Kaipaus

"Vaikka luulen, että kuolisin, selviäisin, sinä myös", ote blogitekstistäni Ameebarakkaus. Sydämestä sydämeen säie yhden valkoisen sydämen muotoisen kynttilän valon varassa. Valon, joka minulle näyttäytyy hopean kimmeltävän kirkkaana, puhtaana ohuena nauhana. Nauhan toisessa päässä sinun pojan nauravat kasvosi, helisevä herkkä viaton sointu. Syksyllä poltin kolme sydämen muotoista kynttilää symbolina meidän tarinan loppumiselle. Yhden ostamasi jätin lasialustalle. Kokonaan en halunnut meistä vielä luopua. Selkeä valkoinen sydän jäi sykkimään, yksin vahvana, kiinnipitävänä. Toiveikkaana.

Vain teot ratkaisee, sanot.

Kirjoitan sinut käsivarren mitan päähän, poltan meidät kartalta.

Vaikka tiesin. Kerralla katkaistuna liian äkkijyrkkä, voi pongahtaa silmiin ja sokeuttaa. Annoit aikaa sopeutua, vähitellen irtaantua. Ei satu niin paljon, kun siedättää. Siedätyshoito. Edes takaisin. Vatvoo, huopaa ja soutaa. Tiedän kyllä, mitä pitäisi. Pakon sana, pitää. Etääntyy ja lähentyy. Kaikkien terapeuttisten parisuhdeoppaiden vastaisesti. Ei saa nähdä, ei varsinkaan seksiä saa olla, jos haluaa eroon toisista. Saatanan oksitosiini. Sen tuotanto lisääntyy rakastelun jälkeen, sivelyn ja silittelyn, halausten ja suukkojen. Hellyyden ja rakkauden. Ja sitä on. Tunnetta on, muttei mitään muuta. Ei mitään yhteistä kuin tämä sydämestä nouseva valo sinuun. Ei riitä, ei.  Nyt ripottelen sirolle lasialustalle vaaleaakin vaaleanpunaisempia tulppaanin terälehtiä yksinäisen kynttilän ympärille. Koristelen sen viimeiselle matkalle. Juhlistan meitä ja kiitän sinua. Kiitollisuus nousee. Kiitän elämää siitä, mitä sinä olet minulle tällä lyhyellä yhteisellä polullamme tuonut ja mitä elämä sinun muodossasi minulle halusi opettaa. Peilinä minulle ja minä sinulle. Kaksi äidin hylkäämää lasta. Erilaiset tarpeet siitä huolimatta. Toinen haluaa kietoutua, toinen haluaa vapaudessa lentää. Missä kuljimme kerran, rakastan tuota kirjan nimeä.

Missä kuljimme kerran ?

Epäröinnin alkumetreillä, ilon, keveyden ja valon maastossa, sanattoman sopimuksen virralla, tarrautumattomuuden ihmeellisyyden joessa, rakkauden ja intohimon laguunilla, toiveiden ja unelmien kummulla, läsnäolon kauneuden hiekalla, lämpimän ihon hellyyden auringossa, sylin turvallisessa mutkassa, keiton tuoksun kodikkuudessa, matkojen päässä, erilaisuuden varjoissa, menneisyyden luurangoissa, torjumisen luuloissa, herkkyyden ylimitoituksessa, tilan kaipuussa, vapauden huudoissa, oman elämän tärkeydessä, rehellisyyden realismissa, odotusten täyttymättömyydessä, arjen asioiden kohtaamattomuudessa, erillisyyden vuorella, vieraantumisen väistämättömyydessä.

Antaa huuhtoutua pois, valua kyyneleiden mukana. Ei ole mitään, mihin tarttua, ei ole mitään, mistä pitää kiinni, ei kahvaa ei ripaa, ei narua ei köyden pätkää. Silti en putoa. Tudum tudum. Hengitän, sydän lyö, iho on lämmin, käsi nostaa mehulasin huulille, juo, maistaa makeuden, nielen mansikan maun. Olen elossa. Sitoo liian paljon energiaa tietämättömyydessä riippuminen. Määrittelemätön suhde voi kestää määräajan. "Virallinen" suhde alentunut Rakastaja-Rakastajatar leikiksi, joka muuttuu vähitellen löysässä hirressä roikkumiseksi. Olen vapaa, en ole vapaa. Kumpikaan ei hirttäydy, mutta melkein tukehtuu ahdistukseen, kun tietää, mitä pitää tehdä eikä tee. Toivoo että toinen tekee. Addiktit. Manipuloinko sinut sanomaan sen ? Laitoinko sanat suuhusi ? Pakotinko kun en itse uskaltanut ? Vastuuton vapaamatkustaja tässä kohtaa. Sinusta tuntuu, ettei minulla mielipidettä. Kyllä minulla on paljon enemmän kuin luulet tai tiedät. En vain voi sitä sanoa. Jos menet rikki. Suojelenko sinua? Minua ? Meitä ? Mitä ? Ei ole mitään.  Miksi muka en voi ylipuhua sinua ? Koska tiedän, että näin on oltava. Juuri näin on tapahduttava. Juuri tämä on totuus. Tämä vaki-pano-business ( sinun sanat) ei enää palvele meitä kumpaakaan. Addiktit voivat huokaista helpotuksesta ja nähdä köysien putoavan maahan. Ne eivät enää sido kumpaakaan. Vapautettu energia on valloillaan ja on tilaa itsessä ja elämässä nyt tapahtua mitä tapahtuu vapaasti ja vuolaasti.

Rakkaudesta en pääse mihinkään. Rakkaus on. Elämää kohtaan ja sinua kohtaan. Surullisen haikeana näen sinut, ja aina vain lämpö täyttää sydämeni, kun viattomuutesi valkoinen vaippa värähtää varjona kuulaalla kasvojesi lämmöllä ja muistuttaa minua ohi kiitävistä hetkistä ja ohi kulkevista ihmisistä, joita me itse kukin elämämme aikana kohtaamme muistutuksena, ettei mikään ole pysyvää ja joudumme jättämään hyvästejä. Ihmisiä, joiden elämät hetkeksi kietoutuvat yhteen ja joiden on sitten aika jatkaa matkaa kukin omaan suuntaansa ja omaa ääntään ja totuuttaan kunnioittaen surun ja kivun kestäen ja ymmärtäen että asiat ovat juuri niin kuin niiden kuuluukin olla.

Silti. Minä olen lihaa ja verta, luuta ja ihoa, aisteja ja tunnetta, kaipuuta ja janoa. Nainen. Luonnollinen olento, luomakunnan eläin. Elämäni täynnä intohimoisia asioita, itseni toteuttaminen kasvaa kasvamistaan, rohkenen lisää yltämään olemaan se, mikä minä pohjimmiltani olen, täytän elämäni nautinnollisilla minua tyydyttävillä asioilla ja pystyn elämään elämäni todeksi ja itselleni voin olla uskollinen ainoastaan näin ja omalle äänelleni rehellinen, koska muuta en enää voi kuin seurata sisintäni. Keskeneräinen olen ja koskaan niin valmista minusta ei tule, enkä edes halua, jotta kaipaus toiseen, mieheen, loppuisi. Ei pakolla, ei ulkopuolelta tuotavan onnen takia, tai että olisin onneton ja yksinäinen ja yksin, tai sisällön takia, ei. Vaan sisäisen palon takia, sisäisen onnellisuuden takia, hyvän jakamisen takia, sielun kaipuun takia. Ja se kaipuun tyydyttäminen ei löydy syvältä sisältäni, ei nyt eikä koskaan, vaan toisesta ihmisestä, sielun kumppanista, joka näkee minut niin kuin minä olen. Vaikka sieluni on vapaa. Vapaus on sieluni elinehto. Tudum tudum. Silti.

Myönnän itselleni tämän. Hyväksyn tämän kaipuuni. Ja luotan elämään ja tiedän.

Kaipuu myös muille maille. Kaipuu tuntemattomaan tuntemattomien ihmisten kanssa tai ilman. Pois turvallisesta ja tutusta. Ilman jatkuvaa jakamista ryhmässä. Ilman ohjausta. Ei huutoa, ei halausta, ei katsetta. Vain minä, luonto ja elämä. Yksin sinne minne nokka näyttää. Hiljaisuuteen, kauneuteen, värien loistoon, pehmeyteen, tilaan, avaruuteen, uuteen. Luottamus ja voima. Minussa nyt.

Valkoinen sydämen muotoinen kynttilä palaa lempeästi ja rauhallisesti kuivuneiden terälehtien keskellä päästäen meidät irti kahleista ja vapauttaen energiamme uuteen. Meidät vapautetaan elämän virtaan liekin lepattaessa vastustuksen tai tekemättömyyden energian syttyessä tuoreeseen elämän sydämeen, joka on valmis uuteen liekkiin, uuteen roihuun.

Tudum tudum.

Jälleennäkemisiä ja keidas

18 vuotta on pitkä aika olla näkemättä veljeään. Viimeisin muistikuva Töölön sairaalan kirurgisen osaston vierailutunnilla vuonna 1995. Sitä edellinen 1987 Kuopion yliopistollisen sairaalan teho-osastolla. Nyt syynä isän siunaustilaisuus.

Isä vauvana ja Matilda -mummo

Eriytynyt perhe.Toisistaan vieraantunut suku. Myös fyysisesti. Kuka Tukholmassa, kuka Kuopiossa, kuka Helsingissä. Helpompi hengittää välimatkan päässä, vapaampaa elää omaa elämäänsä kietoutumatta liian läheisiin energioihin sisarusten ja äidin kanssa. Nyt luukut avattu, reväytetty auki sepposen selälleen ja olen sotkussa mukana tahtomattani. Lapsuuden aikainen tunnelma jyllää minussa ja selvittämättömät asiat, lähinnä rakkauden, hoivan ja turvallisuuden puuttumisen aiheuttamien häiriöiden korjaaminen keskenämme. Niin räjähdysherkkää. Yksi väärä sana, yksi arvosteleva lause, yksi syyllistävä äänenpaino. "Niin, Kikka on vielä ihan samanlainen kuin ennenkin. Kylmä, itsekäs ja kova."

Isä lukee runoja

Hotellissa Kuopiossa vaihdan huonetta ja saan selkeästi rauhallisemman huoneen. Olen järjestänyt siunaustilaisuuden suit sait ja viuh vouh saatuani tiedon isän kuolemasta Herttoniemen metroasemalla Vitaalitanssi Äiti Maan jälkeen. Juuri ennen joulua. Joulu aattona makaan yksin sohvalla ja tunnen hetken itsesääliä. Yksin hylättynä, isä kuollut, edessä viimeiset hyvästit. Odotan. Koko muu maailmaa kokoontunut rakkaiden kanssa yhteen. Minä olen ainoa maailmassa, jolla ei ole ketään.

