sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Raivo-orgasmi


Keho muistaa. Saksalainen terapeutti Dwari ohjaa meidät meditatiiviseen tilaan ja sieltä käsin palauttamaan muistiin jonkun tapahtuman elämästämme, missä koimme onnistumista, itsensä voittamista, onnea, hyvää kaikenkaikkiaan. Tarjonnan runsaus, siten valinnan vaikeus. Elämäni mallillaan. Näen itseni esitelmäni jälkeen helpottuneena, että ylitin itseni tanssiessani ja varsinkin puhuessani yleisölle esittäen kipeimmät kasvukohtani aluksi suunnattoman jännityksen ottaessa kroppani hallintaansa. Näen itseni tuulettamassa käsivarret ylhäällä tulevien kollegoideni ja muutaman muun hurratessa ja taputtaessa kun valmistuin Suomen ensimmäiseksi VitalDanza ohjaajaksi. Tämä onnistumisen huuma saa nyt vieläkin aikaan saman tunteen kuin silloin kun se oikeasti tapahtui. Istun tuolilla ja hengitys syvenee ja rentoutuu, hymy saa huulet kasvoillani kääntymään ylöspäin. Pientä naurunpoikasta. Dwari ohjaa meidät viemään huomion siihen kohtaa kehossa, missä on hyvä, missä ei kipua. Etsin tovin, vaikea löytää. Pysähdyn vasempaan reiteeni ja huokaisen. Tältäkö kivuttomuus tuntuu ?



Keho muistaa hyvän ja keho muistaa pahan. Tukahdetut hoitamattomat keholliset traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle, kertoo eräs tutkija. Traumaattiset kokemukset ja vastoinkäymiset, joita emme pysty käsittelemään, kertyvät kehoomme jännityksiksi ja muovaavat yllemme haarniskan, joka kaventaa meidän elämää ja elintilaa. Usein emme ole tietoisia tästä. Kunnes jonain päivänä heräämme, ehkä. Minä heräsin. Jotta pääsee elämässään virtaavuuteen ja eteenpäin, on kohdattava tunnetasolla nämä traumat, jotta parantuminen voi alkaa ja tapahtua.

Samoihin aikoihin kun olen viikonlopun syvääluotaavalla kurssilla traumoihin, tapaan ihmisen, joka on ollut autokolarissa samana päivänä samana vuonna kuin minä, toisella puolen maailmaa. Ihan "sattumalta" tässä maailmankaikkeudessa kohtaamme ja ihmetyksellä ei ole loppua. Myös monet muut hänen kokemansa asiat peilaavat omiani, vaikka ensin tuntuu että itken hänen itkuaan. Mutta se onkin minun itkuni. Dwarille kerron tämän, ja vielä lisään, ettei mistään romantiikasta ole kysymys. "Realistinen sielunkumppanuus tarkoittaa juuri tuota. Peilaamista samoista kokemuksista ja niiden kautta paranemista."

Kaapelitehdas Atlas projekti, Zodiak. 2012 kesä


Juuri nyt on vaikea kirjoittaa. Mutta haluan niin paljon purkautua myös näin, vaikka myllerrys sisälläni haittaa tekstin tuottamista ja sivullisena pysymistä. Miten voin olla sivullinen, kun olen tapahtumien päähenkilö? Miten ihana olisi vain vain hypätä reunalta vanhaan!! Näen koko ajan sen rajaviivan, missä voisin lähteä kieriskelemään pimeydessä suuntaa vailla ja sen, missä seuraan itseäni sivusta ja annan itseni tehdä tarvittavan, sen, mikä on vielä kesken. Sen, mikä vielä estää minua elämästä täytenä minänä. Jos voisin olla vielä vapaampi ? Jos voisin lentää vielä korkeammalle ? Minun tarvitsee puhkaista se kelmu, missä on ymmärtämättämyys tapahtuneesta, missä käsistyskykyni ei riitä. Olen kirjoittanut muutamia blogikirjoituksia sivuten kolaria, ehkä yhden kokonaan. Se ei riitä. Koska en ymmärrä vieläkään. Vaikka yritän väittää, että ei sillä ole väliä, mutta sillä on. Että näitä nyt tapahtuu, no big deal. Miksi vähättelen ? Miksi  en vain katso sitä ja myönnä, että olen vihainen ja olen raivona siitä, mitä tapahtui. Miksi en vain koe raivoa rehellisesti ja suoraan ? Raivon kokeminen on  kadoksissa. Syvähengityssessioissa ja muissa aktiivisissa meditaatioissa raivoni on ollut lähinnä näyttelemistä, teatteria, huutoa vailla todellista vihan ulospäästämistä. Aito ,kehon syvyyksistä lähtevä raivon kohtaaminen on jäänyt kokematta. Raivon kohtaamattomuus estää minun todellisen olemukseni ilmentymstä. Saan jotain tilalle, jos kohtaan sen tukahdetetun möhkäleen ja annan sen palaa roihuna. Kirjoittaessani olen kaartanut loistavasti raivon. Lillinut hyväksynnässä ja rakkaudessa. Nyt on turvallista raivota, kun minulla on hyväksyntä ja rakkaus ja turva itsessäni.



