En tiennyt, että tämä olisi vasta alkusoittoa. Oma perhekonstellaationi oli alkanut jo. Alavatsan alueella sijaitsee lapsuusajan traumat. Kehoni oli alkanut toimia erikoisen energian kanssa ja minä seurasin sitä uskollisesti.
Kuin taivaanlahjana olin menossa viikonlopun perhekonstellaatioon viikon päästä hautajaisista ja vielä samaan syssyyn hengitystreineihin viikoksi syvähengittämään, Aiheena sopivasti primaalihengitys eli vauva-aika ja syntymä. Suosikki hengitysterapeutti Dwari johtaisi molempia. Tekstini Juurien parantaminen vie perhekonstellaationi maisemiin parisen vuotta sitten.
Stressitasoni oli huipussaan siskoni kuoleman johdosta aiheutuneen emotionaalisen kireyden ja selvittämättömien epämääräisten tunteiden takia. Lisäksi omassa elämässäni virta oli voimakas monien eri asioiden tupsahtessa elämääni samaan aikaan ja energiani oli vaikea keskittyä mihinkään. Huokaisin tavallaan helpotuksesta pakatessani Miniäni ja suunnatesssani kohti Karjalohjaa, kun sain jättää arkihuoleni taakse hetkeksi ja lähteä matkaamaan sisäisesti kohti kehoni historiaa. Kaikkea sitä, mikä piileksi siellä. Selkeä tunne, että minun oli tehtävä tämä. Miten siskoni kuoleman herättämä viha toista siskoani kohtaa yltyi yltymistään, enkä saanut pidäteltyä järjellä raivoani sisällä ollessani häneen yhteydessä. Miten äitini muistotilaisuudessa vieläkin vanhana ja vaivaisena piikitteli minua ja oli elämälle katkera ja kaunainen. Miten veljeni sai minut jatkuvalla hermostuneella ja levottomalla puhetulvallaan tuntemaan oloni kiusaantuneeksi ja epämukavaksi ja haluamaan pakenemaan paikalta asap. Miksei poismennyt siskoni ollut kestänyt elämää vaan tuhonnut sen karmealla tavalla. Halu ja tarve vapautua edelleen minussa vahvana tuntien että kaikkea ei ollut ulos tullut vielä. Kasvanut voima ja kypsyys minussa olisi nyt valmis ottamaan keholta vastaan sen tiedon, mikä oli vielä tietoisuuteni ulottumattomissa.
Perhekonstellaatiossa ei ollut aikaa käydä kaikkien konstellaatiota isosti läpi, mutta seuratessa toisten tai ollessa itse mukana niissä, niistä sai valtavasti itselleen oivalluksia ja heräämisiä ja jopa vastauksia omaan tilanteeseen. Selkeänä minulle tuli viesti siskoni elämän päättymisestä seuratessani erästä konstellaatiota. Hän oli täällä samoissa energioissa kanssani, vaikkei tekemisissä oltu juurikaan, niin kauan kuin hän jaksoi, ei kyennyt olemaan pitempään. Hänen voimansa eivät riittäneet vanhemmaksi. Annen defenssi eli puolustusmekanismi traumoilta oli dissosiaatio terästettynä alkoholilla ja lääkkeillä, totaalinen pakeneminen maailmasta ja sen tapahtumista. Anne, niin kuin me kaikki lapsena, oli absorboinut, imenyt itseensä perheen energian, sen mitä perheessä tapahtui. Se kammo oli jäänyt häneen niin traagisesti, että hänen täytyi koko elämänsä yrittää tappaa itsensä ja viimein onnistui. Äiti oli siirtänyt tunteensa häneen Annen ollessa kohdussa, ja minulle ja meille kaikille, inhon ja vihan ja halun tappaa sikiön ja vauvan. Anne totetutti äidin perimmäisen tahdon tietämättä sitä. Ei äiti tietoisella tasolla (kai) ollut tappohaluinen, hän siirsi eteen päin sen, minkä hänen äitinsä oli siirtänyt häneen. Kahden vuoden takaisessa konstellaatiossani selvisi, että äidin puolen naislinja oli kokonaisuudessaan halunneet tappaa lapsensa ja Dwarin mukaan ei olisi yllätys, jos joku siinä linjassa olisi tapannutkin lapsensa. Lapsi tekee mitä vaan äidin rakkauden eteen. Annen selviytymiskeinot olivat zero, hänellä ei ollut muuta kuin huumaavat aineet ja katoaminen pilveen. Ne olivat sekä puolustusstrategia että selviytymisstrategia.