Isä, Liisa -täti ja Matti -setä tyylikkäinä nuorina

Ihmeellinen maaginen rauha imaisee minut toimiessani isän kuoleman jälkeen. Tapahtuu mitä tahansa, pysyn itsessäni, rauhassa sieluni keskiössä, alavatsani peitteissä, sydämeni takana. Hengitän ja kuulen ääneni tyyneyden puhelimessa valitessani arkkua. Hitaasti tulevat sanat rauhoittavat myös langan toisessa päässä olevaa, kun luen runon hautausurakoitsijalle kukkavihkoani varten. Olenko tämä minä ? Kaiken tapahtuvan keskellä tunnen olevani turvassa jonkun kuvun sisällä. Minua ohjaa suurempi voima. Tiedän. Tunnen sen. Joitain viikkoja olen ikään kuin toisessa ulottuvuudessa, viereisessä. Muut ovat toisessa. Ei minua koske kokouksen esityslistan asiat. Minut on vedetty jonnekin muualle.

Pohjolankadun kodissa 60-luvulla. Minä isän sylissä, siskoilla samanlaiset mekot, veli Juha pellavapää. Vieraita kylässä

Äitini koti. Odotan veljeäni ja hänen vaimoaan saapuvaksi iltaa ennen isän siunaustilaisuutta. Hieman jännittää. Liikuttaa. Ovikello soi. Näen rouvan ensin, tutut kasvot facebookista. Halaus. Oven takana veli. Kyyneleet täyttävät silmäni ja itkun nyyhkytykset hytkyttävät vartaloani ja vääntävät kasvoni. Halaus, halaus ja uudestaan halaus, vaikeaa irrottautua. Velikin on liikuttunut, muttei pysty sitä niin avoimesti ilmaisemaan. Pidättelyä. Koko elämä valuisi minusta kyyneleinä ulos, jos sallisin kaiken tapahtua, mikä haluaa tapahtua. Se jää lihaksiini, vartaloni kipupisteisiin. Vielä on paljon työtä.

Veljeni silmälaseineen, tyylikkäästi harmaantuneine hiuksineen, jotka ovat trendikkäästi sekaisin. Iän tuoma pinkeä vatsapömppö. Paremman näköinen kuin kuvittelin. Vaimolla osuutta asiaan vaatteiden suhteen selkeästi. Nopea puheen rytmitys ja höpinä ennallaan. Sama sisäinen levottomuus ja epävarmuus. Veljeni Juha. Lämmin tuulahdus puhaltaa sisälläni.

Hautajaisissa isosisko Eeva ja veli Juha asettuneet sivuille. Isä ja äiti

Palaan arvokkaan oloisen hotellihuoneen rauhaan. Jykevät kiviseinät, vanhoissa pattereissa suhisee lämmin vesi. Nuoruusmuistoja vastakkaisella puolella katua, Renkku. Kirka laulaa " surun pyyhit silmistäni..."ainakin perjantaisin ja lauantaisin lukioaikoina ja lakkaviski maistuu makealta. Hymähdän. Miten voi joku kaupunki tuntua niin tutulta ja kodilta ?

Yöllä lennän. Oi, kun olen kaivannut näitä lentounia ! Tanssin ja pyörin ja nousen ilmaan ja jatkan tanssia ja pyörimistä ja nousemista ja lennän ja liidän korkealla. Huuu!! Mikä vapaus ja mikä ilo ! Aamulla herään ja lattialle on laskeutunut valkoinen höyhen. Minulla on aikaa kierrellä sateisessa kaupungissa ennen H-hetkeä. Otan kameran ja leikin turistia omassa synnyinkaupungissani. Väinölänniemi, siellä minulle uusi korupaja, josta aloittelevalle kirjailijalle ostan kaulakorun, joka taiteilijan mukaan saa kynän lentämään. Runoilijoiden suosikki. Tuomiokirkko, Lignell & Piispanen, entinen Raninin tehdas, suloinen kahvila, tällaisen minäkin haluan.Kauppahalli, uusi kävelybulevardi, ja kalahallin tilalla paviljonki. Tori paikoillaan. Vihdoinkin.

Äiti ja isä kihlautuneet

Pyhän Pietarin Kappeliin, kiitos. Mustassa poolossa ja harmaassa hameessa ja saappaissa kopistelen kantoja. Askeleeni kaikuvat tyhjässä kappelissa. Takahuoneessa on arkku. Vaalea yksinkertaisen kaunis puuarkku, päällä valkoisia liljoja, isot vihreät lehdet. Tyylikäs kokonaisuus. Kyllä sinulla on hyvä maku, kiitän itseäni. Olen tullut katsomaan isäni ruumista. Ainoana meistä. Arkun lukot kierretään auki. Vatsassa tuntuu ilkeältä. Pidätän hengitystä. Siksikö olen niin rauhallinen, kun en enää hengitä. Pystyyn kuollut. Minäkin. Hetkeksi vain. Se jää niskaan, itku. Pystyn pinnistelemään vain joitain ohuita mitättömiä noroja silmistäni, minä, itkijänainen ! Ei tuo ole isäni, maksatautisen keltainen muumio, kasvot lommolla, suu hampaaton, pienen pieni kuihtunut paperimainen ruumis. "Niin, kun sielu on lähtenyt pois", vastaa kirkon mies ihmettelyyni isän ulkomuodosta. Absurdi olo. Otan valokuvia. Tuntuu sopimattomalta ja tuntuu, ettei minulla ole lupaa siihen, lupaa isältä. Niitä en julkaise. Siihen minulla ei ole oikeutta.

Isä, verhoilija taiteilee

Komea isä

Lasioven toisella puolen näen ihmisiä. Luulen, että he ovat jonkun toisten hautajaisten väkeä, kunnes tajuan, että he ovat minun sukulaisia. Serkkuja, setiä, äiti, siskoni Tukholmasta suuna päänä. Vaahtoaa ja höyryää niin kuin ennenkin. Isosiskoni, äitini tuuraaja minulle pienenä, tulenarkaa meidän energiat. Yhteentörmäys herkkääkin herkempi, alta aikayksikön, mikäli toinen ei hillitse itseään. Serkut ! Voi kun ihanaa ! Viimeksi mummon hautajaisissa vuonna 1979. Setä Lahdesta muistaa minut niin hyvin, että muistaa, ettei me olla ikinä nähty. Kyllä me olemme, mutta silloin kun minä olin lapsi. Pitää minua kolmekymppisenä. Kiitos ! Siskoni suureksi hämmästykseni sanoo tanssin tehneen minulle hyvää, olen nuortunut. Hei Kiitos ! Tämähän sujuu hyvin. Äitikin mukana, vaikka erosi isästä vuonna 1974. Setä Kuopiosta sanoo hänelle, että äiti on kunniavieras. Haloo, ei kai nyt sentään !? En puutu asiaan. Veli paikalle saapunut. Yksi puuttuu. Siskoni Kuopiosta. Ei pysty kohtaamaan tilannetta eikä sukua. Lääkkeet ja viina vie. Ymmärrän. Parempi näin. Häpeä olisi ollut liikaa tähän kaiken päälle. Miksi se on minun häpeä ? Mistä otan kaiken kannettavaksi vieläkin ? Syyllisyys varsinkin. Vastuu myös. Koska ne kaikki osoittavat sormeaan minuun, äiti ja isosisko varsinkin. Edelleen. Täälläkin. Miten voin yksin lopettaa tämän kierteen ? Riittääkö elinikäni perhekonstellaatioissa kiertämiseen perhesysteemini purkamiseen ? Tarviiko minun ? Lopeta jo.

Isän viimeinen leposija. Pyhän Pietarin kappeli, Kuopio

Violetta Parran Elämälle kiitos laulun viimeisellä säkeistöllä hyvästelen isäni. Kiitos elämästäni isä. Käy rauhassa levolle, lämmöllä, Kirsi.

Kuulen piristäviä yksityiskohtia isästäni muistotilaisuudessa. Ymmärrän, mistä kiinnostukseni vaihtoehtoislääkintään. Mustajuurta tuberkuloosiin kun lääkkeet eivät auttaneet. Hyvä isä ! Punottu kehto siskolleni Annelle. Oman siskonsa, tätini, keuhkoleikkauksen kustantaminen nuorena miehenä. Näen ennennäkemätöntä yhdennäköisyyttä isässä ja minussa isän vanhoista nuoruuden aikaisista kuvista. Kuulen uusia totuuksia suvustani, salattu tieto mummosta. Äpärä. Mielenkiintoni sukujuuriini herää voimakkaana. Mitä kaikkea verta minussa virtaakaan ? Kuka oli mummon isä ?

Matilda mummo poseeraa

Allekirjoituksia valtakirjoihin kuolinpesän hoitoa varten. Hoidan hoidan kaiken. Sitten huokaisen, kun aika on.

Kotona. Suurennettu isän valokuva katsoo minua lipaston päältä. Kuolema tekee jänniä temppuja. Kuolema tuo ihmisen lähelle, jonka on kuvitellut olevan niin kaukana. Minusta paljastuu isäni tytär.

Monipuolinen syksy. Ylös korkealle ja vauhdilla alas ja taas liitoon ja taas mahalasku. Niin, elämää. Kotona syli, joka tuntuu virvoittavalta keitaalta pitkän autiomaaharhailun ja kaktuksen terävien piikkien pistojen jälkeen. Levolta. Tarviiko tätäkään enää määritellä ? Rakkaus on rakkautta.

Suloinen kahvila Kuopiossa torin laidalla

Loppuja

Tieto isäni lähestyvästä kuolemasta rauhoitti. Kiireinen ja uutuutta ja erilaisia loppuja täynnä oleva syksyni hidastui ja pulssini sai levollisemman sykkeen. Ikään kuin ylleni olisi pudotettu suojaviitta, joka saa hengitykseni tasaantumaan ja sieluni hitaammalle liekille, ja joka antaa luottavaisen tietoisuuden siitä, että selviän tästä elämän vaiheesta.