Dwari kertoo omasta kolaristaan. Saanut "vain" pienen naarmun kasvoihin. Hänen kertoessaan siitä, miten traumaattista se oli ja on vieläkin, tunnen vihan ja raivon nousevan sisälläni. Ei hänen takiaan. Vaan tajuntaani valuu ymmärrys omasta kokemuksestani ja siitä, että paljon on vielä käsittelemättä. Ja ymmärrys siitä, että minulla on oikeus tuntea vihaa ja raivoa. Silloin ei kysytty, kuinka voin, henkiseltä kantilta. Ei ollut kriisihoitajaa eikä psykologia paikalla missään vaiheessa. Syyllistettiin, "täällä tämä vaikea potilas."



Kolarisielunkumppanini kysyy minulta, milloin lääkäripariskunta tuli paikalle ja mitä he tekivät siinä tilanteessa ensiapuna. En tiedä. Lähden selvittämään asiaa todelliselta kolarikaveriltani. Hän ei osaa vastata. Oli siirretty lääkäripariskunnan autoon odottamaan. Saan postiluukusta pinon vuoden -87 ja -88 epikriisejäni. Keskeytän imuroinnin. Melkein oksennan ja itken suoraa huutoa. "....potilas ollut jaloistaan kiinni autossa, jouduttu irrottelemaan. poliklinikalla tullessa selvästi shokkinen, kalpea, periferia viileä, pulssi nopea ja verenpaine matala.pälyilee ympäriinsä, mihinkään kysymyksiin ei vastaa, vaikuttaa olevan muissa maailmoissa, ei co-operoi. liikuttelee päätään molempiin suuntiin....hb59, massiivi peroperatiivinen vuoto... leikkauksen aikana sai yhteensä 34 yks punasoluja, 18 yks jääplasmaa, 4yks trombosyyttejä..autotranfuuserin kautta siirretty 5 litraa verta ja useita pusseja siirtoverta....."  Tämä selvä. Joo, saan olla vihainen. Ymmärrän sen lukiessani leikkausviiltojen tekemisesta ja lihasten siirtelystä ja veren täyttämästä vatsasta. Tottakai mieleni ymmärtää, että minun henkeni pelastettiin, mutta kehoni kokee sen väkivaltana muistoissaan. Kalvo raottuu. Alan saada kosketuspintaa.

Vernerin toiseksi viimeinen elinkuukausi Mamin sylissä 2007. Suuri suru luopua rakkaasta.