Hengitysviikon jo alettua halatessani erään kanssa silmieni eteen alkoi muotoutua kuva kasvoista, oliko ne omani, muistuttivat kyllä, mutta ei. Kasvoja kehystämään kultaiset hiukset. Annen kuvajainen kuin valkokankaalta heijastettuna siinä edessäni ja tunsin hänen läsnäolonsa. Nauru kumpusi sisätäni ja ihoni kihelmöi korkeasta energiasta ja väreet soljuivat pitkin vartaloani. Tiesin että Anne oli siinä valona ja puhtaana elämänsä kauhuista. Myöhemmin viikon päätyttyä saatoin kokea, että Anne oli valmis siirtymään eteenpäin ja liikkui minusta poispäin ja katosi taivaan tuuliin. Ensin minun oli kuitenkin sukellettava kauhun kentille itseni puolesta ja samalla hänen. Ja ehkä meidän kaikkien, koko perheen katraan. Olin valmistautunut henkisesti tekemään likaisen työn.
Dwari oli huikean älykkäästi ja taidokkaasti rakentanut viikon harjoitukset. Oli ällistyttävän kiehtovaa todeta, miten ne nivoutuivat toisiinsa ja juuri kun itse olin vakuuttunut, etten tämän syvemmälle enää voisi päästä, niin seuraavana päivänä olin taas totaalisesti itsessäni ja antauduin kehoni ja hengitykseni vietäväksi yhä syvemmälle kehoni sopukoissa piileksiviin muistoihin. Voi olla, että pohjalla oleva viikonlopun konstellaatio auttoi minua jatkamaan niin autenttisesti ja totaalisesti. Ihan kuin olisin tehnyt konstellaatiota itseni kanssa hengityksissäni. Samantyyppisesti vajosin energioiden aalloille enkä manipuloinut millään tavalla vartaloni liikkeiden suuntaa, vaan tein kaikki, mitä se "käski".
Lohduttavat käteni kohtuni ja sydämeni päällä, lempeä pyhä musiikki ja hengitysystävä vieressä. Alkutaipaleen korkeataajuinen yhteys Kaikkeuteen ja rauhaan, joka tuttuun tyyliin tuo nauruni pallean uumenista saliin raikaamaan ja kyyneleet virtaamaan kirkkaina. Loppusilauksena turvalle ja yhteydelle tuo silmäkontakti ystävään vieressäni, jonka kautta saavutamme yhdessä ymmärryksen kaikkeen.
Ensimmäiset pari hengitysmatkaa menee pintakerrosten purkamisessa ja omalla mittapuullani mitattuna ne ovat kevyttä keittoa, tosin parini ei ole samaa mieltä. Sitten menetän ajantajun, aika tuntuu ikuiselta ja ihan kuin olisin ollut Elontulessa aina. En tiedä, mitä tapahtuu minäkin päivänä. Olen tekemässä matkaa ja se matkanteko on voimassa tauoillakin, olen antautunut jonkun ihmeellisen voiman valtaan ja annan kaiken tulla ulos mikä on tullakseen, myös tauoilla. Tietyt ihmiset triggeröivät tiettyjä pisteitä ja aktivoivat traumoja tai voimistavat jo nousseita. En välitä, en välitä mistään, en välitä, mitä joku minusta ajattelee tai ei ajattele. Niin täysin yhdentekevää.
