoni jäi. Mömmöt maistuivat enemmän kuin hoidon tarkoitus oli. Itken nyt, kun ajattelen sitä tietä, minkä hän on kulkenut ja mihin se pian päättyy. Itken niitä kaikkia syitä, mitä tiedän ja en tiedä, mitkä ovat johtaneet tähän. Itken äidin tuskaa ja omaani ja Annen tietämättömyyttä siitä, missä tilassa hän on. Itken menneitä sukupolvia ja historiaa, miksi olemme kukin sellaisia kuin olemme. Itken sitä osaamattomuutta, itken rakkaudettomuutta, itken sitä, mikä painolasti siirtyy sukupolvelta toiselle, itken katkeroituneita sukupolvia, itken loputtomia syytöksiä ja syyllisten etsintää, itken erillisyyttä, itken hukkaan heitettyä elämää.

Itken ja samaan aikaan tunnen syvää rauhaa. Itkemisen parantava voima. Itken niin kauan kuin minun tarvitsee. Itken niin kauan kuin olen valmis. Itken niin kauan kunnes suru on käyty läpi. Olen tässä niin pitkään kuin minun tarvitsee.

Selkounia

Taas näitä omituisia unia. Selkounia, lucid dreams vai monien anesteesien jättämiä jälkiä aivoissani vai jotain houkuttelevan yliluonnollisia, mitä eniten niiden haluaisin olevan? Silmieni edessä avautuu aarrearkku, jossa on pehmeän kultaisen keltaisen hohtavaa kultaa punaisen sametin päällä ja se on minun. Minua ympäröi turvallinen pumpulimainen sumu. Aarrearkkuun tipahtaa kultainen kolikko taivaalta ja silloin tiedän. Kuulen kolikon äänen selvästi, ihan oikeasti siis ja unennäön taso muuttuu joksikin muuksi kuin tavallinen uni. Tuttu tuulen tuiverrus puhaltaa hiuksissani ja kasvoillani.

 Nykyään voin säädellä puhalluksen voimakkuutta. Alkuaikoina tuuli oli hallitsemattoman voimakasta ja sen loputtua putosin takaisin todellisuuteen vinhalla vauhdilla. Nyt voin säädellä sitä ja tapahtumia näissä "unissa". Yleensä lennän erilaisin tavoin ja näen omien silmieni kautta. En katso kuvaa tai elokuvaa tai unta kuvana, vaan minusta käsin. Saatan olla kotkan silmien takana ja kuulla siipieni lepattavan lentoon nousun ja nähdä siipeni uljaan suuruuden ja kuivan aavikon avautuvan allani ja intiaanin juoksevan siellä omine sulkinensa. Tai lentää kolmipyöräiselläni ja tehdä maagisia temppuja sen kanssa ilmassa. Tai vain lentää ilman hahmoa tien päällä. Koko ajan tiedän kaiken olevan unta, mutta tunne on ihan kuin kaikki tapahtuisi juuri nyt oikeasti.

Mutta sitten niissä on jotain, jota en voi hallita. Edelleen jatkuu tunne, että kaikki tapahtuu erilaisella unen tasolla, ei unelta, vaan todelta, ihan kuin tietäisin jotain. Tuntisin jonkun toisen/toisten läsnäolon.

Aarrearkkuun pudotettu kolikko saa minut kiitollisuuden tilaan ja nostan kasvot ylöspäin kiittääkseni antajaa. Samaan aikaan minut otetaan hallintaan. Hellästi ja rakkaudella. Keltainen valo ympäröi kasvojani ja ne ovat pehmeät ja sileät. Silmät ovat kiinni, kun en saa päätäni käännettyä takaisin suoraksi vaan se pidetään jonkun toisen toimesta taaksepäin taivutettuna. Kuulen pienen pienen surinan, ikään kuin kääpiösahan, joka leikkaa kalloani auki. Tunnen, kuinka pääni sisuksille tehdään jotain. Kaikki on kivutonta, ihan kuin pakotettua rakkaudella. Minulle ei anneta vaihtoehtoja. Päälakeni on auki ja sula kulta on sana, joka kuvaa väriä ja tunnelmaa avatussa kallossani. En voi muuta kuin antautua, luopua vastarinnasta, jos sellaista edes on. Antautua tuntemattomuuteen.

Sitten herään. Yleensä heräämistä edeltää silmieni edessä kirkkaampaa kirkkaampi valo, valkoinen kulta, kullanhohtoinen tähti, pyöreä muoto, joka lähestyy ja lähestyy ja sykkii loistaen silmieni edessä ja takana. Joskus sateenkaarenvärit, kirkas turkoosi ja upea vihreä. Tunne on rakkaus, puhtaus ja tieto. Tieto jostain suuremmasta kuin minun kehoni, tunteeni, ajatukseni ja koko konkreettinen todellisuus, mitä se sitten onkin. Vaikka kokemus on ilo, niin herättyäni tästä tilasta, olo on vähän ravisteltu enkä välttämättä uskalla avata silmiäni tai mennä vaikka vessaan, jos vaikka näkisin jotain outoa.

Aarrearkku kokemuksessa herääminen oli yhtäkkinen ja selkeä.

"Eihän tuo ihan normaalilta kuulosta," ihmettelee rakkaani. En ole ollenkaan huolissani omasta mielenterveydestäni, vaan itse asiassa odotan näitä unia, ellen ole niitä vähään aikaan nähnyt. Koen niitä yleensä voimakkaiden kausien aikana, kun olen muutoksen kynnyksellä.

Jotain muuttuu niiden jälkeen. Joku viesti omasta alitajunnastani tai jostain muualta (edelleen toivomani taho ja itse asiassa uskomani) muuttaa minua. Niin kuin nyt.

En tarkoituksella kieltänyt itsestäni niin selkeää osaa kuin minun henkeni, jotta korostaisin ihmisyyttä ja ns. todellisuutta, tunteita, tunnemyrskyjä, ajatuksia, draamoja, tahtoa, voimaa, elämää, kokemusta, nahkaa, verta, ihoa, kyyneleitä, naurua, tarinoita. Se vain tapahtui ja sen oli tapahduttava, jotta se puoli minussa vahvistuisi ja veisi minua todellakin lähemmäksi "todellisuutta" ja rohkeammaksi toimia "ihmisyydestä" käsin. Pelottava paikka. Yksiulotteinen taso. Jotenkin turvaton, kylmä, rakkaudeton, suoritteinen paikka. Ollut liian kauan piilossa silmiltä, katseilta. Voinut elää omassa maailmassani, suojautua toisilta. Minun ihmisyyteeni kuuluu vahvasti henki ja yhteys jumalaan, universumiin. Ilman sitä elämäni on tylsää, harmaata, kivuliasta, vailla jotain. Henki huuhtoo arjen tylsyyden virraten lävitseni ja näen elämän, en vaaleanpunaisten linssien, vaan jumalallisen rakkauden läpi. Ihmisyys on mukana egon ja ihmisyyden ilojen ja surujen kera, mutta on myös valoisampi taso, joka kuorruttaa arjen ilolla, myötätunnolla, armollisuudella, hyväksynnällä, ymmärryksellä.

