Miksi et lähtenyt ?

Miksi et vain lähtenyt ? Miksi jäit ja kestit ? Niin, en osaa sanoa. Saman kysymyksen voin kysyä itseltäni nyt, miksen vain lähtenyt.

Narsismin koukkuun joutuminen on yksi juttu, ja siitä irtipyristeleminen toinen. Itse ei ole enää oman itsensä herra tai rouva. Toisen lonkerot ovat kietotuneet sinuun, vallanneet sinut, oma minäsi katoaa. Raja itsen ja toisen välillä on epäselvä. Sinusta tulee toisen jatke. Henkilö, joka on kokenut saman, ymmärtää ja tietää. Sanoin sitä on vaikea selittää, mitä se oikein on. Pikku hiljaa elämäsi valtaa outo outous, ihmeellinen ihmeellisyys, selittämätön tunnelma, mielialojen vuoristorata, uhkaavuus, pelko, pahaa aavistamaton yhtäkkinen muutos, syyllisyys, ja pahinta kaikista, riippuvuus. Hiipivän hienovarainen manipulointi muokkaa sinua tiettyyn ( narsistin ) suuntaan, etkä edes itse tajua sitä. Kaikki vain tapahtuu pinnan alla, ja yhtäkkiä jonain pävänä saattaa herätä todellisuuteen. Saattaa siis. Minulla kesti kymmenen vuotta, enkä tiennyt herätessäni, mistä oli kysymys. Oli vain niin selittämättömän paha-olo. Ja siitä halusi pois, muttei tiennyt miten, koska oma voima oli kadonnut ja toisen käytössä. Ei voinut vain ottaa hattua hyllyltä ja sanoa adios. Siihen ei ollut työkaluja. Vaikka itse tiesin, että minun on päästävä pois, en päässyt. En noin vain. Pitkän pyristelyn ja edestakaissoutaamisen ja maanpäällisen helvetin jälkeen kyllä.

Olen kokenut, että olen käsitellyt asian itseni kanssa ja olen sinut tapahtuneen kanssa. En ole kuitenkaan täysin varma. Ajoittainen pelko, että joku toinen saattaa tuhota minun elämän, nostaa päätään. Ihan kuka vaan, ei ainoastaan Hän. Kuukausi sitten eräs ystävättäreni alkoi käyttäytyä minua kohtaan samalla tavalla, ja reaktio minussa laukesi päälle. Olen tuhon oma. Ex-ystävätär nyt ja hänen klaaninsa myös.

Tuon tämän helvetin nyt päivänvaloon ja toivon valon valaisevan pimeyden pois lopullisesti. Loisen lonkeroiden jäänteet sulakoot ja valukoot maan uumeniin.

Narsisimi on väärinkäytetty ja liian käytetty sana tänä päivänä. Oikeasti se on paha persoonallisuushäiriö, johon kuuluu tietynlainen käytös. Kaikissa meissä on narsistisia piirteitä. On tervettä nasrsismia ja on sitä toista. Sairasta.

Viimeisimmät kolme blogitekstiäni olen kirjoittanut tekstinä jo aiemmin. Jos aiot lukea ne, kannattaa lukea ne kronologisessa järjestyksessä, ensin Rakkauden Illuusio, sitten Irtiotto ja viimeisimpänä Ässä hihassa.

Halusin kirjoittaa ko. aiheesta ja paras tapa mielestäni oli julkaista jo olemassa olevat tekstini. Lyhyesti ja epämääräisesti kirjoitettuna sanomani ei välttämättä kuulostaisi samalta. Tarinoissani kerron suht yksityiskohtaisesti eräästä pitkästä parisuhteestani (10 vuotta + kolme vuotta ) ja tunnelman kehityksen kertomiseen tarvitsin pitkän version, toki voisin kirjoittaa kirjankin. Tekstit ovat tietysti lyhyitä ja katkottuja siitä, mitä todellisuus oli.

Miksi haluan paljastaa jotain näin henkilökohtaista koko maailmalle ? Olenko rohkea vai olenko hullu ?  Seurauksia en tiedä. Luulen, että ko. henkilö seuraa elämääni bloginikin kautta ja tunnistaa itsensä ja voi saada aikamoisen sätkyn. Mutta minua ei voi enää kukaan vahingoittaa. Minä en anna enää kenenkään itseäni vahingoittaa. Olen löytänyt oman voimani ja käytän sitä itseni puolustamiseen jos tarve vaatii. Jo Ässä hihassa tekstissä voima on minussa ja tulos siinä sen mukainen, mutta se voima silloin ei ole mitään verrattuna tähän voimaani nyt.

Joku osa minusta vastustaa kovin tätä aiettani julkaista tarina, mutta sydämeni ja sieluni ovat eri linjoilla. Minun täytyy kertoa tämä tarina, ulos minusta, heittää tuska käsivarren mitan päähän, todistaa, että olen vapaa. Vapaa pelosta.

Ja ennen kaikkea kertoa, että kaikesta voi selviytyä ja kaiken jälkeen elämään voi saapua ilo ja rakkaus. Kaikesta huolimatta. Ei tarvita syytöksiä ketään kohtaan, ei tarvita katkeruutta eikä kaunaa. Voi nähdä retrospektiivisesti asiat ja todeta, että tarvitsin tuon kokemuksen ja tuon ihmisen elämääni, silloin. Hän on varmasti yksi elämäni suurimmista opettajistani, opin hänen kanssaan itsestäni paljon.

Ja elämästä. Ja miten selkeästi näen nyt kaiken. Olen kiitollinen elämälle, että olen nyt siinä, missä olen. Sisälläni loistaa valo. Kukaan ei voinut viedä sitä minulta. Sisälläni asuu rauha ja luottamus. Olen minussa vahva. Voin kääntää elämäni yhden helvetillisimmistä traumoistani voimavarakseni.

Toivon hänelle vilpittömästi kaikkea hyvää ja sielutasolla tunnen rakkautta ja myötätuntoa. Kaikilla meillä on lähtökohtamme elämässä, kaikilla sukurasitteet tai kurja rakkaudeton lapsuus, esi-isien synnit jne. miksi meistä tulee tietynlaisia. Olemme kaikki syyttömiä, minä ja sinä. Asiat vain tapahtuvat ja niistä voi oppia ja ottaa ne kiittäen vastaan, ainakin sen jälkeen, kun niistä on selvinnyt ja herää tähän hetkeen.

Tarinoissa kerrotut henkilöt eivät ole kukaan enää elämässäni, paitsi ystävättäreni. Henkilöiden nimet olen poistanut ja korvannut muilla ilmaisuilla, myös tietyt paikat ovat xxx.

 Narsistinen personaa haistaa tietyntyyppisen persoonan. Jos haluaa käyttää sanoja saalistaja ja uhri ( inhoan tuota sanaa, enkä suostu sitä koskemaan itseäni), niin ihan fine. Saalistaja haistaa uhrinsa. Hänen tuntosarvensa väristen tunnistaa, hänen nänänsä vainuaa juuri sopivan. Sellaisen pehmeän, kiltin, muokattavan, jollain tavalla heikon, alistuvan, hymyilevän, valoisan ja iloisen, josta hän voi imeä loisen lailla ravintoa itselleen. Uhri myös tarvitsee saalistajansa. Näennäisesti voimakkaan, hurmaavan, kaikkitietävän ja osaavan omnipotentin, sujuvan ja sukkelan, älykkään ja komean. Symbioottisesti he imevät toisistaan itseltään puuttuvia ominaisuuksia, täydentävät toisiaan. Kumpikin kantaa kortensa kekoon. Kumpikin riippuvaisia. Addikteja toisistaan. Toinen, saalistaja, vain vaikuttaa siltä voimakkaammalta, mutta todellisuudessa hän pelkää eniten. Pelokas hätää kärsivä pikkupoika siellä sisällä, joka pelkää hylätyksi tulemista, niin kuin uhrinsakin. Molemmat valmista kauraa.

Elämäni oli tuossa pisteessä ( tarinat) kun lähdin mukaan Vital Development-tanssiin mukaan ja jo ensimmäisen  työpajan jälkeen minussa alkoi muutos. Muutos sisäiseen rakkauteen ja sielusta kumpuavaan iloon. Paljon paljon on tapahtunut kehitystä monissa asioissa elämässäni näiden kahden vuoden aikana, kohdannut pelkojani silmästä silmään, uhitellen jopa ja täristen haavan lehden lailla. Rohkeutta ja uskallusta kohdata elämä kaikkinensa, uskaltaa elää ja ottaa osaa ja olla oman elämäni sankari, subjekti, teon tekijä, joka saa jotain aikaan. Tulla esiin "mökistäni", ulos kaapista, mukaan elämään, paljastaa itseni, hei, tällainen minä olen, so what !? Tainnuttaa häpeä siitä, mitä minulle on tapahtunut, kaikki ne helvetit, jotka olen läpi käynyt lapsuudesta aina kolariin ja patologisiin parisuhteisiin. Silloin en voinut vaikuttaa niihin, ne vain tapahtui. Nyt olen tietoisempi ja heränneempi, mutta vain sillä tasolla kuin voin nyt olla. Huomenna olen taas viisaampi. Aina vain sillä hetkellä valmius johonkin, ei yhtään enempään. Siksi haluan olla armollinen itselleni ja antaa anteeksi, etten pitänyt itsestäni parempaa huolta. En osannut. En silloin.

Nyt paistaa aurinko. Sisäinen matkani on ollut antoisa ja jatkuu edelleen. Uskomatonta hyvyyttä, rakkautta ja iloa olen löytänyt itsestäni, toisesta ja elämästä. Myös kurjaa roinaa olen oksentanut ulos, niin kuin nytkin teen noiden tarinoiden muodossa, kun ne julkaisen. Minun on pakko, sisukseni pakottaa minut. Puhdistanut itseäni olen ja puhdistan edelleen.

Elämässäni on ihana hellyttävän valoisa mies, joka ei ollut vielä lähelläkään minua, kun nuo tarinat kirjoitin. Joo, tahdon uskoa, ja uskon ja tiedän kokemuksesta, että niin ulkona kuin sisällä. Sitä vetää puoleensa juuri sitä energiaa, mitä itse säteilee. Rakkautta kaikille <3