Ja jossain kohtaa haluan tappaa teidät kaikki. Haluan singota raivoni sellaisella voimalla ulos minusta, ettei sille ole ilmaisukeinoja tarpeeksi. Kroppani ei riitä tuomaan sitä ilmoille. Huudan, hakkaan tyynyä, heitän osan vaatteistani vimmassani päältäni, pyöritän tyynyä pääni päällä haluten singota sen ympäri salia, heitän sen lopulta seinään, kiskon patjaa lattialta ja pyöritän sitä. Olen noussut seisomaan ja teen koko reissun seisten uhkaavassa asennossa muristen tappovimmalla. Vittu, mä tapan teidät!!! Turhaudun kehooni, ettei se riitä, vaikka otan siitä kaiken sen voiman irti, poljen jalkaa kiukustuneen lapsen tavoin ja temppuilen niin kuin lapsi kaupan kassalla kun ei saa haluamaansa tikkaria ja aloittaa ärsyttävän itkunsekaisen rääyntänsä. Välillä teen hyökkäyksiä ja huudan "irti" ja syljen kun parini yrittää laittaa käsiänsä iholleni. Hyi helvetti, irti minusta!! Mä pelkää yhtään!!! Tarvii mitään lohdutusta!! Vittu, anna mun olla rauhassa!!! Turhautumiseni on potenssiin tsiljoona ja raivoni on ennenkokematonta. Hahhah, minkä voiman tunteen sen kohtaaminen nostattaa minussa!! Olen vuoren huipulla, olen maailmanvalloittaja. En pelkää mitään ja olen voittamaton!! Gorilla joka takoo nyrkeillä rintaansa. Sitten suunnan muutos ja sisuskaluistani puskee voimakas tuskan itku ja romahdan polvilleni ja yritän irrottaa nahkaani vatsani alueelta, varsinkin isoja arpiani sorkin kolarissa repeytyneen maksani kohdalta ja huudan lohdutonta huutoa. Haluan irrottaa pääni ja heittää sen seinään, haluan räjäyttää kroppani säpäleiksi ja painua helvettiin täältä maan pinnalta. Näen valtavat pyörteet ilmassa niinkuin pyörremyrsky, jonka keskellä tyhjää tilaa, joka vie minut äärettömyyteen. Sinne on kaipuu. Rentoutus saapuu ja sallin parini kevyen kosketuksen. Ei kuitenkaan liikaa. Yök!!
Makaan patjalla ja parini on pääni takana ja alkaa liikuttaa sormea, jossa on mustalla tussilla piirretty pallo. Silmieni on määrä seurata sormea kun se liikkuu ensin vaakatasoon, sitten vertikaalisesti, lineaarisesti, ympyrää ja ihan mitä vaan. Tehokas keino saada ihminen hulluksi. Tai ainakin tehokas keino saada tunteet sikiämään menneisyydestä, herättämään tunnemuistot kehosta. Siellä ne on kaikki. Voi taivas sentään. Eiiiiiiiiii!!!!!!!!!!!!!! Silmistä valuu kyyneleitä ja silmät sahaa laidasta laitaan. Huuto purkautuu ja tuska valtaa tunteet ja kehon. Hengitän hengitän hengitän. Isken kultasuoneen suoraan. Tuskan pesäke. Epämukavaa. OOoh, liian laimea sana kuvamaan horroria. Tämä on helvettiä!!!! HELVETTIÄ!!! Täydellinen hylkääminen, total abandonment. Täydellinen yksinäisyys. Ei ketään. EI KETÄÄN. Itken hylätyn vauvan tuskan parkumista. Minut on jätetty yksin itkemään kehtoon eikä ole ketään maailmassa joka auttaa. Täysin avuton. TÄYSIN AVUTON EIKÄ KUKAAN AUTA!!! Miten äiti voi tehdä näin? Miten äiti voi hylätä lapsensa? MITEN ÄITI VOI??? Kipu on hirveä, tuska on karmea. Tunne on sanoinkuvaamattoman järkyttävä. Ennenkokematon. Mitkään hylkäämiskokemukset parisuhteissa tai muissa suhtiessa ei ole verrattavissa tähän. Tämä on maailmanloppu. Ja tämä voisi jatkua maailman ääriin ja ikuisesti. Tälle tuskalle ei ole loppua. Tähän tuskaan ei ole lohtua. Tätä kipua ei voi silittää pois tai halata hattaraksi. Harjoitus päättyy rentoutukseen. On kuitenkin mahdollista palata sieltä tähän hetkeen ja tässä hetkessä ei ole hätää. Toki tämä kokemus vavisuttaa vielä tauolla, mutta olen niin vahva, että melkein hämmästyn.