 Helpompi minulle improvisoida sielustani käsin siitä hetkestä mitä kumpuaa tai on kumpuamatta. Helpompi minulle sukeltaa kauheisiin tunteisiin ja kohdata itseni silmästä silmään, Helpompi minulle huutaa ja karjua ja rääkyä ja räkiä.Helpompi minun nauraa ja itkeä samanaikaisesti ollessani auki kaikkeudelle. Helpompi minun puhua tunteista ja kokea tunteita ja samaan aikaan olla itsessäni syvällä, mitä se syvä sitten tarkoittaakin. Helpompi minulle kokea seksuaalisuutta iho ihoa vasten ja samalla olla yhteydessä Suureen Lähteeseen. Kaikki tuo extreme on tullut minulle normaaliksi. Oman moskan, oman yksinäisyyden, oman pahan olon, oman pelon, surun, toivottomuuden kohtaaminen on minulle helppoa. Niin helppoa, että en muserru niistä.Tai mitä musertuminen on? Sitäkö että tuntee ja kokee tunteet? Sitten muserrun, jos se on sitä. Annan tunteen tehdä minussa tarvittava työn. Oltuani riittävän pitkään jossain epämiellyttävässä tunteessa, se vain poistuu ja tilalle tulee virtaavuus ja rauha.Sitä systeemiä ja tapaa, jolla se tapahtuu, en tiedä. Se vain tapahtuu. En yritä väkisin poistaa tiettyä epämiellyttävää olotilaa, vaan olen siinä. Olen vaikka masentunut jos olen. Se ei ainakaan tapahdu minulla tietoisella irtipäästämisellä. Vastustusbarometrini nousee korkealle kaikenmaailman oppaista, joissa esitellään kymmnetä keinoa kohti positiivisuutta, sataa asentoa iloon yms. Emmekö saa olla masentuneita, emmekö saa olla surullisia, vihaisia?  Minulle sana irtipäästäminen on melkein kirosana. Korvissani se on kulunut hokema, josta on tullut suoritus. Irtipäästämiseen on tunkeutunut pakko. Pakosta syntyy kahleet ja vankila. Se pilaa kaiken. Se ei auta päästämään irti. Voisiko irtipäästämisestä luopua? Ettei yritä päästää irti kaikin keinoin? Pikemminkin luovuttaa. Kun huomaan, etten yrittämisellä pääse irti, on melkein pakko luopua yrittämisesstä, on pakko luovuttaa. Silloin se tapahtuu.

Autenttinen minä. Kun voi vain olla joka tilanteessa se mitä on. Samaan aikaan kun on siellä pohjamudissakin, tavallaan ei ole siellä, tai on valon saattelemana ja se valo pitää pinnalla ja pinnan yläpuolella. Turvassa. Ja tietäen että se valo on totuus ja kaikki muu epätotta ja unta. Vaikka ne tuntuu todelta. Voisiko olla niin, että meidän todellisuudeksi kutsumamme maailma olisikin unta, yhteisen mielemme luomaa painajaista ja se valo ilo ja rakkaus ja rauha olisi totuus? Että me olemme unohtaneet sen?

Tässa yksiulotteisessa (henkisesti) maailmassa on haasteellista toimia autenttisuudesta käsin, ilman rooleja. Minun on myös vaikea toimia aitona minänä, silloin kun koen, että minun odotetaan olevan tietynlainen, käyttäytyvän jonkun roolin vaatimalla tavalla. Onneksi minulla niitä ei juurikaan ole, mutta se vähäkin tuntuu olevan liikaa. Pysyminen yhteydessä omaan keskiöön herpaantuu ja itse-epäily valtaa tilaa. Helppoa olla autenttinen samanlaisten sielun siskojen ja veljien kanssa, joiden kanssa kohdataan sisältä käsin, mutta hankalampaa kankean yhteiskunnan kaavojen kasvatin kanssa, joka arvottaa maailmaa eri tavalla kuin itse. Titteleiden, koulutuksen, materian, saavutusten, suoritusten, tehokkuuden, mitattavissa olevin keinoin. Voisinko tartuttaa häneen omasta itsestäni käsin sen valon, jonka taas koen minussa voimakkaana ja sulattaa kuorta ja ymmärrystä välillämme ja luoda aidon yhteyden toisiimme? Voisinko astua kontrolloituun maailmaan villinä ja vapaana luonnon lapsena? Oikeastaan normaalin ja epänormaalin käsitteet pitäisi vaihtaa toisin päin. Luonnollista on olla vapaa omassa itsessä, ja epänormaalia on suorittaa roolia. Voisinko ympäristöstä huolimatta olla vapaa omassa itsessäni?

Minulla on tunne, että olen menossa toimimaan tähän kontrolloituun maailmaan. Tähän asti elämä on tehty minulle "helpoksi", kun olen pystynyt jakamaan tanssin iloa ja tunteiden ilmaisua vapaassa ja eloisassa piirissä.( Pieni sivuhuomautus; helppoa ei ole ollut palata ihmisten pariin yli kahdenkymmenen vuoden potilaana olon jälkeen :) )  Syksyn aikana koin, että se voima ja varmuus oman itseni keskiössä on nyt todella niin vahvaa sykettä, joka kestää epävarmuuden tuulahdukset mielessäni ja pystyy jatkamaan siitä huolimatta, että aistii ympäristön jäykkyyden ja kovuuden. Syksyn aikana blokkasin, en tietoisesti, vaan tarpeen takia, jotta huomaisin, että kykenen nyt aloittamaan toiminnan eri tasolla, hyvin oleellisen osan itseäni, Yhteyden Kaikkeuteen, Hyvään ja Alkulähteeseen. Mutta tuo voima on minussa niin voimakas, että se tulee läpi nyt forcella enkä voi enkä halua sitä pysäyttää tai kieltää sen olemassa oloa. Ikään kuin kruunuchakrani tuossa unessa olisi avattu taas, kun itse pysyttelin tiukasti luulemassani rajatussa ihmisyydessä ( jumaluus pois ).

Minun oli ja on koettava tuo maallisuuden kokemus ja vahvistuttava sillä tasolla, jotta vihdoin olisin valmis elämään, jotta vihdoin uskaltaisin elää sitä potentiaalia, mitä tiedän sisältäväni. Mutta nyt voin jälleen ottaa mukaan siihen Valon ja Ilon, sen Suuren Universaalin rakkauden.

Olen kokenut tämän matkani aikani monia tasoja itsessäni, monia samojakin tasoja. Ne samat tasotkin on aina erilaisia eri kertoina. Syksyllä kun olin niin täynnä tunteita ja niiden ilmaisemista ja ihmisyyttä, minulle ikään kuin sanottiin "vihdoinkin tulit järkiisi, tervetuloa takaisin kotiin." Nyt kun taas olen löytänyt tieni sydämeen ja rakkauteen sisälläni ja universumiin selkeän ja vielä voimakkaamman yhteyden kuin aiemmin, minut taas tällä tasolla toivotetaan tervetulleeksi kotiin ja ihmetellään, missä olen ollut. Suuri rakkaus sydämessäni kaikkea ja kaikkia kohtaan. Tämä ei todellakaan ole vaaleanpunaista unelmaa, vaan syvää uskoa johonkin Suureen. Eikä vain uskoa, vaan sisäistä tietoa ja kokemusta pyhyydestä.

Kaiken tämän matkailuni eri tasojen välillä syventää sitä kulloistakin käsittelyn alla olevaa tasoa. Tunteiden, syvien tunteiden kautta nousu taas pohjattomaan iloon ja loistoon ja säteilyyn. Siitä toisesta kirosanasta, blissistä tulee todellista ja aitoa blissiä kun hyväksyy sen kaiken, mikä meissä liikkuu. Ne tunteet, ne ajatukset. On auki myös sille tasolle, jossa ne syntyy ja vaikuttaa.Ihmisyyteen kuuluu voimakkaasti tunteet, halut, ajatukset, toiveet, unelmat.  Ei ne poistu, vaikka samalla kokee yhteyttä laajempaan kaikkeuteen. Ne ei sulje toisiaan pois. Ne tukevat toisiaan. Ihmisyys käsittää ja sisältää myös jumalan rakkauden ja yhteyden siihen. Voin elää kaikkia tasoja itsessäni samanaikaisesti. Se tekee minusta kokonaisen, eheän. Turva on aina mukana, mihin tahansa menenkin.

Rauha ja ilo on ainut päämäräni. Jos minulla ei ole niitä, minulla ei ole mitään. Niiden saavuttamiseksi minun on sallittava pitää itseni auki joka suuntaan, niin alas kuin ylöskin. Kun pari päivää sitten annoin energian virrata itsestäni ulos ja itseeni takaisin, koin suurta merkityksellisyyden tuntua, koin todella, että voin välittää sitä myös muille. Rauhaa ja rakkautta. Koin viime työpajassani voimakasta rauhaa ryhmäni kanssa ja tunsin, miten koko ryhmä oli mukana siinä tunteessa. Nöyrällä ilolla välitän sitä niille, jotka haluavat ottaa vastaan. Tunteiden tanssit jatkuu koko ihmisyyden väripaletin kirjolla maustettuna Loistavalla Energiapläjäyksellä rauhaa.