Odottava kuolema nurkan takana hetkenä minä hyvänsä suhteuttaa asioita. Kuolema on väistämätön eikä se odota, jos se on tullakseen. Sitä ei voi anella olemaan tulematta tai tulemaan myöhemmin, sille ei voi sanoa, etten ole vielä valmis luopumaan elämästä, omastani tai toisen. Elämän ja kuoleman välille ei voi jäädä roikkumaan, olla välillä elossa ja välillä kuollut. Lopullisuus on se, minkä edessä ei ole vaihtoehtoja, minkä edessä ei voi muuta kuin ottaa vastaa se, mitä annetaan. Meiltä ei kysytä. On vain alistuttava ja toteltava kuolemaa.


Siksi se saa aikaan minussa rauhan. En voi jäädä veivaamaan välitilaan. Olla tai ei olla. Tämä on. Kuolema on. Piste. Selkeä yksioikoisuus, minulle ei anneta vaihtoehtoja. Isälle ei anneta vaihtoehtoja. Isälle on helpotus palata lopulliseen kotiin täältä maan päältä. Muistamaton, puhumaton, ymmärtämätön naurava hampaaton vanhus jo monen vuoden ajan. Yksinäinen ja hyljätty mies, jota en tunne. Mies, joka hylkäsi meidät kaukaisessa ajassa, kaukaisessa maassa. Mies, jota kohtaan tunnen myötätuntoa ja ymmärrystä ja aitoa rakkautta kaikesta menneestä ja menetetystä huolimatta. Tai voiko menettää jotain, mitä ei ole ollutkaan ? En tiedä, mitä sana isä tarkoittaa. Isä on antanut minulle elämän, muuta en tiedä. Olen kiitollinen tästä elämästä. En voisi olla kenenkään muun tytär.

Kauneus ja suru on tunne tai oikeammin tila, minkä aika ajoin tunnen. Nyt tunnen sen taas. Elämän edessä antautuminen, elämän aalloille heittäytyminen ja siihen luottaminen ja samalla menetyksen tunteminen suonissa ja siihen kiitollisuus ja hyväksyminen sekoitettuna ja vähän armollisuutta ja syvää surua ripoteltuna sekaan ja kuorrutus puhtaalla ja aidolla rakkaudella. Kauneuden ja surun sekasoppa on vapaa kaikesta syytöksestä ja katkeruudesta. Siinä ei ole mitään, mihin kiinnittyä, mihin takertua. Kauneuden eli rakkauden ja surun keitos on tiloista vapain, tila, jossa on syvin ymmärrys elämästä. Se on avoin elämälle ja kuolemalle, se sanoo, ota minut, olen sinun elämä. Kauneuden ja surun yhtäaikaisuus on pysähtyminen elämälle ja kuolemalle, se on läsnäolon täydellinen ilmentymä tässä hetkessä. Se on luopumista, periksi antamista, irti päästämistä, surun ja menetyksen kokemista yhdistettynä kiitollisuuteen. Kauneus ja suru yhdessä on syvin hiljaisuus minussa, puhdistava olotila, aitous ja pyhyys. Se on elämän tarkoituksen hetkellinen oivallus. Elämä ja kuolema ja rakkaus, niiden risteyskohta. Puhtain puhtaus. Rakkauden antamisen tila, kaiken pois antamisen tila. Kaikki ja ei mitään. Pilkahdus jumalallisuudesta. Häivähdys Ykseyttä. Taajuus, johon jäisin iäksi. Arkihuolesi pois heitä -tila.

Yksinäisyys muuttaa muotoaan. Parisuhderakkauden loputtua yksin olemiseni keveys ja halu ja toivomus ei olekaan niin kevyttä. Yksin olemiseni muuttuu pelottavammaksi ja raskaammaksi ja yksinäisemmäksi. Kun ei olekaan sitä omaa ihmistä siellä jossain, puhelinsoiton tai tekstiviestin päässä. Haluni olla yksin on minulle elinehto ja kaipuuni yksin oloon on suuri. Se aiheuttaa suurimpia ongelmia parisuhteissani. Ymmärrettävästi. Kun minulla on oma ihminen taustalla elämässäni, yksin olo on nautinnollista, turvallista. Nyt yksinäisyys tuntuu joka solussa, painaa hartioita ja kiristää päänahkaa. Tosin isän kuoleman läheisyys tuo siihen rauhaa ja avaruutta ja pystyn olemaan siinä ilman paniikkia. Tunnen, että olen osa jotain suurempaa kokonaisuutta ja elämä on jotain paljon syvempää. Minun ei kuitenkaan tarvitse luopua rakkaudesta rakastettuani kohtaan, saan edelleen rakastaa häntä, vaikkemme ole yhdessä. Minun ei tarvitse teeskennellä, etten kaipaa häntä ja rakasta häntä edelleen, ja se helpottaa. Helppoa se ei ole, erota rakkaudessa, ilman näkyvää syytä. Luopuminen parisuhteestani mahdollistaa minulle puhtaamman rakkauden häneen.

Yksinäisyyden syvä rohkea kohtaaminen kaikkine epämiellyttävine tunteineen syventää olemistani. Yksinäisyyden käsin kosketeltava muoto on uutta ja tunnen sen näin voimakkaana, kun en juokse sitä karkuun vaan otan sen vastaan hiljaisuudessa ja läsnäolossani tälle hetkelle. Olen yhtä yksinäisyyden kanssa. Olen yhtä luopumisen kanssa. Luovun kaikesta ja otan kaiken vastaan mitä tulee.

Samaan aikaan onnellinen ja surullinen. Minä olen. Onnellinen siitä hyvästä, mitä tunnen sydämessäni, rakkaudesta elämään. Elämän ihmeestä. Oman elämäni ihmeestä,  siitä aiheesta, mistä tämän blogini aloitin. Tapahtuuko ihme, tuleeko minusta tässä elämässä tanssin ohjaaja. Vital Development -koulutus loppui. Kahden vuoden taival ihanien ihmisten kanssa, joista on tullut minulle ystäviä ja läheisiä. Ainutlaatuinen yhteinen vaihe loppui, hieman haikea olo. Kyllä vaan, saan levittää Vital Development tanssin ilosanomaa eteenpäin, minun mielenterveyteni pelastajaa ja elämäni tarkoituksen antajaa, pelkojeni kohtaamisten alulle panijaa, uuteen lähtemisen innon antajaa, halun antaa muille rakkautta ja hyvää ja ohjata ihmisiä heidän oman valonsa lähteelle. Nyt se ei tunnu enää ihmeeltä vaan itsestään selvyydeltä. Hehkuttaminen ja yli-innokas tuulettaminen ei tunnu enää tarpeelliselta. Tämä tapahtui, minkä pitikin tapahtua. Tämä on paikka elämässä, jossa minun kuuluu olla. Totuuden ihme.

Luopuminen tekee alastomaksi, läpinäkyväksi. Halu olla aito, aidompi, aidoin. Halu pudottaa viimeisetkin epärehellisyyden rippeet elämästä, päälle liimatut tekopyhyydet, jotka lentävät päin näköä. Ei maskeja, ei muovia, ei keinotekoista olevinaan olemista. Vaan lihaa, verta, suoraa katsetta, jalkoja maassa, ihon kosketusta, totuutta tässä hetkessä, rehellisyyttä itselle.

Hyvästi isä, hyvästi rakas, hyvästi vanha elämä !

Täältä tullaan Uusi Elämä !

Miksi et lähtenyt ?

Miksi et vain lähtenyt ? Miksi jäit ja kestit ? Niin, en osaa sanoa. Saman kysymyksen voin kysyä itseltäni nyt, miksen vain lähtenyt.

Narsismin koukkuun joutuminen on yksi juttu, ja siitä irtipyristeleminen toinen. Itse ei ole enää oman itsensä herra tai rouva. Toisen lonkerot ovat kietotuneet sinuun, vallanneet sinut, oma minäsi katoaa. Raja itsen ja toisen välillä on epäselvä. Sinusta tulee toisen jatke. Henkilö, joka on kokenut saman, ymmärtää ja tietää. Sanoin sitä on vaikea selittää, mitä se oikein on. Pikku hiljaa elämäsi valtaa outo outous, ihmeellinen ihmeellisyys, selittämätön tunnelma, mielialojen vuoristorata, uhkaavuus, pelko, pahaa aavistamaton yhtäkkinen muutos, syyllisyys, ja pahinta kaikista, riippuvuus. Hiipivän hienovarainen manipulointi muokkaa sinua tiettyyn ( narsistin ) suuntaan, etkä edes itse tajua sitä. Kaikki vain tapahtuu pinnan alla, ja yhtäkkiä jonain pävänä saattaa herätä todellisuuteen. Saattaa siis. Minulla kesti kymmenen vuotta, enkä tiennyt herätessäni, mistä oli kysymys. Oli vain niin selittämättömän paha-olo. Ja siitä halusi pois, muttei tiennyt miten, koska oma voima oli kadonnut ja toisen käytössä. Ei voinut vain ottaa hattua hyllyltä ja sanoa adios. Siihen ei ollut työkaluja. Vaikka itse tiesin, että minun on päästävä pois, en päässyt. En noin vain. Pitkän pyristelyn ja edestakaissoutaamisen ja maanpäällisen helvetin jälkeen kyllä.

Olen kokenut, että olen käsitellyt asian itseni kanssa ja olen sinut tapahtuneen kanssa. En ole kuitenkaan täysin varma. Ajoittainen pelko, että joku toinen saattaa tuhota minun elämän, nostaa päätään. Ihan kuka vaan, ei ainoastaan Hän. Kuukausi sitten eräs ystävättäreni alkoi käyttäytyä minua kohtaan samalla tavalla, ja reaktio minussa laukesi päälle. Olen tuhon oma. Ex-ystävätär nyt ja hänen klaaninsa myös.

Tuon tämän helvetin nyt päivänvaloon ja toivon valon valaisevan pimeyden pois lopullisesti. Loisen lonkeroiden jäänteet sulakoot ja valukoot maan uumeniin.

Narsisimi on väärinkäytetty ja liian käytetty sana tänä päivänä. Oikeasti se on paha persoonallisuushäiriö, johon kuuluu tietynlainen käytös. Kaikissa meissä on narsistisia piirteitä. On tervettä nasrsismia ja on sitä toista. Sairasta.

Viimeisimmät kolme blogitekstiäni olen kirjoittanut tekstinä jo aiemmin. Jos aiot lukea ne, kannattaa lukea ne kronologisessa järjestyksessä, ensin Rakkauden Illuusio, sitten Irtiotto ja viimeisimpänä Ässä hihassa.