Neljästään tehdään pieni konstellaatio. Yksi on traumat, toinen defenssit, kolmas terve osa minusta ja neljäs Eheä pyhä kokonaisuus. Minun traumani kokee iljettättävää inhoa ja vihaa eikä siedä kosketusta, kertakaikkisen yököttävän kauhea olo. Terve minä saa jo ihan alussa vilahduksen tietoa, etten tarvitsisi keppiä. Defenssit on selkeän voimakas EI, ettei traumoihin ole mitään asiaa tunkeutua. Minä kokonaisuutena on yhteydessä terveeseen minään ja me katselemme defenssejä ja traumoja että hohoijaa, mitäs nyt noiden kanssa voi tehdä kun ne on noin itsepäisiä.
Hengitysmatka alkaa taas tästä. Yökötys tulee heti kun alan hengittää syvään ja yhtenäiseen tahtiin ilman väliä. En halua oksentaa. Yökkiminen jatkuu. Pakko oksentaa aamiainen ja lounas ulos. Tunnen miten puolustus heikkenee ja tungen itseni traumaan. Uudestaan patjalle. Ei jumalauta. Taas oksettaa. Missä ämpäri? Voi helvetti, eikö se pysy nyt tässä ja kiskon sen assarilta ja pläjäytän voimalla lattiaan ja alan oksentaa lisää. Kaikki tulee ulos. Hyi yök!!! Kehoni vääntyy ja kouristelee. Väkisin pusken ohi puolustuksen. Jatkan hengitystä ja inhon tunne valtaa minut. Hyi helvetti!! YÖk yök ja YÖK. Kirjainyhdistelmä yök tulee suustani toistettuna ulos koko ajan eri temmoilla ja erilaisilla äänensävyillä. Välillä se on niin koomista, että tämä minä nauraa sille makeasti lähinnä nauraen itselleen, että teenkö tätä todella tässä, ei voi olla totta. Mutta kun on. Viha astuu mukaan tunneskaalaan. Hillitön viha. Tunnen selvästi äitini energian ja että nämä ovat hänen tunteensa minua kohtaan. Välillä itken hylätyn vauvan itkua ja tiedän, että se olen minä. Olen välillä äitini ja välillä minä. Pikku konstellaatio oman kroppani kanssa ja menneisyyden. Kylmä viha ja yököttävä inho ovat voimakkaana läsnä eikä poistu koko aikana. Alan hakata nyrkeillä vatsaani, yritän työntää nyrkkiäni alakautta kohtuuni tappaakseni vauvan. Vauva tuntee äidin tappohalun ja tunne on valtava epätoivo. Kuin Hiroshiman pommin jäljiltä raunioittamilla kentillä, jossa likaiset lapset rääkyvät pohjatonta lohduttomuutta ja painajaista. Ei ole olemassa parannuskeinoa tähän, siltä tuntuu. Tällaista tunnetta ei voi olla olemassa, kun sille ei ole nimeä, sitä ei ole kukaan keksinyt, koska sellaista tunnetta ei ainakaan minun päivätajuntani voi kestää. Sitä ei oikeassa elämässä ole olemassa. Mutta se on ollut minun elämässä sikiöaikaan ja vauva-aikaan. Pieni vauva on sen kokenut ja se on ollut totta sille silloin. Voi hyvä jumala. Kuinka se on voinut sen kestää? Avuton viaton pieni olento. Ja miten tuossa äidin inhon ja vihan tappotunteessa äiti on siirtänyt nämä tunteet minuun. Minun on vastenmielistä halata äitiäni ja melkein oksennan, jos hän yrittää jotain kehumisia tai hellyyttä osoittaa tänä päivänä. Meidän ei ole luonnollista tuntea ns. normaalia rakkautta. Se tuntuu teeskentelyltä ja väärältä ja todella inhottavalta. Parasta on neutraali välinpitämättömyys. Sen siedän juuri ja juuri. Kosketuksen vastenmielisyys on kehittynyt äidin kosketuksen kautta. Hyvin olenkin elämääni valinnut ihmisiä, varsinkin miehiä, jotka pysyvät etäällä minusta. Antavat minun olla kaukana ja ovat kaukana minusta. Ymmärrän myös vihani vanhinta siskoani kohtaan. Hän on kokenut saman äidin inhon ja vihan ja hän on ollut minulle pienenä varaäiti. Hän on hoitaessaan myös koskettanut minua vihalla ja inholla. Meidän rakkaus on samaa laatua kuin äidin ja minun.