Selkounissani koen usein myös syviä tunteita, rakkautta, intohimoa, kaipuuta, yhteenkuuluvuutta. Koen myös toisen läsnäolon konkreettisesti, jonkun fyysisen läsnäolon.  En näe toista kehoa, mutta olen jonkun käsivarsilla, turvallisessa sylissä. Tai joku silittää minua.

Täytyy myöntää, että kun ottaa elämäänsä avosylin vastaan kaikki mahdolliset tasot ja on kokonainen joka solun ja sielun tasolla, elämästä tulee moniuloitteista, hauskaa ja ihmeellisiä asioita alkaa tapahtua.

Ei ihan tavis elämää enää.

Paluu ihmisyyteen

Peeling of the layers, peeling them all. Kerrosten kuoriminen, kaiken niiden kuoriminen. Paljas, riistuttu, maskiton, enemmän totta, enemmän rehellinen, enemmän sitä mitä on. Takaisin ihmisyyteen. Paluu pitkältä matkalta tai ainakin pysähtyminen, kiireen loppu tykyttävissä suonissa, ansaittu lepo pakoon juoksemisen jälkeen. Voin huokaista, huohahtaa. Voin antaa periksi ja lopettaa aina askeleen edellä olemisen. Voin vaipua tainnoksiin ja itkeä helpotuksen kyyneleitä siitä ettei minun enää tarvitse.

Tarvitse kantaa sitä helvetin tuskaa kehossani ja sielussani. Sallin, osaan sallia sen kaiken tulla minusta ulos, kun karjun kidastani kidutetun eläimen huudon. Voi sitä vapauden kontrolloimattomuuden tunnetta, jossa tajuan että se olen minä ja minun huutoni. Huuto kuin lohikäärmeen kidasta, lieskat tulenpunaisina ja korkeina täyttävät koko salin työpajassa (dancing and crying the emotional body). Selkärangan tyvestä pitkin selkärankaa niskan kautta kurkkuun ja kita auki pää ylhäälle suunnattuna hampaat irvessä se tulee ulos.  Huuto vapauteen, irti tämä saatanan piina, joka kalvaa ja pelottaa ja epäselvyydellään kutoo epätietoisuuden epävarmuutta minusta, elämästä. Minussa, elämässä. Koko elämäni huudossa, kaikki elämäni tuskat, surut, luopumiset, määrittelemättömät kaikki.Meren pimeä pohjattomuus,sisimpäni suloinen hellivä pehmeys siihen yhdistettynä, vastasyntyneen sydäntäraastava rääkäisy irtirepäisty kohdun lämmöstä tähän maailmaan. Minun lapseni, minä lapsi, vauva, minä yksin. Uin syvässä vedessä ja katson rumuutta silmiin ja näen kaiken. Eihän täällä ole muuta kuin tyhjää. Tyhjää tilaa. Missä on kaikki pelko, miltä se näyttää, kun se ei näytä miltään?

Kolari 6.12.1987 Morris Mini

Raivon himmennettyä kehoni keskiöstä nousee korkeaääninen laulu, jossa yhdistyy suru ja kauneus elämästä, minusta. Kaksi polariteettia, jotka maustavat elämän niin suloisen makeaksi. Ne kaksi kietoutuvat toisiinsa niin koskettavasti ja kipu niiden yhtymäkohdassa on niin suloista ja makeaa, mikä tekee kokemuksen elämästä niin tyydyttäväksi ja ravituksi. Itkuvirteni sanat kumpuavat jostain ja lauluääneni on hellä ja pehmeä.

Tämän kokemuksen jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Ristiluuni alueelta räjähti ulos niin paljon kuonaa yhdistetyn itkuvirren sekä syvähengityksen tyylisen yhdistelmän jälkeen. Olin tuntenut, että itkua ja epätoivoa, kaikki shitti oli kerääntynyt sinne ja tarvitsi räjähdysmäisen jonkun, millä se tulisi ulos sieltä. Kun itkin kurkkusuorana syvimmistä syvyyksistä tulevaa rääyntää ja hillitöntä hirveiden sanojen huutoa ja kiroulua ja ennenkokemattoman vihan ja raivon ja syvän surun irtipäästämistä kehon kautta, äänen käytön kautta, minusta vapautui jotain niin suurta painolastia, että se näkyy ulospäin. Ja ennen kaikkea minä tunnen sen. Tunnen sen vaikutuksen uutena rauhana ja varmuutena ja turvana. Ja tunnen, että se tulee minusta, ei minun ulkopuolelta, ei jumalasta, enkeleistä, yksisarvisista, tai edes universumista, vaan minusta, minusta ihmisenä. Luottamuksena että näin on hyvä ja minussa on vahva ja vankka perusta, jota mikään ei voi enää heilauttaa. Mieletön voiman ja varmuuden tunne on sanoinkuvaamaton, jotain niin uutta, jotain, jossa voin levätä. Uskallus ja rohkeus ihmisyydestä käsin, itseluottamuksen ja itsevarmuuden kautta. Ja tämä vakaus, mikä tulee itsestä käsin tuntuu paljon vakaammalta ja todellisemmalta kuin turvautuminen magiaan. Vähän skeptisyys on iskenyt minua kuin halolla päähän nyt, ja luulenpa, että kaikki tarkoituksen hakeminen kaikkeen tapahtumiseen, on itsemme suojelua realiteeteiltä ja elämältä. Haluamme olla vaaleanpunaisessa kuplassa, jossa on enkeleitä ja keijuja. Elämän realiteetit voivat unohtua kun tavoittelee blissiä ja yliluonnollisia tiloja.  Tuntuu, että olen laskeutunut maan pinnalle ja olen tasavertainen ihminen muiden ihmisten joukossa ja minulla on yhtälailla kykyjä toimia ja toteuttaa elämässä mitä vain, mitä haluan. Rohkeus, kunnianhimo ja luottamus. Ja ihmeellistä kyllä, kaikki nekin ilman pakonomaista tarvetta edes onnistua. Mutta sellainen tekemisen terve meininki,jossa annan kaikelle mahdollisuuden tapahtua.

Mun uusi Mini Cooper S. Autokoulu kohta takana ja iso mörkö syösty sisuksista ulos. nyt on tilaa uudelle.

Uutta pehmeyttä lantion alueella, tulppa poksautettu auki, nyt elämän vedet voi vapaasti virrata minussa. Laajuutta ja yhteyttä jalkoihin ja koko selkä avara alue. Tilan tuntua, Ahdistava paino poissa. Kuuntelen tunteisiin vetoavaa musiikkia ja itkua tulee tulee vuolaasti ja vapaasti alaselän alueelta, ihan eri tavalla kuin ennen. Ei minun tarvitse tietää, mitä itken, mikä kipu sinkoaa ulos. Sen vain tiedän, että vapautuminen niistä on huikeaa.Todistettu empiirisesti taas kerran, mikä voima on kehollisella tunteiden työskentelyllä, miten se suoraan ja konkreettisesti vaikuttaa kehon jännityksiin ja niiden purkamiseen ja pehmenemiseen, Parantavaa, eheyttävää. Kokonaiseksi tulemista, näkyväksi tulemista. Uskaltamista olla näkyvä paljaana. Ihmisenä,

 Siellä on paljon vielä tulossa koko ajan. Suru ja viha minussa nyt ovat potenssiin sata, kun annan itseni mennä sinne ja nyt tunnen että tämä on sitä oikeaa kamaa ja nyt olen valmis kohtaamaan viimeistkin rippeet, sen kauheimman kaikista. Kaiken näiden ns. negatiivisten tunteidenkin (kaikki tunteet ovat samanarvoisia, ei ole hyvä tai huonoja,kaikki on hyväksyttyjä) aikana koen rakkautta ja iloa ja keveyttä samanaikaisesti. En ole missään masennuksen syövereissä, vaan elämäni huipulla ja nautin joka hetkestä. Tästä moninaisuudesta, tunteiden kirjosta, väreistä. Kestän kaiken, koska näen samalla, että ne on vain pintaa ja sisällä minussa on ilon ja valon keskus, voiman ja vakauden keskiö, joka pysyy, vaikka pinnalla kuohuisi.