Halusin kirjoittaa ko. aiheesta ja paras tapa mielestäni oli julkaista jo olemassa olevat tekstini. Lyhyesti ja epämääräisesti kirjoitettuna sanomani ei välttämättä kuulostaisi samalta. Tarinoissani kerron suht yksityiskohtaisesti eräästä pitkästä parisuhteestani (10 vuotta + kolme vuotta ) ja tunnelman kehityksen kertomiseen tarvitsin pitkän version, toki voisin kirjoittaa kirjankin. Tekstit ovat tietysti lyhyitä ja katkottuja siitä, mitä todellisuus oli.

Miksi haluan paljastaa jotain näin henkilökohtaista koko maailmalle ? Olenko rohkea vai olenko hullu ?  Seurauksia en tiedä. Luulen, että ko. henkilö seuraa elämääni bloginikin kautta ja tunnistaa itsensä ja voi saada aikamoisen sätkyn. Mutta minua ei voi enää kukaan vahingoittaa. Minä en anna enää kenenkään itseäni vahingoittaa. Olen löytänyt oman voimani ja käytän sitä itseni puolustamiseen jos tarve vaatii. Jo Ässä hihassa tekstissä voima on minussa ja tulos siinä sen mukainen, mutta se voima silloin ei ole mitään verrattuna tähän voimaani nyt.

Joku osa minusta vastustaa kovin tätä aiettani julkaista tarina, mutta sydämeni ja sieluni ovat eri linjoilla. Minun täytyy kertoa tämä tarina, ulos minusta, heittää tuska käsivarren mitan päähän, todistaa, että olen vapaa. Vapaa pelosta.

Ja ennen kaikkea kertoa, että kaikesta voi selviytyä ja kaiken jälkeen elämään voi saapua ilo ja rakkaus. Kaikesta huolimatta. Ei tarvita syytöksiä ketään kohtaan, ei tarvita katkeruutta eikä kaunaa. Voi nähdä retrospektiivisesti asiat ja todeta, että tarvitsin tuon kokemuksen ja tuon ihmisen elämääni, silloin. Hän on varmasti yksi elämäni suurimmista opettajistani, opin hänen kanssaan itsestäni paljon.

Ja elämästä. Ja miten selkeästi näen nyt kaiken. Olen kiitollinen elämälle, että olen nyt siinä, missä olen. Sisälläni loistaa valo. Kukaan ei voinut viedä sitä minulta. Sisälläni asuu rauha ja luottamus. Olen minussa vahva. Voin kääntää elämäni yhden helvetillisimmistä traumoistani voimavarakseni.

Toivon hänelle vilpittömästi kaikkea hyvää ja sielutasolla tunnen rakkautta ja myötätuntoa. Kaikilla meillä on lähtökohtamme elämässä, kaikilla sukurasitteet tai kurja rakkaudeton lapsuus, esi-isien synnit jne. miksi meistä tulee tietynlaisia. Olemme kaikki syyttömiä, minä ja sinä. Asiat vain tapahtuvat ja niistä voi oppia ja ottaa ne kiittäen vastaan, ainakin sen jälkeen, kun niistä on selvinnyt ja herää tähän hetkeen.

Tarinoissa kerrotut henkilöt eivät ole kukaan enää elämässäni, paitsi ystävättäreni. Henkilöiden nimet olen poistanut ja korvannut muilla ilmaisuilla, myös tietyt paikat ovat xxx.

 Narsistinen personaa haistaa tietyntyyppisen persoonan. Jos haluaa käyttää sanoja saalistaja ja uhri ( inhoan tuota sanaa, enkä suostu sitä koskemaan itseäni), niin ihan fine. Saalistaja haistaa uhrinsa. Hänen tuntosarvensa väristen tunnistaa, hänen nänänsä vainuaa juuri sopivan. Sellaisen pehmeän, kiltin, muokattavan, jollain tavalla heikon, alistuvan, hymyilevän, valoisan ja iloisen, josta hän voi imeä loisen lailla ravintoa itselleen. Uhri myös tarvitsee saalistajansa. Näennäisesti voimakkaan, hurmaavan, kaikkitietävän ja osaavan omnipotentin, sujuvan ja sukkelan, älykkään ja komean. Symbioottisesti he imevät toisistaan itseltään puuttuvia ominaisuuksia, täydentävät toisiaan. Kumpikin kantaa kortensa kekoon. Kumpikin riippuvaisia. Addikteja toisistaan. Toinen, saalistaja, vain vaikuttaa siltä voimakkaammalta, mutta todellisuudessa hän pelkää eniten. Pelokas hätää kärsivä pikkupoika siellä sisällä, joka pelkää hylätyksi tulemista, niin kuin uhrinsakin. Molemmat valmista kauraa.

Elämäni oli tuossa pisteessä ( tarinat) kun lähdin mukaan Vital Development-tanssiin mukaan ja jo ensimmäisen  työpajan jälkeen minussa alkoi muutos. Muutos sisäiseen rakkauteen ja sielusta kumpuavaan iloon. Paljon paljon on tapahtunut kehitystä monissa asioissa elämässäni näiden kahden vuoden aikana, kohdannut pelkojani silmästä silmään, uhitellen jopa ja täristen haavan lehden lailla. Rohkeutta ja uskallusta kohdata elämä kaikkinensa, uskaltaa elää ja ottaa osaa ja olla oman elämäni sankari, subjekti, teon tekijä, joka saa jotain aikaan. Tulla esiin "mökistäni", ulos kaapista, mukaan elämään, paljastaa itseni, hei, tällainen minä olen, so what !? Tainnuttaa häpeä siitä, mitä minulle on tapahtunut, kaikki ne helvetit, jotka olen läpi käynyt lapsuudesta aina kolariin ja patologisiin parisuhteisiin. Silloin en voinut vaikuttaa niihin, ne vain tapahtui. Nyt olen tietoisempi ja heränneempi, mutta vain sillä tasolla kuin voin nyt olla. Huomenna olen taas viisaampi. Aina vain sillä hetkellä valmius johonkin, ei yhtään enempään. Siksi haluan olla armollinen itselleni ja antaa anteeksi, etten pitänyt itsestäni parempaa huolta. En osannut. En silloin.

Nyt paistaa aurinko. Sisäinen matkani on ollut antoisa ja jatkuu edelleen. Uskomatonta hyvyyttä, rakkautta ja iloa olen löytänyt itsestäni, toisesta ja elämästä. Myös kurjaa roinaa olen oksentanut ulos, niin kuin nytkin teen noiden tarinoiden muodossa, kun ne julkaisen. Minun on pakko, sisukseni pakottaa minut. Puhdistanut itseäni olen ja puhdistan edelleen.

Elämässäni on ihana hellyttävän valoisa mies, joka ei ollut vielä lähelläkään minua, kun nuo tarinat kirjoitin. Joo, tahdon uskoa, ja uskon ja tiedän kokemuksesta, että niin ulkona kuin sisällä. Sitä vetää puoleensa juuri sitä energiaa, mitä itse säteilee. Rakkautta kaikille <3

Ässä hihassa

Tunnuslauseekseni on vuosien mittaan muodostunut ”on pelattava niillä korteilla, mitä on jäljellä”, elämän jakaessa eteeni vähän väliä huonosti sekoitettuja korttipakkoja. Ilmeisesti elämä on vakuuttuneempi pelitaidoistani kuin minä, koska elämän pöytä on valinnut minulle kovien kundien sarjan, ainakin peleistä päätellen.

 

Nyt oli niin sanotusti kovat piipussa ja minun oli päästettävä sisäinen pelihaini valloilleen ja antaa palaa, syteen tai saveen. Kukaan muu ei tätä voittoa tai häviötä minulle korjaisi, vain minä. Tärinästä ja tutinasta huolimatta istuin rohkeasti viimeiseen erään vastustajani kanssa.

Vastapelaajani pelityyli oli totuttuun tapaan häikäilemätön ja häpeämätön, hyökkäävä ja aggressiivinen, raju ja raivokas. Hän heitti kortit suoraan silmieni eteen röyhkeästi varmana voitostaan rintaansa pöyhistellen luullessaan lyövänsä minut, mitätöidyn mollamaijansa. Pelurin paljastamat kortit olivat härskejä, kuten avoin kyttääminen, seuraaminen, herjaavat sähköpostit, kirjeiden pudottaminen postiluukusta, moottoripyörällä eteen kurvaaminen ja uhkaava pelotteleva puhe. Tässä vaiheessa oma pelini oli vielä tarkkailua, ja vastustajani tietämättä säästin kaikki hänen minulle ojentamat kirjalliset todisteet. Muut hyökkäykset ja kyttäyskeikat kirjasin ylös intuitiivisesti vaistoten, että minulle olisi niille vielä tosi käyttöä.

 

Pelurin iskiessä nyt pahimman suoransa eli hyökkäykset Z:n (miesystäväni) suuntaan oli minunkin kaivettava mollamaijan sisuksista ulos se täydellinen nainen, joka pystyy mihin vaan. Exäni seuraamme väkisin tunkeutuminen koira lenkillä rannalla ja hänen minun yliampuva morkkaaminen ja haukkuminen ja Z:n tökkiminen rintaan sekä Z:lle alkava tekstiviesti tulitus, jossa minua sairaalloisen perverssisti hän herjasi tarkoituksena eliminoida Z elämästäni, eivät jättäneet minulle kuin yhden vaihtoehdon.

Vastustajani oli hölmön tietämätön käsissäni olevista ässistä. Hän jatkoi korttiensa latomista, mutta minä olin aloittanut oman hiljaisen ja varman pelini siellä taustalla. Minulla oli kirjallisia todisteita ja minulla oli henkilötodistajia. Minulla oli kyky kirjoittaa tapahtumat selkeään rehelliseen muotoon. Minä voisin puolustautua ja minä voisin saada tämän pirun pelin loppumaan.

Yön hämärässä surffailin netissä ja täytin tarvittavan sähköisen paperin. Asianajajat, joille olin soitellut, olivat epäileväisiä maallikon kyvyistä täyttää kyseinen lomake ja lähes vakuuttuneita, että ilman heidän ammattitaitoaan, mahdollisuuteni saada tahtoni täytäntöön oikeussalissa, oli olematon. Heidän tuntipalkkansa oli huikea, joten päätin kokeilla onneani omin avuin.