Dwarin kurssilla aloitetaan parin kanssa työskentely. Toinen lähtee hengittämään syvään yhtäjaksoista hengittämistä hieman liioitellusti. Toinen todistaa vierellä ja seuraa ja huolehtii läsnäolollaan toisesta. On toista varten siinä. Antaa turvaa ja on paikalla, näkee toisen ja hyväksyy kaiken, mitä tapahtuu, tuomitsematta. On läsnä lohduttamassa. Nyt meillä molemmilla on joku, jos silloin ei ollut. Annan aikaa hengitykselle. Annan sen muotoutua ja etsiä väyläänsä minun ruumiistani ulos. Sipulin lailla kehoni alkaa kuoriutua syvemmälle ja syvemmälle kerros kerrokselta hengityksen avulla. Kehoni alkaa liikkua tanssinomaisin liikkein maatessani patjalla. Kiemurtelen ja vääntelen, huokailen ja päästän irti. Musiikki soi kovalla ja kaivaa minusta esiin tunteita, surua, iloa, naurua, itkua vuoronperään. Kehoni saa lisää liikettä. tärisee ja värisee. Heilutan päätäni liian kovaa edestakaisin ja Dwari tulee opastamaan " pienennä liike, mutta jatka." Sitten se yllättää minut. Täysin ja nurkan takaa. Odottamatta, puun takaa. Ei jumalauta!! Käännyn vatsalleni. Päässäni on pimeää. Sukellanko? Ei en halua!!!!! Vittu, nyt menen !!!!!!! Välähdys kontrollista ennen sokeaan raivoon hyppäämistä. Selkeä raja, valinnan voi tehdä tuossa kohtaa. Kontrollifriikki aina paikalla. Huuto kumpuaa syvältä vatsaonteloista. Olenko se minä ? Kuka huutaa ? Huuto sinkoaa joogasalissa puolelta toiselle ja Dwari ja toinen terapeutti säntäävät apuun ja he ja todistajani vierellä silittelevät minua. "Avaa Kirsi silmät. avaa silmät". En avaa. Olenko sairaalassa ja henkilökunta yrittää saada minua hereille? Äänet lausutaan toisessa maailmassa. Rääkyvä matala karjunta jatkuu ja parun tuskaista itkua. Olen muissa maailmoissa nyt. Hengitän raivon keskukseen ja saan tulta ja voimaa itseeni. Nousen välillä vadille oksentamaan kaiken ulos.  Käännyn takaisin selälleni. Tunnen että käteni ovat tiukasti puristettuna nyrkkiin, polveni koukussa ja ylävartaloni irti lattiasta. "Anna raivon ja vihan tulla ulos. Päästä se ulos.!", kuulen opastusta. Rinnastani nousee röhönauru, voitontahtoinen, ylemmyydentuntoinen " te mulle mitään mahda"- tunne. Samalla puristan nyrkkejäni ja karjun ja nauran matalaa oman voimani syvää naurua hampaat irvessä ja karjun huutoa ulos minusta. Wau, mikä voiman tunne!!!!!! Tulkaapas jos uskallatte, niin täältä pesee!! Vähitellen musiikki pehmenee ja vajoan parantavaan lepoon ja rauhaan. Herkkä musiikki keinuttaa sieluani, todistajani kädet hellästi muistuttavat, etten ole yksin. Silmieni avautuessa kyyneleet valuvat itsepintaisesti kuumina, loppua ei tule.  Päänsilitystä. Vertaansa vailla oleva raivo-orgasmi. Myöhemmin tanssiessani, väylä syvempään ja läheisempään tuskaan on avattu ja parantava kyynelvirta voitelee minua lohdullisesti sallien minun tuntea tuskani uudella tavalla, vuolaasti, runsaasti, kuumasti, valuu ja valuu vaan, matkojen päähän minusta pois. Samalla kirkkaan rakkauden ja totaalisen hyväksynnän kokemus.Tuskan ja rakkauden yhtäaikainen olemus, minussa.

Kallvikin uimaranta. Minä ja Ruusu.


Kun ihminen nukutetaan ja leikataan, samalla pitäisi antaa myös puudutus, jottei kipukokemus jäisi kehoon, tai ainakin vähentäisi sitä. Kun ihminen herää nukutuksesta, pitäisi vierellä on tuttu turvallinen ihminen. Jos ei muuta niin hoitaja, jonka on tavannut ennen leikkausta. Minun rakas kehoni muistaa kaikki 15 isoa leikkaustani. Tuntemattomien hääräämisen ympärilläni. Minun rakas kroppani muistaa kaikki veitsien viillot lihassani, avatun vatsan, metrin auki olevan reisiviillon. Ja myöhemmät lisäviillot. Minun rakas ruumiini muistaa itse rekan törmäyksen aikaansaaman tuskan. Se kaikki on minussa.

