Fenix Lintu

Eilen palasin kotiin Ikean sininen kassi täynnä uusia itämaisia mattoja. En voinut vastustaa tumman punaista pikku Persialaista enkä lämpimän punaisen sävyistä Kelim -mattoa. Kassiin sujahti mattohuumassa pieni vuohentaljakin. Minulla ei ollut kuin vieno aavistus, miten sijoittaisin matot eteiseen, mutta olin varma, että juuri oikea järjestys löytyisi. Hihittelin, kun muistelin rakkaani kehotusta ostaa sitten samanlaiset matot ainakin tuohon tuohon ja tuohon.

Matot ovat merkinneet minulle aina enemmän kuin mattoja ja nauttineet erityissuojelua. Siksi yllätin itseni, kun kaksikymmentä vuotta vanha paksu vihreä Gabbeh -käytävämatto, johon minulla oli vahva side, sai vaivattomasti kyytiä uusien tieltä, kun kolmisen viikkoa sitten sain impulssin heittää vanhaa roinaa ulos asunnostani. Pienet koristeet ja kaikki ylimääräinen tavara alkoi häiritä. Kaipasin tilaa ja selkeyttä. Sisintäni puristi valtava paine raivata vanhaa pois myös konkretian kautta. Napanuoran katkaisua menneisyyteni tavaroiden karsimisella. En saanut rauhaa ennen kuin alkaisin toimia ja puhdistaa ja tyhjentää kotiani. Katsoin asuntoani ja tajusin, ettei se ole enää minä. Olin uusi.  Hyökkäsin komeroiden kimppuun ja aloin pakata jätesäkkeihin raa'alla kädellä vaatteita, kenkiä, astioita, täkkejä ja koriste-esineitä. Makuuhuoneen Lundia Classicin kirjat lahjoitin antikvariaatille. Säästin pari "raamattuani"eli Echart Tollea, de Melloa, Barry Longia ja ranskan oppikirjat, ja sain myytyä minua parikymmentä vuotta palvelleen puukasan.

Heräsin viime sunnuntai aamuna kurkku kipeänä ja köhin ja röhisin. En flunssan takia, vaan kurkku suorana huutamisen takia. Meillä oli Vital työpaja ja aiheena oli sattumoisin (?) Fenix lintu, lintu, joka palaa poroksi ja tuhkasta nousee uusi uljas ja upea Fenix loistoonsa. Tanssin kahden Vd-siskon kanssa Fenix tanssin, jossa kaksi vuorollaan seisoi ja vartioi vieressä suojelevina enkeleinä yhden tanssiessa kuolemaa menneisyydelle, suremista ja ulvontaa ja paremista ja henkiin heräämistä uutena. Olin jo aivan kyyneleissä Patrician näyttäessä oman tanssinsa esimerkkinä meille. Koin kylmiä väreitä ja tunsin hänen elämänsä pimeyden polton. Tein tanssin meidän ryhmän viimeisenä ja seurattuani siskojen tansseja ja heidän ulos kimmonnutta tuskaansa ja sulatettua surua ja uudesti syntymän iloa, puhtautta ja rakkautta eläytyen heidän oloonsa ja itkien heidän mukanaan, epäilin, että riittääkö minulla enää paukkuja omaan tanssiini ja että onko minulla enää mitään vahvaa tulossa ulos.

Paholaismusiikin tahdissa, joka soi kaikkien manaaja-elokuvien taustalla, aloin raapia itseäni ja vetää hiuksiani ja huitoa käsillä heittäen helvetin raivolla pahaa minusta, menneisyyttäni, historiaani, joka on minua satuttanut, muistoja, joilla ei ole käyttöä nykyisyydessä, loukkaavia sanoja ja haavoittavia tekoja, anteeksiantamattomia ymmärtämättömyyksiä ja ihmiskohtaloita, käsittämättömiä kokemuksia, miksi-minulle-kysymyksen vastaamattomuuksia, oman arvottomuuden ja hyväksymättömyyden tuntemuksia, rohkeuden puutetta, pelokkuutta ja jännityksiä, kaikkea sitä, mikä on estänyt minua olemasta se, mikä minä pohjimmiltani olen, kaikkea sitä, mikä on estänyt minua elämästä rakkaudellista ja hyvää elämää, mielen luomaa pelkojen maailmaa, mielen luomaa valheellista maailmaa. Huusin syvältä sisuskunnastani suu ammollaan elämääni varjostavan mustan polvet koukussa ja kädet nyrkissä. Ei ollut vain yhtä asiaa, oli miljoona asiaa, määrittelemättömiä ja määriteltyjä, tiettyjä ja ei-tiettyjä. Oli kaikki. Oli sanaton ja selittämätön, sanoinkuvaamaton ja kasvoton, joka kirkui elämää ja elämättömyyttä.

Ja joka rojahti maahan lattialle polvien päälle otsa lattiaan. Joku itki minua, nyyhkytti ja vuodatti kosteaa suolaa silmistäni. Siinä samassa asennossa koko surevan valituksen, parantavan oman sylin voiman kanssa jäljellä oleva tuska valui noroina poskilleni ja muuttui hyväksynnäksi elämästäni, sen koko kaaresta syntymästäni tähän keski-iän aikaan.

Räpyttelin siipiäni, availin itkun punertamia silmiäni, nousin jaloilleni ja avasin siipeni täyteen loistoonsa ja hengitin syvään ja hartaasti ja katsoin enkeleideni kirkkaita katseita, hoivaavia, hyväksyviä, rakkaudellisia katseita ja nousin omaan paikkaani maailmassa, omaan paikkaani elämässäni.

Ja se paikka on tässä. Se paikka on joka paikassa, missä minä olen oman hyväksyntäni ja oman arvostukseni ja rakkauteni kanssa itselleni ja muille. Se paikka tuo minulle puuttuvan rohkeuden, jonka voimalla elän uuden elämäni alun, uuden elämäni ensimmäisen päivän aina elämäni loppuun saakka. Minä tiedän, että minä olen ja pysyn sielussani samanlaisena kuin nyt. Minulla on tieto, että pysyvä hyvä on asettunut sydämeeni, se tieto tulee mielen tuolta puolen, eikä järki tai äly sitä selitä. Onko se omaa aikaansaannostani vai antaako joku ylempi olento sen minulle? Onko se itseni arvostuksen tunnetta vai onko enkelit asialla? Olenko kasvanut omilla pelkojeni kohtaamisella tähän pisteeseen vai olenko armoitettu? Ja onko sillä loppujen lopuksi väliä, mistä ilo puhtaus ja rakkaus on lähtöisin? Tiedän, että vaikka mitä tapahtuu, on kipuja ja muuta kielteistä, tämä taustalla oleva hyvä pysyy. Paluuta entiseen ei ole. Se, mitä teen ja tulen tekemään, tai olen tekemättä tai tulematta tekemään tässä elämässä, tässä määreiden maailmassa, vaihtuu ja niilläkään ei ole loppujen lopuksi merkitystä. Kirjoitanko kirjan, tuleeko minusta tanssin ohjaaja, menenkö naimisiin, saanko uuden sohvan, miten nopeasti vanhenen, muutanko ? Mitä tahansa tapahtuu tai on tapahtumatta, tässä minä olen, yhteydessä itseeni, turvaan ja kaiken lähtökohtaan. Täältä käsin minä toimin ja teen, mitä teen.

Koko VD -vuosi on ollut minulle transformaatioita, muuttumista uuteen ja vanhan taaksejättämistä, vähitellen, työpaja kerrallaan. Aina yllätyn, miten paljon on murrettavia kerroksia, läpikuljettavia seiniä ja avattavia ovia. Loppuuko ne koskaan? Matka syvälle itseeni on hienoin kokemus elämässäni ja suuri kiitos siitä kuuluu Vital Development menetelmälle ja heille, jotka ovat tämän Suomeen tuoneet, ohjaajille ja kanssa sisarille ja veljille, joiden kanssa taivallamme yhdessä, koemme ja jaamme kasvun yksin ja yhdessä, sydämen parantamisen ja avaamisen. Kiitos VD-perhe rakkaudestanne, jonka tuella olen voinut siirtää VD-tunteen arkielämääni ja toteuttaa puhtainta olemista ja saada hyvän elämääni.

Luulin, että Fenix tanssini oli ollut ihan nössö. Mutta kun eräs sanoi, että taisit vetää sitten täysillä ja karhea kurkku vielä tänäänkin muistuttaa minua huudostani, jota en Steiner koulun Eurytmia salissa kuullut, niin ulos tultavaa oli sittenkin ja vahvaa sellaista. Lienekö fyysistä väsymystä vai henkistä tyhjentymistä vai molempia, mutta workshopin jälkeiset päivät ovat kulkeneet ihmeellisessä kevyessä sumussa ja hiljaisuudessa. Slow motion ja antautuminen hetkelle. Olen taas uudessa paikassa itsessäni, syvemmällä ja varmemmalla tasolla. Rauhassa ja sieluni iloisessa tanssissa.

Elämän meri on nimeltään akupunktiopiste keskellä rintalastaa, siinä missä on sydänchakra. Minä olen aivan hullaantunut tuohon nimeen ja siihen, mitä neula siinä kohtaa saa minussa aikaan. Veren virtaavuus, puna nousee poskille, hengitys kulkee suurena ja avoimena ja suonet tuntuu levenevän. Kiitos ihanalle akupunktiolääkärilleni, joka silmät ymmyrkäisenä ja pyöreinä kehotti minua jatkamaan tanssimista, kun oli niin hämmästynyt henkisestä hyvinvoinnistani. Kiitos herkälle kehoterapeutilleni, jonka käsissä viimeksi tunsin olevani tasoissa ruumiini kanssa. Olen kuronut väliä syvistä kuopista tähän hetkeen, tähän pintaan. Kiitos taitavalle pilates ohjaajalleni, joka myös kannusti minua jatkamaan tanssimista, mikä niin on vapauttanut ja rentouttanut liikkeitäni ja hän myös näki sisäisen muutoksen minussa. Kiitos kiitos kaikille. Pursuan kiitollisuutta kaikkia kohtaan, elämää kohtaan, joka on näyttänyt minulle hyvät kasvonsa.

Asun nyt keskellä remonttia. En suunnitellut tätä, vaan kaikki lähti vyörymään minusta pakkona toteuttaa muutos. Minun on nyt helpompi elää maalitölkkien ja telojen, lakan ja maalin lemun, pinottujen pahvilaatikoiden, verhottomien ikkunoiden ja parketin hioutun pölyn keskellä kuin vanhassa järjestyksessä olevassa asunnossani. Uusi maali on jo seinillä ja lattiat kuultavat kiiltävinä ja ikkuna ja- lattia listat hehkuvat raikkaan valkoisina.