Aamulla vesisateessa, taksilla kurvasin Itäkeskuksen poliisiasemalle ja aikomukseni oli jättää hakemus sinne. Pääsin jonon ohi takahuoneeseen esittämään asiani. Poliisi sai minut vakuuttuneeksi, että nopein tapa saada asia etenemään, oli viedä se henkilökohtaisesti Salmisaareen Käräjäoikeuteen. Plan B siis, ja sinne. Kallis taksikeikka, mutta sen väärtti. Olin punaisessa urheilupusakassani ja farkuissani ja valkoisissa tennareissani väriläiskä tummiin jakkupukuihin ja pukuihin sonnustautuneiden juristien joukossa, kun vilahdin vauhdilla turvatarkastuksen läpi. Jätin lähestymiskieltohakemuksen kansliaan. Jäin odottelemaan ässäni muhimista ja sen lopullista vaikutusta jännittynein mielin.

Juhannus lähestyi ja halusin käsittelyn olevan ohi ennen keskikesän juhlaa. Muutama puhelu tuomarille ja tuomari taikoi kalenteristaan minulle sopivan ajankohdan. 

Vastapelurini pelasi koko ajan näkyvästi häiriköiden. Kunnes iskin valttini pöytään. Päivää ennen istuntoa hän sai haasteen. Hänellä ei olisi paljon aikaa valmistella puolustustaan, tosin yli-ihmisenä hänellä oli McGyverin kyvyt, joten en vielä nuolaissut.

 

Nukuin edeltävän yön horroksessa ja vastoin tapojani singahdin ylös kuin vieteri. Käräjäoikeudessa olin aivan liian aikaisin, ja pitkä odotusaika lisäsi jo käsin kosketeltavaa jännitystäni. Oikeuden minulle lähettämässä haasteessa oli ollut ohjeet, mitä kaikkea joutuisin esittämään oikeuden edessä. Olin siis kirjoittanut itselleni alkupuheenvuoron, asian perustelut ja todisteet sekä loppupuheenvuoron. Jännitin esiintymiskammoisena puheitani, jännitin exääni ja jännitin lopputulosta. Olin kauhusta kankea kävellessäni salin ulkopuolella vuoroa odotellessani. Juttua kanssani heitti helvetin enkelin näköinen tyyppi. Hänellä tuntui olevan kokemusta käräjistä ja ajattelin hänen olevan rikollinen, joka joutuu harva se kerta käräjöimään. Yllätyksekseni hän kertoi olevansa juristiopiskelija ja lopullisesti hän yllätti minut tullessaan kuuntelemaan minun asian käsittelyä.

Oli aika. Peluria ei näkynyt. Jättäisikö tuo mielestään syytön ja viaton ja väärinkohdeltu ja toimintaansa täysin oikeutettu herra Peluri saapumatta? Tietäisikö tuo jossain sielunsa syöverissä menneensä tällä kertaa liian pitkälle ja ettei hän voisi perustella hyökkäystään minun yksityisyyttäni ja elämäni tuhoamista kohtaan? Huokaisin syvään ja hieman vapautuneemmin astelin oikeussaliin ja istuuduin alas asettaen kansioni pöydälle eteeni kuin asianajaja ikään. Ylhäällä edessäni patsastelivat tuomari ja käräjäoikeuden sihteeri ja joku kolmas. Sivulla, harvinaista näissä istunnoissa, oli syyttäjä kuuntelemassa. Taakseni jäi parrakas ystäväni.

Puhuessani jännitys katosi. Esiinnyin varmasti ja puhuin johdonmukaisesti täysin vapaasti ilman papereitani asiani sisäistäneenä. Kertomukseni oli sopusoinnussa hakemuksessani kirjoitetun tekstin kanssa eikä asiassani ollut mitään epäselvää. Tuomarin kai kuului edes vähän tökätä minua. Hän naurahti ja kysyi, miksi olen säilyttänyt nuo kammottavat sähköpostit. Vastasin, että tiesin jonain päivänä istuvani tässä.

Peluri oli hätäpäissään lähetellyt monia pitkiä sähköposteja tuomarille vuorokauden aikana. Ei kuulemma olisi kestänyt nähdä minua.

Käsittelyn loputtua olin huojentunut ja tyytyväinen omaan suoritukseeni. Ja aloin itsekin olla vakuuttunut pelitaidoistani. Lähestymiskielto astui voimaan heti.

 

 

 

 

 

 

 

 

Irtiotto

Siinä hän istui omalla paikallaan olohuoneeni ruskealla nojatuolilla musta poolopaita päällään katse luotuna televisioon. Näin hänessä muutakin mustaa kuin poolon. Näkymätön pimeys, liekö aura, ympäröi häntä. Hänen kasvonsa olivat synkät ja puheet enteilivät maailmanloppua ja kuolemaa. Katsoessani Miestä havahduin todellisuuteen ja ymmärsin, että nyt oli aika. Olin 42 vuotta, enkä aikonut vajota hänen kanssaan syvemmälle pohjamutiin kuin jo oltiin. Minun oli aika tehdä irtiotto. Minun oli aika lentää pesästä. Tunsin vihdoin olevani kypsä jo suhteemme alussa oivaltamaani ajatukseen, että minun on päästävä eroon tästä miehestä.  

Keväällä 2007 mäyräkoirani Vernerin kuolema pimensi elämäni valon. Suhteessa Mieheen olin ollut ilon ja valon tuoja ja Mies oli vapaamatkustaja. Nyt suhteemme oli tuuliajolla, kun minun liekkini oli sammunut. Kukaan ei enää kantanut vastuuta hyvästä. Vallitseva tunnelma välillämme oli laahaavan läkähdyttävän raskas ja kuristavan ahdistava ja pimeä kuin yö. Minulla oli tunne, että tämä mies oli pakosta ja vasten tahoisesti luonani ja minun oli päästettävä hänetkin vapaaksi. Rakkaus, välittäminen, lämpö, romantiikka ja erotiikka olivat jääneet unholaan. Jäljellä oli kaksi toisistaan riippuvaista rauniota pyörittämässä vuosien varrella rakennettuja rutiineja.

 

Yökerhossa tanssin päihtyneenä drinkeistä ja villistä menosta nuoren miehen kanssa. Nuoresta miehestä tuli irtiottoni symboli ja hänen roolinsa paisui odottamattomiin mittoihin, vaikka todellinen intiimi kohtaaminen hänen kanssaan oli kokonaisuudessaan viisitoista minuuttia hänen asunnollaan. Kohtalo oli puuttunut peliin alitajuisesta pyynnöstäni ja vienyt minut kuhmuraiselle ja pitkälle tielle kohti vapautta.

Oli marraskuu ja pettämiseni lisäsi mustana leijuvaa alapilveä. Mies eläimellisellä vaistollaan vainusi minussa rikokseni ja hän muuttui silmieni edessä jääkalikkaakin kylmemmäksi vihaa täynnä olevaksi robotiksi. Tunsin itseni alhaiseksi rotaksi ja niin hän minua kohtelikin. Vuoden vaihteessa tunnustin syntini.

Mies yllätyksekseni otti minut syliinsä ja säälivästi sanoi, että minulla on varmasti ollut hirveää, kun olen moista taakkaa joutunut kantamaan. Hetken luulin jo korjanneeni tempauksellani suhteemme ja mielikuvitukseni rakenteli yhteistä auvoista tulevaisuutta. Kuinka väärässä olinkaan. Kaksi päivää hän makasi sohvallani sanaakaan sanomatta kattoon tuijottaen. Sitten hän ilmoitti, ettei voi enää jatkaa kanssani. Meidän oli erottava. Hän lähti ovesta kuin tunteeton täysin vieras mies. Tämähän oli ollut päämääräni alun perin.

 

Kului pari päivää ja menin paniikkiin. Kypsyysasteeni ei ollutkaan sitä, mitä olin kuvitellut. Loppu kypsennys erityisen raa’alla tavalla olisi vielä tarpeen. Minun paistoaikaa jatkettiin, kärventäminen veresnahalle alkoi. En voinut sulattaa eroa enkä hyväksynyt sitä. En voinut sittenkään elää ilman Miestä. En kestänytkään autiota todellisuutta, vaan valheellisuuskin olisi parempi kuin tyhjyys.

Panin kaikki kirjalliset kykyni likoon ja kirjoitin hänelle kirjeen ja vein sen hänelle henkilökohtaisesti. Hän avasi oven kylpytakissaan ja laski minut Ruusun, uuden mäyräkoirani, kanssa sisälle. Ojensin kirjeeni ja odotin, kun hän luki sen. Sen luettuaan jää suli hänen ympäriltään ja hänen piirteensä pehmenivät ja herkkyys hänen olemuksessaan lisääntyi. Robotti muuttui mieheksi. Ensimmäinen erävoitto minulle. Hän suostui vetoomukseeni jatkaa suhdettamme. Olin helpottunut ja luulin pystyväni korjaamaan kaiken, myös Miehen.

Tästä alkoi lähes kolmen vuoden soutaminen ja huopaaminen. Käytännöllisesti katsoen annoin hänelle vankikopin avaimet ja ihan itse vapaaehtoisesti suljin oven ja istuin tyrmässä. Hän oli vangin vartija. Vaihdoin vapauteni häneen. Tuo aika on minulle pimeässä peikkometsässä törmäilyä ja harhailua ja sekavaa päätöntä tien etsimistä sieltä ulos. Välillä iskin pään puuhun, muistissa on katkoja ja asioiden kronologinen kulku hukassa.

 

Alkoi myös tajunnan räjäyttävä monen kuukauden mittainen eroottinen kausi. Mustasukkaisuus, menettämisen pelko ja omistushalu ja omistuneisuushalu toivat uutta ulottuvuutta nyt jokapäiväiseen rakasteluun, ja se lisäsi molemmin puoleista riippuvuutta. Emme vastarakastuneinakaan olleet niin ekstaasissa kuin nyt.

Jos normaalina aikana suhteessamme oli jatkuva eron uhka taustalla roikkumassa, nyt se oli minulle toistuvaa todellisuutta harva se päivä. Ojensin tarjottimella Miehelle kiduttamisvälineet ja suostuin kidutukseen. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen täysin siemauksin. Minulta oli lähes kaikki kielletty. Tyttöjen kanssa en saanut mennä edes elokuviin. Tietyt ystävät olivat pannassa kokonaan. Pidin puhelintani äänettömällä, jos joku ei-toivottu-henkilö sattuisi soittamaan, kun Mies oli seurassani. Hänen psyykensä ei kuulemma kestänyt ranskan kielen tunneilla käyntiänikään. Ei tosin kestänyt minunkaan. Olin psyykkisesti niin huonossa kunnossa, etten jaksanut keskittyä mihinkään eikä voimani riittänyt muuta kuin suhteemme tekohengitykseen. Laihduin ja kalpenin.  Pelko asui minussa.