En voi elää muuta kuin totuuteni. Paluuta entiseen ei ole.Totuus tekee minusta aidon virheineni ja täydellisyyksieni. Voisin mennä suoraan valoni ja voimani keskiöön, voisin kiertää kehän näkemättä, uskaltamatta nähdä, kohtaamatta ja katsomatta. Voisin teeskennellä eheää ja kokonaista. Mutta puhdistautuminen menneen painolastista, peloista, menetyksistä, traumoista yms. vaatii käsittelyä, vaatii ulostulemista. Jos hyppää suoraan jumaluuteen ja muuhun korkealentoiseen touhuun ja jättää käsittelemättä ihmisyyteen kuuluvat kuonat ja kertymät, ne jää kehoon ne jää sieluun ja silloin oleminen on aika yksipuolista, jos väylä yläkertaan toimii, mutta ihmisyys on hukassa. Oli tämä elämä satua tahi totta, kuka sen tietää, siitä huolimatta olemme hyvin todellista lihaa ja verta ja me elämme arjessa arjen haasteiden keskellä ja ihmisestä tulee hyvin ontto ja tekopyhä, jos sen tosiasian jättää väliin. Vaarana on myös hillitön ylimielisyys muita "alempia" kohtaan, koska "kyllähän minä tiedän mikä sinulle on parasta...."

Minä olen kyllästynyt teeskentelyyn. Minä olen kyllästynyt manipulaatioon. Minä olen kyllästynyt kiertelyyn ja kaarteluun. Minä olen kyllästynyt leikkiin. Minä olen kyllästynyt hyväksikäyttöön. Minä olen kyllästynyt epärehellisyyteen. Minä olen kyllästynyt satuihin. Minä olen kyllästynyt blissiin. Minä olen kyllästynyt kieltämiseen, ettei me saada ilmaista ns. negatiivisia tunteita.  Ja kun minä näen sen tapahtuvan minun vastsutusbarometrini nousee korkealla.

Siispä syntyi eMotion Dance, Tunteiden tanssi. Tämä putkahti ulos kuin kauan hautunut lapsi päivänä, kun se ei enää kestänyt olla hautumossa, vaan pomppasi ulos yhtäkkiä ja siinä se on voilá. Tämä on minun lapseni. Lapseni johon saan toteuttaa kaikki toiveeni ja haluni tanssin ilmaisusta. Tämän lapsen saan antaa olla kokonainen. Tämä lapsi saa ilmaista yhtälailla iloa kuin surua, tämä lapsi saa tuntea vihaa ja raivoa. Tämä lapsi saa itkeä syviä kuumia surun kyyneleitä, tämä lapsi saa huutaa tuskansa auki. Tämän lapsen häpeää ja pelkoa ymmärrän. Tämän lapsen inhon irvistys on ok ja epäonnistumisen pelko myös. Tämän lapsen hyväksyn juuri sellaisena kuin se on. Tämä lapsi saa tukea ja turvaa ryhmältä, hoivaa ja rakkautta toisilta. Tämä lapsi saa olla näkyvä ja ihailtu. Tämä lapsi tulee tietämään, että hänessä asuu vankka varmuus sisällään, joka kantaa, ilo, joka säteilee ja rakastaa. Tämän lapsen ei tarvitse esittää mitään, vaan ilmaista aitoa todellista itseään. Tämän lapsen ei tarvitse mennä jumalien ja jumalattarien tai voimaeläinten roolin taakse, vaan on itse omana itsenään pääroolissa aitoine tunteineen. Tämä lapsi tanssii suoruudessa, ihmisyydessä, rehellisyydessä, aitoudessa.

Yle Teeman kuvaukset Kalasataman metrolaiturilla. Täysin vapautunutta tanssia parin metrojunallisen ihmisiä aikana. Eipä mua häiritse yleisö.

Ja minulla on hyviä uutisia. Tunteiden kohtaamisesta kukaan ei mene rikki. Niiden voimakas ilmaiseminen ei ole rikkimenemistä, vaan vapautumista ja irtipäästämistä. Se tuo tilaa uudelle puhtaalle energialle. Kipu on vain kipua ja jos sattuu, niin sattuu, ja se on ok. Tunteiden kohtaamista ei kannata pelätä. Niiden kahlitsevasta otteesta on mahdollista päästä irti. Ensin pitää tietysti tunnistaa tunteet.  Tunteet haavoittavat ja koemme olevamme haavoittuvia. Varmaan totta, mutta ne ovat vain tunteita. Tunteiden kerroksen takana on haavoittumaton tila, jossa kukaan ei meitä voi satuttaa.


                         

Halun energia ja haluamatta haluaminen

Minä en tiedä mitään. Luovutan pois luulon, että tiedän. Että muka tiedän elämän, että muka tiedän, mitä kaikki on ja mitä tarvitsen elämältä. Kuinka voisin siten tietää mitä sinä tarvitset, ja mikä on sinulle parasta? Annan pois illuusion hallinnasta, elämäni hallinnasta. En hallitse mitään enkä ketään, en edes itseäni. Tässä elämässä kontrolli ei ole mahdollista. Illuusio siitä on.

Haluan niin paljon. Vaikka samalla tunnen että minulla on jo kaikki, mitä tarvitsen. Näen ne kaksi minää, jotka veivaavat sisälläni edestakaisin. Väärä mieli tai ego tai kutsun sitä vaikka peikoksi, kuvitellun hallinnan mestari, kuvitellun tiedon lähde, jäykkyyden ilmentymä, joka kuluttaa minut loppuun, joka aiheuttaa kärsimystä, joka palaa aina lähtöruutuun, joka kuvittelee saavuttaneensa jotain, joka tuomitsee ja arvostelee ja kuvittelee olevansa parempi tai huonompi, joka on kateellinen, mustasukkainen ja omistushaluinen, joka kokee ylemmyyttä tai alemmuuta, joka kuvittelee olevansa henkinen tai ei-henkinen, joka tavoittelee kuuta taivaalta, joka luulee, että pitää saavuttaa sitä tätä ja tuota ollakakseen valaistunut, joka putoaa korkealta ja kovaa takaisin maan pinnalle, kun ei saavuttanutkaan sitä, mitä joku kurssi lupasi ja guru julisti, kuin ehkä hienoiseksi hetken kuvitelmaksi jostain paremmasta, jota kohdin kiitää huimalla vauhdilla ja tarttuu kiinni mistä vaan, kuin hukkuva, mikä estää kuolemasta.

Varsinkin toisesta ihmisestä. Miehestä.

 Halu kiinnittyä, halu tarrautua, halu pelastautua, halu yhteyteen, halu kotiin, halu lepoon, halu turvaan, halu rauhaan, halu täyttymykseen, halu valoon, halu rakkauteen, halu ikuisuuteen. Kuvitelma siitä, että toinen antaa kaiken tämän. Mies, Mies, joka itse etsii samaa. Kaksi hukkuvaa etsii pelastusta toisistaan. Kuinka se voi onnistua? Minä tarvitsen parantua ja mies tarvitsee parantua. Voiko kaksi hukkuvaa pelastaa toisensa? Voiko kaksi traumatisoitunutta parantaa toisensa? Voiko kaksi turvatonta antaa toisilleen turvaa? Tässä peikkojen maailmassa pelaamme loputonta ihmissuhdepeliä. Käymme kauppaa toisillamme. Minä annan sinulle tuota, anna sinä minulle tätä. Fair play. Tai paremminkin kauhun tasapainoa. Tämä jatkuva kaupankäynti toimii niin pitkään kuin molempien tarpeet tulevat kohtuullisesti tyydytetyksi, mutta heti, kun jompikumpi katsoo antavansa selvästi enemmän, suhde alkaa vinoutua, Tässä väärän mielen maailmassa painelemme toistemme kipupisteitä, toistemme traumanappuloita. Ja terapeuttien mukaan jokainen on ainakin syntymässään traumatisoitunut ellei elämä ole muuten pudotellut pommeja. Auuts, nyt osui hylkäämiskipuun, oih nyt sattui äidin ylikontrollointipisteeseen, uuuh, nyt puhkesi diktaattori-isän mätäpaise!! Help help!!! Just sinä rakkaani, auta minut pois tästä helvetistä ja paranna menneisyyden kipuni ja kaikki menetykseni ja luopumiseni. Sinä siinä rakkaani, korjaa juureni ja koko sukupuuni! Juuri sinä rakkaani, tuo minulle turva ja varmista tämä hetkeni ja tulevaisuuteni tästä eteenpäin ettei minulle käy enää kuinkaan, ettei elämä enää satuta. Just sinä rakkaani, kiedo turvalliset kätesi ympärilleni ja kerro että kaikki on hyvin ja pysy siinä kunnes kuolema meidät erottaa. Pidä minua hyvänä ja rakenna turvallinen koto. Pysythän rakkaani? Lupaathan? Vannothan? Kyllähän KYLLÄHÄN??  Tässä egon maailmassa siirrämme vastuun toiselle omasta parantumisesta, omasta menneisyydestä. Sinun syysi, tai ainakin sinun sukupuolen edustajan syy, Olethan kuitenkin samanlainen kuin edellinen, koska katson sinua sumentuneiden linssieni läpi ja teen sinusta olennon menneisyyden kokemukseeni pohjautuen. En näe sinua Sinuna, vaan vanhana menneisyyden haamuna, jota et todellisuudessa ole. En näe sinua uutena, tutustumisen arvoisena, vaan oletan ja luulen niin paljon tietäväni jo sinusta kaiken.  Projisoin sinuun kaikki pelkoni, kaiken suruni, kaikki vertavuotavat haavani. Voisitko muka olla jotain muuta kuin mitä minä olen?  Joten tässä olen, puhdista haavani, nuole vereni ja juo ja humalluta itsesi punaisesta elämännesteestäni ja sitouta itsesi minuun ja tee minut eheäksi, kokonaiseksi, täytä minun kaipuuni ja vie minut kotiin ja valaise se rakkaudellasi. Anna minulle ikuinen elämä paratiisissa.

