Jumalainen rakastelu

Terapeutit rakastavat tarinaani. Siinä on aineksia kunnon mässäilyyn ja sen perusteella minut voidaan luokitella hyvinkin traumatisoituneeksi. Sen kustannuksella olen jo pitänyt aikamoisia kekkereitä ja pitoja ja vatsani pullottaa ähkystä eikä lisäannos maistu enää eikä sisuskaluni veny yhteenkään santsiin. Lopen kyllästynyt jauhamaan samaa jenkkiä ja nielemään samaa kaurapuuroa.

Jos kerron tarinani terapeutille, joka kysyy ryhmän jakamistilanteessa, haluanko kenties sanoa jotain ja johdattaa minut puoliväkisin tarinani alkuun, josta en muista mitään ja kerron sen neutraalisti ilman tunnepurkauksia, ilman että mikään minussa värähtää suuntaan tahi toiseen, ilman kyyneleitä, ilman kaiken menettäneen katsetta, ilman syytöksiä, ilman elämänilon menetystä niin kuin vain kertoisin, että kaunis ilma tänään pulssin pysyessä rauhallisena ja äänen värähtämättä naama peruslukemilla, saan tylyn tuomion ja diagnoosin,  että olen irrallinen tapahtuneesta. " Disconnected. do you hear what you are saying?" "Yes ".Saan kuulla olevani tunteeton ja että minulla on ratkaisemattomia  asioita suhteessa kolariin. "No feelings". Musta aukko ammottaa tyhjyyttään ja unimaailman mielikuvitus täyttää sen toisten kertomuksilla tapahtuneesta. Toistan puhuesssani siis toisten minulle kertomaa tarinaa, vain kuulopuhetta. Minulla ei voi olla tunteita tapahtuneesta, jota en muista minulle tapahtuneen. Seurauksista minulla on varsn tuntuvia kokemuksia, aina tähän päivään saakka ja joka päivä, mutta niistäkin voin puhua neutraalisti ilman että vajoan helvetin syövereihin. En enää lähes 30 vuoden jälkeen. Haloo!!

Osho terapeutit näkevät ihmisestä ruumiin rakenteen perusteella paljon ja kehon asennosta, tavasta hengittää ym. kehon kielestä. Ihmiset luokitellaan julman kuuloisilla kehotyypeillä vähemmän imarteleviin kasteihin. Kaikki ollaan enemmän tai vähemmän sairaita ja traumatisoituneita, jos ei muuten niin ainakin synnytyksessä tai ennen sitä. Uskon kyllä, että heillä on kyky nähdä jotain pinnan alle ja uskon että viikonlopun workshopin terapeutti näki minussa jotain, mikä on minulta itseltäni piilossa, haudattu ja kuopattu, kirjan kannet kiinni, Pandoran boksi suljettu.

Hän myös määritteli sen kohdan, milloin ihminen voi katsoa olevansa "oikealla" tiellä ja hyvässä kohtaa elämässään itsensä kanssa. Se on kohta, missä ihminen tuntee, että siihen haluaa jäädä. Juuri siihen missä on. Voisin väittää olevani itseni kanssa sellaisessa pisteessä, että tässä on hyvä olla ja tähän haluan jäädä. Juuri tähän. Vaikka minulla on ratkaisemattomia asioita, ne ei tässä elämässä lopu, tunnen oloni täydeksi ja täyteläiseksi. Tuntuu, että kaikki tarpeeni on täytetty ja tyydytetty. Mistään ei ole puutetta. Runsaus ja turvallinen koto ja rauhan satama. Koen ristiriitaa kovin tuon parin minuutin perusteella tehdyn analyysin ja oloni kanssa. Oloni, joka on rakkaus ja rauha ja elämän luonnollinen rohkea virta. Olo, jossa voin kohdata myös  haasteet ja kaiken negatiivisuuden joka on kaikki pelko johon kuuluu kaikki kielteisyys missä muodossa tahansa rauhan tilasta käsin antamalla kaiken tapahtua ja myöntämällä ja näkemällä nekin ja ymmärtämällä, että ne en ole minä ja antamalla anteeksi ensin muille ja sitten itselleni.

En tunne tarvetta antaa itseäni tainnutettavan hypnoosiin, jotta pääsisin käsiksi minin ja rekan yhteentörmäyksen kauhun hetkiin. Terapeutin ehdotus minulle päästäkseni selville "mitä oikein tapahtui," Samaan syssyyn epäilys, että minua tuskin voi  edes hypnotisoida, kuulun todennäköisesti siihen 30% joita ei voi saada siihen tilaan. Liekö tuo analyysi perustunut pariin kyseenalaistavaan miksi-kysymykseeni ? Vai kertooko kehotyyppini senkin?

Vaikka "Your (my) whole body is traumatized", koen että minun henki ja sielu ovat kiitettävällä tolalla parantumisen tiellä, voiton puolella totta totisesti. Hän myös määritteli valaistumisen edellytykset ihmiselle. Ihminen joka ei ole kohdannut pelkojaan, ei voi valaistua. Ihminen joka on valmis valaistumiseen, kohtaa pelkojaan rohkeasti vaikka ne pelottaa ja menee niitä kohdin siitä huolimatta. Ihminen joka tuntee pelon ja toimii siitä huolimatta, toimii harasta käsin. Hara on japanilainen budokäsite, joka tarkoittaa elämän voiman, qin, sijaintia palleassa, noin 2,5 cm navan alapuolella. Tästä voimapisteestä toimiessaan ihminen on voimakkaimmillaan ja samalla rento ja joustava. Koen ristiriitaa minusta tehtyyn analyysiin myös tässä kohtaa. Olen kohdannnut suuria pelkoja viime vuosina suuresta pelosta huolimatta ja teen sitä edelleen ja yha kiihtyvällä tahdilla ja yhä suuremmilla panoksilla.Valaistuminen odottaa vielä ehkä muutaman elämän päässä, mutta rauha ja luottamus ovat kiinnittyneet vankaksi rakenteeksi elämälleni.

Kyseenalaistan terapeuttien tarpeen avata ihmisten jo parannettuja tai ainakin umpeen menneitä menneisyyden haavoja. Jos tuntuvia esteitä elämän virran virtaamiselle ei ole ja elämässä jo tapahtuu upeita lähes yliluonnollisia uskomattomia asioita ja vapaus ja rakkaus ja rauha on todistettavasti läsnä elämässä jokapäiväisessä elämässä, miksi tulisi selvittää "unsolved issue", se ratkaisematon jokin. Voisihan se avata vielä jonkin kanavan josta pulppuaisi ehtymätöntä runsautta ja onnea. Tai sitten ei. Uskon, että ihminen itse on oman elämänsä paras asiantuntija ja oma olo kertoo paljon, oikeastaan kaiken. Mikä voisi olla se mittari, joka mittaa oman parantumisasteensa? Juuri se mitä ko. Oshoterapeutti käytti eli kun on siinä kohtaa elämässä mihin haluaisi jäädä. ( mikä tietysti on mahdotonta juuri elämän virtaamisen eteenpäin takia).

Osho itse on viisaasti sanonut "Älä turhaan rasita itseäsi menneisyydellä. jatka niiden kappaleiden sulkemista, jotka olet jo lukenut. Ei ole tarvetta mennä niihin yhä uudestaan ja uudestaan. Äläkä tuomitse mitään menneisyydestä uuden nousevan perspektiivin kautta, koska uusi on  uusi eikä sitä voi verrata. Vanha oli oikein omassa yhteydessään ja uusi on oikein uudessa yhteydessään, niitä ei voi verrata.

Tähän kohtaa elämääni haluaisin jäädä. Tämä kohta unessani on hyvä kohta. Tämä harha on täydellinen harha. Tämä kohta, missä rauha tuntuu jääneen elämääni parhaimmaksi kaverikseni huolimatta mitä ympärilläni tapahtuu, Tämä kohta, missä ajoittain saan kohdata jotain jumalaista. Hetkeen, jossa kohtaan valon, jollaista en tiennyt olevan olemassa, hetkeen, jossa todellakin tunnen I feel, niin että silmistäni putoavat kirkkaat kyyneleet ja nauran kirkkaudesta kumpuavaa rakkauden ja täyttymyksen naurua. Tähän kohtaa, missä ikuinen kaipaus loppuu. Koska Minä tiedän. Minä tunnen tämän ja tämä minä olen. Jos minussa on tämä, miksi "unsolved issue" olisi hyvä selvittää?Mitä tähän verrattavaa sen avaaminen minulle toisi?

Kun rakkaani katsoo minua jostain tuhannen vuoden takaa ja yhtä aikaa nyt tässä hetkessä ja minä häntä ja näen että välillämme on täydellinen ymmärrys Kaikesta ja kun hän on minussa ja minä hänessä ikuisuuden Nyt hetkessä eikä muuta ole kuin tämä hetki ja Korkeus ja Valo minkä molemmat koemme ja tiedämme kummankin sen näkevän ja tuntevan kun tunnistamme toisemme ja itsemme toisesta meidän yhteyteen liittyy kolmas Voima ja Henki mikä sulautuu meiksi ja jonka tunnistamme itseksemme omaksi kuvaksemme ja olemme Yhtä ja Yksi ja tässä valossa on täydellinen Hyvyys jonka tiedän olevan totta ja jumaluus meissä näyttäytyy yhdessä ja nostaa meidät taivaisiin ja rakkaani silmistä ja omista silmistä timanttiset pisarat tippuvat toistemme iholle ja vapautunut lohdullinen hymy valtaa kasvot ja nauru raikaa sielusta ja jumaluus ja Jumala on läsnä. Tämän jumalaisen valon rohkaisemana uskallan riskeerata kaiken rakkaani menetyksen uhallakin koska tiedän että rakkaus on minussa eikä sitä kukaan voi minulta pois viedä ja uskallan haastaa itseni kohtaamaan peloista suurimman koska voin olla totuudellinen vain itselleni ja sitä kautta päästä lähemmäksi kotia ja voin olla puhdas ja antaa elämän virrata minussa vapaana ja vuolaasti antautuen elämän aalloille ja kohtaan elämäni suurimman pelon tulla mahdollisesti hylätyksi jumalaisen sielunparini taholta siis teen niin kuin minun ääneni minulle kertoo ja voin vain seurata sitä ja katsoa mitä tuleman pitää ja lopputuloksesta ei ole takeita mutta tämä rakkaus ei pelota edes suurimmassa pelossani ja tässä täydellisessä rakkaudessa rohkeus kukoistaa ja olen turvassa tapahtui mitä tahansa.

TosiSatu

Matkani tuntemattomaan, jonne selittämätön voima ja veto olivat minut kuljettaneet. Alkutaipaleen vaiheessa kantaessani nimeä Expression, josta sain hengähdystauon viikonlopuksi, saavuit elämääni ja jäit siihen silmänräpäyksessä. Työpajan salissa kohtasimme ja halasimme ja näimme toisemme. Katseesi syvä vesi ja viesti pohjattomuudesta, ajattomuudesta välitti minulle tiedon, jota olin kaivannut. Samalla kun näin sinut, näin silmistäsi myös itseni. Kostea tumma rauhan meri, kaikenkattava yhteinen ymmärrys kietoi meidät vaippaansa sekunnin murto-osassa, emmekä voineet enää irrottautua toisistamme. Sukelsimme takaisin vartalojemme yhteiseen lämpöön ja keinuimme helpotuksen kodossa.

Tunnistaminen, kotiin paluu, palojen loksahtaminen paikoilleen, parisielu, kaksoisliekki, jin ja jang. Sen voisi nimetä monilla sanojen kudelmilla ja monilla idiomeilla, mutta sanojen silmut ja rivit  ja kerrokset eivät riitä sitä kertomaan. Sanat ovat liian vähäisiä muodostamaan kuvaelmaa siitä, kun täydellinen rauha valtaa sielun ja ruumiin. Olemukseni on kotona ja olen samaan aikaan kokonaan itsessäni ja samaan aikaan sinussa, koko ajan säilyttäen erillisyyden ja samalla ollen yhtä. Sanat ovat liian pieniä kuvailemaan sitä tunnetta, kun pelot kaikkoavat, odotukset väistyvät, vapaus valtaa tilan ympärilläni, ennen kokematon rauha tuudittaa varmuuteen ja tietoon että Sinä olet Se.

Nimeni vaihtuu, nyt olen Take a Position. Varmuutta ja voimaa seistä omassa voimassa, juurtumista maahan ja uskoon itseen, rohkeutta kohdata vaikeita tilanteita ja ihmisiä. Solar plexus loistaa ja mahtavaa tuntea oma uskallus uudella tasolla. Realistista, ei sijaa haihattelulle. Olet lähtenyt kotiin, Take a Positonissa on myös toinen ja ehkä useampikin ulottuvuus, level. Ulottuvuus kanssasi on sydämen tasolla, laaja avaruus. Ulottuvuus kanssasi on sielun tasolla, missä ei sanoja tarvita. Määreillä, jotka luokittelevat meidät arjessa, niitä ei ole meidän välillä. Ikäsikin tiedän vasta monen viikon kuluttua. Nämä "normi" jutut eivät koske meitä. Ulottuvuus kanssasi on mysteeri, "What is happening here?", ihmettelen kasvot loistaen. "I don't know", hiljainen kuiskaus. Melkein toivoisin meille siivet selkään, jotta voisimme lentää pois maapallolta toiseen kaukaiseen maailmaan, lopulliseen kotiin.

Ei Tuulen Viemän Rhett ja Scarlett. Ei riippuvaa, ei roikkuvaa, ei sitovaa, ei kontrolloivaa, ei väkisin sitä eikä tuota, ei sääntöjä, ei sopimuksia, ei pelkoja, ei odotuksia, ei julmettua vuoristorataa, ei ruokahalun menetystä, ei unettomia öitä, ei emotionaalista riippuvuutta, ei tulevaisuuden pelkoa jatkuvuudesta. Ei mitään, mitä klassikot tuputtavat meille tosi rakkauden olevan. Vaan rauha. Täydellinen rauhan laskeutuminen. Vaan vapaus, täydellinen vapaus, hyväksyminen, salliminen toisen olla toinen. Nimeni on I belong ja tässä vapaudessani ja sinun vapaudessasi kuulun sinun elämääsi ja sinä minun. Meidät yhdistää sama tunnevire, sama värähtely, joka muodostaa erityislaatuisesti latautuneen energian välillämme. Nousemme korkeuksiin ja samalla olemme niin läsnä kehossamme juurtuneena syvästi tähän hetkeen. Ei ole muuta kuin tämä hetki, ja tämä voimakas side ja yhteenkuuluvuuden itsestäänselvyys kanssasi. " I am whole." Olemme kaksi kokonaista ja yhdessä olemme kolme. Olemme molemmat itsenäisiä "yksejä" ja yhdessä olemme osa "Yhtä". Välillämme on syvä sisäinen sidos, ja myös yksin olemme kokonaisia. Yhdessä heijastamme itseämme toiselle.  Luottamus on, se vain On.  Meidän ei ole tarkoitus oppia mitään toisiltamme, mutta voimme kannustaa toisiamme olemalla toisen elämässä, ja  toista toteuttamaan todellista itseään ja rakastamaan kokonaisvaltaisesti.  Tarkoituksemme on ilo, luovuus ja nautinto.

Vastentahtoisesti otan itselleni nimen Liisa, äitini nimi. Olen ja näyttelen roolini täysillä pisteillä. "You are a rolemodel to all The Toursits." Sisäinen lapseni on kulkenut pitkän matkan ja rypenyt pimeissä syövereissä, ravistellut mutaa ja alkanut loistaa ja uskaltaa jakaa omaa sisintäänsä ja elämäntehtäväänsä. Sinun ydinolemuksessasi näen itseni ja tunnistan minut sinussa. Sinun myötävaikutuksella näen oman ydinolemukseni selvemmin, ja uskallan ilmaista luovuutta ja rakkautta elämään. Olen noussut monista ojista ja puhdistanut itseäni, poistanut tukoksia ja nyt olen valmis ottamaan vastaan puhtaan rakkauden ja antamaan sitä. Saat tulla niin lähelle kuin mahdollista tässä ruumiissa ja sielussa se on mahdollista. Olen valmis laskemaan puolustavan eleeni olla yksin ja sulkeutunut. Lasken kaikki suojamuurini ja haarniskani vapautan lukoista, jotta pääset minuun kiinni.Tässä rakkaudessa en tukahdu, vaikka käsivartesi puristavat minua niin lujaa, että henki salpautuu. Tässä rakkaudessa en ahdistu, vaikka en kuule sinusta päivään mitään. Tässä rakkaudessa en pelkää, sillä Rakkaus ei sisällä pelkoa. Tässä rakkaudessa lepään. Tässä rakkaudessa kanssasi säilytän itsenäisyyteni ja ykslöllisyyteni ja äärettömän vapauteni. Tämä rakkaus ei ole tästä maailmasta.

Superstar. Sitä nimeä rakastan ja rooli sujuu kuin itsestään. Oma leopardimekkoni sopii hyvin tähän rooliin nuolemaan vartaloni kaaria  ja nimikirjoitusten antaminen käy käden käänteessä. Venytän roolin kestoa, vaikka Tourist Programme lähentelee loppuaan. I just love it!! Superstar tekee viime hetken muutoksia lentovarauksiin eikä välitä vaikka muutamat liput menevätkin hukkaan. Superstar siirtyy rajan yli kaksosensa syliin ja antautuu satumaiseen aistillisuuteen ja läheisyyteen välillä eläinolentona, välillä ihmisolentona ja välillä ihmisyyden tuolta puolen.

50 v bileet.

Lähtiessäni matkalle tuntemattomaan, en tiennyt, mikä oli se pakottava sisäinen veto linnaan. Nyt tiedän, Sinä. Lähtiessäni matkalle tuntemattomaan, pohdin, onko mikään ennallaan kun palaan. Ei ole. Kaikki on muuttunut. Olen valtavien voimien pyörityksessä ja olen matkalla taas uuteen ja uuteen. Kohdattavia asioita nousee eteeni, joihin sisäinen ääneni haluaa ja ei halua paneutua, mutta joka ei anna vaihtoehtoja muuta kuin kohdata mitä kohdata pitää. Ja siten vapautua lisää, päästä yhä lähemmäksi totuutta ja vapautua viimeisistäkin pelon rippeistä elämää kohtaan, omista rajoitteista, mielen luomasta vankilasta.

Humaniversity Holland, jossa olin kaksi ja puoli viikkoa.

Annan Sinun tukemana itseni kokonaan sisäisen ääneni johdatettavaksi. Ja muistan ja muistutan Sinua, että jokaisella on jo sisällään se rakkaus ja turva ja koti, jota niin kaipaamme. Toinen toimii meille vain peilinä ja heijastaa sen meihin takaisin. Elämälle täysin antautuminen poistaa verhon silmiemme edestä ja olemme kotona.

Tietoinen elämä ja vastuu

Millaista elämää eläisin, jos en antaisi pelkojeni säädellä tai rajoittaa elämääni? Millainen ihminen olisin, jos en koskaan, minään hetkenä elämässäni kuuntelisi pelon vaimeaa kuiskausta tai suuren mörön karjuntaa? Millaista olisi elämäni täysin ja tyystin vapaana omasta mieleni kehittämästä vankilasta, joka on syntynyt menneisyyden traumoista ja uskon puutteesta omiin kykyihin? Millaista olisi täydellinen vapaus elämän joka alueella?

Voisinko elää vielä täydemmin? Löytäisinkö lisavaihteen itsestäni? Painaisinko kaasun pohjaan? Räjäyttäsinkö pankin? Heittäsinkö piupaut kaikelle ja löisin lössiksi? Antaisinko palaa sydämeni pohjasta? Välittämättä toisten mielipiteistä, toisten arvostelusta? Antaisinko toisten haukkoa henkeä heidän katsoessaan minun syöksevän tulta? Uskaltaisinko hypätä rotkon yli toiselle puolelle? Onko millään loppujen lopuksi merkitystä?

Millään muulla kuin vapaudella? Millään muulla kuin rakkaudella? Millään muulla kuin elämän intohimolla? Millään muulla kuin oman sisäisen äänen kuulemisella ja kuuntelemisella? Sen äänen toteuttamisella? Millään muulla kuin sisäisellä tyyneydellä ja rauhalla?

Voinko elää kahden maailman välissä? Tiedostavana ja tiedostamattomana yhtä aikaa? Sinä hetkenä kun tulen tietoiseksi oman elämäni totuudesta ja mahdollisuudesta olla itselleni rehellinen tai epärehellinen, minusta tulee vastuullinen, tuleehan? En enää voi syyttää elämää mistään, enhän? Olosuhteista?  Olen tietoinen ja siksi vastuussa elämästäni, niinhän? Jos eläisin tiedostamattomana, olisin syyntakeeton, koska en olisi tietoinen mahdollisuudesta olla tietoinen ja sitä kautta vastuullinen elämästäni?

Haluanko jäädä loukkuun kahden maailman väliin? Vanhan maailman, josta sisimpäni tuntuu  irrottautuvan kysymättä mieleltäni ja järjeltäni mitään ja uuden maailman, jossa ei ole sijaa piirullekaan epärehellisyyttä? Kestänkö sen pelon, lopullisen napanuoran katkaisun? Hyväksynkö oman täydellisen vastuun elämästäni, jota tietoisuuden kasvu edellyttää? Haukonko henkeä sinä hetkenä,kun näen kohdan, jossa muutos kutsuu ja muutun vai juutunko paikoilleni? Kun vastaani tulee tienhaara, jossa voin siirtyä uuteen muutoksen kiertoon, valitsenko uuden ja tuoreen ja jonka tiedän syvällä itsessäni olevan minua varten? Valitsenko sen, mitä elämä haluaa tarjota minulle?

Otanhan vastaan elämän ojentamat mahdollisuudet uusiin ideoihin, mitä fyysinen kehoni, sieluni ja henkeni tarvitsevat tuntemaan olevansa elossa, otanhan? Että ymmärrän, että menestyminen tarkoittaa uskallusta elää oma totuuteni, ymmärränhän? Uskallanhan irrottautua uskomuksista ja ihmissuhteista, jotka eivät enää tue kehitystäni, uskallanhan? Ymmärränhän, että elämäni haasteelliset kriisit ovat olleet mahdollisuus kasvuun ja että niiden kautta olen se, mitä tänä päivänä olen, ymmärränhän?

Enhän odota jotakuta tulemaan pelastamaan minua? Enhän odota jonkun tai jonkin tulevan täyttämään tyhjyyttä tai antamaan minulle "jotain enemmän"? Luotanhan omaan sisäiseen ääneeni? Uskonhan kaiken jo olevan minussa? Etsin kunnes löydän sun = itseni?

Noudatanhan sisäistä kompassiani, joka ohjaa minua uusille maille uusien ihmisten pariin? Näenhän kartan minulle tarkoitettuna ja täynnä elämää? Arvostanhan johdatustani tulla tietoiseksi muutoksen tiellä ja näenhän sisäisen muutoksen muuttavan myös ulkoista elämääni? Tiedänhän, että elämässä ei ole status quota, vaan että muutos on jatkuvaa? Että muutos on elämän virtaa, johon kannattaa heittäytyä?

Olenhan iloinen kun näen sen rajan, jossa voisin kehittää draaman emootioiden viemänä tai antaa sen vain sulaa? Ja olenhan viisas ja valitsen sulamisen? Olenhan onnellinen, kun huomaan valinnan mahdollisuuden? Tajuanhan, että olen kiitollinen että huomaan sen ja sen tuoman keveyden ja vapauden? Kuulenhan sisäisen helpotuksen nauruni? Olenhan tietoinen, että matka on tarkoitus, ei päämäärä?

Tiedostanhan, että kaikki muuttuu, kun lähden? Aavistanhan, ettei mikään ole enää ennallaan, kun astun linnan nostosiltaa pitkin? Ymmärränhän luita ja ytimiä myöten, että vanha on haihtunut, kun palaan?

Tiedänhän, että se on elämän tahto?

Valheellinen Bliss

Jäsenny jäsenny. Muutu sanoiksi, lähde kiertymään auki lankakerän lailla, löydy löydy langan pää ja neuloudu sileäksi kudelmaksi, valmiiksi muodostelmaksi, selkeäksi kuvaksi. Sanat, lauseet, kappaleet luokaa rivejä, rytmejä, säveliä, nuotteja. Riimittykää kirjoitukseksi, josta minä näen itseni, josta minä ymmärrän elämäni. Syntymän ja kuoleman, ennen sitä ja tuon jälkeen ja kaiken siltä väliltä.

Katsomosta käsin vaikuttava kokemus Sharon Fridmanin teos Caida Libre, Vapaa pudotus. Teos, johon hain ja olin varma, että pääsen. Kieltävää vastausta lukiessani luulin, että olivat tehneet virheen, lähettäneet mailin väärälle ihmiselle. Missä kohtaa itsessäni olenkaan ? Kohdassa, jossa luottamus ja usko itseen ovat niin vahvat, ettei epäonnistuminen ole vaihtoehto. Tunnottomuus tuntui, ettei tuntunut miltään ei-valituksi tuleminen, kunnes se alkoi tuntua. Kateus valittuja kohtaan, "mitä tuossa muka on, mitä minussa ei ole?" "pystyykö Tuo muka olemaan paremmin läsnä kuin minä?" "Se Sharon ei tiedä, mitä menetti!".

VitalDanzaa ohjaamassa Vantaan invalideille.

Katsoessani 27 ihmisen juoksevan näyttämöllä ja 21 ryömivän lähes koko esityksen ajan, ymmärsin, ettei tuo ollut minua varten. Mutta se oppimiskokemus, mieleni protestoi. Mykistävää liikejatkumoa, hengissä selviytymistä, epätoivoa, lähes kuolemaa, kaatumista, hyppyä tuntemattomaan, toisten auttamista, nousemista, valoa, elämää. Vuorotellen, toinen toiselle, yksilön ja ryhmän välinen vuorovaikutus, kohtaaminen.

Pimeyden ja valon tasapaino. Realiteetit, kaikki näkyvissä, elämän kaikki puolet, ei ole toista ilman toista. Istun katsomossa ja tuijottaessani lavalla olevaa joukkoa, tunnen rintakehässäni madon reiän, mustan aukon, joka laajenee selästä ulos ja syvään sydämeen ja sydämestä avartuu ulospäin minusta taivaaseen ja sen ohi, äärettömyyteen äärettömyyden taakse. Iankaikkisesta iankaikkiseen, tässä ja nyt. Ymmärrys, sanoma lähetetään minulle lavalta. Miten tuo teos resoinoikaan sen kanssa, mitä sisälläni tapahtuu ? Oi kiitos, oi kiitos. Enhän minä olekaan negatiivinen, enhän minä olekaan pessimistinen, vaikka näenkin pahan, uskallan katsoa sitä ja myöntää ja näyttää tuskani, kipuni ja pelkoni. En minä ole menneisyydessä vellova märehtijä, vaikka kerron häpeästäni ja traumoistani.

Olen ehkä illuusioiden rikkoja, vaaleanpunaisen kuplan puhkoja, keijujen ja muiden satuhahmojen alasampuja, hötterötöttetöhattarapilven ilmaan haihduttaja.

 Istuin hiljaa vuosikausia, välillä makasin hiljaa, todennäköisesti vielä useampia vuosia pääsemättä mihinkään itsessäni lukuun ottamatta sitä hetkeä kuin olin hiljaisuudessa. Elämäni ja oloni eivät muuttuneet. Olin ahdistunut, epätoivoinen, pelokas, lihakset jatkuvassa krampissa, syke korkea, väsynyt, harmaa, eloton, samea, jähmettynyt, uupunut vailla elämän tarkoitusta. Piti pärjätä, ongelmaa ei saanut tunnustaa. Ole vahva. Meillä länsimaissa vahvuus on sitä, että pitää kestää tilanteessa kuin tilanteessa. Meitä pidetään sankarillisina, jos kykenemme jatkamaan, vaikka meillä olisi vakavia oireita. Tämä normi hyväksytään kyseenalaistamatta. Tällaista "sankaria", joka vähättelee "no, näitä kolareita nyt sattuu, mitäs nyt yhdestä jalasta, mitäs siitä vaikka melkein kuolin,"  kannustaa peitellä totuus, sillä varjolla, että saa toisilta ihailua pärjäämisestään, siis näennäisestä sellaisesta. Sosiaaliset normit rohkaisevat meitä olemaan yli-ihmisiä, ja ne tekevät suurta vääryttä yksilölle.

Yhteiskunnan vääristynyneen sankaruuden ihailun lisäksi ymmärsin joidenkin "henkisten" gurujen kirjoitukset väärin, tai sitten oikein, en tiedä. Joka tapauksessa luulin, että oli todella kehittymätöntä edes vilkaista menneisyyteen, ihan sama mitä helvetin kokemuksia siellä oli käsittelemättä, mutta että se olisi absoluuttisen väärin ja huonoa. Tsot tsot.  Elämähän tapahtuu nyt. Joten ketä kiinnostaa menneisyyden haamut? Vaikka keho kertoo toista kieltä. Että jotain on pahasti vialla, jotain, mitä pelkkä hiljaa istuminen ei paranna. Koska se on siellä ilman ajatuksiakin. Se ei poistu, vaikka mieli on hiljaa. Se ei ole ajatuksista lähtöisin.

 En ollut muutenkaan valmis kohtaamaan liian kauheaa, liian ylitsepääsemätöntä ja selittämätöntä. Turvallisuus itsessäni oli kadoksissa eikä olosuhteet olleet otolliset trauman katsomiselle. Luotettavat ja aidosti tietoiset ihmiset puuttuivat ympäriltäni, jotka olisivat osanneet johdattaa minut tuskani lähteelle. Pysymään kanssani. Vaan megatrauman päälle kerääntyi lisää megatraumoja. Quite a paggage.

Tämä vähättely, peittely on myrkkyä. Se painaa ongelman syvemmälle ja syvemälle, ja oireet pahenee ja pahenee. Hymy kasvoilla on teeskennelty irvistys, kun yrittää olla sankari, kun sydän ja sielu itkevät salaa. Todellinen parantuminen vaatii suoraa ja rehellistä trauman katsomista ja käsittelyä. Ongelman tuominen päivän valoon, sen käsittely laimentaa myrkyn ja lopulta poistaa sen.

Integroin pahan itseeni. Mutaisuutta sydämeni tienoilla, hengityksen laajuuden supistumista. Otan menneisyyden traumani osaksi minua.  Kokonainen ja eheä, syvä syvempi syvin. Se, mitä minulle on tapahtunut, on tapahtunut ja se on osa minun elämääni. Se ei ole osa, jota minun tarvitsee peitellä, piilottaa, kieltää, painaa villasella, vähätellä tai hävetä. Se on osa, jota minun tarvitsee kumartaa, kunnioittaa ja tehdä kunniaa, arvostaa ja antaa sille sen arvoinen paikka ja tunnustus. "Katsokaa, mitä olen kokenut!" Nähdyksi tuleminen, tunnustakaa kaikki ja katsokaa minun Pahaa!

Siitä ei ole kauaakaan, kun vasta ensimmäisen kerran tunsin, että joku toinen ymmärtää ja näkee ja tuntee, mitä olen kokenut, vasta pari kuukautta. Vasta kun itse avauduin rehellisesti ja myönsin tuskani ja kerroin yksityiskohtia, hirveyksiä. Tosin tämä henkilö oli ymmärtänyt sen jo tavatessaan minut ensimmäisen kerran, aistinut, minkä mankelin olin läpikäynyt. Oli nähnyt peittely yritykseni ja selviytymiskeinoni ja urheuden, jonka alla oli vielä totuuden läpikäymättömyys. Ja oli ymmärtänyt, etten ollut vielä valmis, ennen kuin olisin. Ei tuputtanut eikä pakottanut minua näkemään itseäni. Ja hän oli siinä, kun oivalsin itse huijaukseni ja tein itsestäni diagnoosin. Miten parantavaa onkaan, kun toinen näkee ja todistaa ja tunnustaa toisen tuskan ? Ei vähättele "no, meillä kaikilla on omamme." Vaan on siinä ja katsoo, näkee, kuuntelee rakkaudella ja myötätunnolla ja arvostaen. Minkä puhdistavan virran sellainen aito kohtaaminen toisen kanssa saakaan vyörymään sielusta!


Hiljaisuudessa istumisesta ja yhteiskunnan väärän sankaruuden ihannoinnista ja omasta kieltämisestä hyppäsin suoraan Blissiin. Monta porrasta jäi väliin, mutta luulin olevani kuivilla ja selvillä vesillä. Nautin Taivaan valosta kolmisen vuotta ja lensin korkealla ja lujaa. Pikku hiljaa aloin laskeutua ja huomata, ettei kaikki ollutkaan kultaa, mikä kiilsi. Tuo hetki on tajunnan räjäyttävä, kun tajuaa, mitä aikaisemmin ei ole nähnyt. Kun tajuaa, miten ei ole saanut kosketusta tapahtuneeseen ja siihen liittyviin tunteisiin. Kun tajuaa omat selviytymiskeinonsa ja suojelumekanisminsa, Sitten oli aika katsoa. Pudottautuminen rotkoon. Kiipeäminen rotkosta.

Ymmärrän, että hyppäys suoraan helvetistä Blissiin oli huumaannuttava kokemus ja että tarvitsin sitä. Se oli yksi suojelukeino traumalta ja todellisuudelta. Kaikki kunnia sille, koska sen avulla pystyin sukeltamaan tyrmään ja kohtaamaan kauhut. Nyt tuntuu, että olen palannut siihen kohtaan, missä olin ennen Blissiä, käynyt jollain todella pitkällä ja mielenkiintoisella matkalla. Todellisuudessa olen ihan eri kohdassa kuin lähtiessäni. Olemiseni on paljon pelottomampaa, rohkeampaa, todellisempaa. totuudellisempaa ja elävämpää. Sitä ennen kaikkea. Elämän virta, siinä olen mukana 110%. Mieletön virta. Ja Bliss on siellä. Mutta Bliss on syvempää, rehellisempää, aidompaa. Valheellinen Bliss on poissa, Bliss, joka uskaltaa katsoa vain hyvää ja vaaleanpunaista. Todellinen Bliss käsittää Kaiken, mitä elämä ja minä sisältää. Todellinen Bliss on rakkaudessaan väkevä ja voimakas, todellinen Bliss on ilossaan kirkkaista kirkkain, todellisen Blissin tunnekirjo on kaikki sateenkaaren värit, se ei poissulje mitään. Kaipaus totuuteen, niin, ja totuus on mahdollista vain rehellisyydessä, ja rehellisyys on elämä, joka sisältää kaiken ja henkilökohtainen syvä totuus on mahdollista vain, jos uskaltaa katsoa oman helvetin ja ottaa sen osaksi elämän kokemustaan.

Sharon Fridmanin Caida Libre teos porautui johonkin maailmanlaajuiseen pisteeseen itsessäni. Hyvin suoraan,vertikaaliseen miekkamaiseen terävään, uuteen vahvuuteen. Katsomosta käsin oppimiskokemus elämästä. Omat traumat väistyivät, koin maailmantuskaa maailman tilasta, universaalia kokemusta pahasta, ja hyvästä. Tunne sisälläni oli niin selkeä kollektiivinen tila ja se oli mahdollista vain, koska olen kulkenut oman tieni tähän kohtaan juuri tällä tavalla ja tässä järjestyksessä.

Maailmassa on hyvää ja pahaa. Meidän täytyy suoraan ja rehellisesti katsoa maailmaa ja sen tilaa ja integroida paha näkemällä se, ummistamatta silmiämme, vaikka totuus koskee. Mitä enemmän painamme pahuutta pois silmistämme ja elämästämme, pois Pandoran lippaaseen, sen voimakkaampaa ja valheellisempaa Blissiä tarvitsemme kestääksemme elämän.

Pahuuden ( omat kokemukset ja ns, negatiiviset tunteet) integrointi itseensä avaa aivan uuden tason itsessään, nostaa rakkauden kokemuksen täyteläiseksi kaikki sisältäväksi sulaksi vahaksi. Rakkaus kumpuaa alavatsan uumenista yhdessä sydämen valon kanssa.

Haluan tuoda arkeeni, kaikkeen mitä teen ja toteutan, yksin, toisen kanssa tai ryhmässä, kaikki elämäni opettamat opit, mitään osaa ihmisyydestä ja elämästä pois jättämättä, syleillen kaikkia sen osia. Elämäni saa olla elämän makuista, mausteita tulisesta makeaan. Saan haluta, saan himoita, saan tuntea, saan velloa, saan olla mitä olen. Sisältäen menneisyyden ja tämän hetken. Liikkeen, tanssin, puhumisen, kirjoittamisen, hengitttämisen, elämisen, läsnäolemisen, niin ja hiljaa istumisen keinoin touutta kohti, yhä enemmän ja enemmän.