Tässä hengityksessä oksenan niin paljon ja yököttelen niin paljon ja päästelen ulos inhoa ja vihaa ja tuskaa ja lohduttomuutta, ettei sitä tunnu jäävän jäljelle. Rentoutuksen päätyttyä heijaan itseäni ja Shania Nollin pyhä kappale hoitaa minua ja annan jälleen itkun sekaiselle helpotuksen naurulle tilaa kun muut ovat jo hiljenneet. Tosin oloni on niin auki ja olen järkyttynyt vauvani kokemuksesta ja äitini inhosta ja vihasta, että itkuni jatkuu tauolla tuskaisena. Ystävän syli tekee parhaansa auttaakseen, mutta minulle yksinolo on parasta hoitoa ja ryntään huoneeseeni. Pikku hiljaa saan voimani takaisin ja nousen vahvaan tunteeseen voimastani. Juurevuutta ja mahtavuutta. Nauru jatkuu illan ihanissa ja hoitavissa sessioissa. Ihan hullua kikatusta jostain tosi syvältä aina kumpuaa vaan. Aah!!!
Viimeisenä aamuna herään pirteänä, mutten kuitenkaan osallistu dynaamiseen meditaatioon. Jään huoneeseeni, kun muut valuvat alakerran saliin. Makaan sängyllä ja taas alkaa naurattaa. Mitä ihmettä? Tämä vapauden tuntu alavatsalla. Se kohta, johon oli tullut hirveä paine siskoni kuoleman jälkeen. Paine on poissa. Tilalla avara tila, vapaus koko alavartalossa, tyhjä uusi tila. Olen tyhjentänyt itseni hengityksissä. Olen synnyttänyt mörön ulos. Olen päästänyt irti minusta, mikä ei minulle kuulu. Inhon ja vihan. Äidin tunteet. Ei minun. Ei kiitos. Hallelujah. Ja onneksi olkoon. Tunnen nousevani korkeuksiin. Ja samalla uudenlainen yhteys alavartaloon. Ei helvetti. Tunnen miten naamani on kuin Hangon keksi. WOW!!! Voiko tuntua tältä? Voiko tämä vapauden tunne olla totta? Ja minä kun luulin jo olevani vapaa. Ei se vapaus ole mitään tähän verrattuna. Erillisyys ja irtautuminen äidistäni on selkeä. Napanuora katki, poikki. Soitto eilen äidille. "Miltä sinusta tuntuu äiti?" "Tyhjältä."
Pystyn nyt näkemään hänet vanhana naisena, vähän vieraana, toki hän on äitini, etäällä itsestäni. Emme ole enää sidoksissa toisiimme kuluttavalla tuskaisella tavalla. Hänen tunteensa kuuluvat hänelle. Minä en ole niistä vastuussa. Voinko antaa anteeksi? Voiko olla anteeksi annettavaa, jos toinen ei tiedä mitä ja miksi oikeasti tekee? Jos toinen on niin sidoksissa omaan äitiinsä jne.? Onko ketään, jonka kontolle tämä kaikki menee? Ei tietenkään. Ei ketään voi syyttää. Yhtä syyllisiä ja syyttömiä olemme kaikki. Vauvalla ja lapsella on kuitenkin oikeus olla vihainen äidille. Vauvan ja lapsen oikeus olisi ollut saada osakseen täydellistä hoivaa ja rakkautta. Se on meidän syntymäoikeutemme. Äiti ei kuitenkaan tappanut minua. Hän valitsi synnyttää minut ja kasvattaa minut. Hän antoi minulle elämän. Ilman äitiäni, en olisi minä. Minua ei olisi olemassa minuna. Voin olla kiitollinen että sain elämän. Vain äitini voi sen minulle antaa. Tämä ymmärrys on parannuskeino minulle. Parannuskeino sille pohjattomalle epätoivolle joutua kohtaamaan äidin tappohalu.
Viimeisenä aamuna oivallan myös, että nyt olisin valmis kohtaamaan kolarini tällä samalla tasolla, millä olen juuri kohdannut syntymäni. Dwarin kahden vuoden takaisen konstellaation mukaan kolarini on seurausta lapsen rakkaudesta toteuttaa äidin tahto eli tässä tapauksessa oma kuolemani. Ymmärrän nyt, että viime keväänä Devapath (toinen terapeutti, joka sanoi että minun pitäisi kohdata kolaritraumani kehon tasolla) oli oikeassa, että vapauttaisin itsestäni paljon tilaa, jos kohtaisin sen ja päästäisin sitä kautta irti. Mielen tasolla olen päästänyt, muttei se ole sama, ei sinne päinkään. Toki hyvää elämää voi elää näinkin, mutta vapauden kaipuuni on päästä täydelliseen vapauteen ja rauhaan. Mutta kun minulla tuntuu olevan täysi porttikielto tähän kohtaan kehomuistissani. Minulla ei ole väylää, ei keinoja, vaikka olen jo hengittänyt syvästi parisen vuotta, tanssinut jne. päästellyt irti. Ikään kuin minua ei päästettäisi sinne, vaikka haluaisin. Puolustusmekanismini suojelee minua ihailtavalla voimalla.
Viimeisenä aamuna toivon viimeiseksi hengitysmatkakseni bliss -hengitystä. Mielestäni olen ansainnut sen kaiken jälkeen. Pliis, vähän yläilmoja jo. Pliis, vähän kirkkautta ja valoa. Fly High.
Nonni. Taas mennään. Parihengitys eli toinen hengittää ja toinen tukee. Voi helvetti. Ja minä kun niin tykkään hengittää ilman tukea ja turvaa. Et sitten koske minuun. Se pysäyttää matkani. Juuri kun pääsee itse asiaan, toinen asettaa kätensä pinnalleni ja alkaa vituttaa, että irti, pliis älä häiritse. Tuntuuko bliss -matka tältä? Jossain kohtaa käteni menee selkäni taakse ranteet toistensa ympärillä, ikään kuin sidottu, vankina, loukussa jossain. Kehoni siirtyy pelokkaaseen asentoon, ikään kuin "älä lyö" tai piiloutuu joltain ja pitelee käsiä edessä suojana ja suustani kuuluu "ai ai ai aijai aijai..." Hirveä fyysinen kipu iskee vatsaani ja pitelen sitä ja välillä hengitys pysähtyy ja tuntuu, että tukehdun. Koskettelen oikeaa lonkkaani ja jalkaani. Huuto, itku ja vaikerrus on On. Loputon sellainen, kauhu, pelko, kipu, ja tuska, kuolema. Tajuan kaiken taustalla, että nyt koen kolarini muiston kehossani. Olen elämän ja kuoleman rajamailla. Oikea käteni ja kasvoni nousevat kohti taivasta ja kokevat valoa ja iloa, vasen käteni on toiseen suuntaan alaspäin ja katson sinne ja voihkin äännekkäästi, etten halua mennä sinne. Haluan pois kirkkauteen. Jään välitilaan. En ole kuollut enkä ole elossa. Voihkin, huudan tuskaista huutoa syvältä ytimestäni, en kestä tätä. Hirmuinen raivo ja viha välillä karjuu minusta ulos. Mikä epäoikeudenmukaisuus!! Mikä vääryys!! EIEIEIEIEI!!!! Painelen jalkaani koko pituudeltaan ja vatsaani pitelen. Vatsassa polttava kipu, kidutusta, maksani tulessa, repeytynyt ja veri vuotaa sisuksiini. Lonkassa räjähtävä kipu, luut pirstaleina, päästä valuu veri, aijaiaijaiaijaiaijai.....Hengitys pysähtyy, suonet kaulassa pullistuvat. En kestä tätä en kestä tätä. Haluan lopettaa. Äärimmäinen pelkoreaktio eli oksennus taas tulossa. Oksennan. Se keskeyttää ja hillitsee matkan tekoa. Onneni varmaan ja samaan aikaan Dwari alkaa ohjata rentoutukseen. Kipu olisi kasvanut liian suureksi nyt kestää. Rentoutuksessa haluan parini sivelevän arpiani vatsassa ja lonkassa ja oikeaa jalkaa kokonaan. Se tuo kuumia hitaita kyyneleitä pintaan, ääretöntä surua, jolle ei ole loppua. Ei loppua.