Halun (aktiivisen) energia on pakottavaa, yrittämistä ja paikoilleen jumittamista, sitovaa, tahmeaa, liikkumatonta, virtaamatonta, pakkomielteistä. Kun haluan jotain niin paljon, että kuvittelen, että elämäni onni on siitä kiinni. Kun luon itselleini illuusion tarpeesta, jota minulla ei ollut hetki sitten. Tarve, joka syntyy kokemuksesta, joka kietoo minut huumaavaan vaippaansa, tekee minusta kiehtovan kudelmansa vangin, joka janoaa lisää ja lisää tätä nektaria, huumetta, joka addiktoi minut nanosekunnissa. Tätä haluan lisää ja tässä haluan lillua nyt ja aina. Rakkaudessa ( ihmis) ja miehessä. Tämän hetken haluan pysäyttää tähän, freeze. Tämä on se, mitä haluan kokea nyt ja aina, tätä olen aina etsinyt. Nyt se on tässä, haluan vangita sen pulloon, ja impata sitä aina aina aina.Sniff!! AAaah!! Tästä eteenpäin. Mikään ei saa muuttua. Elämä pysähdy. Tunne pysähdy, jää tähän minun luo. Älä ikinä mene pois. Tarve kiinnittyä, kietoa limaiset naisen lonkeroni miehen ympärille, takiaisen piikit syvälle ihoon. Siinähän pysyt.

Halun energiassa mitään ei tapahdu. Muuta kuin hulluksi tuleminen halusta. Tunkkaista, täällä pitää tuulettaa, ei voi hengittää. Halun takertuva energia säteilee kilometrien päähän ja vaikuttaa halun toisessa päässä.  Kiertää kehää, palaa lähtöruutuun, läähättää, puuskuttaa, on ihan loppu halusta. Haluan eroon halusta!!! Jos en saa sitä mitä haluan pakolla, en taatusti pääse halustakaan eroon pakolla. Pitäisi päästää irti!!?? PÄÄSTÄÄ IRTI! Kaikki jauhaa irtipäästämisestä! Voiko joku kertoa, mitä v****a se on??

Tässä egon, väärän mielen ja peikon maailmassa tämä on tätä. Elämä on jatkuvaa vuoristorataa, aallon harjalta aallon pohjalle, suon syöverihin ja sieltä kuivalle maalle. Ei ainoastaan ihmissuhteissa, vaan kaikessa. Toki hetkellistä apua voi tuoda tämän maailman terapeutit, menetelmät, metodit, psykoanalyysit, ystävät, viina, suklaa, baarit, seksi, tanssi, transsi, you name it. Kaikki nekin on samalla viivalla, toinen ei ole toista parempi tai huonompi ja toinen sopii toiselle ja toinen toiselle. Me ei voida tietää!!!! Minä en voi tietää, enkä minä tiedä! Te ette voi tietää, vaikka te julistatte tietävänne kaiken!!! ViTTu!! Minä olen kyllästynyt teidän tietämiseen, minä olen kyllästynyt omaan "viisauteeni" ja muka tietoon. Minä en tiedä mitään. Etkä sinä. Älä tule minulle edes väittämään että tiedät.

Tässä peikkojen valtakunnassa, jota kuvittelemme elävämme, unessa, harhassa, jossa kärsimys kukkii, jossa vellomme kivusta toiseen ja ehkä parannummekin niistä, kunnes tulee joku uusi "käsittelyä vaativa issue", meistä ei tule koskaan valmiita, matkamme ei koskaan pysähdy ja rakkauden käsityksestämme ja rauhasta ei koskaan tule pysyviä. Etsintämme, jos edes etsimme jotain, ei koskaan lopu. Pettymykset tulevat aina nurkan takaa, ihmissuhteet loppuvat aina, viimeistään kuolemaan. Miksemme voi olla tyytyväisiä ja ymmärtää että kaikille kohtaamisilla on tarkoituksensa ja olla asettamatta aikavaatimukisa niiden kestolle? Miksemme ole kiitollisia jokaisesta yhteisestä hetkestä ja ota sitä vastaan lahjana? Miksi hankaloitamme elämäämme etsimällä toisesta varmuutta omaan elämäämme? Miksemme voi nauttia hetkestä? Miksemme voi olla vapaita?

Haluan kulkea sillan yli. Niin, Haluan taas. Kuljen sillan yli, sillä osaan reitin. Luojan kiitos, osaan reitin. Sillan yli toiselle puolelle, missä kaikki on toisin.