Kotini ottaa uuden muodon pikku hiljaa niin kuin elämänikin. Perusta on nyt kunnossa, siihen on hyvä rakentaa.

Erakko

"Hei! Mä oon nähnyt sut usein täällä. Sä oot kaunis." Minua puhuttelee melkein päätä lyhyempi ruskeatukkainen kapeakasvoinen teinityttö Stockmanin kemppariosastolla. Huulikiilto on kieltämättä usein loppu. Minä nykyisin pussailen paljon ja joudun ostamaan sitä kahden tarpeisiin siis. Tyttönen sanoi haluavansa huulipunan, joka näkyy, mutta pikku hiljaa keskustelu vakavoitui. "Tänään on ystävänpäivä ja mä oon ihan yksin, no, yks kaveri on tulossa toiselta paikkakunnalta kyllä myöhemmin. ..tää ystävänpäivä pitäisi olla nimeltään Ikuisen yksinäisyyden päivä!", tyttö vuodattaa ja on herkän tuntuinen. Hän onkin jo 18 vuotias, mutta ihan lapsen näköinen vielä. Lävitseni kulkee liikutuksen aalto ja hädin tuskin saan pidettyä silmäni kuivina. Lohdutan häntä parhaimpani mukaan ja sivelen tyttöä olkapäähän ja hän tarttuu kädestäni ja toivotan hyvää ystävänpäivää ja suuntaan kassalle persikanvärisen ostokseni kanssa.

Rakkaani on tulossa hakemaan minua.

Tytön olemus jäi mieleeni pitkäksi aikaa, hänen haavoittuvuutensa ja yhteyden kaipuunsa toiseen ihmiseen. Koin sillä hetkellä tätä tuntematonta olentoa kohtaan sanoinkuvaatonta hellyyttä, syvää universaalia rakkautta, puhtautta ja valoa, joka pulppusi sydämestäni, kun pikkuruinen tyttö katsoi minua ylöspäin muutenkin kuin fyysisesti. Koin, että vaikka tämä valo tuli minusta, se ei tullut minusta, vaan jostain ylempää. Olin otettu, että tyttö rohkeni lähestyä minua. Ehkäpä hän aisti minussa jotain samaa kuin itsessään? Yksinäisyyttä? Hiljaisuutta?

Vaihdoin joitakin vuosia sitten parisänkyni metriviisisenttiseen luksusyhdenhengenja yhdenmäyräkoiranmotorisoituun jenkkiversioon Lectukseen. Ajattelin, etten koskaan tule nukkumaan, paino sanalla nukkuminen kirjaimellisesti, yhdessä kenenkään kanssa kuitenkaan, lähinnä miehen. Sillä hetkellä olin tässä mielessä täydellisessä parisuhteessa miehen kanssa, joka ymmärsi tämän ja jolla itsellä oli samanlainen tarve, olla yksin ja nukkua yksin. Kellon lähestyessä nukkumamenoaikaa, hän harppoi kotiinsa viereiseen taloon. Täydellistä!  Ensimmäisen ex-mieheni kanssa jaoimme yöunet sillä seurauksella, että hän välillä joutui tyyny ja täkki kainalossa raahautumaan olohuoneen sohvalle, kun minulle oli liikaa jo pelkkä hänen hengityksensä. Muistojen kirjoihin olivat joutuneet ne ajat, jolloin vedimme syviä hirsiä yhdessä ahdettuna kuusikymmentäsenttiselle hädin tuskin yhden hengen sängylle anoppilassa.

Edellisessä parisuhteessa yhdessä nukkumisesta muodostui lähes kynnyskysymys ja nykyisessäkin se on ollut tapetilla usein. Miehet tuppaavat ottamaan yhdessä nukkumattomuuteni henkilökohtaisena loukkauksena ja osoitukseksi luottamuspulasta tai rakkaudettomuudesta. Minulle siinä on kysymys vain siitä, että haluan nukkua. Voin rentoutua täysin vain yksin ollessani. Voin nukkua vain viileässä, hiljaisuudessa ja loistavalla sängyllä, jossa on tilaa. Miksi luodaan illuusio, että onnelliset parit nukkuvat yhdessä? Läheisyys on muutakin kuin yhdessä nukkumista. Läheisyydessä olen edistynyt oman mittapuuni mukaan isolla kädellä. Muureja olen murtanut ja päästänyt miehen iholleni, enkä halua pitää itseäni viallisena, jos en kykene nukahtamaan toisen läsnäollessa. Ei se onnistu tyttökavereidenkaan kanssa. Mieluummin hipsin yön hiljaisuudessa apartementoksen olohuoneen puolelle kivikovan sohvan päälle yötäni viettämään kuin valvon yön kunnon (?) sängyllä, jos kahdesta pahasta on valittava. Lienekö sitten hermoheikko. Jostain luin, että tällainen vahva-asteinen hermovaurio, mikä minulla on jalassa, häiritsee aivojen unikeskusta. Eli kyllä, hermot ovat häiriintyneet. Katson olevani onnellisessa suhteessa ja rakastan tätä miestä, mutta en pysty nukahtamaan hänen syliinsä ja heräämään hänen vierestään levänneenä vaikka kuinka haluaisin. Ja ajatus, että minun odotettaisiin muuttuvan tai korjaantuvan" normaaliksi", saa sisäisen vapauden vartijani hyppäämään kattoon. Tai ajatus, että minun pitäsisi edistyä tässä "läheisyysongelmassani."

 Rakastan olla yksin. Yksin olo ja yksinäisyys ovat kaksi eri asiaa. En koe olevani yksinäinen, kun olen yksin. Viihdyn yksin, vaikka en tekisi muuta, kuin että katson ikkunasta ulos tai makaan sohvalla tekemättä mitään. Minulla ei ole koskaan tylsää itseni kanssa. Nautin omasta olostani. Voin olla päiväkausia yksin, enkä ahdistu, vaan minulla on täyteläinen harmoninen olo. Toissa joulun valitsin viettää yksin. Voin olla saamatta aikaiseksi mitään ilman omantunnon kolkutusta. Kurkustani pääsee syvä helpottunut huokaus, kun tiedän, ettei minun tarvitse mennä mihinkään eikä kukaan ole tulossa. Että saan vaan olla. Akkuni lataantuvat ja saan yhteyden itseeni. Ihmisten kanssa koko ajan ollessani kadotan helposti itseni. Kun ympärillä ihmiset puhuvat kilpaa ja päällekkäin, pystyn vain katsomaan heitä ja heidän liikkuvia suitaan enkä tiedä, mihin keskusteluun keskityn saati otan kantaa. Myönnän nöyrästi kyllä, että on erilaista olla yksin, kun tietää, että oma ihminen on vain puhelinsoiton päässä ja nopeasti paikalla, jos tarve vaatii, kuin silloin, kun sitä ei ole. Yksinolo on silloin turvallisempaa. Mutta yksinolo tuntuu vapaammalta silloin kun on vapaa, ilman suhdetta tarkoitan, sille vapaudelle ei ole loppua. Se on.

Voimallinen Vd-viikonloppu takana. Shamaanirumpuja, savea ja värejä, esi-isiä ja äitejä, voimaeläimiä, syvää kokemusta oman suvun historiasta, neljä elementtiä; tuli, ilma, maa, vesi. Mikä tunne, kun lähes kaikki itkivät ääneen omia esi-isiään yhden tanssin aikana! Tunsin syvää surua sukuni vanhuksista, tuskaa siitä, mitä he olivat käyneet läpi. Itkin vanhempieni elämää, riitoja ja kyvyttömyyttään rakastaa, negatiivisuutta. Itkin heidän epäonneaan, itkin heidän urheuttaan, heidän pieniä olojaan ja suppeuttaan. Itkin sitä, ettei heillä sisällään ollut sitä rakkautta, joka minulla on nyt. Itkin tulevia kuolemia. Itkin tulevaa orpouttani ja selvittämättömiä välejä. Itkin tietäen, että tulen katumaan, että en nyt pysty avaamaan heille itseäni. Itkin sitä, että kaikesta huolimatta he ovat vanhempani ja rakastan heitä. Jalkani menivät jo hapoille ensimmäisen päivän alussa, kun innostuin polkemaan lattiaa jaloillani plie-asennossa koko maa-elementtitanssin ajan. Loppu Vd:n tanssin sitten puujaloilla. Sunnuntaina jostain sain spurtin hevosen laukkaan tanssiessani isänisää ja jostain reiteni saivat voiman ja tasapainon kiemurrellassani äidinisää käärmeenä. Oma voimaeläimeni meni minulta ohi, kun olin ymmärtänyt väärin ohjeet. Tai itse asiassa voimaeläimeni oli ilmestynyt minulle joku aika sitten unessani, josta kerroin myös blogitekstissäni aikaisemmin. Kotka, ei epäilystäkään. Unessa olin kotkan silmien takana ja lensin. Kotka alleviivaa yhtäaikaa parisuhteen ja itsenäisyyden merkitystä. Kotkalla on myös monien ominaisuuksiensa joukossa yksinäisyyden tarve. Kotka tarvitsee yksinäisyyttä ja omaa tilaa voidakseen kohota todellisten ajatusten tai luovuuden virtaukseen. Kotka on sisimmässään erakko. Yksinäisyydessä alitajunta pääsee puhumaan ja minä kuulen sen. Yksinäisyydessä voi luovuus kukkia. Hiljaisuudessa voi kuulla itsensä.

Työpajassa tanssin uuden tanssijan kanssa erään hitaan tanssin, jossa aiheena olivat siivet. Hän oli huolissaan, tekeekö hän harjoituksen oikein ja oli kovin emotionaalinen ja itki vuolaasti. Tahti oli liian nopea musiikkiin ja kaipasin rauhaa. Otin ohjat käsiini ja vein häntä hitaasti ja varmasti ja pehmeästi. Itsekin olin herkistynyt, mutta silti vahva omassa minässäni. Johdatin hänet turvallisesti käsivarsieni suojaan ja rauhoitin hänet tyyneen hengitykseen syliini. Shamaani, parantaja minussa nosti päätään. Toinen harjoitus, jossa pesimme toisemme vedellä menneisyyden tarpeettomista meille jo palveluksen tehneistä asioista, sai minut myös uskomaan, että jokaisessa meissä asuu pieni parantaja. Sivelin parini otsaa hädin tuskin hipaisten höyhenen kevyen hitaasti. Myöhemmin hän kertoi, että oli tuntunut kuin joku olisi laittanut voimakkaasti koko kämmenen hänen otsalleen ja se tunne jäi otsalle koko harjoituksen ajaksi, silloinkin kun sivelin hänen jalkojaan.

Kylmät väreet ja sähköiskut ovat tulleet osaksi olemistani. Joko tiettyjen ihmisten seurassa, yleensä niiden, joilla on kevyet energiat tai silloin kun päästän irti jostain tai saan oivalluksen. Perjantaina sain mojovan sähköiskun akupunktiohoidossa lääkärin ottaessa neulaa pois nilkastani. Koko linja nilkasta reiden päältä selkään aina päähän saakka koki sähkön. Joko parantajana tai parannettavana ollessani koen niitä. Tai silloin kun koen syvää rakkautta ja jos annan sitä ulospäin, niin kuin tuolle tytölle Stockmanilla tai koiralenkillä jollekin, joka uskoo tarinansa minulle. Tai rakastetulleni. Parantajana oleminen minulle on yhtä kuin olla rakkaudessa ja antaa rakkautta toisille.

Ja antaa rakkautta itselleni ja ottaa rakkautta vastaan muilta. Rakkauden avulla olen siellä, missä nyt olen. Rakastan itseäni kuuntelemalla omia tarpeitani, niin kuin tätä yksin olon tarvetta. Elän omaa totuuttani enkä yritä miellyttää muita. Rakastan itseäni uskaltamalla rakastaa miestä ja päästää hänet lähelleni. Rakastan itseäni hyväksymällä senkin puolen itsestäni, etten osaa nukkua rakastettuni kanssa eikä minun tarvitse muuttua muunlaiseksi, jotta voisin tyydyttää toisen tarpeen, jota minulla itselläni ei ole. Rohkenen sen myöntää hylätyksi tulemisen pelon uhallakin.

Yksinäisyydessä kuulen myös kaipuuni rakastetun syliin. Olen elämän rakastettu, ja onnellisessa asemassa voidessani valita yksinolon ja yhdessäolon väliltä.

Ystävänpäivänä kililistelimme aitoa vaaleanpunaista samppanjaa korkeissa laseissa kera Pink lady mousse leivosten. Ei se samppanja, eikä ne leivokset, vaan se kun hän sanoo; "Sinä olet tärkein. Sinä olet pääosassa." Silmissäni tunsin kyyneleen kimmeltävän Yksinäisen tytön hahmolle.

Minä ja kävelykeppi

Surffailin netissä etsien kävelykeppejä. Suomessa niiden valikoima on heikonlaista, lähinnä mallia mummo ja mallia invaldi. Mummo en vielä tunne olevani, nyt kun kuumat ja kylmät aallotkin lopettivat polttavan tuskanhikisen vuoroveden vaihtelun kropassani ja invalidi siis ei validi ei kelpoinen en vain suostu olemaan, vaikka vammani jalassani on suuruusluokaltaan tasoa vaikea ja vakava. Löysin amerikoista ja irlanneista ja englanneista ja ranskoista ja vaikka mistä vaikka minkälaista kepukkaa. Oli eläinkuosillista viivaa ja raitaa ja täplää, tiikeriä ja leopardia, oli värivaihtoehtoja minun lempivihreästä aina ällöttäviin fosforinkirkkaisiin, oli ruusua ja orvokkia, oli kokoontaitettavia ja istuimella varustettuja, oli käsirengsulla ja tööttööttorvella.

Viimeisin kommentti eräältä kanssakulkijalta minun omasta kepistäni oli " ihana toi sun antiikkikeppi!". No, höh, ei se ole antiikkia, se on muuten vain kulunut pitkäaikaisesta ja kovasta käytöstä. Se keppi on nähnyt maailmaa ja kolhiintunut reissussa. Sen pää näyttää tosiaan luulta, kun maali on hankaantunut pois ja siten saa koko keppiin arvokkaan vanhuksen leiman. Muovia se vain on ja runko-osa kevyttä bambua. Olisiko oloni vähän kuin Fred Astairilla tanssiessaan ilmavasti hypellen? Olkapääni ja selkäni eivät yhdy tuohon tosiasiaan keveydestä. Niiden luut ja nivelet ja sidekudokset välillä huutavat armoa ja lepoa.

 Et- myymälä ja Ortonin erikoisvälineisiin erikoistunut kauppa Ruskeasuolla ovat tylsiä ja vakavamielisiä. Onhan pysyvä vammautuminen vakava paikka, sitä ei käy kiistäminen. Kyllä kirjoittaja tietää. Mutta vähän mielikuvitusta ja tyyliä ja leikkiä ja luovuutta, pliis?! Tästä syttyikin yksi monista lampuista päähäni, mitä jos alkaisin toimittaa keppejä maahan itse. Meitä on varmaan enemmänkin, meitä naisia, ja miehiä, jotka haluavat vammasta huolimatta kokea olevansa viehättäviä ja olla lokeroitumatta ei-kelpoisiin ja tyylikkäällä kepillä voisi julistaa asennettaan ja voisi häpeilemättä tehdä "heikkoudestaan" vahvuuden. Näin ulkoisesti siis.

Sisäisen häpeän voittaminen on sitten toinen juttu. Toisaalta ennen kuin voi hankkia näkyvän ja huomiota herättävän kepin, pitää vamman kanssa olla sinun kaupat tehty. Kerran näin jossain television saippuaoopperassa kauniin blondin käyttävän muovista, vai olikohan se kristallia !tai timanttia, oi !!, kävelykeppiä ja halusin heti samanlaisen. Sehän oli melkein näkymätön.Wau, voisinko huijata käyttämällä läpinäkyvää keppiä ettei minulla olisi koko keppiä ollenkaan? Kukaan ei tajuaisi? On minua epäilty huijariksi tuon bambukepin kanssa Tallinnan aukiolla Itiksessä. Rahanpummaaja kesäisen aamupäivän vielä soidessa hiljaisena katsoi naisellista olemustani päästä varpaisiin, oli hame ja korkokengät ja tukka ojennuksessa ja ripset mustina ja kiillot kohdillaan huulissa, "hei , huijaatsä?"
Ristiriita olemukseni ja keppini välillä  tuntuu joskus olevan liikaa ympäristölle. "Toi keppi ei kyllä käy sulle yhtään!" "Et sä oo vielä NIIN vanha!" "hei, onks sulla polttarit?" "ootsä ottanut niin paljon (viinaa) että tarviit tota?" "hei äiti, kato, tolla tädillä on vain yks sauva!" "hei, ootsä viemässä tota jollekin?" Tai jos satun astumaan "väärään" paikkaan, kuten Combat Mix- tunnille, niin siinä on jumppareiden leuat loksahtanut auki. Paras ja aidosti ihanin oli VD-tanssityöpajassa uuden kurssilaisen ( nyt sinne vakiopaikan varanneen! ) ajatus päässä, kun hän oli nähnyt minun heittävän kepin nurkkaan ja repeävän irtonaiseen tanssiin " wau, on TÄÄ (VD) tehokasta!". Siitä olemme samaa mieltä.

Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, on kenellä tahansa ihmisellä monesti kasvua vaativa prosessi. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on ja vielä oman vammautumisen hyväksyminen siihen päälle vaatii tuplaprosessin tai tripla...Hyväksyä omat syntymässäni ja kasvatuksessani tai sen puutteesta johtuvat kipeät kohdat ja tunnevammat ja muut vajavuudet sekä auto-kolarissa vammautumiseni aiheuttamat suuret elämänmuutokset. On ollut vaikea katsoa oman kuvajaisen heijastuvan kaduilla kauppojen ikkunoista. Olenko se todella minä, joka ontuen tukee keppiin? Minä, joka kuusivuotiaana kinusin itseni balettikouluun, minä, joka koulussa pinkoi sadan ja kuudenkymmenen metrin jouksuissa selkeästi ykköseksi, minä, joka nuorena juoksin kolmenkymmenen aasteen pakkasessa lenkkejä myssyn alta pilkahtavat hiussuortuvat ja ripset huurussa pitkin Kuopion katuja, minä, joka aerobikkasi ja tanssi jazzia ja kävi Jatsarit ja Viäntäjät. Tai kun kauppojen sovituskaapin kelmeissä valoissa silmiini osuu pitkät tikapuita muistuttavat leikkausarvet vatsassa poikkipäin ja alhaalta ylös toinen sekä reiden sivussa puoli metriä himmentynyt vanhin arpi ja siinä vieri vieressä setsemän lyhempää kiinniommeltua viiltoa. Ja lihas joka on irti, ja surkean verenkierron aiheuttama sinisyys. Kyllä siinä entinen uimarantojen teiniprinsessa on unenomainen olento jossain kaukaisessa maassa kaukaisessa ajassa. Olen hyppinyt seinille, kun tajuntaani iski, etten palaa enää työelämään, etten kykene sitä tätä enkä tuota, vaan elämääni tulee pysyviä muutoksia ja lopun elämän rajoitteita. Olen tuntenut kateutta ikätovereilleni, jotka ovat rakentaneet uraa tukkaputkella ja saaneet pukea jakkupuvun aamuisin ylle ja kopsotella korkokengissä tärkeinä salkku kädessä. Ja jotka ovat jaksaneet.

Pitää olla onnellinen että on hengissä. Pitää kiittää luojaa ja kaikkia maailman kaikkeuden jumalia, että henki säilyi. Kiitänkin. Kyllä kiitän. Onnellinen. Ihan varmasti. Uskallapas valittaa! Noin parin vuoden jälkeen kolarista nuorena neitosena halusin arpienkorjausleikkaukseen. Plastiikkakirurgi puhui ohitseni ihan kuin olisin ollut vajaaälyinen enkä huoneessa ollenkaan sairaanhoitajalle tuhahtaen ääni täynnä paheksuntaa " on se kumma. ne kattoo kauniita ja rohkeita ja luulee, että ihosta saadaan samanlainen kuin ennen leikkausta...ois vaan tyytyväinen että on hengissä..". Kyllä nuorelle Kirsille tuli äitee ikävä ja hiuskarvat nousi pystyyn, ja ilmeisen huono kokemus olikin tuo nukutus. Heräsin itkien leikkauspöydältä ja kotona jatkuivat painajaiset. Rouva plastiikkakirurgi, en kuvitellut, että saisin takaisin ihon virheettömyyden, mutta jotain parempaa halusin. Kun hengenvaara on ohi, jotakuinkin kuntoutunut ja elämä rullaa jollain tasolla normaalisti, sitä haluaa olla samanlainen kuin ennen, jos mahdollista. Sitä haluaa olla terve ja virheetön (?) niin kuin ennen, sitä haluaa olla sellainen kuin ennen onnettomuutta. Ei nuoren naisen ole ihan helppo uutta itseään heti hyväksyä frankestainin hirviönä, jos sille on mahdollisuus jotain tehdä. Saanen muistuttaa Maslowin tarvehierarkiasta, rouva plastiikka!

Luopumiseen kasvaa. Nyt voin katsoa retrospektiivisesti ja suhtautua äidillisesti nuoreen itseeni ja ymmärtää. Tällä kokemuksella tekisin asiat toisin, niin, varsinkin kun leikkauksia jouduttiin tekemään monia monia vielä tuon horrorkokemuksen jälkeen eli se oli kaiken kaikkiaan turhuuksien turhuus. Elämä on luopumista suuressa määrin, ovien sulkeutumisia. Mutta elämä on myös elämää suuressa määrin ja uusien ovien avautumista.

Kokoonnuimme toissa iltana kaapelitehtaalle Zodiakin tiloihin Atlas- väen kanssa katsomaan videotallenne esityksestämme viime loppukesältä. Oli erilainen kokemus nähdä se katsomosta käsin. Liikuttavaa, koskettavaa, välillä humoristista, hellää ja vieläkin jännittävää. Varsinkin kun yksi osallistuja taputti minua olalle ja sanoi "osanottoni" roolistani, mutta onneksi teki korjausliikkeen ja sanoi "siis meille." Jännitti nähdä itseni. Jännitti se, saako puheestani mitään selvää ja ennen kaikkea pelotti nähdä itseni astuvan kepin kanssa lavalle saappaiden kovat kannat kopisten käsikirjoituksen mukaan  ja liikkuvan. Nyt minä näen itseni. Muut ovat jo nähneet minut. Uskaltaisinko minä lopultakin nähdä itseni ja katsoa itseäni? Muut ovat nähneet minut, olemukseni on tuttu heille. Minä en ole nähnyt itseäni, olemukseni on vieras minulle. Olin puhunut lauseeni ja kävellyt viidesti Atlas esityksessä, olin kävellyt keppini kanssa Minun nimeni on- projektissa ja piirtänyt kepillä ilmaan ja maahan nimeni ja tanssinut valokeilassa nimi-tanssini. Minua oli jo katsottu. Minua katsotaan joka päivä, välillä päästä varpaisiin ja välillä varpaista päähän, kohtaan päivittäin kysyviä katseita ja kuulen ihmetteleviä kysymyksiä. Nyt tajuan tätä kirjoittaessani, että surkeat voivottelut ja voi sua raukkaa -hellyyttelyt ovat loppuneet ihan kokonaan. Päinvastoin saan kannustusta ja kiitosta rohkeudesta käyttää keppiä, etten häpeä (enää) sitä.

Sieltä minä köpöttelin. Rintalasta nousi minulla ja vieressä olevallani "kannustajallani" vetäessämme syvään henkeä ennen sanojani. Kuulostin rauhalliselta, mutta järkytyin kävelytyylistäni. Se näytti pahemmalta kuin olin kuvitellut. Mitä muuta se voi olla? Kahdenkymmenen sentin epikriisipino sen kertoo.

Mutta voin tanssia. Tanssiessani liikkumiseni on hyvää ja ainakin tuntuu itsestäni soljuvalta ja helpolta. Tanssiessani saan maistiaisen itsestäni, millaista oli ennen. Unohdan kroonisen hermokivun, unohdan huonon tasapainon, unohdan voimattomuuden. Sukellan tanssiin ja rytmiin ja musiikki vie minua ja olen vapaa kaikesta. Leijailen, liidän, ketkuttelen, pyöritän ja keinutan, veivaan, taon jaloillani lattiaa, huidon käsilläni ilmaa, piirrän enkelinkuvia ja käärmekäsiä, heilutan päätäni ja katkaisen melkein niskani riehuessani, törmäilen toisiin, teen askelkuvioita ja nyrkkeilen ja avaan sormia. I like to move it move it, beibi!!! HUU!! Jihaa!! Tätä on vapaus ja tätä on elämä!!! Tanssi on herättänyt minut eloon. Saanut hirmuenergian valloilleen! Se sinkoilee ulos minusta. Voisin hypätä  nahoistani ja pyrähtää sukkelaan lentoon. Voisin syöstä tulta sisuksistani. Tunnen sydämeni sykkivän isona ja tulipunaisena järkäleenä, tunnen voiman virtaavan selkärankani tyvestä ylös päälakeen. Jämähtäneen energian polte häntäluun tienoilla on pirstaloitunut vapauteen ja uusi energia elävöittää minut uuteen uskoon itsestäni ja elämästäni ja saa minut toimimaan ja rohkeasti astumaan elämän näyttämölle. Marcelon vetämä Rauhanluojan tanssi -workshoppi viime viikonloppuna täytti minut maskuliinienergialla ja vahvisti jalat maassa -mentaliteettia. Olen jossain uudessa syvemmässä paikassa itsessäni. Minulle nousi oivallus elämän pelottomuudesta. Mitä pelättävää elämässä muka on? Tai toisissa ihmisissä?

Istun sohvalla ja katson valkeaa kimmellystä lumen pinnalla ja kevään lupausta auringosta. Oloni on jännittävä. Koen kutkutusta pinnan alla elämättömän elämän alkamisesta. Kuka tarvitsee vuorelta hyppelyä, kun elämä sinällään on jo näin extremeä? Samaan aikaan nuoren tytön into, että mitähän minusta isona tulee ja aikuisen naisen kypsyys ja elämänkokemus sykkivät sielussani ja ruumiissani.

Minä ja kävelykeppini. Hyvä nimi kirjalle?

Kuuleeko maa

Halolla päähän. Potku vatsaan. Matto vedetään jalkojen alta. Illuusiot rikotaan. Kupla puhkaistaan. Mitä kaikkia sanontoja on sille, kun todellisuus muuttuu hetken murto-osassa epämiellyttäväksi painajaiseksi? Vai siis muuttuuko todellisuus tai voiko todellisuus ylipäätään muuttua? Todellisuus on sitä, mitä se milloinkin on, vaikka epämiellyttävää painajaista. Todellisuus on nyt. Illuusiot siis rikotaan ja kuplat puhkaistaan. Illuusiot itseluodusta lintukodosta, joka on suojassa kaikelta pahalta. Mielen luoma kupla siitä, ettei salama iske samaan kohtaan kahdesti tai kolmesti tai neljästi tai ainakaan viidesti.

Oh boy, kyllä meikä on lentänyt.

On ollut tapahtumarikas vuosi, elämäntäyteinen, käänteitä pullollaan, kasvua, iloa, rakkautta, luopumista, irtipäästämistä, uusia tuulia ja uusia ihmisiä, naurua ja kyyneleitä, surua, rohkeutta...elämää täydellisimmillään elämän virran viedessä pelkoja kohdaten ja intohimoja toteuttaen, maistellen elämän makeutta ja karvautta, enemmän kuitenkin makeutta. Olen tuntenut olevani elossa enemmän kuin koskaan ennen. Olen ylittänyt omia rajojani ja mennyt oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kerännyt siten rohkeutta.

Ja ennen kaikkea, olen tanssinut.

Olen tanssinut yli vuoden Vital developent työpajoissa ja jo ensimmäisen työpajan jälkeen tiesin, että tämä on minun juttuni. Tanssin muoto, jossa saa ilmaista itseään juuri sellaisena kuin on ja josta voi kummuta elämään ihan mitä vaan, pääasiassa vapautumista ja avartumista ja rakkautta ja kasvua. Itämainen tanssi on vienyt minut mukanaan jo aiemmin aistillisilla rytmeillään ja lumoavilla liikkeillään ja naisellisuudellaan. Uuden tanssin keskus Zodiak on antanut minulle kosketuksen nykytanssiin ja esiintymiseen ja myös luovuuteen. Afron rytmit kutsuvat minua kaapelitehtaalle vuoden alusta. Ja kotona tanssilattiana toimii koko asunto lähes päivittäin, saatan "unohtua" tanssimaan pariksi tunniksi heittäytyessäni musiikin vietäväksi.

 Ja leijallut korkella...

Suon itselleni tuon sanottakoon siipieni avautumisen ja lentämään opettelun omillani korkeuksissa, jalat "lievästi" irti maasta vuoden aikana. Eihän se ole ihme, että pää menee pökerryksiin siitä kaikesta yhtäkkisestä hyvästä ja ihanasta ja ilosta, mitä tanssi on avannut minussa, varsinkin kun tanssin maailmaan lähtiessäni (VD) lähtökuoppanani oli mitä oli sillä hetkellä. Pitkäaikainen oma vankila mielessäni, omien rajojeni kuviteltu pienuus, ei mitään uskoa omiin kykyihin, pelon jumittamat lihakset, huoli terveydestä. Onneksi joku osa minussa sai minut liikkeelle ihmisten ilmoille, veti minut pois alisuorittamisen tilasta, sai aivosähkökäyrääni vipinää. VD- tanssi herätti minut eloon. Vastakohta oli aika raju sille, mitä oli ja nousin hetkessä sfääreihin. Olin otollista maaperää kaikenlaiselle kokeilulle. Vapautuminen omista kahleista yllytti minua mukaan moneen, ehkä minua oli helppo manipuloida ja ehkä olin välillä vietävissä, ulkoapuolelta ohjattavissa. En ehkä aina kyennyt tekemään itsenäisiä ratkaisuja ja kysymään itseltäni ja luottamaan itseeni, mitä minä oikeasti tarvitsen.

Ja objektiivisuuden löytyminen...

Loppuvuodesta aloin laskeutua ruumiiseeni, ensin vähän pakosta, kun kuumat aallot hyökyivät päälleni. Yhtäkkiset punastumiset ilman syytä ja vaatteiden edestakaisin veivaamiset lämmön ja vilun vaihteluiden vierraillessa kropassani. Silloin en voinut leijua, vaan olla vankasti vartalossani. Minustako "une femme d´une  certaine age" ( nainen tietyssä iässä) niin kuin ranskalaiset hienotunteisesti kutsuvat keski-ikäistä naista, joka lähestyy vaihdevuosia. Samaan aikaan rakkauselämäni roihusi kuumana ja olin ottanut energiahoitoja, enkä ollut ihan varma, mistä yhtäkkinen ylimääräinen lämpö oli joutunut minuun. Jotenkin myös tunsin, että minussa oli jokin este itseni ilmaisemiselle, jokin odotustila, joka halusi vapautua. Halu aloittaa jotain täysin omaa. Paloiko halu kutsumukseeni sisälläni ja liekitti minua? Joka tapauksessa aloin kyseenalaistaa tekemisiäni, ja kysyä itseltäni, mitä minä itse haluan ja tarvitsen, oikeasti. Aloin nähdä ne asiat, jotka jotkut muut olivat saaneet päähäni ja ne asiat, joita olivat lähtöisin omista päätöksistäni. Näin asioiden oikean tolan, näin asiat rehellisesti niin kuin ne olivat. Aloin luottaa omaan tuntooni. Herätys tähän maailmaan. Kauko-ohjausta en enää tarvinnut. Eräänlainen putoaminen korkeuksista tämäkin, hyvä sellainen, vahvasti ankkuroiva.

Ja epävarmuuden kanssa elämään opettelu...

Kaiken voi menettää kerta heitolla, se koskee mitä tahansa, ketä tahansa, kukaan ei ole turvassa menettämiseltä. Usein kipeimmät menettämiset tulevat puun takaa. Umpirakastuneena sitä luo illuusion pysyvyydestä. Vaikka olevinaan tiedän teoriatasolla kaiken tuon, olen tiennyt sen koko aikuisuuteni, silti koskaan menettämisen tuskaisen veitsen iskeytyessä minuun, en ole valmis luopumaan, vaan sekoan ja sumenen pelonsekaiseen paniikkiin. Olen sittenkin vielä ihminen, en robotti tai teflon enkä henkiolento, olen lihaa ja verta, minulla on tämä ruumiini, en voi välttyä tunteiltani ja ajatuksiltani. Rakkaan ihmisen menettämisen hetkellä  "oma sisäinen valo, rakkaus itseen, oma ilo, syvähengitys tai meditaatio etc." on muisto vain. Paniikki on paniikki sillä hetkellä kuin se on ja silloin olen vain paniikissa. No, ok, olen läsnä paniikille. Piste.

Olenko lentoani lennellessäni kenties kuvitellut, että säästyn elämän tuskalta? Että tästä eteen päin olen erikoissuojeluksessa? Tuskin sitä, mutta olen luullut, että olisin jotenkin valmiinpi kohtaamaan ne tuskaiset hetket tyynemmin ja hyväksymään ne helpommin. Sen sijaan tarraudun edelleen mahdolliseen menetyksen kohteeseen enkä suostu luopumaan siitä siltä istuimelta, vaan yritän suojella itseäni tuskan kohtaamiselta kaikin keinoin. Ei ole olemassa elämässä sellaista kuin oikeudenmukaisuus, senhän nyt tajuaa jo, kun lukee sanomalehteä, mutta ei sitä ole kevyemmässä mittakaavassa omassa elämässäkään. Ei ole sellaista kuin depit ja kredit saldoa, koska oman käsitykseni mukaan olisin jo saamapuolella loppuelämäni, mutta elämän mielestä en. Tarkoitettu tapahtuvaksi tai ei, karma tai ei, oppiläksyä aina vain tai ei, elämänkoulu minua edelleen opettaa kovalla kädellä. No, lukijalle sen verran voin kertoa, että sain kokea hetken muistutuksen kaiken katoavaisuudesta silmänräpäyksessä, jossa minun tietoisuuteni elämän epävarmuudesta herätettiin henkiin taas. Todellisuuden ja mielen luoma palapelin keitos oli lähellä särkeä minulle ainutlaatuisen rakkauden ainutlaatuiseen mieheen. Selvisin säikähdyksellä, ja herätys ruususen unesta oli tarpeen. Ja kun ymmärrän, että kaikki on lainaa tässä elämässä, arvostan taas enemmän sitä, mitä minulla on. Ymmärrän, että vaikka olen jo kokenut mielestäni riittävästi yhdelle ihmiselle tässä elämässä maanpäällistä helvettiä, en ole siitä huolimatta turvassa, en ole immuuni pahan kosketukselle.

Ja maadoittunut...

Kaikkien noiden pudotusten seurauksena, henkiset asiat ja parisuhde ja elämä kokonaisuudessaan, minua vetää magneetin tavoin puoleensa the reality, real life, konkretia, tekeminen. Nautin taas yhdistelmästä kahvimuki täynnä maistuvaa kahvia ja Helsingin Sanomat ja uutiset ja tapahtumat maailmassa. Minua kiinnostaa taas tieto ja taito ja haluan päästä tekemään ja toteuttamaan. Maalliset asiat ovat tehneet paluun elämääni ja minä olen palannut ruumiiseeni, jalkoihini vahvemmin kuin koskaan ennen. Tunnen sen voimakkaasti. Seison taas maan kamaralla.

Ja nähnyt unia...

Samalla kun todellisuus nuiji minua hereille, näin kauniita rohkaisevia unia. Juuri kun "uskoni" oli hiipumaisillaan, juuri ennen kuin kyynisyys sai minusta otetta, unissa sateenkaaret väreillään sai minut kokemaan rakkautta ja kauneutta. Mutta yksi uni on ylitse muiden.

Kultainen hiekka-aavikko, jossa intiaani kävelee ja sitten nousee lentoon. Minä tunnen itseni nousevan intiaanin vierellä. Tunnen kuinka otan vauhtia ja ja pyrähdän lentoon. Kuulen valtavien siipieni viuhkeen. En näe itseäni, mutta tunnen itseni. Enkä ole tämä ihmisruumis, vaan olen kotka ja sivukatseella näen oman pitkän siipeni ja vieressä lentävän intiaanin, jonka olemus muuttuu koko ajan miehestä naiseksi, kauniita olentoja kultaisilla pienillä siivillä lentävät siinä vierelläni. Tunnen, kuinka lennän ja tunnen olevani silmieni takana, siis kotkan silmien takana ja tunnen oman voimani. Wau!! Tyyneys, vahvuus ja voima. Mikä tunne! Tasapaino ja harmonia, juurtuneisuus ja luottamus.

Tätä on usko omaan itseen. Ainut, joka pysyy ja on elämän loppuun saakka. Myös tosielämässä.

Love Story

"Mistä alkaisin nyt tämän kertomuksen vanhan totuuden, se syntyi aiemmin kuin meri sininen, se rakkauskertomus on, mutta mistä sen alkaisin .." Nyt sisälläni pulppuaa niin vinhaan tahtiin, etten tiedä todellakaan, mistä aloittaisin. Pulppuaa rakkaus valtavalla voimalla ja pulppuaa Vital Developement Rakkauden taide -työpajan tunnelmat minussa vahvana ja syvänä. Tahdon vain sanoa, että rakastan rakastan rakastan...

tanssia, Vitalia ja upeita kanssatanssijoitani siellä, ystäviäni, Ruusu-mäyräkoiraani, kahisevia vaahteranlehtiä jalkojeni alla, marraskuun silloin tällöin pilkahtavaa aurinkoa, naapureitani, jotka hoitavat koiraani, jotta pääsen tanssimaan aina vaan, sydämeni pohjasta kumpuavaa hillitöntä kikatusta, aamukahvin tuoksua, täysikuuta, tähtitaivasta, merta, hiekkarantaa, auringonlaskua, järven tyyntä pintaa, avartumista ja kasvamista, pelottomuutta ja rohkeutta, musiikkia....rakastan elämää...kosketusta... rakastan miestä.....

On se vaan totta, kaikki ne huuhaa -kliseet, varsinkin se, että "sitä vetää puoleensa, mitä säteilee".
Aikaisemmin olen jotenkin kuvitellut, ettei minulla ole lupaa näkyä eikä kuulua. Minkäänlainen hehkuminen tai positiivinen säteily ei vain ole ollut minulle sallittua. Elinkin elämääni sivusta katsojana, hiljaisena ja näkymättömänä, seinäruusuna, joka kantoi huolta siitä, ettei vain aiheuta huomiota missään. Ja ennen kaikkea pelkäsin huomion kohteeksi joutumista ja jopa omaa ääntäni. Lokakuun Hellyyden Taide -työpajassa muodostimme kujan, josta kukin vuorollamme kuljimme silmät kiinni toisten kuiskiessa korviimme ihania asioita itsestämme. Ystäväni liikkuivat eteenpäin silmät kyyneleitä valuen ja kun tuli oma vuoroni, niin sama reaktio tapahtui minulle. Heti ensimmäisen adjektiivin sujahtaessa korvaani, sulin sen kauneuden kaiulle ja sama jatkui koko ajan aina kujan loppuun saakka noin 40 ihmisen kuiskiessa hellyyttä ja rakkautta korviini. " Kaunis, urhea, aito, sensuelli, enkeli, valo, herkkä, säteilevä.." Nyt olen kasvanut siihen pisteeseen, että uskon noihin sanoihin. Uskon olevani juuri kaikkea tuota, mitä minulle supisten kerrottiin. Olen antanut itselleni luvan säteillä valoa ja onnea, joka on vähitellen vallannut minut. Omanarvontuntoni on tasaantunut terveisiin mittoihin, etten enää tunne huonommuutta. En tuntenut alemmuutta, kun sunnuntai päivän teoria osuudella opettajamme kyseli, kuka on parantaja, kuka opettaja, kuka on terapeutti, kuka taiteilija, kuka on sitä tai tätä. Minä en ollut mitään niistä määritelmistä. Mutta tärkeintä oli, ettei se tuntunut missään negatiivisesti minussa. Ymmärsin vain, että olen ponnistanut todella alhaalta aika korkealle. Ymmärsin vain, että olen rohkean rohkea, kun olen lähtenyt mukaan tanssinohjaan koulutukseen melkein suoraan sairasvuoteelta kahdenkymmenen vuoden useiden leikkausten ja kuntoutusten jälkeen. Olen mukana ihanien ammattilaisten ja ennen kaikkea aitojen ihmisten kanssa tasavertaisena seisomassa samalla rivillä omana itsenäni, myös aitona ihmisenä. Annoin itselleni tunnustusta siitä, että olen uskaltanut ja olen kasvanut isosti ja paljon näiden tanssiystävieni kanssa, heidän tuellaan ja yhdessä, hyväksynnän ja rakkauden ilmapiirissä. Annoin tunnustusta itselleni siitä, että vaikka oikean jalkani hermot, lihakset ja luut ovat pahoin vaurioituneet ja välillä mieleni sopukoissa käy huoli varaosien paikoilleen pysymisestä vauhtini noustessa huipppuunsa, uskallan ja jaksan ja osaan tanssia ja liikkeisiinkin on tullut laajuutta ja rentoutta. Fyysinen parantuminen on mahdotonta ( vai onko mikään enää mahdotonta!), mutta emotionaaliseen parantumiseeni Vitalilla ja näillä rakkailla on suuri osuus. Paljon jännitystä ja pelkoa on poissa, tilalla on ilo ja arvostus ja rakkaus ja suuri vapaus ja helpotus. Selittämätön vie minua eteenpäin, jonnekin uuteen. Nautin joka askeleesta matkallani. Selkeää suunnitelmaa ei ole, mutta on vahva intuitio jostain suuresta minulle. Elämäntehtävästä. Niin, vetää siis puoleensa sitä mitä sisältään säteilee, pitää paikkansa. Tuo henkinen kasvuni on selkeästi muuttanut sisintäni, tunnen itsessäni valon, joka ei  sammu huonoimpinakaan hetkinä.

Kesän vauhtini ei yhtään hiljentynyt syksyllä, vaan uudistumisen tarpeeni jatkui ja otin itselleni uusia haasteita ja oma projektini pelkojen voittamisen saralla rullasi ja rullaa eteenpäin. Kaikki valitsemani tehtävät ja uutuudet tukevat toinen toistaan. Zodiakin Minun nimeni on-projekti kasvattaa rohkeuttani ottaa paikkaani maailmassa ja antaa uusia sykäyksiä liikkeilleni. Itämainen tanssi ja ensi vuoden esiintyminen ryhmämme "starana" haastaa esiintymisjännitystäni ja siitä selviytymistä. Elämäni virtasi ja elin hetkessä ja tunsin onnea ja tasapainoa, elämäni tuntui täydeltä ja runsaalta. Harmonia ja rauha ja vitaalisuus, elinvoima jylläsi minussa. Tähän hyvään omaan olooni kaipasin kutenkin jotain, toista ihmistä jakamaan tätä hyvää. Ihmistä, miestä, jolla olisi itsellään mukanaan oma hyvä.  Tunsin nyt ( vasta ) olevani kypsä tasavertaiselle parisuhteelle. Oma voimani ja vahvuuteni olivat kasvaneet vakaiksi olotiloiksi ja niitä ei enää kukaan pystynyt heilauttamaan pois sijoiltaan. Kyky ja uskallus olla aito oma itseni ja rakastaa itseäni kaikkineni päivineni tällaisena pakettina olivat aivainsanat omalle rakkaussuhteelleni itseni kanssa. Rakkaustarinani oman minäni kanssa ensin oli oltava kunnossa ja hehkuva ennen kuin se voisi koskaan olla kunnossa ja hehkuva miehen kanssa. Kun minulla on turvallinen ja vakaa suora olo omasta takaa, pois jää mahdollisuus, että säteilyttäisin itselleni jotain huonoa, kuten manipulatiivisuutta, raameihin laittamista, omistavuutta, pakkoa, yrittämistä, toisen muuttamista jne. Ja niinhän siinä kävi, elämä piti minusta huolen tässäkin asiassa ja ihmeellistä, että niin pienissä kuin suurissakin asioissa, kaikki tuntuu nykyään tapahtuvan jonkun johdattamana tarkoitettuna juuri niin kuin tapahtuu. Asiat vain loksahtavat paikoilleen, kun aika on niille kypsä.

Samaan aikaan kun kaipasin elämääni rakkautta myös miehen muodossa, en ollut valmis luopumaan tästä suunnattomasta vapauden tunteesta. Vapaus on minulle kaikki kaikessa ollut aina ja olen kärsinyt, en aina tietoisesti, mutta kehossani se on tuntunut ja näkynyt, jos ja kun olen joutunut siitä luopumaan toisen henkilön toimesta, tässä tapauksessa yleensä siis miehen. Uskon vilpittömästi,että nuokin tarinat olen tarvinnut ja itse tilannut tavalla tai toisella ( säteillyt pelkoa ) elämääni. Nyt tiedän ja tunnen itseni, nyt tunnen eron välillä hyvän ja pahan. Olen kypsä valitsemaan hyvän elämääni, aidon rakkauden. Rakkauden taide työpajassa viime viikonloppuna tanssimme juuri tuon vapauden tanssin parettain. Toinen seisoi paikoillaan ja toinen liiteli vapaana pitkin salia aina välillä palaten toisen luokse, turvalliseen ja rakkaudelliseen kotoon, ja toinen luotti siihen, että toinen palasi takaisin, missä ikinä olikin. Juuri näin. Sellainen tunne minulla on elämääni saapuneen uuden miehen kanssa. Vahva luottamus ja turvallisuus, iloa ja valoa ja naurua. Ja voimakas vapauden tunne, vaikka olen syvästi ja ehdottomasti sitoutunut tähän rakkauteen hänen kanssaan. Minulla on lupa olla oma itseni, minua ei yritetä muuttaa eikä manipuloida, ei alistaa ja määrätä ja sama pätee toisin päin. Tämä pehmeä pumpulinen keveys miehen kanssa on niin uutta minulle. Tämä tunne, ettei minulla ole kaltereita ympärilläni tuntuu ihmeellisen ihmeelliseltä, melkein en osaa olla sen tunteen kanssa, no joo, osaan kyllä ; ) Sellainen vapauden avaruus ja voimakas rakkaus, turvallinen ja luottava olo saa minut hengittämään syvään ja huokaisemaan helpottuneesti sieluni syvyyksistä ja olemaan nöyrästi kiitollinen tästä hyvästä. Kun suhde perustuu rakkauteen, eikä pelkoon, lähtökohdat ovat niin erit kokonaisvaltaiselle toimivuudelle. Ensimmäistä kertaa suhteessa en pelkää mitään, mikä on mahtava tunne ja välillä vain nauran onnesta ja ihmetyksestä, että näin voi todella olla. Tämä rakkaus ei perustu menettämisen pelolle, ei hylätyksi tulemisen odotukselle, vaan puhtaaseen rakkauteen ja täydelliseen luottamukseen. Tämä tunne lähtee aivan eri kohtaa sisältäni kuin ikinä ennen. Päästän irti epäilyksistä ja pelosta, että toinen on puettu valepukuun, että toisella on sisällään jotain minua uhkaavaa. Uskallan avata sieluni rakkaudelle ja ottaa vastaan sen ilman suojamuureja. Uskallan mennä miestä niin lähelle koko ruumiini ja sydämeni avoimuudella ja ottaa toisen samanlaisen avoimuuden ja läheisyyden vastaan. Uskallan olla haavoittuvainen, uskallan ottaa riskin, että mitä ikinä tapahtuukin, minä olen tässä täydesti läsnä ja annan itseni tälle rakkaudelle ilman vastustusta ja pelkoa. Elän ja tunnen täydesti. 

Rakkauden taide -työpajassa katsoin varmaan ensimmäistä kertaa kunnolla toisten tansseja, kun oli oma vuoro istuskella. Seurasin intensiivisesti heitä ja eläydyin ja näin heidät kaikki sielustani ja liikutuin kyyneleihin. Koin heidän tanssinsa ja liikkeensä koskettavan minua ja koin yhteisöllisyyttä voimakkaaasti, tunsin vahvasti kuuluvani tähän perheeseen ja näin heidän läsnäolon itsessään ja tunsin läsnäolon minussa. Olimme yhtä. Halatessani heitä sukelsin violettiin valoon ja tunsin sydämmemme lyönnit. Energiavirtaukset olivat valtavat. Silmiin katsoessamme tunsin, miten katsoin sielustani rohkeasti ilman varauksellisuutta, kasvot avoimina. Koin turvallisuutta ja hyväksyntää.

Uusi rakkauteni, tämä valoisa mies, näkee Minut ja minä näen hänet. Hän ei näe pelkkää ulkokuorta, vaan katse läpäisee syvemmälle. Kosketus ei ole pinnallista, vaan se tulee syvemmältä, sydämestä, siksi se on niin polttavaa ja herkkää. Ja tunnen, miten minun rakkauteni kumpuaa laajasta sydänalastani ja on syvää ja herkkää ja läsnäolevaa. Se on suloista, kirpaisevaa, koskettavaa, se jopa sattuu välillä, tunne on vaan niin aito ja minä sille niin vastaanottavainen ja valmis. Mitä enemmän olen läsnä joka hetki, sen voimakkaampi on kokemus, oli se kokemus mikä tahansa. Täydellinen läsnäolo rakkaussuhteessa tekee siitä herkullisen makeaa ja nautittavan kuplivaa ja niiiin herkkää.

VD on ollut loistava harjoituskenttä kerätä rohkeutta kohdata toinen ihminen, varsinkin minulle, naiselle, mies, joka on ollut niin pelottava jollain tasolla aina. Tansseissa, halauksissa ja silmiin katsomisissa olen voinut vähitellen rohkaistua ja päästää omasta kontrollista irti ja vain olla siinä hetkessä ja huomata, ettei ole mitään pelättävää. Kiitos rakkaat VD- veljet ja -siskot ! VD on ollut oma maailmansa viikonloppuineen ja sen jälkeinen paluu arkeen on voinut tuntua rankalta tai kevyeltä vaihdellen, mutta pysyvä rakkaudellinen VD- tunnelma on vielä antanut odottaa. Vaikka itse on ollut avoin ja valoisa, aina se ei ole riittänyt valaisemaan lähellä olevia ihmisiä, jos ihmiset eivät ole kantaneet vastuutaan omasta valostaan. Nyt minusta tuntuu, että elämässäni on pysyvä VD-tila. VD on siirtynyt arkielämääni, koska oma ihmiseni väreilee samalla taajuudella kuin minä, samalla rakkauden taajuudella, mitä koen työpajoissa. Vd:ssä mukana oleminen on oikeastaan mainio testi rakkaudelle parisuhteessa. Olen empiirisesti kokenut, että valheellisen rakkauden, rakkauden illuusion, se etäännyttää, mutta todellisen rakkauden se lähentää entisestään. Tuo jälkimmäinen pätee minun elämääni nyt.

Enkeleitä, onko heitä?! Olin ystäväni kanssa Finlandia talolla kuuntelemassa enkeleistä kirjoittavaa Lorna Byrneä. Lorna kehotti meitä rukoilemaan romantiikan enkeleiltä onnea ja johdatusta rakkausasioissa kuultuaan, että Suomessa yli 40% talouksista on sinkkutalouksia. Minä ja kaimani, enkeli-ystäväni, heitimme eetteriin toiveemme ja kuinka ollakaan, saman päivän iltana kohtasin rakkauteni, miehen............

Muutos

Kirjoitin uuden blogitekstin toissa viikonlopun Hellyyden taide tanssityöpajan tunnelmista eilen ja vähän menneisyydestä pilkahtavista muistoista ja luin sen ja painoin sitten delete-nappia. Huomasin, että tekstini olivat alkaneet muistuttaa rakeenteeltaan toisiaan, no joo, jokaisella on se oma tyylinsä kirjoittaa, ja huomasin, ettei tämä ole enää minua, oma kirjoitusmuottini ja nuottini eivät minulle enää tuntuneet rehellisiltä. Kirjoitin eiliseen tekstiin menneisyydestä pitkän kappaleen koskien isä-suhdettani ja paria pitkää parisuhdettani ja suhdetta veljeeni ja jopa kouluaikojen tunnelmia ja pelkoja ja vastenmielisyyksiä. Minua ällötti. Ei minulle tehnyt pahaa nämä muistot eikä niihin liittynyt mitään tabua tai kipua sillä hetkellä, mikä olisi estänyt kirjoittamisen. Kipua toki on liittynyt paljonkin noihin aiheisiin menneisyydessä, mutta ei nyt. Se, mikä minua ällötti, oli veivaaminen ja analysointi. Toki muistojen kirjoittaminen on ihan fine, jos sillä hetkellä oikeasti siihen on tarvetta ja halua ja siihen on polttava kipinä ja se antaa jotain tai sille on vielä niin sanotusti tilaus. Lukiessani tekstiäni tajusin, että minun tilaukseni oli päättynyt. En voinut julkaista sellaista soopaa, mikä ei sillä hetkellä enää pitänyt paikkaansa. Niin, olihan se kaikki totta, mutta tunnelma minussa on nyt niin eri tasolla, etten voinut pelkän syvää luotavaan kirjoituksen luomisen takia sitä eetteriin heittää. Vielä kuukausi sitten tarpeeni oli toinen ja tilaus käsitellä asioita oli eri. Tuntuu, että olen siirtynyt jo uuteen ulottuvuuteen. Ja aina vain nyt. Tilauksen voinee tarpeen vaatiessa uusia ; )

Vanhan nykyhetkeen tuominen tai tuomatta jättäminen on tehnyt muutoksia myös kehooni. Käyn kehoterapeutilla, tosin harvakseltaan nykyään, ja siellä tuli ilmi tuo seikka. Ero ja suuri muutos oli tapahtunut selässäni, pitkissä selän lihaksissa, fileissä. Vasen puoleni on selkeästi vahva kantava minua pystyssä pitävä puoleni ja oikea puoli herkkä tunteiden ja menneisyyden kipujen pesäke. Oikeaa puolta on vain vähän tarvinnut hoitaa, kun jo syvältä purkautuva kipu on tullut pintaan ja saanut nyyhkytyksen rintaani. Vasen puoli on ollut kova ja pinkeä, ja tunteilla ei siellä ole ollut sijaa. Tunsin terapeuttini käsitellessä oikeaa puoltani, että siellä on uusi rauha, uusi vahvuus, syvällä minussa on paljon vielä käsittelemätöntä kuonaa ja menneisyyden kipua. Olin tietoinen siitä, mutta sen hyväksyminen, että näin on ja että elämäni on ollut sellaista kuin on, soljui lohduttavana tyynenä aaltona sisälläni, pieni häivähdys surusta, rauha oli paljon suurempi kuin suru. Vasen puoleni oli sitä vastoin pehmentynyt ja antanut periksi. Tunsin, että ymmärykseni oli suuri ja että voin välillä ihan oikeasti antaa periksi, ettei minun tarvitse jaksaa ja kannatella kuormaa harteillani ja että saan vaan olla, olla sellainen kuin olen. Siellä oli myös hyväksyntää itseä ja elämää kohden. Tasapaino ja harmonia oli vallannut selän, siis minut. Sellainen kauneuden (=rakkauden) ja surun yhtäaikanen kokeminen elämästä, kaikesta elämästä, ei vain omasta. Toisista ihmisistä eri puolilla maapalloa, luonnosta, eläimistä, avaruudesta, jumalasta ja ikuisuudesta ja ajattomuudesta ja iättömyydestä, koko skaalasta, mitä elämä pitää sisällään. Suuri laajentuminen minussa, jonka tunnen paisti kehossani myös sielussani. Varsinkin sydän alueen chakra tuntuu avautuneen, avaruus siellä. Hengitys virtaa uudella tavalla vailla lukkoja, uusi kirkkaus ja selkeys. Vanhaa olen polttanut ihan kirjaimellisestikin roviolla, mutta enemmän kuvaannollisesti, mikä tuntuu silkkisenä keveytenä niin ruummiillisesti kuin henkisestikin.

Se timantti, mikä minun sisälläni, jokaisen ihmisen sisällä, on odottanut löytymistään, hioutuu ja muuttuu säteilevämmäksi aina vain. Koen, että tämä timantti on elämän suurin lahja ihmiselle, minulle. Tunnen kiitollisuutta ja nöyryyttä sen edessä ja sen kanssa, kun koen sen kauneuden ja ilon ja valon. Ego vaikenee sen edessä eikä voi ottaa kunniaa siitä itselleen. Ego voi ainoastaan kohdata menneisyyden haamut ja pelot ja jännityksen ja polttaa ne tulessa.

Elämän tietoisuuden ymmärtäminen tapahtuu jokaisen henkilökohtaisen oivaltamisen kautta. Kun oivaltaa totuuden joka hetkessä, huomaa edes pilkahduksen siitä mielen taustalla olevasta armosta tässä hetkessä, silloin tietää. Jossain vaiheessa omasta tarinasta saa tarpeekseen ja minulla on nyt tuo hetki ja tajuan, että parantumista on tapahtunut paljon. Ei minulle kukaan vieläkään lupaa ruusutarhaa eikä jatkuvaa hyvää oloa, mutta minä hyväksyn tuon totuuden ja olen läsnä kaikelle, mitä tapahtuu. Onhan mahdollista kokea kaikki ihmisenä olemisen myötä -ja vastoinkäymiset ja silti olla tietoinen ja saada voimaa todellisesta olemuksestaan?

Elämän virtaa

"Tämä henkilö on onnellinen, naivi, ei välitä tiukoista rajoista, paperikin ylösalaisin ja uskoo ilmiselvästi magiaan ja haluaa juhlia." Onnellinen, no olen varmasti, vähän olo kuin DNA:n mainoksessa "Mistä näitä senttejä oikein sataa?" paitsi, että minulle putkahtaa vähän väliä mieleen "Mistä tämä onni oikein sataa?" naivi, no olkoon, eikös Raamatussakin lapsenkaltaisten ole taivasten valtakunta, tai sinne päin, on rajaton olo, on kuin joku pidike sisälläni olisi päästetty irti, paperi taisi vahingossa mennä ylösalaisin, ja takuulla uskon magiaan, sitä tapahtuu päivittäin, kun vain katsoo elämää sillä silmällä. Ja juhlaan on aina aihetta. Nytkin oli. Syyskuun Vital Developement Luovuuden Taide -työpajan teoriaosuudella piirsimme luovasti viivoista taidetta ja saimme leikkimielisen tulkinnan itsestämme ohjaajaltamme. Värikkäät lapsellisesti piirretyt ilmapallot ja serpentiinit ja kuohuviinipullo ja lasit olivat piirroksena sattumalta osuva juuri siihen päivään, olihan se minun vuosijuhlani VD:ssä. Sattui vielä samanlainen syksyinen loppukesäisen auringon hellimä päivä kuin vuosi sitten ja samalla tavalla istuimme pick-nickillä tauoilla ulkona nauttimassa lämmöstä.

Lämmin kohtaaminen VD-ystävän kanssa kesätauon jälkeen hänen hakiessa minut kotiovelta ja toinen hykerryttävän iloinen näkeminen VD-veljen kanssa Steiner koulun pihalla. Autosta noustessa melkein kiljuin ja hän nauroi vatsan pohjasta asti koko ajan kunnes sukeuduimme täydelliseen halaukseen. Kaikki VD -ystävät ymmärtävät, miksi jälleennäkemisen riemu otti mukaansa valtavalla voimalla. Olemme löytäneet jotain ainutlaatuista, jota tämä tanssi on elämäämme tuonut ja vienyt meitä myös uusille urille rohkeasti levittämään siipemme ja olimme niin odotuksen lataamia päästä vihdoin jakamaan yhteistä kokemusta Eyrytmia-salissa. Halaukset ystävien kanssa seurasivat toinen toistaan ja nauru ja kiljunta jatkuivat.

Olin tosiaankin ladannut itseäni musiikilla ja tanssilla jo kotona ennen lähtöä. Olin niin innoissani päästä kokeilemaan, miltä tuntuu tanssia kesän aikana saavuttamaani uutta vapautta ja avautuimista ja puhdistumista monista peloista rakkaiden kanssa.Sydämessäni ja sielussani tunsin laajuutta ja avoimuutta ja onnea, mutta parina viime viikkona selkärankani oli muuttunut rautakangeksi, lihakseni yläkropassa rautahaarniskaksi ja niskassani moukaroi rautakuula. Tanssiessani molempina päivinä minua oksetti ja nesteet vaihtuivat kehossani vinhaa vauhtia ja juoksin "puuteroimassa nenääni" runsaasta hikoilusta huolimatta. Tuntui kuin joku Alien olisi pyrkinyt ulos minusta, joku vanha aikansa elänyt kolkutteli, joku selvittämätön asia runnoi lihaksiani voimalla.

Kreikassa olin löytänyt sisäisen lapseni ja olin sittemmin antanut luvan pikku-Kirsille tuntea lapsuuttaan ja vanhempiaan kohtaan niin kuin tunsi, koko sitä pakettia, jossa vaille jäänyt todellinen kohtaaminen äidin ja isän kanssa oli niin totaalisen puuutteellinen ja joka oli muokannut minut niin pelokkaaksi ja jännittyneeksi. Symbolinen mollamaijanukke VD-ystävältäni on saanut hoivaa, ymmärrystä, turvaa ja rakkautta eli minä olen vähitellen oppinut hyväksymään itseni, arvostamaan itseäni. Olen tällainen kuin olen, piste. Ensimmäistä kertaa työpajassa tunsin olevani samalla viivalla muiden kanssa, en huonompi. Miten erilaiselta kaikki näyttikään, kun olin avannut silmieni edestä sumentavat verhot ja katsoin kirkkaasta avoimesta ikkunasta! Huomasin, että kaikki hyväksyivät minut. Ja tuo tunne tuli minulle, koska se olin minä, joka hyväksyin itseni.

Kesä ja syksyn alku on ollut heittäytymistä elämän virtaan ja elämä on kummasti tuonut eteeni asioita, jotka ovat minulle ajankohtaisia. Sisäisen lapsen löytymisen jälkeen äiti ja tytär aihe on seurannut minua lähes päivittäisellä tasolla, metrossa, bussissa, hississä, koirapuistossa. Koskettavin kohtaaminen oli, kun istuin bussissa ja bussin keskiössä istui äiti kolmivuotiaan tyttärensä kanssa, joka keinutteli itseään ja oli aurinkoisen hurmaava. Samalla hän katseli minua ja kysyi äidiltään minun kepistäni. Yhdyin keskusteluun ja äiti kertoi tyttären olevan hullaantunut muumeihin. Kysyin, osaako hän kenties muumilauluja. Kyllä vaan. Pieni tyttö alkoi laulaa hennolla pikkutytön äänellä minulle muumilaakso laulua ja saman tien tiesin, että tämä oli juuri minua ja minun parantumista varten. Saada yhteys lapseen, lapsiin, joita minulla ei ole ja yhteys omaan sisimpääni. Liikutuin kyyneliin ja annoin kyynelten valua. Tyttären äiti oli hieman ihmeissään reaktiostani, ja kiitin laulusta noustessani pois. Sain myös erään kuvauskeikkatarjouksen, jossa aiheena, yllätys, yllätys, oli  äiti ja tytär. Elämän pyörteissä eläminen on minulle hetkessä elämistä, niin että suurin piirtein viime hetkellä ennen jotain tapahtumaa, tiedän mihin suuntaan. On niin paljon vaihtoehtoja, mihin voisin tarttua, ja suunnitelmani muuttuvat koko ajan ja vaihtelen tai siirrän jotain toista juttua, jotta voinkin tehdä jonkun toisen sillä hetkellä minulle sopivamman jutun. Tilanteet niin sanotusti elävät. Mieletön virta ja onhan se ylellistä, että voin elää näin. Ja edelleen minuun voi luottaa, hoidan asian kun asian, jos olen luvannut, ja kaikki tulee hoidettua, vapaammin ja stressittömämmin.

Teoriatunnilla opettajamme näytti meille mm. Frieda Kahlon teoksia. Minuun porautui varsinkin maalaus "A broken column", joka on omakuva taiteilijasta eräänlainen pakkopanssari/vankila päällä ja selkäranka murskana ja suora rehellinen katse, tässä minä olen tällaisena kuin olen. Ehkä nuo lihasjännitykseni, jotka viikonloppuna pakkopaidan ja lähes vankilan lailla pakottivat ja halusivat purkautua, olivat seurausta Kreikan matkan jälkeen äitini kanssa käydystä keskustelusta ja että olin laittanut äitini pannaan. En ollut soittanut hänelle kahteen kuukauteen ja olin kuunnellut itseäni puhelun aikana, kun annoin niin sanotusti palaa ja kertoa, mitä tunsin ja mitä koin jääneeni paisti lapsuudessani, enkä voinut sille mitään, että kaikki vain vyöryi minusta ulos. Ymmärrän järjellä, ymmärrän täysin äidin omat lähtökohdat ja historian ja elämän neljän lapsen yksinhuoltajana, ja ymmärrän, kuinka kaikki on pitkää jatkumoa sukupolvien takaa, ettei äidillä ole ollut antaa enempää kuin katto pään päälle, ruoka pöytään ja vaatteet niskaan. Onhan sekin jotain. Mutta silti. Ja jos minun pahin painajainen vielä tänä päivänäkin on se, että asun lapsuuden kodissani, niin kyllähän minulla aika vakava trauma juontaa sieltä. Minulla on oikeus tuntea näin kuin tunnen ja minun ei tarvitse olla vanhempi vanhemmilleni. Mutta kun olen sellainen kuin olen, että kuitenkin loppujen lopuksi ymmärrän ymmärtämistäni, alkoi kroppani kolotuksillaan viestiä minulle, että jotain olisi tehtävä.

Elämän virran viedessä minua aalloillaan, olen lähtenyt mukaan pelottomasti uuteen, no, ehkä sellainen jännityksen poikanen antaa pienen adrenaliinitujauksen, jotta mielenkiinto säilyy.  Atlas- projektin ehkä helpottaessa esiintymispelkoani, halusin ylläpitää kehitystäni sillä osastolla ja olen nyt mukana Zodiakin uudessa projektissa Minun nimeni on. Tiedossa on esiintymistä, mutta yhdellä iskulla saan toteuttaa kahta intohimoani eli tanssia ja kirjoittamista tässä projektissa ja draama tulee minulle uutena alueena tässä myös. Joudumme tai saamme itse luoda tanssimme harjoituksissa ja itse kirjoittaa vähän totta ja enemmän mielikuvitus -tarinoita kotona. Luovuuden ollessa aiheena myös Vitalissa saimme piirtää, kirjoittaa runoja ja laulaa kesken tanssin ja siinä välissä ja sivujuonteena niin ikään. Tanssi tuntui minulle niin vapaalta tässä työpajassa ja tunsin, että kesän puhdistusaalto on ollut suuri. Halusin levittäyttä koko salin täydeltä, lentää ylös, painautua alas, sukeltaa sivuille. Wau, olin vapaa, vapaa! Oma sisäisen kriitikon olin lähettänyt lomalle, papukaijan, joka istuu jommalla kummalla olkapäällä ja arvostelee ja vähättälee, oli poissa. Miten työpajassa "satuin" tanssimaan ystävätanssin samana päivänä syntyneen Vd-ystävän kanssa? Miten "satuimme" kaksi "yksijalkaista" ja juuri sopivat jalat vastakkain, kun silmät kiinni annoimme jalkojen virrata ilmassa rakkaiden hoivatessa meitä? Miten elämä pitääkään huolen kaikesta, kun avautuu ja on elämälle ja itselleen rehellinen ja rehellisyydessään puhdas! Elämää ei voi huijata ja elämältä saa paljon, kun on sille uskollinen.

Kreikassa Ave Maria oli tahdittanut sisäisen lapseni löytymistä ja sama kappale alkoi soida nyt. Sisälläni värähti ja jännittyneenä odotin, että mitenkähän minun nyt käy. Viimeksi olin lamaantunut paikoilleni ja vain silittänyt vatsaani ja itkenyt vuolaasti. Nyt tanssin ylös taivaisiin ja poljin alas äiti maahan, sain tanssiin shamanismi-tunnelman eikä kyyneleen kyynel virrannut silmistäni. Pieni lapsi sisälläni taitaa olla parantumaan päin, tunnen sen niin. Oma rakkauteni omaa hyvinvointiani, omien tarpeideni tyydyttämistä ja itseni hyväksymistä kohtaaan on tuottanut tulosta. Pikku-Kirsi voi ihan fine. Mutta miten voi Kirsin äiti, huusi kireys lihaksissani?

Kesän aikana olin ottanut uuden asenteen kaikkeen. Sellaisen positiivisen rennon ja meni syteen tai saveen "mitä väliä millään on"-mentaliteetin. Senkin voi ilmaista kahdella tavalla, joko pessimistisen masentuneesti ja maansa myyneenä tai iloisesti välittömän rajattomasti itseään toteuttaen ja antaen palaa täysillä välittämättä muiden mahdollisista mielipiteistä. Tänään karkeakarvaisen mäyräkoirani Ruusun kanssa kävellessä metsässä näin, miten hän heräsi eloon, kun sai vainun ja alkoi jäljestää ja toteuttaa koko pötkyläisellä kropallaan heiluen korvista takapuoleen itseään eli eläimellisyyttään ja sitä, miksi hänet oli luotu. Haistella ja jäljestää ja metsästää. Mikä ilo ja mikä vauhti ja mikä intensiivisyys touhussa olikaan! Ihmisenkin pitää saada toteuttaa sitä, mitä on. Ihmisen pitää saada löytää oma todellinen itsensä, oma tietoisuutensa, oma aito sisin ja kuunnella sitä ja elää sen mukaan. Luoda oman näköisensä elämä ja ennen kaikkea luoda, sillä silloin herää eloon, silloin elämä alkaa virrata, pääsee flow- tilaan ja elämä palkitsee. Elämästä tulee rikasta ja vahvaa.

Usko omiin kykyihini on kasvanut niin paljon, että ajatus tanssituntien vetämisestä ei saa minua täydelliseen paniikkiin, tosin onhan harjoitustuntien pitäminen vielä NIIN kaukana, että helppohan minun on nyt hehkuttaa. Huomasin, että silmät kiinni on helpompi olla vain ja antaa mennä ja keskittyä omaan tekemiseensä, silloin pääsen hyvin läsnäolon tilaan tanssiessa. Voisiko tunnit pitää silmät kiinni, myös sen puhe-osuuden? Edesmennyt tangokuningas, Sauli Lehtinen (?), lauloi suurelle yleisölle silmät kiinni, koska hän jännitti niin paljon. Kyllähän Vd-tanssin ohjaaja voisi tehdä samoin! Nyt seuraa suuri paljastus; olen lievästi likinäköinen ja pidän laseja harvoin enkä siis näe niin selvästi kauas, ja niinpä minusta tuntuu, että minuakaan ei nähdä yhtään sen selvemmin. Olen illuusiomaisesti turvassa mukamas.

Sunnuntai iltana työpajan päättymisen jälkeen olin aivan tasarahaa ja krampit jaloissa, varsinkin vammautuneessa, olivat huipussaan. Kävin kuumassa suihkussa ja rojahdin lepäämään sängylle jalat polvista tyynyn päällä 90 asteen kulmassa, jotta selkä rentoutuisi. Päästin irti ja vajosin nirvanaan ja tunsin, kuinka pitkin kroppaani meni sähköiskuja ja lihasnykäisyjä ja leuka putosi saranoistaan auki ja niskalihakset hellittivät otteensa. Joku kuhina kävi sisälläni ja tunsin haluavani sanoa "antakaa anteeksi" ja sanoin sen mielessäni. Samaan aikaan kun olin sen sanonut, niskassani alkoi sydämen syke tykyttää voimakkaasti ja lämpö levisi päänahkaan. Lapojen välissä selkärangassa tunsin haluavani kiittää, ja sanoin "kiitos" mielessäni, kiitos elämälle tästä runsaudesta ja rakkaudesta, mitä saan kokea. Kuumat kyyneleet valuivat jälleen kerran ( nykyään itken vähän väliä, ei hätää, yleensä puhdistavia tai liikutuksen kyyneleitä, kirkastun kai ; ))ja annoin itseni vaan olla tässä hetkessä kaikkeni antaneena ja suuresti saaneena ja iloni ja vapauteni ulos tanssineena ja ikään kuin vanha tuskani lapsuuden ajoilta olisi helpottamassa. Anteeksi ja kiitos elämä.

Minulta on tässä vuoden aikana kyselty muutaman kerran, olenko tullut uskoon. Ilmeisesti olen niin muuttunut. Ok, jos uskoon tuleminen tarkoittaa uskoa itseen ja rakkauden löytymistä itsestään niin, että tuntee sydämessään selkeän pysyvän ilon, vaikka elämä välillä myrskyäisi ja aallot heittelisivät, se vakaus sisällä pysyy siitä huolimatta ja luottamus elämän hyvyyteen on niin suuri ja siihen, että itse voi vaikuttaa kaikkeen niin täysin, itsellä on avaimet kaikkeen, kunhan vain uskaltaa ja heittäytyy, niin kyllä, olen tullut uskoon. Tältä se varmaan tuntuu. Kukaan tai mikään ulkopuolinen asia ei ole tuonut tätä minulle, ei jumalainen mies eikä lottovoitto, niillä saroilla olisi parantamisen varaa kyllä, vaan oma ydin, oma tietoisuuteni. Itsensä rakastamisen voi aloittaa vaikka tekemällä niitä asioita, joita rakastaa. Oma rakkaus on kaikkien sisällä löydettävänä ja sitä ei kukaan voi viedä pois. Se on aina mukana.

Näppäilin äidin numeron kännykkääni ja soitin Kuopioon. Yllätyksekseni äiti oli rauhallinen ja oli iloinen ja kiitollinen soitostani. Syyllistäminen ja marttyyri-asenne olivat poissa. Tukos lihaksissani on auennut ja elämä voi jälleen virrata ilman tulppia.

Maanantaina merenrannalla ohitseni lipui iso vene ja purskahdin vapautuneeseen nauruun, kun näin sen kylkeen kirjoitetun tekstin; www.vapaaherranelämää.com. Touchè!