Aamu neljän viiden aikaan aloin odottamaan ja jännittämään, tuleeko hän aamu-unille kanssani vai ei. Meille nyt oli muodostunut tapa, että kun Mies heräsi kuulemma painajaisiin minusta ja nuoresta kollista, hän halusi kömpiä viereeni lohduttautumaan. Ja kun hän sitten saapui kolostaan murjottaen ja väärinkohdeltuna miehenreppanana, jännitin, että kauanko hän pysyy vieressäni. Joskus kävi niin, ettei hän kestänytkään läsnäoloani, vaan inhotin häntä niin, että hän palasi kotiinsa.

Meillä oli kirjo paikkausyrityksiä. Kävimme kylpylälomalla, risteilyillä ja ulkomaanmatkalla. Jopa ajatus, että muuttaisin Kuopioon ja hän jäisi Helsinkiin, oli yksi vaihtoehto. Kävimme katsomassa asuntoja minulle sieltä. Savon maalla olisin piilossa pääkaupungin kaikista houkutuksista, lähinnä turvassa varteenotettavilta miehiltä. Hän vannotti minut tsemppaamaan suhteemme puolesta, vaikka hän kuinka tekisi lähtöä. Tein siis kaikkeni. Tiesin sisälläni kuitenkin, etten pitkällä tähtäimellä voisi elää näin, en ilman ystäviäni ja omaa vapauttani. Toivoin, että jonain päivänä pääsisin tästä, kasvaisin itsenäisyyteen pikku hiljaa. Välillä olin varma, etten ikinä löytäisi vankikoppini avaimia.  Mutta silti tunsin sielussani, että meidän kriisi ja eroprosessi menee koko ajan minun valmiuteni ehdoilla tuntea pärjääväni yksin.  Miehen kautta heijastin itseäni, käytin häntä kasvualustanani voimaantumiseeni. Hänestä tuli tietämättäni elämäni tähän asti suurin opettajani. Jouduin kaivamaan itsestäni piilossa lymynneitä voimavaroja. Jokainen takapakki oli yksi loikkaus eteenpäin. Jokaisessa helvetin kokemuksessani pääsin lähemmäksi vapauttani.

 

Tunnekoukkuni Mieheen oli sanoinkuvaamaton. Normaalina aikana nostatukset ja laskut olivat tehneet minusta riippuvaisen. Nyt kehut ja haukut olivat liioitellumpia molempiin suuntiin kuin aikaisemmin. Ylisanat olivat hekumallisempia ja alistavat ilmaisut hirvittävimpiä. Olin täydellisistä naisista upein joka ulokkeeltani ja taidoiltani. Silloin kun hän halusi lyödä minua henkisillä raippaiskuillaan, olin rupsahtanut invahuora tai kampura lumppu. Ällistelin hänen sanavarastoaan pyyhkiessäni raivon ja vihan ja särjetyn sydämen kyyneleitä kasvoiltani. Varmasti hänellä oli käytössään Narskun sanakirja tai Hirviöiden pahimmat metaforat.

Hän pakotti minut rikospaikalle. Tarkkaan en muistanut taloa ja miehestäkin tiesin vain etunimen. Ajettiin siis Puotinharjuun. Mies huusi, että muistele nyt. Suurin piirtein muistin paikan. Parin viikon päästä Mies näytti minulle valokuvan tästä nuoresta miehestä ja itsestään, ja kertoi käydystä keskustelusta. Ei olisi pitänyt yllättyä hänen etsivän taidoistaan. Nyt hänellä oli todistusaineistoa tästä mitättömyydestä ja voisi häpäistä minut lähettämällä kuvan eteenpäin ystävilleen. Toki hän oli jo kertonut oman liioitellun version veljilleen ja kavereilleen.

Hän jätti minut lukemattomia kertoja ja jokaisen jättämisen otin sinä viimeisenä. Kohtasin syvimmän pelkoni uudestaan ja uudestaan. Mieleeni muistui elokuva ”Päivä murmelina”, jossa Bill Murray herää samaan päivään joka aamu. Syyt vaihtelivat, paitsi että perimmäinen syy oli rikokseni ja hän rankaisi ja kosti. Kerran hän haki kirjastosta varaamani kirjat. Yksi kirja oli naisvihaajista. Hän oli lukenut sen takakannen ja ilmeisesti teksti kolahti, ja hän leiskahti ilmiliekkeihin ja samalla kertaa avaimet lensivät kaaressa eteiseni pöydälle. Olin jo aikaisemmin saanut käsiini kirjallisuutta narsistisesta luonnehäiriöstä. Ymmärsin, minkä kanssa olin ollut tekemisissä, kun luin otteita ihan kuin omasta elämästäni niiden sivuilta. Ja ne otteet olivat elämästäni ennen kriisiä.

 

Vähitellen totuin eroihin. Tunteet laimenivat enkä mennyt niin pahasti pois tolaltani. Aloin tuntea helpotusta ja vapautta jättämisistä. Sen sijaan, että olisin vaipunut epätoivoon, järjestelin tapaamisia ystävieni kanssa ja tulin ja menin. Kävin Bruce Fisherin kirjaan perustuvan kymmen viikkoisen eroseminaarin, tosin vuoden liian aikaisin.

Pettymys itseeni oli valtava, kun palasimme yhteen erojen jälkeen. Tai oikeastaan tapailimme makuuhuoneessa. Hän asui naapurissa ja hänellä myös oli uusi koira. Kävelimme samoja polkuja ja aina törmäsimme yhteen. Välillä erojen aikoina hän tullessaan vastaan kääntyi ympäri mielenosoituksellisesti riuhtoen rottweileriansa perässään tai loikki ojiin, tai sitten vain käänsi selkänsä ja odotti minun menevän ohi. Tätä vaihetta olen kutsunut päiväkirjoissani ei-olemassa-statuksekseni. Hän mitätöi olemassaoloni.

Minustakin tuli peluri. Pelasimme toisillamme. Annoimme palveluja toisillemme. Minä käytin naisellisuuttani ja seksiä hyväkseni. Tosin se oli molemminpuolinen koukku. Uskoin, että Mies oli tällä saralla ainut oikea mies minulle. Fyysinen ase toimi aina, ja sitä ei kumpikaan koskaan ottanut pois käytöstä. Mies puolestaan antoi minulle palvelujaan ja otti niitä rangaistus mielessä pois loppuun saakka. Hän kiristi niillä, koska tiesi minun olevan riippuvainen. Tähän skaalaan kuului Ruusun kynsien leikkaaminen, sen kuljettaminen lääkärille ja trimmaukseen, tietokonehuolto, ja tietyt miesten hommat kotonani. Hän teki kaikki auliisti silloin, kun suostuin miellyttämään häntä. Ja muisti aina teroittaa kaaliini, miten elämäni muodostuisi hankalaksi, jos hän ei siinä olisi.

Vuodet kuluivat ja erkanimme koko ajan. Olin päättänyt ajan antaa tehdä tehtävänsä. Pelko ja jännitys värisivät pinnan alla edelleen, kun lähdin ystävieni kanssa ulos. Tiesin hänen kyttäävän ikkunoitani viikonloppuiltaisin. Perästä tulikin haukkumatekstareita, jos hän sai menoni selville.

Minä katsoin, että olimme pelkkiä exiä toisillemme, joilla oli harvakseltaan intiimi kohtaaminen. Painotin hänelle, että olimme kavereita ja olimme vapaita. Hän tuntui olevan samaa mieltä. Näkymättömät siteet toisiimme olivat vieläkin vahvat.

Maaliskuussa 2010 fyysinen väkivalta vilautti rumat kasvonsa. Raivo ja viha, pettymys ja masennus, aggressiot, jotka olivat kerääntyneet häneen jo kauan ennen minua hänen elämässään, olivat lisääntyneet hallitsemattomiin potensseihin. Olin saanut kokea pelottavaa karjumista silmät melkein päästä pudoten veren tungoksen paineesta, mikä kyllä jo sinällään säikäyttää heikko hermoisimmat. Nyt tähän kuvaan lisättiin voimakas humalatila ja nyrkit. Hän palasi risteilyltä mukanaan tuomisia minulle. En päästänyt häntä sisälle, mutta hän tunkeutui väkisin ja kellahti maahan ja sammui. Minulla ei ollut aikomusta valvoa yötä hänen takiaan. Läpsin kevyesti häntä hereille ja pyysin häntä menemään kotiinsa. Hän nousi hitaasti ja uhkaavasti ylös muristen ”nyt minä tapan sinut, ämmä. nyt sinä kuolet”. Hän oli tosissaan. Pakenin makuuhuoneeseen, hän tuli perässä takoen nyrkeillä selkääni. Kyyristyin sängylle ja hänellä oli vahva ote hiuksistani nyrkki suunnattuna kasvoihini. Toisessa kädessä minulla oli kännykkä ja yritin valita hätänumeron. Hän riuhtaisi puhelimen kädestäni ja talloi sen maahan. Siinä välissä karkasin ulos rappukäytävään soittamaan naapureiden ovikelloa. Hän tuli perässä ja vielä yritti läiskiä minua. Onneksi naapurin mies oli kotona, ja myös vanha rouva toisesta huoneistosta tuli käytävään. He saivat Miehen rauhoittumaan ja hän poistui. Soitin hänen veljilleen, jotka korjasivat hänet talteen.

Vielä tämänkään tapahtuman jälkeen en kokonaan katkaissut välejäni hänen kanssaan. Seuraavana päivänä avasin oven hänelle, kun hänen silmänsä krokotiilin kyyneleissä kimmelsivät ja lysähtäneenä rapulle häpesi tekoaan ja samalla vieritti syyn minun niskoilleni ”etkö tiedä, ettei humalaista saa tuolla lailla herättää. ihmettelin, että kuka nainen minua lyö, en tunnistanut sinua ja puolustauduin. olisit peitellyt minut lattialle ja antanut nukkua.” Uhkasin tehdä rikosilmoituksen. Siihen hän tokaisi ”jos teet sen, minä teen sinusta.” Hän nyrkkeilyä ja bodausta harrastava elämänsä kunnossa oleva treenattu mies ja minä vammautunut pieni nainen. No, joo. Kai minä olin huonosti häntä taas kohdellut.

Hänen äitinsä kuoli toukokuussa ja olin mukana hautajaisissa pienen väännön jälkeen. Tässä vaiheessa kaikki tiesivät jo tilanteemme, siis ettemme olleet enää parisuhteessa. Hautajaisissa tapasin ensimmäistä kertaa hänen ex-vaimonsa, jota minulle oli haukuttu yli kymmenen vuotta. Hymyilimme ystävällisesti toisillemme ja vaihdoimme pari sanaa. Minulle jäi lämmin ja miellyttävä vaikutelma. Tiesin, että hänkin oli heidän avioliittonsa alkuvaiheessa, vuonna 1973, päättänyt lähteä suhteesta, kunnes pojat olisivat isoja. Hänelle päätöksen toteuttamiseen meni 20 vuotta. Mies ja minä menimme erikseen jättämään hänen äidilleen hyvästit arkulle. Ja hän istui veljiensä vieressä kappelissa, minä muualla.

Naisystävistäni oli tullut minulle läheisempiä kuin koskaan. Olimme pieni perhe. Yhden ystäväni kanssa erään kesäisen rantailtapäivän päätteeksi suuntasimme vielä keskustaan. Kohtalo johdatti luokseni lopullisen ponnahduslaudan. Komea, taas harmaatukkainen, neljä vuotta vanhempi mies kuin minä, Uusi Mies, sekoitti pääni. En ollut etsimässä mitään, enkä olisi ikinä kuvitellut voivani vielä ihastua kehenkään. Meillä alkoi viikon päästä romanssi. Uusi Mies asui xxx ja oli ison yrityksen toimitusjohtaja. Hän tuli hakemaan minua ja Ruusua pienen talon kokoisella maasturillaan xxx. Olin onnistunut välttelemään Mieheen törmäämistä pari viikkoa, eikä hän ollut edes marssinut asuntoni ohi. Ja luulin olevani turvassa, koska oli lauantai iltapäivä ja ruuhkaisin aika xxx lentokentällä xxxx koneessa polttariporukoiden toimesta. Ei huolta siis, ajattelin. Ohjasin Uuden Miehen parkkipaikalle. Samaan aikaan suoraan edessäni kadulla viiden metrin päässä seisoo Mies ruskettuneena ilman paitaa lihakset pullistellen ivallisen tyrmistynyt hymy kareillen huulillaan. Olin varma, että hänellä oli sopimus itse Pirun kanssa, joka lähetti hänet kuin ohjattuna paikalle, silloin kun häntä vähiten kaivattiin.

Palasin kotiin sunnuntai-iltana ja intuitioni kertoi minulle, että tulossa oli myrsky, kun poimin lattialta postiluukusta heitetyn kirjeen.  Mies siinä kuvaili järkytystään ja haukkui minua. Alkoi sähköpostitulitus. Sain lukea mitä kauheimpia kuvaelmia minusta ja elämästäni. Mies oli ottanut ylös Uuden Miehen rekisterinumeron ja selvittänyt sitä kautta hänen henkilötietonsa. Samaan aikaan, kun Mies pelotteli minua kertovansa ”kaiken”, mitä se sitten olikin, Uudelle Miehelle, elin romanttista kautta Uuden Miehen kanssa. Oli skitsofreenista vaihtaa tunnelmaa hänet tavatessani. Elin samaan aikaan kahdenlaisessa jännityksessä, uuden rakkauden huumassa ja ex-miehen terrorissa.  Pian sainkin tietää, että Mies oli kirjoittanut Uudelle Miehelle s-postia, jossa oli kertonut ”totuuden minusta”. Uudesta Miehestä ei kuulunut mitään ja varovasti kyselin häneltä jotain saamatta vastausta. Parin viikon hiljaisuuden jälkeen sain tekstiviestin, jossa hän kirjoitti ”meillä ei ole yhteistä tulevaisuutta. ei vaan napannut sillai tarpeeksi.”  Yritin pidätellä raivon ja pettymyksen kyyneleitä matkalla pilates-tunnille saatuani uutisen. Mies oli onnistunut tavoitteessaan tuhota alkava suhteeni. Olin vihainen molemmille miehille, toiselle hänen hirviömäisyydestään ja toiselle hänen pelkuruudestaan.  Suuresti minua harmitti Uuden Miehen menetys, mutta vielä enemmän Miehen voitto.

 

Ymmärrän nyt, että Uusi Mies oli lähetetty piipahtamaan elämässäni, jotta pääsisin ponnahtamaan suuren loikan eteenpäin irrottautumisessa Miehestä. Elämä toi tarvittavat apuvälineet minulle matkan varrella, koska oma sisäinen voimani ei olisi ikinä riittänyt irtaantumiseen, vaikka olinkin ottanut huimia henkisiä harppauksia kohti minun omaa elämääni. Tarvitsin nuoren miehen, tarvitsin harmaatukkaisen Uuden Miehen auttamaan minut pois elämästä, jota en halunnut elää, päästäkseni pois nuken ja vangin olemattomasta roolista, vaihtaakseni statukseni omaisuudesta ihmiseksi, naiseksi, minäksi.

Uuden Miehenkadottua elämästäni en ollut enää missään tekemisissä Miehen kanssa. Valitsin ihan uudet kävelypolut Ruusun kanssa välttääkseni häntä. Kihisin vihasta ja olin kiitollinen siitä, koska se antoi energiaboostin toimimiseen, päinvastoin kuin sääli ja suru. Alennuin lapsellisuuksiin, kuten kaikkien Miehen valokuvien leikkaamiseen saksilla ja riekaleiden pudottamiseen hänen postiluukustaan. Tämän hän tulkitsi tietysti minun tunteiden palona häntä kohtaan ja siinä samassa tunnusti kuumat tunteensa minua kohtaan.  Se oli siinä. Paketissa. Vihdoin. Ainakin vähäksi aikaa ja melkein.

Kuulin mutkien kautta hänen muuttoaikeistaan. Turvaton tuulahdus tuiversi lävitseni uutisen kuultuani. En hypännytkään riemusta kattoon. En enää tarkoituksella vältellyt häntä, vaan annoin hänen kävellä vastaan. Pysähdyimme juttelemaan. Hän muutti pois, mutta tieto, että olimme puheväleissä, toi minulle turvallisuuden tunteen. Hän tarjosi apuaan Ruusun siedätyshoitopiikityksessä, minkä otin auliisti vastaan. Tapasimme piikkien varjolla pienin väliajoin. Muuta välillämme ei tapahtunut, mutta meillä oli tarve saada olla edes vähäisessä kontaktissa toisiimme. Niin kuin huumeriippuvaisen, minun olisi pitänyt tajuta, että huumeen käyttö pitää lopettaa kokonaan. Minimaaliset annokset Miestä olivat minulle turmiollisia. Minun, nimenomaan minun, ei hänen, olisi katkaistava kaikki siteet. Hän auttoi minua siinä omalla hallitsevalla käytöksellään uhkaamalla ottaa pois palvelunsa, jos satuin olemaan vääränlainen sillä kertaa. Sama anto ja otto – politiikka jatkui. Lukiessani hänen toiseksi viimeisintä sähköpostiaan, jossa minua haukutaan ja uhataan, naurahdan ja hymähdän itsekseni ja mielessäni astun ulos tyrmäni avoimena kutsuvasta ovesta ja painan viimeisen kerran enter – painiketta hänelle osoittamastani postista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Rakkauden illuusio

Linnanmäellä on peilitalo, jonka peilit vääristävät kuvajaisen. Voi nauraa maha kippurassa, kun näkee itsensä milloin liian lihavana tai laihana, oudon pitkulaisena tai pätkänä, pyöreänä kuin lumiukko tai neliskanttisena laatikkona. Todellisuus muuttaa muotoaan siinä silmien edessä.

 

Huumaannuin hurmuri-mieheen himottavan haluttavan huumeen lailla, en saanut hänestä tarpeekseni ja kaipasin uutta annosta. Aamiaisella kahvia hörppiessäni huomasin tuijottavani ikkunasta ulos hymy huulillani haaveillen tulevasta tai muistellen edellistä kohtaamistamme Hesarin uutisten kiinnostamatta tuon taivaallista. Alun vastustelujeni ja heräävien epäilyjeni jälkeen olin valmista kauraa ja sulaa vahaa.

Hänen suoraviivainen päällekäyvyys saada minut hämmensi minua ja minusta löytyi pölyjen alta nuoruuden ajan itsenäisen naisen kapina vapauteni puolesta. Hänen vaivannäkönsä saada puhelinnumeroni ja sen päälle kahden tunnin tiivis keskustelu oli hurmaamisen alkuvaihetta. Kerrankin mies, joka puhuu ilman, että pitää lypsää joka sana. Nyt oli vaara jäädä saamatta itse suunvuoroa. Hän puhui vuolaassa puhevirrassaan fyysisestä kanssakäymisestä. Jäin huuli pyöreänä ihmettelemään, että mitähän se on, minulla oli ollut vain seksiä aikaisemmassa elämässä.

 

Epäilyksiä herätti hänen muutkin alkumetrien puheilmaisut ja ei-tyypillinen-suomalainen käyttäytyminen. No, äiti olikin itävaltalainen ja isä puoleksi saksalainen kai, hänet oli adoptoitu. Mies uhkasi kiivetä rakkauden pauloissaan parvekkeelleni ja vihelteli kävellessään metsikössä yläruumis paljaana koiransa kanssa. Pidin häntä vähän hulluna. Myös hänen ensimmäinen lahjansa, Niveapurkki ja monet satiiniset alushousut, kummastutti. Selvisi, että hän melkein voi pahoin puuvillaisista alusvaatteista naisilla, mutta ihoni sai kuitenkin täydet pisteet sileydellään. Yhden ihmissuhdedraaman juuri taakse jättäneenä, säpsähdin hänen avoimia kiinnostuksen ilmaisujaan. Lähdin ystäväni luo Kuopioon hengähtämään ensimmäisen viikon piirittämisen jälkeen, mutta olin jo myöntynyt hänen voimakkaan karismansa viemänä. Naapurin rouvalle pudotin ennen lähtöäni postikortin, johon olin raapustanut ”taidan uskaltaa sittenkin”. Kuopiossa vielä silmiini osui keltaisen lehdistön lööpit auervaaroista ja mielessäni kuvittelin Miehen elävän kaksoiselämää. Tämä outo mielikuvituksen laukkani tunnisti jonkun selittämättömän omituisuuden olevan läsnä taustalla ja haki sille konkreettista selitystä sieltä sitä löytämättä. Tässä vaiheessa epämääräinen outous jäi unholaan ja annoin rakkauden viedä minut mennessään. Minusta tuli ihmeellisen ihana nainen.

Hän nosti minut jalustalle. Ja minä hänet. Hänen haukkuessaan ex-vaimoaan ja ex-tyttöystäväänsä, yhdyin tuohon kauhisteluun ja haukoin henkeä, että kuinka noin petollisia naisia voi olla ja kuinka noin täydellistä miestä voi noin kohdella. Nämä molemmat naiset olivat pettäneet häntä ja todellinen draama ei himmennyt fiktiivisille elokuvaversioille poliisipiirityksineen ja aseineen. Kyllä m i n ä olin erityislaatuinen nainen, kun tuo komistus ja omnipotentti nero oli nyt minut kaikista maailman naisista valinnut. Hänen ylitsevuotavien superlatiivien kehuessa minut maapallon tähtien luokkaan, aloin itsekin uskoa siihen. Ilman häntä olisin ollut tavallinen nainen.

 

Kävin ylikierroksilla suhteen alussa, enkä vähiten seksuaalisesti. Säännölliset käynnit akupunktiolääkärini luona olivat yhtä piinaa ja noloa. Hänen pulssidiagnoosinsa paljasti hänelle minun käymistilani, josta hänkin vaivaantui alkaen naputtaa jalallaan maahan ja myönsi, että käyn hieman kuumana, kun olin naama punaisena kertonut tuoreesta syyllisestä tilaani. Olin reilut kolmenkymmen vuotias ja Mies oli herättänyt minussa uinuvan Afroditen. Aikuisen naisen halun ja himon. Nyt ei oltu enää pikkutyttöjen ja pikkupoikien sarjassa, vaan olin päässyt kypsän miehen temmellyskentälle ja parhaaseen A-luokkaan. Nauroin vain ja myönnyin miellyttämään, kun hän halusi pikku hiljaa niin kuin varkain muuttaa alushousujeni lisäksi myös rintaliiviosastoni. Hieman ihmetytti tuo varsin tarkka ja pedanttinen suhtautuminen noihin vaatekappaleisiin. Hän osasi vakuuttaa minut, miten hyvin hänen valitsemansa malli puki minua. Alusvaateostoksilla ollessani muistin tämän ja ostin rintaliivit hänen näkökulmastaan katsottuna, sellaiset perusvalkoiset, mielellään läpinäkyvät, ei pitsiä eikä varsinkaan toppauksia. Minun muokkaaminen oli alkanut. Vähitellen opin pitämään niistä itsekin, minut oli aivopesty.

Keittiön ovaalin muotoisella antiikkipöydälläni oli tuoreita tummanpunaisia ruusuja  muistuttamassa minua hänen eroottissävyisestä kiihkeästä rakkaudestaan. Kun yksi kimppu kuoli, hän kiikutti toisen tilalle. Myös postiljooni pudotti postiluukustani postikortin joka päivä. Korteissa luki aina joku aforismi ja hän oli hauskasti kirjoittanut korttiin to Kirsi from Savolax. Hänestä savolaisuuteni oli jotenkin koomista, muttei pahassa mielessä.

Hänen ex-vaimonsa ja ex-tyttöystävänsä olivat ruskeahiuksisia ja permanentattuja. Hänen äidillään oli harmaat, entiset mustat, paksut kiharat. Minun ohuista suorista vaaleista hän halusi myös kiharat. Sanoi, että kaikilla klassisilla naisilla on sellaiset hiukset. Halusin olla klassinen nainen, mitä sekin nyt sitten tarkoitti, ja menin permanenttiin. Onneksi hän ei halunnut niistä mustia. Kampaajani oli aina sanonut, että kaksi asiaa, mitä hän ei hiuksilleni tee, ovat permanentti ja mustaksi värjäys. Nyt hän joutui Miehen tahtoa mukailemaan ja luopumaan periaatteistaan. Pian Mies kuitenkin huomasi, ettei hänen stailaustaitonsa ollut kohdallaan. Hän myönsi, että hiukseni olivat kuin roikkuva lamppuharja. Jotenkin tunsin syyllisyyttä, etteivät hiukseni yltäneet hänen vaatimustasolleen.  Siitä lähtien päätin kuitenkin itse hiusmallistani. Tosin muille hänen mielihaluilleen ulkonäköni suhteen taivuin tahdottoman marionetin lailla. Kauluspaidat, kirkkaat värit vaatteissa, pitsit ja hörhelöt jäivät pois. Elämäni ensimmäiset sukkanauhaliivit puin irvistäen ylleni välillä viihdyttämismielessä. Mieluummin punainen huulipuna kuin nude, jota käytin, ja punaiset kynnet melkein must. Hän kädestä pitäen opetti minua viilaamaan kynnet naisellisen mantelin muotoisiksi. Ulkoiset naiseuden merkit olivat hänelle hämmästyttävän tärkeitä.

 

Mutta voi sitä nostetta minun sielussani ja itsetunnossani, kun hänen sulavat suloisesti soivat siunailut häikäisevyydestäni suhisivat korviini, kun olin tälläytynyt täysvarustukseen. Kukaan toinen mies ei ollut kyennyt näkemään minua noin täydellisenä. Tuosta piikistä tulin riippuvaiseksi. Tätä huumetta halusin lisää.

Kaikilla huumeriippuvaisilla on myös laskuhumala. Mies pudotti minut välillä maanpinnalle tai jopa maan uumeniin. Ihmeellisen ihana nainen muuttuikin hänen silmissään rupsahtaneeksi ja värittömäksi itseään laiminlyöväksi variksenpelättimeksi, jos Miehellä sattui olemaan huono päivä. Aamiaiselta olin saattanut suukottaa onnellisuushöyryissä olevaa unelmien prinssiä päivän rientoihin, illalla saatoin ottaa vastaan pakaroihin ammutun karhun. Opin kukkakimppujen tulon lopun jälkeen pian hänen mielialojensa vuoristorataan, ja ymmärsin että ruusujen aika oli ohi. Ruusun piikit vuorottelivat ruusun tuoksun kanssa. Minä olin jo koukussa, mutta luotin saavani taas huumepiikkini odottaessani hänen tuulensa kääntyvän lempeämmäksi.  Aina tuuli kääntyi ja sain annokseni tähtisadetta.

Aika pian naapurinlähiössämme tuli tutuksi meidän kahden kynttiläillalliset. Saatoimme nauttia ruoasta ja puhella kaikesta taivaan ja maan välillä tuntikausia illassa ja pidin henkistä yhteyttämme tavallista syvällisempänä. Hänen kunnianhimonsa olisi halunnut leipoa minusta maisterin.  Kuulin pitkiä esitelmiä piirroksilla sanomalehden sivulle kuvitettuna maailmankaikkeudesta, planeetoista ja valonnopeudesta. Ihmettelin hänen tietomääräänsä, mutta pikku hiljaa huomasin hänen toistavan itseään niin kuin robotti. Ihan kuin hän olisi opetellut ulkoa joitain yksityiskohtia eri aloilta. Kerran puhuimme parisuhteesta ja riitelystä siinä. ”Minä en riitele, vaan otan hatun hyllyltä ja lähden”. Tuon lauseen myötä pelko jättämisestä iskostui tajuntaani. Hänen herkät tuntosarvensa olivat tunnistaneet syvimmän kauhuni. Silloin tällöin kuitenkin riitelimme. Monesti hän keitti raivon itsessään ilman minun myötävaikutusta, ellei väärää ilmettä tai kommenttia tai nenän asentoa lasketa siksi. Loppujen lopuksi se olin minä, joka pyyteli anteeksi ja juoksi paniikissa hänen peräänsä. Kerran kiipesin hänen ensimmäisen kerroksen ikkunastaan sisälle anelemaan, ettei hän jättäisi minua. Minusta tuli mestari kirjoittamaan ruinaus ja anteeksipyyntö kirjeitä vuosien varrella.

Hän auttoi minua kaikessa. Hän teki puolestani mitä vaan. Hän ulkoilutti Verneriä ja leikkasi hänen kynnet, vei minua kauppaan ja harrastuksiin autolla, remontoi ja hoiti tekniikan. Myös kaukosäätimet hän laittoi joka kerran tullessaan luokseni oikeaan järjestykseen ja kenkärivin eteisessä ojennukseen. Tästä epäjärjestyksestä sain kuulla olevani varsinainen boheemi. Minusta tuli avuton ja riippuvainen hänen palveluksistaan. En voisi elää ilman häntä. Enkä tuntenut olevani mitään ilman häntä.

Hän oli paikalla fyysisesti, mutta aito emotionaalinen läheisyys jäi puuttumaan myös parhaimpina päivinä. Lämmin lähestyminen ja hellä spontaani halaus puuttuivat. Myös sohvannurkkaan sylikkäin käpertyminen oli tuntematon käsite. Ystävälleni tunnustin ja ihmettelin, etten ollut ikinä tavannut tuollaista miestä, joka voi yhtäkkiä olla kuin jäävuori ja pohjoisviima, muuri, jonka läpi ei pääse edes tykkiammuksilla. Pidin häntä kaikkivoipana ja epätavallisen rohkeana. Hän ei tuntunut pelkäävän mitään. Olin ylpeä, että minulla oli tällainen mies. Tuntui, että hengitin itsekin kiduksiini hänen voimaansa. Kietouduimme toisiimme kuin hukkuvat ja suhteemme oli symbioottinen, vaikka vaelsimme kahden asunnon väliä. Muutoin pidin sisälläni kaiken sen outouden, minkä tunsin valtaavan suhdettamme. Oli mahdoton selittää jotain, mistä ei itsekään tiennyt muuta kuin aavistuksena takaraivossa. Sanoja tai käsitteitä ei minulla sille ollut.

Sisäinen ääneni kuiski minulle jo parin vuoden kuluttua suhteemme alkamisesta, että minun olisi syytä irrottautua tästä miehestä, ettei minuuttani vietäisi ja ettei tumma pilvi varjostaisi aurinkoani ja iloani. Samalla tiesin ääntä kuunnellessani, etten ollut kyllin vahva siihen, en vielä pitkään aikaan. Olin pahasti koukussa ja riippuvainen.

Jatkoin kulkemista omassa peilitalossani. Välillä elämänpeilini heijastui minulle loistavana ja tarunhohtoisena ja minä istuin kuninkaani oikealla puolella valtaistuimella tiaara hiuksillani. Välillä peilikuva rikkoontui palasiksi ja palaset liimattiin yhteen. Jäljet jäivät kuitenkin ponnisteluista huolimatta näkyviin ja peilikuva vääristyi ja hymy sai särön ja nauru himmeän kaiun.