Tähän se jäi tällä kertaa. Tunnen, että jotain jäi kesken, että on mahdollista päästä vielä lähemmäksi. Erikoista, että koko puolentoista viikon aikana sain viestiä ihmisiltä, etten tarvitsisi keppiä. Yhtenä yönä heräsin siihen, kun lantioni luut pompahtivat ylös ja alas, ihan kuin kiropraktikko olisi naksauttanut sitä. Todella rajusti. Maanantaina kurssin jälkeen kehoterapeuttini katsoi jalkaani ja sanoi, että ihan kuin jalkani olisivat nyt samanpituiset, että jotain on muuttunut. Itse tunnen jalkaani selkeämmän yhteyden, että se on osa minua nyt. Astun sille voimakkaammin ja luotan sen kantavuuteen enemmän. Viimeisen hengitysmatkan jälkeen kun makasimme parini kanssa patjalla tunsin vahvan nykäisyn iskiashermossani, vahvemman kuin ikinä ja koko jalka oli lämmin ja elossa. Muutenkin tuntuu, että olen palannut takaisin välitilasta, rajamailta, dissosisaatiosta. Ihan kuin olisin ottanut kehoni haltuuni kokonaan, eri tavalla kuin ennen. Ihan kuin asuisin kotonani, omassa kehossani. Minun kehossa. Läsnä vahvasti.
Kun on näin lähellä itseä, kaikki tuntuu voimakkaammin. Myös kun toinen ihminen on lähellä ja koskettaa, tuntuu todella, että se ihminen on iholla enemmän kuin ikinä. Siinä onkin minulle haastetta kestää uusi läheisyyden aste. Onneksi on rakkaita ihmisiä, joiden kanssa nautin ihojen yhteisestä tanssista ja hellyydestä ja yhteydestä.
Tuntuu, että olen antanut lonkalleni ja jalalleni mahdollisuuden parantua. Olen antanut itselleni luvan uskoa, että ihmeitä todella voi tapahtua.
Kotiin palattuani rauha on minussa ja kiireetön olo ja yletön lähtiessä ollut stressi on poissa, vaikka ihan samat käytännön asiat on olemassa. Yhteys itseen uudella tasolla, mieletön varmuus itsestäni ja suunnastani, eheä kokonainen vapautunut ole. Nauru kumpuaa välillä hervottomana ja vapaus oi vapaus rakas vapaus. Minä olen vapaa inhosta ja vihasta, siitä, jonka äitini oli minuun istuttanut. Olen tämä valoisa olento, puhdas ja rohkea elämään aitona rehellisesti minänä ilman menneisyyden painavaa epämääräistä taakkaa. Olen ottanut oikean raajani osaksi minua ja antanut sille ja itselleni mahdollisuuden olla kokonainen myös fyysisesti.
Elämä on vahvempi.
Olen elossa.
Kiitos, kun jaoit, aivan mahtavaa!
VastaaPoistaKiitos Kirsi!
VastaaPoistaKiitos Kirsi!
VastaaPoistaKiitos kiitos. Ihanaa kun luitte!
VastaaPoista