Surun eli pelon ja kauneuden eli rakkauden kokemus minussa yhtäaikaa on syventynyt niistä ensimmäisistä hienoisista aavistuksista tästä ihmeellisestä yhdistelmästä tunnetta, jos se on tunne. Koen sen nyt siltana minussa toiselle puolelle, missä on valo ja rakkaus, missä on iäisyys ja ikuisuus, missä on Jumala, Tao tai alkulähde tai miksi sitä haluaa nimittää. Kun joku väärän mielen maailmassa sohaisee vaikkapa tulehtunutta vertavuotavaa ammollaan olevaa hylkäämistraumanappulaani, otan sen miekan iskun vastaan ja annan antajan työntää sen niin syvälle kuin mahdollista ja kiertää miekkaa haavassa niin, että tunnen sydänlihakseni repeilevän ja kivun syvyys on sanoinkuvaamaton. Tuntuu, että sydän räjähtää sisälläni ja vajoaa ammottovaan mustaan aukkoon. Annan kaiken tapahtua, sillä minulla ei ole vaihtoehtoa. En voi juosta kipuani karkuun, ei ole piilopaikkaa minne mennä, ei ole syliä joka lohduttaa ja silittää kivun pois. Minun on kestettävä tuskani ja minun on vaikka kuoltava jos niikseen tulee, mutta karkuun en mene. Kohtaan sen, mitä kohdata pitää.  Olen soturi ja myös minun miekkani on terävä ja kiiltävä. Soturi minussa kohtaa taistelun taistelematta vastaan ja tekee yksipuolisen aseistariisuuntumisen ja kestää kivun ja tämän helvetin kivun vastaanottamisella siirtyy toiseen maailmaan. Sulaa, näkee, katsoo, antaa kaiken tapahtua, ottaa vastaan, antautuu tunteelle, tuntemukselle kehossa ja mielessä. Oksettaa, itkettää, vihaan sinua, vihaan elämää, en halua tätä. Antautuu, soturi antautuu kivulle ja luovuttaa itsensä sille, on kiitollinen kivulle ja kivun alkulähteelle. Tuskani on teleporttini pelastukseen, parantumiseen, turvaan, helpotukseen, kotiin, rakkauteen. Tunnen miten suunnaton suru, pelko muuttuu näkemällä se ja katsomalla sitä yrittämättä muuttaa mitään, vaan sallimalla kaiken ja antautumisella vastaanottaa kipu, tunne, syväksi kauneudeksi, rakkaudeksi, timanttiseksi loisteeksi ja häikäiseväksi säteilyksi. Tunnen, miten sydämeni vapautuu kuumilla polttavilla kyyneleilllä poskillani ja vapauttaa itsensä tarrautumisesta ja halusta hallita. Voi, miten rakastankaan sinua. Voi miten täyteläistä on tämä syvyys sisälläni ja miten suuri on rakkauteni. Ymmärrys, että tämän rakkauden ei tarvitse kohdentua vain yhteen erityiseen ihmiseen, vaan saan jatkaa rakastamista. Minun ei tarvitse tukahduttaa rakkauden virtaa vain sen takia, että joku ei halua vastaanottaa rakkauttani. Voin jatkaa hänen rakastamistaan ja voin rakastaa kaikkea ja kaikkia. Rakkauden ehtymätön virta minussa. Annan sen tulla läpi, otan sen vastaan ja lähetän sitä minusta eteenpäin. Sallin sen, enkä yritä peitellä mitään. En häpeä kertoa että rakastan. Kertomalla koko maailmalle että rakastan, vapautan itsestäni jotain niin kaunista, joka vain lisääntyy ja lisääntyy kun sen annan virrata. En menetä mitään kun tunnustan rakkauteni. Saan, vain saan. Saan helpotuksen,kun ymmärrän, mikä rakkaus on minussa, mikä turva ja voima on minussa. Nauran nauran ja iloitsen itkien tästä yhä syvemmästä oivalluksesta. Ihan kuin Joku  heittäisi tämän Ymmärryksen suoraan naamaani "herätys, etkö sä jo tajua???!!" Ymmärrys, etten voi hallita, en mitään enkä ketään. Ymmärrys kaikesta. Täällä on tieto, mitä egon maailma ei tiedä. Täällä on ainoa tieto, mitä tarvitaan kaiken ratkaisemiseen. Täällä on vapaus, rajattomuus johon ei voi tarttua. Täällä voi katsoa asioiden, ihmisten lipuvan ohi. Täällä voi antaa tunteiden tulla ja mennä, myös vihan ja raivon ja kaiken ns. negatiivisen virran. "Anna kaiken tulla mikä tulee, anna kaiken mennä mikä menee. Ja se mikä jää jäljelle, tutki sitä." Täällä voi hyväksyä kaiken mikä on, sallia kaiken mitä on ja mikä on. Täällä rakkaus kukkii ja ilo on. Tämä on koti ja kaipuun satama. Tämä paikka on meissä kaikissa. Täällä ei ole aktiivista haluamista. Täällä ei ole pakkoa eikä yrittämistä. Kukaan ei ole vanki eikä vangin vartija.Täällä on Elämän virta. Soljuvuus ja vääjämätön jatkuvuus, pysähtymätön tila.

Täällä halu on haluamatta haluamista. Annan elämän ohjata elämääni ja  luonnollisten tarpeiden nousta omassa tahdissaan, omalla painollaan. Täällä ymmärrän etten minä tiedä, vaan on Joku, joka tietää paremmin. Täällä on Luottamus ja Irtipäästäminen. Ilman toista ei ole toista. Ne ovat kaksosia. Kun luotan Elämään, voin päästää irti ja luottaa, että minulle tapahtuu juuri oikeat asiat juuri oikeaan aikaan. Täällä ei tarvita anteeksiantamista, sillä kukaan ei ole tehnyt mitään väärin. Täällä on tieto, että meidän peikot pelaa peläjä ja kerää valtavia kuonamääriä ympärilleen ja heittelee niitä toistensa silmille. Täällä voin olla ottamatta itseäni niin vakavasti ja nauraa peikolle minussa ja huokaista hohhoijaa, noin se toimii, minkäs teet, valmista ei tule koskaan. Täällä voin tarkkailla peikon toimintaa aitiopaikalta puuttumatta siihen mitenkään ja olla menemättä siihen mukaan. Täällä voin opetella yhä enemmän olemaan Täällä kuin peikkona ja antaa siten yhä laajenevaa tilaa todelliselle itselleni ja tuoda se aitous ja hyvyys ja rakkaus ja ilo arkeeni, myös haastaviin tilanteisiin. Voin opetella, aina opetella lisää, toistaa ja toistaa. En torjumalla enkä kieltämällä, vaan katsomalla ja näkemällä peikon toiminta.

Mies. Minä nainen. Irtipäästäminen yhdistää, kiinnipitäminen erottaa. Loppujen lopuksi ei ole muuta mahdollisuutta kuin päästää irti, koska vastavirtaan uiminen läkähdyttää minut niin että voimani loppuvat. Ja voi käydä niin kun toinen päästää irti, toinen uskaltaa tehdä saman. Jutun kauheus ja kauneus. Jutun vapaus. Elämän vapaus.

On ihan ok tehdä niitä asioita tässä elämässä, tässä maailmassa, mitä me teemme, varsinkin niitä, jotka tuntuvat vievän meitä lähemmäksi kotia, lähemmäksi todellista rakkautta. Kaikki on ok ja on monta keinoa löytää tie, silta toiseen maailmaan, mikä ei ole pakoa "todellisesta maailmasta", vaan on todellinen maailma.

Kyllä, sille, mikä on, kyllä. Siinä on rauha.

Jumalainen rakastelu

Terapeutit rakastavat tarinaani. Siinä on aineksia kunnon mässäilyyn ja sen perusteella minut voidaan luokitella hyvinkin traumatisoituneeksi. Sen kustannuksella olen jo pitänyt aikamoisia kekkereitä ja pitoja ja vatsani pullottaa ähkystä eikä lisäannos maistu enää eikä sisuskaluni veny yhteenkään santsiin. Lopen kyllästynyt jauhamaan samaa jenkkiä ja nielemään samaa kaurapuuroa.

Jos kerron tarinani terapeutille, joka kysyy ryhmän jakamistilanteessa, haluanko kenties sanoa jotain ja johdattaa minut puoliväkisin tarinani alkuun, josta en muista mitään ja kerron sen neutraalisti ilman tunnepurkauksia, ilman että mikään minussa värähtää suuntaan tahi toiseen, ilman kyyneleitä, ilman kaiken menettäneen katsetta, ilman syytöksiä, ilman elämänilon menetystä niin kuin vain kertoisin, että kaunis ilma tänään pulssin pysyessä rauhallisena ja äänen värähtämättä naama peruslukemilla, saan tylyn tuomion ja diagnoosin,  että olen irrallinen tapahtuneesta. " Disconnected. do you hear what you are saying?" "Yes ".Saan kuulla olevani tunteeton ja että minulla on ratkaisemattomia  asioita suhteessa kolariin. "No feelings". Musta aukko ammottaa tyhjyyttään ja unimaailman mielikuvitus täyttää sen toisten kertomuksilla tapahtuneesta. Toistan puhuesssani siis toisten minulle kertomaa tarinaa, vain kuulopuhetta. Minulla ei voi olla tunteita tapahtuneesta, jota en muista minulle tapahtuneen. Seurauksista minulla on varsn tuntuvia kokemuksia, aina tähän päivään saakka ja joka päivä, mutta niistäkin voin puhua neutraalisti ilman että vajoan helvetin syövereihin. En enää lähes 30 vuoden jälkeen. Haloo!!

Osho terapeutit näkevät ihmisestä ruumiin rakenteen perusteella paljon ja kehon asennosta, tavasta hengittää ym. kehon kielestä. Ihmiset luokitellaan julman kuuloisilla kehotyypeillä vähemmän imarteleviin kasteihin. Kaikki ollaan enemmän tai vähemmän sairaita ja traumatisoituneita, jos ei muuten niin ainakin synnytyksessä tai ennen sitä. Uskon kyllä, että heillä on kyky nähdä jotain pinnan alle ja uskon että viikonlopun workshopin terapeutti näki minussa jotain, mikä on minulta itseltäni piilossa, haudattu ja kuopattu, kirjan kannet kiinni, Pandoran boksi suljettu.

Hän myös määritteli sen kohdan, milloin ihminen voi katsoa olevansa "oikealla" tiellä ja hyvässä kohtaa elämässään itsensä kanssa. Se on kohta, missä ihminen tuntee, että siihen haluaa jäädä. Juuri siihen missä on. Voisin väittää olevani itseni kanssa sellaisessa pisteessä, että tässä on hyvä olla ja tähän haluan jäädä. Juuri tähän. Vaikka minulla on ratkaisemattomia asioita, ne ei tässä elämässä lopu, tunnen oloni täydeksi ja täyteläiseksi. Tuntuu, että kaikki tarpeeni on täytetty ja tyydytetty. Mistään ei ole puutetta. Runsaus ja turvallinen koto ja rauhan satama. Koen ristiriitaa kovin tuon parin minuutin perusteella tehdyn analyysin ja oloni kanssa. Oloni, joka on rakkaus ja rauha ja elämän luonnollinen rohkea virta. Olo, jossa voin kohdata myös  haasteet ja kaiken negatiivisuuden joka on kaikki pelko johon kuuluu kaikki kielteisyys missä muodossa tahansa rauhan tilasta käsin antamalla kaiken tapahtua ja myöntämällä ja näkemällä nekin ja ymmärtämällä, että ne en ole minä ja antamalla anteeksi ensin muille ja sitten itselleni.

En tunne tarvetta antaa itseäni tainnutettavan hypnoosiin, jotta pääsisin käsiksi minin ja rekan yhteentörmäyksen kauhun hetkiin. Terapeutin ehdotus minulle päästäkseni selville "mitä oikein tapahtui," Samaan syssyyn epäilys, että minua tuskin voi  edes hypnotisoida, kuulun todennäköisesti siihen 30% joita ei voi saada siihen tilaan. Liekö tuo analyysi perustunut pariin kyseenalaistavaan miksi-kysymykseeni ? Vai kertooko kehotyyppini senkin?

Vaikka "Your (my) whole body is traumatized", koen että minun henki ja sielu ovat kiitettävällä tolalla parantumisen tiellä, voiton puolella totta totisesti. Hän myös määritteli valaistumisen edellytykset ihmiselle. Ihminen joka ei ole kohdannut pelkojaan, ei voi valaistua. Ihminen joka on valmis valaistumiseen, kohtaa pelkojaan rohkeasti vaikka ne pelottaa ja menee niitä kohdin siitä huolimatta. Ihminen joka tuntee pelon ja toimii siitä huolimatta, toimii harasta käsin. Hara on japanilainen budokäsite, joka tarkoittaa elämän voiman, qin, sijaintia palleassa, noin 2,5 cm navan alapuolella. Tästä voimapisteestä toimiessaan ihminen on voimakkaimmillaan ja samalla rento ja joustava. Koen ristiriitaa minusta tehtyyn analyysiin myös tässä kohtaa. Olen kohdannnut suuria pelkoja viime vuosina suuresta pelosta huolimatta ja teen sitä edelleen ja yha kiihtyvällä tahdilla ja yhä suuremmilla panoksilla.Valaistuminen odottaa vielä ehkä muutaman elämän päässä, mutta rauha ja luottamus ovat kiinnittyneet vankaksi rakenteeksi elämälleni.

Kyseenalaistan terapeuttien tarpeen avata ihmisten jo parannettuja tai ainakin umpeen menneitä menneisyyden haavoja. Jos tuntuvia esteitä elämän virran virtaamiselle ei ole ja elämässä jo tapahtuu upeita lähes yliluonnollisia uskomattomia asioita ja vapaus ja rakkaus ja rauha on todistettavasti läsnä elämässä jokapäiväisessä elämässä, miksi tulisi selvittää "unsolved issue", se ratkaisematon jokin. Voisihan se avata vielä jonkin kanavan josta pulppuaisi ehtymätöntä runsautta ja onnea. Tai sitten ei. Uskon, että ihminen itse on oman elämänsä paras asiantuntija ja oma olo kertoo paljon, oikeastaan kaiken. Mikä voisi olla se mittari, joka mittaa oman parantumisasteensa? Juuri se mitä ko. Oshoterapeutti käytti eli kun on siinä kohtaa elämässä mihin haluaisi jäädä. ( mikä tietysti on mahdotonta juuri elämän virtaamisen eteenpäin takia).

Osho itse on viisaasti sanonut "Älä turhaan rasita itseäsi menneisyydellä. jatka niiden kappaleiden sulkemista, jotka olet jo lukenut. Ei ole tarvetta mennä niihin yhä uudestaan ja uudestaan. Äläkä tuomitse mitään menneisyydestä uuden nousevan perspektiivin kautta, koska uusi on  uusi eikä sitä voi verrata. Vanha oli oikein omassa yhteydessään ja uusi on oikein uudessa yhteydessään, niitä ei voi verrata.

Tähän kohtaa elämääni haluaisin jäädä. Tämä kohta unessani on hyvä kohta. Tämä harha on täydellinen harha. Tämä kohta, missä rauha tuntuu jääneen elämääni parhaimmaksi kaverikseni huolimatta mitä ympärilläni tapahtuu, Tämä kohta, missä ajoittain saan kohdata jotain jumalaista. Hetkeen, jossa kohtaan valon, jollaista en tiennyt olevan olemassa, hetkeen, jossa todellakin tunnen I feel, niin että silmistäni putoavat kirkkaat kyyneleet ja nauran kirkkaudesta kumpuavaa rakkauden ja täyttymyksen naurua. Tähän kohtaa, missä ikuinen kaipaus loppuu. Koska Minä tiedän. Minä tunnen tämän ja tämä minä olen. Jos minussa on tämä, miksi "unsolved issue" olisi hyvä selvittää?Mitä tähän verrattavaa sen avaaminen minulle toisi?

Kun rakkaani katsoo minua jostain tuhannen vuoden takaa ja yhtä aikaa nyt tässä hetkessä ja minä häntä ja näen että välillämme on täydellinen ymmärrys Kaikesta ja kun hän on minussa ja minä hänessä ikuisuuden Nyt hetkessä eikä muuta ole kuin tämä hetki ja Korkeus ja Valo minkä molemmat koemme ja tiedämme kummankin sen näkevän ja tuntevan kun tunnistamme toisemme ja itsemme toisesta meidän yhteyteen liittyy kolmas Voima ja Henki mikä sulautuu meiksi ja jonka tunnistamme itseksemme omaksi kuvaksemme ja olemme Yhtä ja Yksi ja tässä valossa on täydellinen Hyvyys jonka tiedän olevan totta ja jumaluus meissä näyttäytyy yhdessä ja nostaa meidät taivaisiin ja rakkaani silmistä ja omista silmistä timanttiset pisarat tippuvat toistemme iholle ja vapautunut lohdullinen hymy valtaa kasvot ja nauru raikaa sielusta ja jumaluus ja Jumala on läsnä. Tämän jumalaisen valon rohkaisemana uskallan riskeerata kaiken rakkaani menetyksen uhallakin koska tiedän että rakkaus on minussa eikä sitä kukaan voi minulta pois viedä ja uskallan haastaa itseni kohtaamaan peloista suurimman koska voin olla totuudellinen vain itselleni ja sitä kautta päästä lähemmäksi kotia ja voin olla puhdas ja antaa elämän virrata minussa vapaana ja vuolaasti antautuen elämän aalloille ja kohtaan elämäni suurimman pelon tulla mahdollisesti hylätyksi jumalaisen sielunparini taholta siis teen niin kuin minun ääneni minulle kertoo ja voin vain seurata sitä ja katsoa mitä tuleman pitää ja lopputuloksesta ei ole takeita mutta tämä rakkaus ei pelota edes suurimmassa pelossani ja tässä täydellisessä rakkaudessa rohkeus kukoistaa ja olen turvassa tapahtui mitä tahansa.

TosiSatu

Matkani tuntemattomaan, jonne selittämätön voima ja veto olivat minut kuljettaneet. Alkutaipaleen vaiheessa kantaessani nimeä Expression, josta sain hengähdystauon viikonlopuksi, saavuit elämääni ja jäit siihen silmänräpäyksessä. Työpajan salissa kohtasimme ja halasimme ja näimme toisemme. Katseesi syvä vesi ja viesti pohjattomuudesta, ajattomuudesta välitti minulle tiedon, jota olin kaivannut. Samalla kun näin sinut, näin silmistäsi myös itseni. Kostea tumma rauhan meri, kaikenkattava yhteinen ymmärrys kietoi meidät vaippaansa sekunnin murto-osassa, emmekä voineet enää irrottautua toisistamme. Sukelsimme takaisin vartalojemme yhteiseen lämpöön ja keinuimme helpotuksen kodossa.

Tunnistaminen, kotiin paluu, palojen loksahtaminen paikoilleen, parisielu, kaksoisliekki, jin ja jang. Sen voisi nimetä monilla sanojen kudelmilla ja monilla idiomeilla, mutta sanojen silmut ja rivit  ja kerrokset eivät riitä sitä kertomaan. Sanat ovat liian vähäisiä muodostamaan kuvaelmaa siitä, kun täydellinen rauha valtaa sielun ja ruumiin. Olemukseni on kotona ja olen samaan aikaan kokonaan itsessäni ja samaan aikaan sinussa, koko ajan säilyttäen erillisyyden ja samalla ollen yhtä. Sanat ovat liian pieniä kuvailemaan sitä tunnetta, kun pelot kaikkoavat, odotukset väistyvät, vapaus valtaa tilan ympärilläni, ennen kokematon rauha tuudittaa varmuuteen ja tietoon että Sinä olet Se.

Nimeni vaihtuu, nyt olen Take a Position. Varmuutta ja voimaa seistä omassa voimassa, juurtumista maahan ja uskoon itseen, rohkeutta kohdata vaikeita tilanteita ja ihmisiä. Solar plexus loistaa ja mahtavaa tuntea oma uskallus uudella tasolla. Realistista, ei sijaa haihattelulle. Olet lähtenyt kotiin, Take a Positonissa on myös toinen ja ehkä useampikin ulottuvuus, level. Ulottuvuus kanssasi on sydämen tasolla, laaja avaruus. Ulottuvuus kanssasi on sielun tasolla, missä ei sanoja tarvita. Määreillä, jotka luokittelevat meidät arjessa, niitä ei ole meidän välillä. Ikäsikin tiedän vasta monen viikon kuluttua. Nämä "normi" jutut eivät koske meitä. Ulottuvuus kanssasi on mysteeri, "What is happening here?", ihmettelen kasvot loistaen. "I don't know", hiljainen kuiskaus. Melkein toivoisin meille siivet selkään, jotta voisimme lentää pois maapallolta toiseen kaukaiseen maailmaan, lopulliseen kotiin.

Ei Tuulen Viemän Rhett ja Scarlett. Ei riippuvaa, ei roikkuvaa, ei sitovaa, ei kontrolloivaa, ei väkisin sitä eikä tuota, ei sääntöjä, ei sopimuksia, ei pelkoja, ei odotuksia, ei julmettua vuoristorataa, ei ruokahalun menetystä, ei unettomia öitä, ei emotionaalista riippuvuutta, ei tulevaisuuden pelkoa jatkuvuudesta. Ei mitään, mitä klassikot tuputtavat meille tosi rakkauden olevan. Vaan rauha. Täydellinen rauhan laskeutuminen. Vaan vapaus, täydellinen vapaus, hyväksyminen, salliminen toisen olla toinen. Nimeni on I belong ja tässä vapaudessani ja sinun vapaudessasi kuulun sinun elämääsi ja sinä minun. Meidät yhdistää sama tunnevire, sama värähtely, joka muodostaa erityislaatuisesti latautuneen energian välillämme. Nousemme korkeuksiin ja samalla olemme niin läsnä kehossamme juurtuneena syvästi tähän hetkeen. Ei ole muuta kuin tämä hetki, ja tämä voimakas side ja yhteenkuuluvuuden itsestäänselvyys kanssasi. " I am whole." Olemme kaksi kokonaista ja yhdessä olemme kolme. Olemme molemmat itsenäisiä "yksejä" ja yhdessä olemme osa "Yhtä". Välillämme on syvä sisäinen sidos, ja myös yksin olemme kokonaisia. Yhdessä heijastamme itseämme toiselle.  Luottamus on, se vain On.  Meidän ei ole tarkoitus oppia mitään toisiltamme, mutta voimme kannustaa toisiamme olemalla toisen elämässä, ja  toista toteuttamaan todellista itseään ja rakastamaan kokonaisvaltaisesti.  Tarkoituksemme on ilo, luovuus ja nautinto.

Vastentahtoisesti otan itselleni nimen Liisa, äitini nimi. Olen ja näyttelen roolini täysillä pisteillä. "You are a rolemodel to all The Toursits." Sisäinen lapseni on kulkenut pitkän matkan ja rypenyt pimeissä syövereissä, ravistellut mutaa ja alkanut loistaa ja uskaltaa jakaa omaa sisintäänsä ja elämäntehtäväänsä. Sinun ydinolemuksessasi näen itseni ja tunnistan minut sinussa. Sinun myötävaikutuksella näen oman ydinolemukseni selvemmin, ja uskallan ilmaista luovuutta ja rakkautta elämään. Olen noussut monista ojista ja puhdistanut itseäni, poistanut tukoksia ja nyt olen valmis ottamaan vastaan puhtaan rakkauden ja antamaan sitä. Saat tulla niin lähelle kuin mahdollista tässä ruumiissa ja sielussa se on mahdollista. Olen valmis laskemaan puolustavan eleeni olla yksin ja sulkeutunut. Lasken kaikki suojamuurini ja haarniskani vapautan lukoista, jotta pääset minuun kiinni.Tässä rakkaudessa en tukahdu, vaikka käsivartesi puristavat minua niin lujaa, että henki salpautuu. Tässä rakkaudessa en ahdistu, vaikka en kuule sinusta päivään mitään. Tässä rakkaudessa en pelkää, sillä Rakkaus ei sisällä pelkoa. Tässä rakkaudessa lepään. Tässä rakkaudessa kanssasi säilytän itsenäisyyteni ja ykslöllisyyteni ja äärettömän vapauteni. Tämä rakkaus ei ole tästä maailmasta.

Superstar. Sitä nimeä rakastan ja rooli sujuu kuin itsestään. Oma leopardimekkoni sopii hyvin tähän rooliin nuolemaan vartaloni kaaria  ja nimikirjoitusten antaminen käy käden käänteessä. Venytän roolin kestoa, vaikka Tourist Programme lähentelee loppuaan. I just love it!! Superstar tekee viime hetken muutoksia lentovarauksiin eikä välitä vaikka muutamat liput menevätkin hukkaan. Superstar siirtyy rajan yli kaksosensa syliin ja antautuu satumaiseen aistillisuuteen ja läheisyyteen välillä eläinolentona, välillä ihmisolentona ja välillä ihmisyyden tuolta puolen.

50 v bileet.

Lähtiessäni matkalle tuntemattomaan, en tiennyt, mikä oli se pakottava sisäinen veto linnaan. Nyt tiedän, Sinä. Lähtiessäni matkalle tuntemattomaan, pohdin, onko mikään ennallaan kun palaan. Ei ole. Kaikki on muuttunut. Olen valtavien voimien pyörityksessä ja olen matkalla taas uuteen ja uuteen. Kohdattavia asioita nousee eteeni, joihin sisäinen ääneni haluaa ja ei halua paneutua, mutta joka ei anna vaihtoehtoja muuta kuin kohdata mitä kohdata pitää. Ja siten vapautua lisää, päästä yhä lähemmäksi totuutta ja vapautua viimeisistäkin pelon rippeistä elämää kohtaan, omista rajoitteista, mielen luomasta vankilasta.

Humaniversity Holland, jossa olin kaksi ja puoli viikkoa.

Annan Sinun tukemana itseni kokonaan sisäisen ääneni johdatettavaksi. Ja muistan ja muistutan Sinua, että jokaisella on jo sisällään se rakkaus ja turva ja koti, jota niin kaipaamme. Toinen toimii meille vain peilinä ja heijastaa sen meihin takaisin. Elämälle täysin antautuminen poistaa verhon silmiemme edestä ja olemme kotona.