Elämän virtaa

"Tämä henkilö on onnellinen, naivi, ei välitä tiukoista rajoista, paperikin ylösalaisin ja uskoo ilmiselvästi magiaan ja haluaa juhlia." Onnellinen, no olen varmasti, vähän olo kuin DNA:n mainoksessa "Mistä näitä senttejä oikein sataa?" paitsi, että minulle putkahtaa vähän väliä mieleen "Mistä tämä onni oikein sataa?" naivi, no olkoon, eikös Raamatussakin lapsenkaltaisten ole taivasten valtakunta, tai sinne päin, on rajaton olo, on kuin joku pidike sisälläni olisi päästetty irti, paperi taisi vahingossa mennä ylösalaisin, ja takuulla uskon magiaan, sitä tapahtuu päivittäin, kun vain katsoo elämää sillä silmällä. Ja juhlaan on aina aihetta. Nytkin oli. Syyskuun Vital Developement Luovuuden Taide -työpajan teoriaosuudella piirsimme luovasti viivoista taidetta ja saimme leikkimielisen tulkinnan itsestämme ohjaajaltamme. Värikkäät lapsellisesti piirretyt ilmapallot ja serpentiinit ja kuohuviinipullo ja lasit olivat piirroksena sattumalta osuva juuri siihen päivään, olihan se minun vuosijuhlani VD:ssä. Sattui vielä samanlainen syksyinen loppukesäisen auringon hellimä päivä kuin vuosi sitten ja samalla tavalla istuimme pick-nickillä tauoilla ulkona nauttimassa lämmöstä.

Lämmin kohtaaminen VD-ystävän kanssa kesätauon jälkeen hänen hakiessa minut kotiovelta ja toinen hykerryttävän iloinen näkeminen VD-veljen kanssa Steiner koulun pihalla. Autosta noustessa melkein kiljuin ja hän nauroi vatsan pohjasta asti koko ajan kunnes sukeuduimme täydelliseen halaukseen. Kaikki VD -ystävät ymmärtävät, miksi jälleennäkemisen riemu otti mukaansa valtavalla voimalla. Olemme löytäneet jotain ainutlaatuista, jota tämä tanssi on elämäämme tuonut ja vienyt meitä myös uusille urille rohkeasti levittämään siipemme ja olimme niin odotuksen lataamia päästä vihdoin jakamaan yhteistä kokemusta Eyrytmia-salissa. Halaukset ystävien kanssa seurasivat toinen toistaan ja nauru ja kiljunta jatkuivat.

Olin tosiaankin ladannut itseäni musiikilla ja tanssilla jo kotona ennen lähtöä. Olin niin innoissani päästä kokeilemaan, miltä tuntuu tanssia kesän aikana saavuttamaani uutta vapautta ja avautuimista ja puhdistumista monista peloista rakkaiden kanssa.Sydämessäni ja sielussani tunsin laajuutta ja avoimuutta ja onnea, mutta parina viime viikkona selkärankani oli muuttunut rautakangeksi, lihakseni yläkropassa rautahaarniskaksi ja niskassani moukaroi rautakuula. Tanssiessani molempina päivinä minua oksetti ja nesteet vaihtuivat kehossani vinhaa vauhtia ja juoksin "puuteroimassa nenääni" runsaasta hikoilusta huolimatta. Tuntui kuin joku Alien olisi pyrkinyt ulos minusta, joku vanha aikansa elänyt kolkutteli, joku selvittämätön asia runnoi lihaksiani voimalla.

Kreikassa olin löytänyt sisäisen lapseni ja olin sittemmin antanut luvan pikku-Kirsille tuntea lapsuuttaan ja vanhempiaan kohtaan niin kuin tunsi, koko sitä pakettia, jossa vaille jäänyt todellinen kohtaaminen äidin ja isän kanssa oli niin totaalisen puuutteellinen ja joka oli muokannut minut niin pelokkaaksi ja jännittyneeksi. Symbolinen mollamaijanukke VD-ystävältäni on saanut hoivaa, ymmärrystä, turvaa ja rakkautta eli minä olen vähitellen oppinut hyväksymään itseni, arvostamaan itseäni. Olen tällainen kuin olen, piste. Ensimmäistä kertaa työpajassa tunsin olevani samalla viivalla muiden kanssa, en huonompi. Miten erilaiselta kaikki näyttikään, kun olin avannut silmieni edestä sumentavat verhot ja katsoin kirkkaasta avoimesta ikkunasta! Huomasin, että kaikki hyväksyivät minut. Ja tuo tunne tuli minulle, koska se olin minä, joka hyväksyin itseni.

Kesä ja syksyn alku on ollut heittäytymistä elämän virtaan ja elämä on kummasti tuonut eteeni asioita, jotka ovat minulle ajankohtaisia. Sisäisen lapsen löytymisen jälkeen äiti ja tytär aihe on seurannut minua lähes päivittäisellä tasolla, metrossa, bussissa, hississä, koirapuistossa. Koskettavin kohtaaminen oli, kun istuin bussissa ja bussin keskiössä istui äiti kolmivuotiaan tyttärensä kanssa, joka keinutteli itseään ja oli aurinkoisen hurmaava. Samalla hän katseli minua ja kysyi äidiltään minun kepistäni. Yhdyin keskusteluun ja äiti kertoi tyttären olevan hullaantunut muumeihin. Kysyin, osaako hän kenties muumilauluja. Kyllä vaan. Pieni tyttö alkoi laulaa hennolla pikkutytön äänellä minulle muumilaakso laulua ja saman tien tiesin, että tämä oli juuri minua ja minun parantumista varten. Saada yhteys lapseen, lapsiin, joita minulla ei ole ja yhteys omaan sisimpääni. Liikutuin kyyneliin ja annoin kyynelten valua. Tyttären äiti oli hieman ihmeissään reaktiostani, ja kiitin laulusta noustessani pois. Sain myös erään kuvauskeikkatarjouksen, jossa aiheena, yllätys, yllätys, oli  äiti ja tytär. Elämän pyörteissä eläminen on minulle hetkessä elämistä, niin että suurin piirtein viime hetkellä ennen jotain tapahtumaa, tiedän mihin suuntaan. On niin paljon vaihtoehtoja, mihin voisin tarttua, ja suunnitelmani muuttuvat koko ajan ja vaihtelen tai siirrän jotain toista juttua, jotta voinkin tehdä jonkun toisen sillä hetkellä minulle sopivamman jutun. Tilanteet niin sanotusti elävät. Mieletön virta ja onhan se ylellistä, että voin elää näin. Ja edelleen minuun voi luottaa, hoidan asian kun asian, jos olen luvannut, ja kaikki tulee hoidettua, vapaammin ja stressittömämmin.

Teoriatunnilla opettajamme näytti meille mm. Frieda Kahlon teoksia. Minuun porautui varsinkin maalaus "A broken column", joka on omakuva taiteilijasta eräänlainen pakkopanssari/vankila päällä ja selkäranka murskana ja suora rehellinen katse, tässä minä olen tällaisena kuin olen. Ehkä nuo lihasjännitykseni, jotka viikonloppuna pakkopaidan ja lähes vankilan lailla pakottivat ja halusivat purkautua, olivat seurausta Kreikan matkan jälkeen äitini kanssa käydystä keskustelusta ja että olin laittanut äitini pannaan. En ollut soittanut hänelle kahteen kuukauteen ja olin kuunnellut itseäni puhelun aikana, kun annoin niin sanotusti palaa ja kertoa, mitä tunsin ja mitä koin jääneeni paisti lapsuudessani, enkä voinut sille mitään, että kaikki vain vyöryi minusta ulos. Ymmärrän järjellä, ymmärrän täysin äidin omat lähtökohdat ja historian ja elämän neljän lapsen yksinhuoltajana, ja ymmärrän, kuinka kaikki on pitkää jatkumoa sukupolvien takaa, ettei äidillä ole ollut antaa enempää kuin katto pään päälle, ruoka pöytään ja vaatteet niskaan. Onhan sekin jotain. Mutta silti. Ja jos minun pahin painajainen vielä tänä päivänäkin on se, että asun lapsuuden kodissani, niin kyllähän minulla aika vakava trauma juontaa sieltä. Minulla on oikeus tuntea näin kuin tunnen ja minun ei tarvitse olla vanhempi vanhemmilleni. Mutta kun olen sellainen kuin olen, että kuitenkin loppujen lopuksi ymmärrän ymmärtämistäni, alkoi kroppani kolotuksillaan viestiä minulle, että jotain olisi tehtävä.

Elämän virran viedessä minua aalloillaan, olen lähtenyt mukaan pelottomasti uuteen, no, ehkä sellainen jännityksen poikanen antaa pienen adrenaliinitujauksen, jotta mielenkiinto säilyy.  Atlas- projektin ehkä helpottaessa esiintymispelkoani, halusin ylläpitää kehitystäni sillä osastolla ja olen nyt mukana Zodiakin uudessa projektissa Minun nimeni on. Tiedossa on esiintymistä, mutta yhdellä iskulla saan toteuttaa kahta intohimoani eli tanssia ja kirjoittamista tässä projektissa ja draama tulee minulle uutena alueena tässä myös. Joudumme tai saamme itse luoda tanssimme harjoituksissa ja itse kirjoittaa vähän totta ja enemmän mielikuvitus -tarinoita kotona. Luovuuden ollessa aiheena myös Vitalissa saimme piirtää, kirjoittaa runoja ja laulaa kesken tanssin ja siinä välissä ja sivujuonteena niin ikään. Tanssi tuntui minulle niin vapaalta tässä työpajassa ja tunsin, että kesän puhdistusaalto on ollut suuri. Halusin levittäyttä koko salin täydeltä, lentää ylös, painautua alas, sukeltaa sivuille. Wau, olin vapaa, vapaa! Oma sisäisen kriitikon olin lähettänyt lomalle, papukaijan, joka istuu jommalla kummalla olkapäällä ja arvostelee ja vähättälee, oli poissa. Miten työpajassa "satuin" tanssimaan ystävätanssin samana päivänä syntyneen Vd-ystävän kanssa? Miten "satuimme" kaksi "yksijalkaista" ja juuri sopivat jalat vastakkain, kun silmät kiinni annoimme jalkojen virrata ilmassa rakkaiden hoivatessa meitä? Miten elämä pitääkään huolen kaikesta, kun avautuu ja on elämälle ja itselleen rehellinen ja rehellisyydessään puhdas! Elämää ei voi huijata ja elämältä saa paljon, kun on sille uskollinen.

Kreikassa Ave Maria oli tahdittanut sisäisen lapseni löytymistä ja sama kappale alkoi soida nyt. Sisälläni värähti ja jännittyneenä odotin, että mitenkähän minun nyt käy. Viimeksi olin lamaantunut paikoilleni ja vain silittänyt vatsaani ja itkenyt vuolaasti. Nyt tanssin ylös taivaisiin ja poljin alas äiti maahan, sain tanssiin shamanismi-tunnelman eikä kyyneleen kyynel virrannut silmistäni. Pieni lapsi sisälläni taitaa olla parantumaan päin, tunnen sen niin. Oma rakkauteni omaa hyvinvointiani, omien tarpeideni tyydyttämistä ja itseni hyväksymistä kohtaaan on tuottanut tulosta. Pikku-Kirsi voi ihan fine. Mutta miten voi Kirsin äiti, huusi kireys lihaksissani?

Kesän aikana olin ottanut uuden asenteen kaikkeen. Sellaisen positiivisen rennon ja meni syteen tai saveen "mitä väliä millään on"-mentaliteetin. Senkin voi ilmaista kahdella tavalla, joko pessimistisen masentuneesti ja maansa myyneenä tai iloisesti välittömän rajattomasti itseään toteuttaen ja antaen palaa täysillä välittämättä muiden mahdollisista mielipiteistä. Tänään karkeakarvaisen mäyräkoirani Ruusun kanssa kävellessä metsässä näin, miten hän heräsi eloon, kun sai vainun ja alkoi jäljestää ja toteuttaa koko pötkyläisellä kropallaan heiluen korvista takapuoleen itseään eli eläimellisyyttään ja sitä, miksi hänet oli luotu. Haistella ja jäljestää ja metsästää. Mikä ilo ja mikä vauhti ja mikä intensiivisyys touhussa olikaan! Ihmisenkin pitää saada toteuttaa sitä, mitä on. Ihmisen pitää saada löytää oma todellinen itsensä, oma tietoisuutensa, oma aito sisin ja kuunnella sitä ja elää sen mukaan. Luoda oman näköisensä elämä ja ennen kaikkea luoda, sillä silloin herää eloon, silloin elämä alkaa virrata, pääsee flow- tilaan ja elämä palkitsee. Elämästä tulee rikasta ja vahvaa.

Usko omiin kykyihini on kasvanut niin paljon, että ajatus tanssituntien vetämisestä ei saa minua täydelliseen paniikkiin, tosin onhan harjoitustuntien pitäminen vielä NIIN kaukana, että helppohan minun on nyt hehkuttaa. Huomasin, että silmät kiinni on helpompi olla vain ja antaa mennä ja keskittyä omaan tekemiseensä, silloin pääsen hyvin läsnäolon tilaan tanssiessa. Voisiko tunnit pitää silmät kiinni, myös sen puhe-osuuden? Edesmennyt tangokuningas, Sauli Lehtinen (?), lauloi suurelle yleisölle silmät kiinni, koska hän jännitti niin paljon. Kyllähän Vd-tanssin ohjaaja voisi tehdä samoin! Nyt seuraa suuri paljastus; olen lievästi likinäköinen ja pidän laseja harvoin enkä siis näe niin selvästi kauas, ja niinpä minusta tuntuu, että minuakaan ei nähdä yhtään sen selvemmin. Olen illuusiomaisesti turvassa mukamas.

Sunnuntai iltana työpajan päättymisen jälkeen olin aivan tasarahaa ja krampit jaloissa, varsinkin vammautuneessa, olivat huipussaan. Kävin kuumassa suihkussa ja rojahdin lepäämään sängylle jalat polvista tyynyn päällä 90 asteen kulmassa, jotta selkä rentoutuisi. Päästin irti ja vajosin nirvanaan ja tunsin, kuinka pitkin kroppaani meni sähköiskuja ja lihasnykäisyjä ja leuka putosi saranoistaan auki ja niskalihakset hellittivät otteensa. Joku kuhina kävi sisälläni ja tunsin haluavani sanoa "antakaa anteeksi" ja sanoin sen mielessäni. Samaan aikaan kun olin sen sanonut, niskassani alkoi sydämen syke tykyttää voimakkaasti ja lämpö levisi päänahkaan. Lapojen välissä selkärangassa tunsin haluavani kiittää, ja sanoin "kiitos" mielessäni, kiitos elämälle tästä runsaudesta ja rakkaudesta, mitä saan kokea. Kuumat kyyneleet valuivat jälleen kerran ( nykyään itken vähän väliä, ei hätää, yleensä puhdistavia tai liikutuksen kyyneleitä, kirkastun kai ; ))ja annoin itseni vaan olla tässä hetkessä kaikkeni antaneena ja suuresti saaneena ja iloni ja vapauteni ulos tanssineena ja ikään kuin vanha tuskani lapsuuden ajoilta olisi helpottamassa. Anteeksi ja kiitos elämä.

Minulta on tässä vuoden aikana kyselty muutaman kerran, olenko tullut uskoon. Ilmeisesti olen niin muuttunut. Ok, jos uskoon tuleminen tarkoittaa uskoa itseen ja rakkauden löytymistä itsestään niin, että tuntee sydämessään selkeän pysyvän ilon, vaikka elämä välillä myrskyäisi ja aallot heittelisivät, se vakaus sisällä pysyy siitä huolimatta ja luottamus elämän hyvyyteen on niin suuri ja siihen, että itse voi vaikuttaa kaikkeen niin täysin, itsellä on avaimet kaikkeen, kunhan vain uskaltaa ja heittäytyy, niin kyllä, olen tullut uskoon. Tältä se varmaan tuntuu. Kukaan tai mikään ulkopuolinen asia ei ole tuonut tätä minulle, ei jumalainen mies eikä lottovoitto, niillä saroilla olisi parantamisen varaa kyllä, vaan oma ydin, oma tietoisuuteni. Itsensä rakastamisen voi aloittaa vaikka tekemällä niitä asioita, joita rakastaa. Oma rakkaus on kaikkien sisällä löydettävänä ja sitä ei kukaan voi viedä pois. Se on aina mukana.

Näppäilin äidin numeron kännykkääni ja soitin Kuopioon. Yllätyksekseni äiti oli rauhallinen ja oli iloinen ja kiitollinen soitostani. Syyllistäminen ja marttyyri-asenne olivat poissa. Tukos lihaksissani on auennut ja elämä voi jälleen virrata ilman tulppia.

Maanantaina merenrannalla ohitseni lipui iso vene ja purskahdin vapautuneeseen nauruun, kun näin sen kylkeen kirjoitetun tekstin; www.vapaaherranelämää.com. Touchè!