Voin antaa kaiken tapahtua ja salliessani kaiken tapahtua, hyväksyessäni elämäni kokonaisuudessaan, voin rauhassa hiljentyä tähän hetkeen.

.

Raivo-orgasmi

Keho muistaa. Saksalainen terapeutti Dwari ohjaa meidät meditatiiviseen tilaan ja sieltä käsin palauttamaan muistiin jonkun tapahtuman elämästämme, missä koimme onnistumista, itsensä voittamista, onnea, hyvää kaikenkaikkiaan. Tarjonnan runsaus, siten valinnan vaikeus. Elämäni mallillaan. Näen itseni esitelmäni jälkeen helpottuneena, että ylitin itseni tanssiessani ja varsinkin puhuessani yleisölle esittäen kipeimmät kasvukohtani aluksi suunnattoman jännityksen ottaessa kroppani hallintaansa. Näen itseni tuulettamassa käsivarret ylhäällä tulevien kollegoideni ja muutaman muun hurratessa ja taputtaessa kun valmistuin Suomen ensimmäiseksi VitalDanza ohjaajaksi. Tämä onnistumisen huuma saa nyt vieläkin aikaan saman tunteen kuin silloin kun se oikeasti tapahtui. Istun tuolilla ja hengitys syvenee ja rentoutuu, hymy saa huulet kasvoillani kääntymään ylöspäin. Pientä naurunpoikasta. Dwari ohjaa meidät viemään huomion siihen kohtaa kehossa, missä on hyvä, missä ei kipua. Etsin tovin, vaikea löytää. Pysähdyn vasempaan reiteeni ja huokaisen. Tältäkö kivuttomuus tuntuu ?

Keho muistaa hyvän ja keho muistaa pahan. Tukahdetut hoitamattomat keholliset traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle, kertoo eräs tutkija. Traumaattiset kokemukset ja vastoinkäymiset, joita emme pysty käsittelemään, kertyvät kehoomme jännityksiksi ja muovaavat yllemme haarniskan, joka kaventaa meidän elämää ja elintilaa. Usein emme ole tietoisia tästä. Kunnes jonain päivänä heräämme, ehkä. Minä heräsin. Jotta pääsee elämässään virtaavuuteen ja eteenpäin, on kohdattava tunnetasolla nämä traumat, jotta parantuminen voi alkaa ja tapahtua.

Samoihin aikoihin kun olen viikonlopun syvääluotaavalla kurssilla traumoihin, tapaan ihmisen, joka on ollut autokolarissa samana päivänä samana vuonna kuin minä, toisella puolen maailmaa. Ihan "sattumalta" tässä maailmankaikkeudessa kohtaamme ja ihmetyksellä ei ole loppua. Myös monet muut hänen kokemansa asiat peilaavat omiani, vaikka ensin tuntuu että itken hänen itkuaan. Mutta se onkin minun itkuni. Dwarille kerron tämän, ja vielä lisään, ettei mistään romantiikasta ole kysymys. "Realistinen sielunkumppanuus tarkoittaa juuri tuota. Peilaamista samoista kokemuksista ja niiden kautta paranemista."

Kaapelitehdas Atlas projekti, Zodiak. 2012 kesä

Juuri nyt on vaikea kirjoittaa. Mutta haluan niin paljon purkautua myös näin, vaikka myllerrys sisälläni haittaa tekstin tuottamista ja sivullisena pysymistä. Miten voin olla sivullinen, kun olen tapahtumien päähenkilö? Miten ihana olisi vain vain hypätä reunalta vanhaan!! Näen koko ajan sen rajaviivan, missä voisin lähteä kieriskelemään pimeydessä suuntaa vailla ja sen, missä seuraan itseäni sivusta ja annan itseni tehdä tarvittavan, sen, mikä on vielä kesken. Sen, mikä vielä estää minua elämästä täytenä minänä. Jos voisin olla vielä vapaampi ? Jos voisin lentää vielä korkeammalle ? Minun tarvitsee puhkaista se kelmu, missä on ymmärtämättämyys tapahtuneesta, missä käsistyskykyni ei riitä. Olen kirjoittanut muutamia blogikirjoituksia sivuten kolaria, ehkä yhden kokonaan. Se ei riitä. Koska en ymmärrä vieläkään. Vaikka yritän väittää, että ei sillä ole väliä, mutta sillä on. Että näitä nyt tapahtuu, no big deal. Miksi vähättelen ? Miksi  en vain katso sitä ja myönnä, että olen vihainen ja olen raivona siitä, mitä tapahtui. Miksi en vain koe raivoa rehellisesti ja suoraan ? Raivon kokeminen on  kadoksissa. Syvähengityssessioissa ja muissa aktiivisissa meditaatioissa raivoni on ollut lähinnä näyttelemistä, teatteria, huutoa vailla todellista vihan ulospäästämistä. Aito ,kehon syvyyksistä lähtevä raivon kohtaaminen on jäänyt kokematta. Raivon kohtaamattomuus estää minun todellisen olemukseni ilmentymstä. Saan jotain tilalle, jos kohtaan sen tukahdetetun möhkäleen ja annan sen palaa roihuna. Kirjoittaessani olen kaartanut loistavasti raivon. Lillinut hyväksynnässä ja rakkaudessa. Nyt on turvallista raivota, kun minulla on hyväksyntä ja rakkaus ja turva itsessäni.

Dwari kertoo omasta kolaristaan. Saanut "vain" pienen naarmun kasvoihin. Hänen kertoessaan siitä, miten traumaattista se oli ja on vieläkin, tunnen vihan ja raivon nousevan sisälläni. Ei hänen takiaan. Vaan tajuntaani valuu ymmärrys omasta kokemuksestani ja siitä, että paljon on vielä käsittelemättä. Ja ymmärrys siitä, että minulla on oikeus tuntea vihaa ja raivoa. Silloin ei kysytty, kuinka voin, henkiseltä kantilta. Ei ollut kriisihoitajaa eikä psykologia paikalla missään vaiheessa. Syyllistettiin, "täällä tämä vaikea potilas."

Kolarisielunkumppanini kysyy minulta, milloin lääkäripariskunta tuli paikalle ja mitä he tekivät siinä tilanteessa ensiapuna. En tiedä. Lähden selvittämään asiaa todelliselta kolarikaveriltani. Hän ei osaa vastata. Oli siirretty lääkäripariskunnan autoon odottamaan. Saan postiluukusta pinon vuoden -87 ja -88 epikriisejäni. Keskeytän imuroinnin. Melkein oksennan ja itken suoraa huutoa. "....potilas ollut jaloistaan kiinni autossa, jouduttu irrottelemaan. poliklinikalla tullessa selvästi shokkinen, kalpea, periferia viileä, pulssi nopea ja verenpaine matala.pälyilee ympäriinsä, mihinkään kysymyksiin ei vastaa, vaikuttaa olevan muissa maailmoissa, ei co-operoi. liikuttelee päätään molempiin suuntiin....hb59, massiivi peroperatiivinen vuoto... leikkauksen aikana sai yhteensä 34 yks punasoluja, 18 yks jääplasmaa, 4yks trombosyyttejä..autotranfuuserin kautta siirretty 5 litraa verta ja useita pusseja siirtoverta....."  Tämä selvä. Joo, saan olla vihainen. Ymmärrän sen lukiessani leikkausviiltojen tekemisesta ja lihasten siirtelystä ja veren täyttämästä vatsasta. Tottakai mieleni ymmärtää, että minun henkeni pelastettiin, mutta kehoni kokee sen väkivaltana muistoissaan. Kalvo raottuu. Alan saada kosketuspintaa.

Vernerin toiseksi viimeinen elinkuukausi Mamin sylissä 2007. Suuri suru luopua rakkaasta.

Dwarin kurssilla aloitetaan parin kanssa työskentely. Toinen lähtee hengittämään syvään yhtäjaksoista hengittämistä hieman liioitellusti. Toinen todistaa vierellä ja seuraa ja huolehtii läsnäolollaan toisesta. On toista varten siinä. Antaa turvaa ja on paikalla, näkee toisen ja hyväksyy kaiken, mitä tapahtuu, tuomitsematta. On läsnä lohduttamassa. Nyt meillä molemmilla on joku, jos silloin ei ollut. Annan aikaa hengitykselle. Annan sen muotoutua ja etsiä väyläänsä minun ruumiistani ulos. Sipulin lailla kehoni alkaa kuoriutua syvemmälle ja syvemmälle kerros kerrokselta hengityksen avulla. Kehoni alkaa liikkua tanssinomaisin liikkein maatessani patjalla. Kiemurtelen ja vääntelen, huokailen ja päästän irti. Musiikki soi kovalla ja kaivaa minusta esiin tunteita, surua, iloa, naurua, itkua vuoronperään. Kehoni saa lisää liikettä. tärisee ja värisee. Heilutan päätäni liian kovaa edestakaisin ja Dwari tulee opastamaan " pienennä liike, mutta jatka." Sitten se yllättää minut. Täysin ja nurkan takaa. Odottamatta, puun takaa. Ei jumalauta!! Käännyn vatsalleni. Päässäni on pimeää. Sukellanko? Ei en halua!!!!! Vittu, nyt menen !!!!!!! Välähdys kontrollista ennen sokeaan raivoon hyppäämistä. Selkeä raja, valinnan voi tehdä tuossa kohtaa. Kontrollifriikki aina paikalla. Huuto kumpuaa syvältä vatsaonteloista. Olenko se minä ? Kuka huutaa ? Huuto sinkoaa joogasalissa puolelta toiselle ja Dwari ja toinen terapeutti säntäävät apuun ja he ja todistajani vierellä silittelevät minua. "Avaa Kirsi silmät. avaa silmät". En avaa. Olenko sairaalassa ja henkilökunta yrittää saada minua hereille? Äänet lausutaan toisessa maailmassa. Rääkyvä matala karjunta jatkuu ja parun tuskaista itkua. Olen muissa maailmoissa nyt. Hengitän raivon keskukseen ja saan tulta ja voimaa itseeni. Nousen välillä vadille oksentamaan kaiken ulos.  Käännyn takaisin selälleni. Tunnen että käteni ovat tiukasti puristettuna nyrkkiin, polveni koukussa ja ylävartaloni irti lattiasta. "Anna raivon ja vihan tulla ulos. Päästä se ulos.!", kuulen opastusta. Rinnastani nousee röhönauru, voitontahtoinen, ylemmyydentuntoinen " te mulle mitään mahda"- tunne. Samalla puristan nyrkkejäni ja karjun ja nauran matalaa oman voimani syvää naurua hampaat irvessä ja karjun huutoa ulos minusta. Wau, mikä voiman tunne!!!!!! Tulkaapas jos uskallatte, niin täältä pesee!! Vähitellen musiikki pehmenee ja vajoan parantavaan lepoon ja rauhaan. Herkkä musiikki keinuttaa sieluani, todistajani kädet hellästi muistuttavat, etten ole yksin. Silmieni avautuessa kyyneleet valuvat itsepintaisesti kuumina, loppua ei tule.  Päänsilitystä. Vertaansa vailla oleva raivo-orgasmi. Myöhemmin tanssiessani, väylä syvempään ja läheisempään tuskaan on avattu ja parantava kyynelvirta voitelee minua lohdullisesti sallien minun tuntea tuskani uudella tavalla, vuolaasti, runsaasti, kuumasti, valuu ja valuu vaan, matkojen päähän minusta pois. Samalla kirkkaan rakkauden ja totaalisen hyväksynnän kokemus.Tuskan ja rakkauden yhtäaikainen olemus, minussa.

Kallvikin uimaranta. Minä ja Ruusu.

Kun ihminen nukutetaan ja leikataan, samalla pitäisi antaa myös puudutus, jottei kipukokemus jäisi kehoon, tai ainakin vähentäisi sitä. Kun ihminen herää nukutuksesta, pitäisi vierellä on tuttu turvallinen ihminen. Jos ei muuta niin hoitaja, jonka on tavannut ennen leikkausta. Minun rakas kehoni muistaa kaikki 15 isoa leikkaustani. Tuntemattomien hääräämisen ympärilläni. Minun rakas kroppani muistaa kaikki veitsien viillot lihassani, avatun vatsan, metrin auki olevan reisiviillon. Ja myöhemmät lisäviillot. Minun rakas ruumiini muistaa itse rekan törmäyksen aikaansaaman tuskan. Se kaikki on minussa.

Raivo-oragasmin saamisen jälkeen arkeni on muuttunut. Olisin tarvinnut jatkaa purkamista. Tosin olin niin rikki fyysisesti, etten olisi jaksanut. Tarve kolkuttelee lihaksiani, luitani ja jänteitäni. Täytyy liikkua ja saada aikaan. Täytyy saada sanoa painava sanani. Jotain on selkeästi pudonnut pois. Iso tulppa keskeltä rintakehääni. Solar plexus on avautunut ja sieltä tulee tuutin täydeltä. Tai ainakin oma totuuteni. Sen ilmaiseminen on tärkeämpää kuin muiden miellyttäminen. Ympäristö on ällikällä lyöty ja salamoi joka puolella. Miten tuo hiirulainen nyt noin puhuu ? Eikö se tiedä paikkaansa?  Huomaan helposti tässäkin sen rajan, missä helposti voisin lähteä ruoskimaan itseäni voimani käytöstä, syyllisyyden siitä, että uskallan nousta barrikadeille. Tuttu tie olisi periksiantaminen toiselle. Mutta te ette enää alista tai mitätöi minua. Minulla on nyt yhteys omaan voimakeskukseeni. Raivon energian kääntäminen omaksi mahtavaksi voimaksi on orgastinen nautinto. Voiman tunne on huimaava, koukuttava. Naurattaa! Alimmat auki olevat chakrat juurruttavat minut vahvasti maahan ja antavat tuen keskivartalon lieskanomaiselle voimalle. Ei ole mitään pelättävää. Saan pitää puoleni, se on minun rakastava velvollisuuteni itseäni kohtaan. Saan sanoa totuuteni. Jos se heilauttaa jotain toista, olen heittänyt pallon hänelle ja hänen tulee katsoa itseään. Oman voiman paljastuessa itselle, ei voi enää muuta kuin olla rehellinen itselleen. Raivon kääntöpuoli on voima. Se palikka on minun työkalupakistani puuttunut. Aito voima. Ei teeskennelty pelonsekainen voima.

Puistokulma Itämainen ilta. 2013

Pikabrieffaus traumaterapiaan Dwarilta. Itselleni taas uuden mielenkiinnon kohde. Meillä on traumat ja pelot ja vastoinkäymiset johtuen kenellä mistäkin, kaikilla vähintän lapsuustraumoja. Minulla lapsuustraumojen päälle kolaritrauma ja vammautuminen ja järkyttäviä parisuhdedraamoja ja alistamisia. "That is a quite a paggage!" Sitten on suojautumismekanismit eli jännitys, lamaantuminen ja itsensä ulkoistaminen eli ei ole läsnä kehossaan, vaan leijailee sfääreissä ja kroppa on jätetty oman onnensa nojaan. Se ei riitä, että käsittelee pelkästään traumoja, jos haluaa parantua, vaan on kohdattava ja nähtävä ja parennettava myös suojausmekanismit, jotka ovat vieraannuttaneet meidät todellisesta itsestämme. Lohdullisinta tässä kuitenkin on, että meillä on selviytymiskeinoja yhteensä traumojen ja suojamekanismien verran. Ne on niitä voimavaroja, jolla olemme selviytyneet rakkaudettomasta lapsuudesta, jos sellainen on. Ne on niitä voimavaroja, joilla olen selviytynyt kolarista ja leikkauksista ja draamoista. Lapsuudessa ne olivat minulle hyvät kaverit, sisko, kiinnostavia harrastuksia ja niissä pärjäämistä. Kolarin ja leikkausten aikana rakas lemmikki ja parisuhde. Nykyään voimavarojen pakki on huikea; tanssia tanssia, kirjoittamista, ihania ystäviä, erilaisia itsensä kehittämiskeinoja, meditaatioita, itsensä haastamista uusiin juttuihin, kursseja....lista on loputon.

Ensimmäinen mäykkyni Verneri vanhuksena. Vierelläni uskollisena vaikeina aikoina.

Realisti kuitenkin kannattaa olla. On illuusio, että meidän persoonallisuus ja suojausmekanismit koskaan lopullisesti parantuisi. Aina jää kiinni niiden toimimisesta, egon otteesta. Juuri kun on kuvitellut olevansa aito teeskentelemätön minä, persoonallisuus vilauttaa kasvonsa ennen kuin huomaakaan.

Mutta on jo aika pitkällä, jos erottaa niiden toiminnan toisistaan ja huomaa, mistä pakista nyt tuulee.

Itsekeskeistä elämää, ah. Oma minä oman itsen tutkimuskohteena. Oman elämäni paras asiantuntija. Argh!!!!!!!

Ei ole mitään anteeksiannettavaa

Katson vaahtoavan meren pintaa ja annan tuulen viilentää, tukan hulmuta ja kasvot avoimina ilmavirran sutia ihoani. Kaivattu viileys, hetken helpotus. Ruusu mäykkyni liikkuu synkronissa liikkeideni kanssa, ja makaa jalkojeni juuressa korvat tuulessa liehuen kuin Pikku Jumbon elefantin jättimäiset korvanlehdet, silmät sirrillään nuuhkii kuono kohti tuulta tuulen mukanaan tuomia uutisia. Makkara mutkalla. Rauhainen ja nautinnollinen. Vain me kaksi ja heräävän aamun rauha ja hiljaisuus.

Ruusu löhöilee auringossa meidän pihalla.

Istun penkillä ja minuun alkaa valua pehmeyttä, laajuutta, tajunnanvirtaa ilman ajatuksia, sielutason yhteyttä yhtäkkiä. Sielun tanssia ohikiitävässä iättömyydessä. Uppoan soljuvuuteen ja näen ilman väreilyn. Katson eteeni ja kaikenkattava ymmärrys elämänjanastani ja tapahtumista, ja ennen elämää ja sen jälkeen, kaiken kietoitumisesta yhteen avautuu tietoisuuteeni. Näen selkeästi ajan iättömyyden, ajattomuuden. Elämäni tapahtumat, tähtihetket ja aallon pohjat, sulautuvat yhteen, värit sekoittuvat toisiinsa luoden uusia värejä. Kulmat pehmenevät, materia laimenee, aallot laskeutuvat laineiksi ja kaikki muotoutuu samaksi jatkumoksi ilman selkeitä aikarajoja tapahtumille. Näytelmä silmieni verkkokalvolla diaprojektorin lailla lipuu ohitseni. Aikamatkaaja elämän kiertokulussa.

Joutsen päiväunilla Hertsikanrannan läheisyydessä.

Ja minä nauran ! Syvältä kumpuavaa Buddhan vatsanpohjannaurua vatsanpeitteitteni uumenista tuulen tuiverrukessa. Täällä sisälläni, silmieni takana, minä olen ja näen. Voi tätä ihmisrukkaa, tätä lajia, joka luo itselleen ongelmia ja kaaosta ! Voi tätä egoa, kaiken pahan alkua ja juurta ! Täällä muodon tuolla puolen tila on ongelmaton, selkeä, rakkaudellinen ja tyyni. Meidän koti, ulottuvuus vailla vertaa. Samalla olen vahvasti yhteydessä ruumiiseeni, selkärangan tyveen ja alachakroihin. Tunnen avoimen pyöreän "putken" alhaalta  ylös päälakeen, kruunuchakraan saakka. Olen vahvasti maassa ja vahvasti sielussani ja näen niin selkeästi kaiken, koko elämän. Fyysisen kivun valtaama ruumis ja samalla kauneuden ja rakkauden kokemus, pehmeästi kohoava vatsa, vapaana virtaava hengitys, turva minussa, ääretön lämmin koto, minun ruumiini ja sieluni yhdessä. Suru minussa on muuttunut, tullut yhdeksi kauneuden kanssa, kaivautunut syvään maan pinnan alle pitäen minut tukevasti pystyssä ja uudet ravitut elinvoimaiset oksani ja lehteni saavat rohkeasti ja rauhassa kasvaa ja lepattaa tuulessa tai levätä tyyneydessä, oman syklinsä mukaan.

VitalDanzan jälkeen Denniksessä irtosi nauru.

Tuuli tuo minulle yhtäkkiä oivalluksen, ettei ei ole mitään anteeksiannettavaa. Ymmärrys tapahtuu kuin taikaiskusta, odottamatta, tilaamatta, yrittämättä ja pakottamatta, kuin itsestään, lahjana minulle kesäaamun kirkkaudessa. Äidin olemus piirtyy eteeni kimmeltävän meren pinnalle. Hänen energiansa sulavat uuteen pehmeyteen ja suloisuuteen, rakkauteen. Niin, ei ole mitään anteeksiannettavaa. Meren pinta sumenee katseessani ja nuolaisen suolaisuuden suupielessäni. On vain tiedostamaton, egon raskauttama ihminen  kauniin sielun verhona. Ei ole tahallisuutta tai ilkeyttä ja jos niitäkin on, sekin on tahatonta, koodeihin kirjoitettua ohjelmointia, matkaamista maailman pimeydessä, tiedostamattomuudessa.

Äiti nuorena, mummo ja täti, joka kuoli pari kk sitten.

Äitini, vanha nainen, oman historiansa vanki. Ei ole mitään anteeksiannettavaa, "vain" tämä sydämen sulattava ymmärrys ihmispolosta, joka lähenee maanpäällisen elämänsä loppua, sokeana omalle todelliselle olemukselleen. Lämpenevä rakkaus, joka mitätöi tekemättömät tai tehdyt sanat, lauseet ja teot. Siirtyvät romukoppaan olemattomina ja merkityksettöminä. Voin siirtyä tähän ulottuvuuteen äitini kanssa nyt. Egoni on tehnyt riittävästi työtä äiti-tytär trauman kanssa, mikä on ollut tarpeen. Suoraan ei voi siirtyä, oikotietä ei ole. Kyllä on käsiteltävä, mitä käsitellä pitää. Keskeneräiset asiat, vaivaavat asiat, puhtaan energian tiellä olevat asiat. Kaikissa suhteissa, kaikissa asioissa. Rehellisesti ja suoraan. Vapaana ja sisäistäneenä ymmärryksen ihmisyydestä ja sen toiminnasta ja luonteesta tässä elämässä, voi luonnollinen ja aito rakkaus syntyä suhteisiin, joihin toivo on jo hiipunut. Äiti-tytär suhteeseen ongelman lähinnä tuo juuri se, että Hän on äitini, tuo sukulaisuus, odotukset äidistä yli-ihmisenä. Mutta jos luopuu tuosta ajatuksesta ja näkee hänet "vain" ihmisenä, ilman tuota suhdetta, ja sitten lopulta myös sieluna. Lataus muuttuu heti.

Minä, äiti ja Ruusu Kuopion torilla muutama vuosi sitten.

Elämäni rajattomuus, särmien hioutuminen, katseleminen sivusta käsin tarkkailijana tuo uutta rauhaa. Yllättävää rauhaa rauhattomina hetkinä. Hyväksyminen, kaiken hyväksyminen, että olen tätä kaikkea, myös se parjattu ego ja välillä yksitoikkoinen ajatusten jatkuva ratas, mieli ja ruumis ja tunteet, mutta ennen kaikkea rakkaus, valo ja henki. Sisällän tämän kaiken. Lepattava yhteys henkeen on muuttunut juurtuneeksi yhteydeksi, joka on todellisen voiman ja rakkauden lähde.

Ruusunen ihailee itseään "mummon" (äitini) peilistä.

Voinko olla tässä rauhan tilassa, vaikka koko muu maailma sinkoilee mielipuolen lailla, kun puoli maailmaa räjäyttelee pommeja ja tappaa viattomia ? Saanko olla omassa still-pointissani, missä mikään ei liiku näkyvästi, pinnalta katsottuna pysähtyneessä hetkessä, jossa laatu on armo ja autuus, missä minulla on Kaikki, lepo ja koti, mihin voisin jäädä iäksi, kutsuva houkutteleva hiljaisuuden keidas ?

Ruusu ja mä Nirvanassa.

Maailmankaikkeuden korkein värähtelytaajuus on rakkaus. Oman osuuteni maailmantuskan lievittämiseen voin tehdä värähtelemällä tätä taajuutta, rakkautta ja rauhaa  ja levittää sitä niin laajalle alueelle kuin mahdollista.

Amen.

Kokemus voimana ja tarinoiden tärkeys

Se on niinkuin rankkasade, joka yllättää kesken kävelylenkin kirkkaana päivänä. Olet metsän keskellä kaukana kotoasi ilman sadevaatteita ja et voi muuta kuin jatkaa matkaa ja antaa kylmien vesipisaroiden valua pitkin hiuksiasi ja liimata ne pitkin päänahkaasi ja lenkkitossujesi litistä märällä nurmella pysäyttämättä askeliasi. Niin kuin tänään. Se vain tapahtuu ja sinä olet siinä ja et voi muuta kuin antautua sateelle ja jatkaa matkaa. Olet tapahtumien keskiössä.

Istun Minin etupenkillä pää retkahtaneena tuulilasista kimmonneet lasinsirut kasvoillani miljoonina punaisina pisteinä ja viivoina, myöhemmin mustina pilkkuina, sitten kokonaan häipyneenä. Pieni musta muisto vasemmassa nimettömässä ja yksi koteloitunut siru otsan alla. Hän on hädissään riuhtonut Minin oven irti adrenaliinin vimmalla ja voimalla ja laskenut minut märän lumen peittämään maahan. Oikea jalka luonnottomassa asennossa painuneena reisiluun päästä sisäänpäin kohti sisäelimiä. Maksa vuotaa massiivisesta repeytymisestä. Päänahka repsottaa auki kymmenen sentin alueelta. Isoja räntähuitaleita putoaa kaatamalla päälleni. Neljäkymmentäviisi minuuttia.

Sitten pelastus.

Jos olisin kuollut, kuolema olisi ollut tuskaton, ainakin tämän päivän tietoisella mielellä ajatellen. Rysähdyksen aiheuttama kipu piilottelee ruumiissani, joku suojelee minua siltä. Haluaa astua ulos. Jotenkin. Sanoina? Ei kuitenkaan tänään.

Ulkopuolisen silmin katsottuna tapahtuma on järkyttävä ja kauhea, verta ja vääntyneitä jäseniä, ryttääntyneitä autoja, autosta sinkoutuneita tavaroita pitkin lumipenkkaa. Objektiivinen näkemys, sivusta seuraajan silmät, tragedia ja kammo, onnettomuuden raflaava näyttävyys. Ulkopuolisen kuvitelmat ja mielikuvituksen vauhtiin pinkaisu. Jos olisin kuollut, muille olisi jäänyt mielikuva tuskaisesta kuolemasta. Itse en voisi niin nyt väittää. Filminauha vain sammuu ja kaikki loppuu. En olisi tiennyt, että olen kuollut.

Niin kuin narkoosissa. Kaikki pimenee ja nopeasti. Ei ehdi laskea kolmeen käskettäessä. Sitten herää tuntikausien jälkeen, jopa kahdentoista tunnin ja tuntuu, ettei aikaa ole ollut. Ne tunnit on katkaistu pois. Ihan kuin äsken olisi kärrätty leikkaussaliin. Niistäkin heräämisistä ja jälkiseurauksista tarinanpoikasta jos jonkunlaista ja hätkähdyttävää ja karmeaa. Muttei tänään. Kypsyy rohkeus siihen hiljalleen, mutta tarve pakottaa tulla kerrotuksi. Minun keinoni. Muttei tänään tämä.

Elämä jatkuu. Elämä jatkuu juuri siitä kohtaa, missä tapahtuu järkytys ja tragedia. Ei pääse pois hetkeksikään. Ei pääse pois vierailemaan sivustakatsojaksi, edes minuutiksi. Paikalle sattuneet lääkärit pistävät suoneeni pelastavan kanyylin ja tiputus alkaa ja elämä saa jatkaa minussa. Leikkauksia, lisää läheltä piti tilanteita teholla myöhemmin, pikku hiljaa paranemista ja kotiin paluu. Toipumista ja paluu arkeen.

Sama putki, putken alku ja putken pää. Alku, missä on onnettomuus ja tämän hetken putken pää, missä nyt olen, on samaa jatkumoa. Olen matkannut putkessa ja matkaan edelleen. En pääse tarkkailemaan sitä sivuun. Siksi tuo tapahtuma ei tunnu pahalta. Ei se niin kauheaa ole kuin miltä se näyttää. Tällä puolella ehkä kevyempää. Sitä vain on siinä tilanteessa. Siihen ei jouduta kello kaulassa. Elämä jatkuu. Ei ole muuta vaihtoehtoa jos pelastuu kuolemalta. Miten voit kertoa siitä ilman tunnekuohua, noin että kaunis ilma tänään ? Vai onko se siksi, etten voi ymmärtää tapahtuman vakavuutta koska se on niin iso juttu ? Totta. Minä en ymmärrä, mitä minulle on tapahtunut. Se on jotain niin suurta, ettei siihen oma käsityskyky riitä, vaikka elämä jatkuu ja on pelastunut. Vaikka on käynyt tätä elämän koulua kiihtyvällä vauhdilla ja saanut ymmärrystä elämästä tuhdisti ja vankasti, niin että voi käsi sydämen päällä sanoa, että ymmärtää elämää ja voi puhua syvällä rintaäänellä omasta kokemuksestaan käsin ja tietää että se on totta. Monesta asiasta. Silti tätä en käsitä enkä ymmärrä. Vaan pääni lyö tyhjää, niin kuin lapsena ajatuksesta kavereiden kanssa, ajattele, jos maailmaa ei olisi olemassa, jos ei olisi mitään. Se ajatus saa aivot tyhjäkäynnille vielä nytkin.

Vuotalolla Zodiakin projektin Minun nimeni on harjoituksissa 2011. Tarinani tanssien. Soolo. Kuva Tuomas Linna

Kehoterapeuttini on viime aikoina avannut psoas-lihakseni ja vatsan peitteitäni ja nivusiani ja syvällä pakaralihaksessani olevaa ikuisuuspinnettä, josta juontuu hermosähköiskusuoralinja koko toiselle vartalon puolelle. Se on helpottunut ja sakraalichara ja juurichakra tuntuvat helottavan nyt auki ennen kokemattomalla tavalla. Tunnen sykkeen, tunnen elämän ja naiseuden. Vahvasti kehossani ja helposti paluu, jos ote lipsuu. Silmät kiinni, hengitys juureen ja siellä se taas on. Avoin elämä, yhteys itseen ja sieltä käsin toisiin, syvääkin syvemmältä minusta. Pehmeys, uusi varmuus ja vahvuus. Vakaus ja voima. Omanarvontunnon nousu, jota nyt mikään ei tunnu horjuttavan. Minä saan olla juuri tällainen kuin olen. Ottakaa tai jättäkää. Tältä koti tuntuu, niin kuin sen nyt tunnen . Seuraavana päivänä voi olla eri. Aina uudella tavalla, aina kasvua. Tämä ei ole status quo. Mutta nyt tiedän linjani, tiedän suuntani ja olen varma. Samalla sieltä tuulahtaa taas  valtava vimma purkaa vanhaa, sitä todella koteloitunutta mustaa vanhaa verta ulos. Tämä varmuus ja silti. Joidenkin asioiden kanssa ei ole vielä sinut. Joku uusi kokemus jostakin näyttää, ettei ole kypsä jossakin ja jostakin. Mutta se onkin taito kuunnella sitä ääntä ja huomata oma valmiuden puute johonkin asiaan. Riittävän syvä itsetuntemus aukaisee silmät ja korvat näkemään ja kuulemaan sen. Ja aina on hyvä muistaa, että ei voi olla muualla kohtaa itseään kuin missä juuri nyt on.

Kaikkea ei ole vielä kerrottu.  Ei silti vielä tänään. Kaikkea ei voi, vain aavistus ja alustus. Sitten yksi kerrallaan. Nyt pintasipaisu ja haistelu. Tuulahdus tulevaa. Minulle itselleni. Tarinani vaatii tulla päivänvaloon kokonaisuudessaan. Mutta se odottaa. Olla läpinäkyvä, niin ettei ole yhtään salaisuutta piilotettavana, ei yhtään häpeää tunnustamatta, ei yhtään paljastusta enää takataskussa tai piirongin pohjalla jonkun löydettävänä.

Jokaisella oma tarinansa. Toisilla rankempi kuin toisilla. Aina löytyy karvivampi ja kauhempi, vaikeampi ja ällistyttävämpi. Sen olen oppinut, ettei mitään voi tietää, ennen kuin on sen kokenut. Ei ne asiantuntijatkaan eikä terapeutit, vähättelemättä yhtään ammattitaitoa. Kokemus muuttaa suhtautumisen ja myös tiedon. Silloin voi puhua syvällä rintaäänellä. Varsinkin, jos on selviytynyt tai jopa elävöitynyt. Jos rankan elämänkokemuksen pystyy jossain vaiheessa monen kasvukohdan läpikäymisen jälkeen kääntämään edukseen ja jopa muiden eduksi. Voi puhua kokemuksestaan käsin, voi auttaa toisia samankaltaisessa tilanteessa olevia omalla elävöitymistarinallaan.

Arkeen Voimaa ryhmänohjaajakurssi takana. Arkeen voimaa on vertaistukiryhmä pitkäaikaissairaille, jossa jaetaan työkaluja arjen haastesiin. Se on kuntaliiton ja suurten kaupunkien yhteishanke, joka on pääasiassa suunnattu terveydenhuollon asiakkaille. Olen kypsynyt kahdessakymmenessä vuodessa tähän missioon, nyt valmiina jakamaan energiaa ja iloa ja taitoja jaksamiseen toisille. Omilla VitalDanza tunneilla harjoitusten intro-osuuksissa puhun omasta elämänkokemuksestani käsin ja edelleeen syvällä rintaäänelllä, sillä tiedän, että tämä on totta ja toimii, ja voin kannustaa muita uskomaan omiin kykyhinsä ja siihen, että kaikki on mahdollista, kunhan avautuu ja uskaltaa, ja ottaa vastuun omasta elämästään, eikä odota jonkun ulkopuolisen tuovan pelastusta. Itse on otettava ohjakset käsiinsä ja tehtävä muutoksia. Itse on oltava tekijä.

Ja minä niin haluan olla tekijä! Koko ajan yhä enemmän. Seuraava haaste jo haaveena. Kokemuskouluttaja. Siihen vielä pitkä matka, mutta vahva intentio on ja haaste tuntuu sen verran pelottavalta, että sisäinen poltteeni ei anna periksi, ennen kuin olen sen pelon kohdannut.

Läpinäkyvyydessä ja salaisuuksien paljastamisessa asuu Vapaus, ennennäkemätön sellainen. Oma vapaus, minulle. Elämäni ehto. Tämä on universaali, elämää suurempi vapaus, joka saa elämän lentoon. Hulvattomaan lentoon, jossa kaikki vain tapahtuu ja huomaa tekevänsä jotain mahtavaa ja tuntee sen täydellisen tyydytyksen sydämessään ja vain tietää, että kaiken kuuluu juuri nyt olla juuri näin.

Vaikka olemme enemmän kuin tarinamme, enemmän kuin ne tapahtumat, mitä meille sattuu tässä elämässä, silti voimme niistä kertoa toisille. Se ei tarkoita, että olisi juuttunut menneisyyteen eikä pääse eteenpäin tai että identifioi itsensä tarinaan, ei. Niin sanotussa henkisyydessä ihmettelen sitä vaikenemista ja sitä, että menneisyyden katsominen on jotenkin epähenkistä eikä minunkaan näin pitkän linjan etsijänä varsinkaan enää olisi suotavaa "veivata". Satun olemaan eri linjoilla. Kerron tarinaani niin pitkään kuin minun tarvitsee, tarinan sävy voi muuttua ja onkin muuttunut, mutta tarina pysyy. Minä voin palata milloin vain johonkin kohtaan menneisyyttäni ja kertoa sen joko itseni avuksi tai ehkä jonkun toisen avuksi. Ja silti elää nykyisyyttä tragedioiden jäämättä pimentämään valoani ja eteenpäinmenoani.

Omassa elämässäni olen osoittanut tämän huuhaavaikenemisteorian vääräksi. Tarinat odottavat kertomistaan, silmiä lukemaan ja korvia kuuntelemaan. Niillä voi olla parantava vaikutus kaikille osapuolille.

http://www.kunnat.net/fi/asiantuntijapalvelut/soster/sote-kehittamistyo/arkeenvoimaax/Sivut/default.asp

https://www.youtube.com/watch?v=yySxil6rs0g