Raivo-oragasmin saamisen jälkeen arkeni on muuttunut. Olisin tarvinnut jatkaa purkamista. Tosin olin niin rikki fyysisesti, etten olisi jaksanut. Tarve kolkuttelee lihaksiani, luitani ja jänteitäni. Täytyy liikkua ja saada aikaan. Täytyy saada sanoa painava sanani. Jotain on selkeästi pudonnut pois. Iso tulppa keskeltä rintakehääni. Solar plexus on avautunut ja sieltä tulee tuutin täydeltä. Tai ainakin oma totuuteni. Sen ilmaiseminen on tärkeämpää kuin muiden miellyttäminen. Ympäristö on ällikällä lyöty ja salamoi joka puolella. Miten tuo hiirulainen nyt noin puhuu ? Eikö se tiedä paikkaansa?  Huomaan helposti tässäkin sen rajan, missä helposti voisin lähteä ruoskimaan itseäni voimani käytöstä, syyllisyyden siitä, että uskallan nousta barrikadeille. Tuttu tie olisi periksiantaminen toiselle. Mutta te ette enää alista tai mitätöi minua. Minulla on nyt yhteys omaan voimakeskukseeni. Raivon energian kääntäminen omaksi mahtavaksi voimaksi on orgastinen nautinto. Voiman tunne on huimaava, koukuttava. Naurattaa! Alimmat auki olevat chakrat juurruttavat minut vahvasti maahan ja antavat tuen keskivartalon lieskanomaiselle voimalle. Ei ole mitään pelättävää. Saan pitää puoleni, se on minun rakastava velvollisuuteni itseäni kohtaan. Saan sanoa totuuteni. Jos se heilauttaa jotain toista, olen heittänyt pallon hänelle ja hänen tulee katsoa itseään. Oman voiman paljastuessa itselle, ei voi enää muuta kuin olla rehellinen itselleen. Raivon kääntöpuoli on voima. Se palikka on minun työkalupakistani puuttunut. Aito voima. Ei teeskennelty pelonsekainen voima.

Puistokulma Itämainen ilta. 2013


Pikabrieffaus traumaterapiaan Dwarilta. Itselleni taas uuden mielenkiinnon kohde. Meillä on traumat ja pelot ja vastoinkäymiset johtuen kenellä mistäkin, kaikilla vähintän lapsuustraumoja. Minulla lapsuustraumojen päälle kolaritrauma ja vammautuminen ja järkyttäviä parisuhdedraamoja ja alistamisia. "That is a quite a paggage!" Sitten on suojautumismekanismit eli jännitys, lamaantuminen ja itsensä ulkoistaminen eli ei ole läsnä kehossaan, vaan leijailee sfääreissä ja kroppa on jätetty oman onnensa nojaan. Se ei riitä, että käsittelee pelkästään traumoja, jos haluaa parantua, vaan on kohdattava ja nähtävä ja parennettava myös suojausmekanismit, jotka ovat vieraannuttaneet meidät todellisesta itsestämme. Lohdullisinta tässä kuitenkin on, että meillä on selviytymiskeinoja yhteensä traumojen ja suojamekanismien verran. Ne on niitä voimavaroja, jolla olemme selviytyneet rakkaudettomasta lapsuudesta, jos sellainen on. Ne on niitä voimavaroja, joilla olen selviytynyt kolarista ja leikkauksista ja draamoista. Lapsuudessa ne olivat minulle hyvät kaverit, sisko, kiinnostavia harrastuksia ja niissä pärjäämistä. Kolarin ja leikkausten aikana rakas lemmikki ja parisuhde. Nykyään voimavarojen pakki on huikea; tanssia tanssia, kirjoittamista, ihania ystäviä, erilaisia itsensä kehittämiskeinoja, meditaatioita, itsensä haastamista uusiin juttuihin, kursseja....lista on loputon.

Ensimmäinen mäykkyni Verneri vanhuksena. Vierelläni uskollisena vaikeina aikoina.


Realisti kuitenkin kannattaa olla. On illuusio, että meidän persoonallisuus ja suojausmekanismit koskaan lopullisesti parantuisi. Aina jää kiinni niiden toimimisesta, egon otteesta. Juuri kun on kuvitellut olevansa aito teeskentelemätön minä, persoonallisuus vilauttaa kasvonsa ennen kuin huomaakaan.

Mutta on jo aika pitkällä, jos erottaa niiden toiminnan toisistaan ja huomaa, mistä pakista nyt tuulee.

Itsekeskeistä elämää, ah. Oma minä oman itsen tutkimuskohteena. Oman elämäni paras asiantuntija. Argh!!!!!!!





2 kommenttia: