Kuuleeko maa

Halolla päähän. Potku vatsaan. Matto vedetään jalkojen alta. Illuusiot rikotaan. Kupla puhkaistaan. Mitä kaikkia sanontoja on sille, kun todellisuus muuttuu hetken murto-osassa epämiellyttäväksi painajaiseksi? Vai siis muuttuuko todellisuus tai voiko todellisuus ylipäätään muuttua? Todellisuus on sitä, mitä se milloinkin on, vaikka epämiellyttävää painajaista. Todellisuus on nyt. Illuusiot siis rikotaan ja kuplat puhkaistaan. Illuusiot itseluodusta lintukodosta, joka on suojassa kaikelta pahalta. Mielen luoma kupla siitä, ettei salama iske samaan kohtaan kahdesti tai kolmesti tai neljästi tai ainakaan viidesti.

Oh boy, kyllä meikä on lentänyt.

On ollut tapahtumarikas vuosi, elämäntäyteinen, käänteitä pullollaan, kasvua, iloa, rakkautta, luopumista, irtipäästämistä, uusia tuulia ja uusia ihmisiä, naurua ja kyyneleitä, surua, rohkeutta...elämää täydellisimmillään elämän virran viedessä pelkoja kohdaten ja intohimoja toteuttaen, maistellen elämän makeutta ja karvautta, enemmän kuitenkin makeutta. Olen tuntenut olevani elossa enemmän kuin koskaan ennen. Olen ylittänyt omia rajojani ja mennyt oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kerännyt siten rohkeutta.

Ja ennen kaikkea, olen tanssinut.

Olen tanssinut yli vuoden Vital developent työpajoissa ja jo ensimmäisen työpajan jälkeen tiesin, että tämä on minun juttuni. Tanssin muoto, jossa saa ilmaista itseään juuri sellaisena kuin on ja josta voi kummuta elämään ihan mitä vaan, pääasiassa vapautumista ja avartumista ja rakkautta ja kasvua. Itämainen tanssi on vienyt minut mukanaan jo aiemmin aistillisilla rytmeillään ja lumoavilla liikkeillään ja naisellisuudellaan. Uuden tanssin keskus Zodiak on antanut minulle kosketuksen nykytanssiin ja esiintymiseen ja myös luovuuteen. Afron rytmit kutsuvat minua kaapelitehtaalle vuoden alusta. Ja kotona tanssilattiana toimii koko asunto lähes päivittäin, saatan "unohtua" tanssimaan pariksi tunniksi heittäytyessäni musiikin vietäväksi.

 Ja leijallut korkella...

Suon itselleni tuon sanottakoon siipieni avautumisen ja lentämään opettelun omillani korkeuksissa, jalat "lievästi" irti maasta vuoden aikana. Eihän se ole ihme, että pää menee pökerryksiin siitä kaikesta yhtäkkisestä hyvästä ja ihanasta ja ilosta, mitä tanssi on avannut minussa, varsinkin kun tanssin maailmaan lähtiessäni (VD) lähtökuoppanani oli mitä oli sillä hetkellä. Pitkäaikainen oma vankila mielessäni, omien rajojeni kuviteltu pienuus, ei mitään uskoa omiin kykyihin, pelon jumittamat lihakset, huoli terveydestä. Onneksi joku osa minussa sai minut liikkeelle ihmisten ilmoille, veti minut pois alisuorittamisen tilasta, sai aivosähkökäyrääni vipinää. VD- tanssi herätti minut eloon. Vastakohta oli aika raju sille, mitä oli ja nousin hetkessä sfääreihin. Olin otollista maaperää kaikenlaiselle kokeilulle. Vapautuminen omista kahleista yllytti minua mukaan moneen, ehkä minua oli helppo manipuloida ja ehkä olin välillä vietävissä, ulkoapuolelta ohjattavissa. En ehkä aina kyennyt tekemään itsenäisiä ratkaisuja ja kysymään itseltäni ja luottamaan itseeni, mitä minä oikeasti tarvitsen.

Ja objektiivisuuden löytyminen...

Loppuvuodesta aloin laskeutua ruumiiseeni, ensin vähän pakosta, kun kuumat aallot hyökyivät päälleni. Yhtäkkiset punastumiset ilman syytä ja vaatteiden edestakaisin veivaamiset lämmön ja vilun vaihteluiden vierraillessa kropassani. Silloin en voinut leijua, vaan olla vankasti vartalossani. Minustako "une femme d´une  certaine age" ( nainen tietyssä iässä) niin kuin ranskalaiset hienotunteisesti kutsuvat keski-ikäistä naista, joka lähestyy vaihdevuosia. Samaan aikaan rakkauselämäni roihusi kuumana ja olin ottanut energiahoitoja, enkä ollut ihan varma, mistä yhtäkkinen ylimääräinen lämpö oli joutunut minuun. Jotenkin myös tunsin, että minussa oli jokin este itseni ilmaisemiselle, jokin odotustila, joka halusi vapautua. Halu aloittaa jotain täysin omaa. Paloiko halu kutsumukseeni sisälläni ja liekitti minua? Joka tapauksessa aloin kyseenalaistaa tekemisiäni, ja kysyä itseltäni, mitä minä itse haluan ja tarvitsen, oikeasti. Aloin nähdä ne asiat, jotka jotkut muut olivat saaneet päähäni ja ne asiat, joita olivat lähtöisin omista päätöksistäni. Näin asioiden oikean tolan, näin asiat rehellisesti niin kuin ne olivat. Aloin luottaa omaan tuntooni. Herätys tähän maailmaan. Kauko-ohjausta en enää tarvinnut. Eräänlainen putoaminen korkeuksista tämäkin, hyvä sellainen, vahvasti ankkuroiva.

Ja epävarmuuden kanssa elämään opettelu...

Kaiken voi menettää kerta heitolla, se koskee mitä tahansa, ketä tahansa, kukaan ei ole turvassa menettämiseltä. Usein kipeimmät menettämiset tulevat puun takaa. Umpirakastuneena sitä luo illuusion pysyvyydestä. Vaikka olevinaan tiedän teoriatasolla kaiken tuon, olen tiennyt sen koko aikuisuuteni, silti koskaan menettämisen tuskaisen veitsen iskeytyessä minuun, en ole valmis luopumaan, vaan sekoan ja sumenen pelonsekaiseen paniikkiin. Olen sittenkin vielä ihminen, en robotti tai teflon enkä henkiolento, olen lihaa ja verta, minulla on tämä ruumiini, en voi välttyä tunteiltani ja ajatuksiltani. Rakkaan ihmisen menettämisen hetkellä  "oma sisäinen valo, rakkaus itseen, oma ilo, syvähengitys tai meditaatio etc." on muisto vain. Paniikki on paniikki sillä hetkellä kuin se on ja silloin olen vain paniikissa. No, ok, olen läsnä paniikille. Piste.

Olenko lentoani lennellessäni kenties kuvitellut, että säästyn elämän tuskalta? Että tästä eteen päin olen erikoissuojeluksessa? Tuskin sitä, mutta olen luullut, että olisin jotenkin valmiinpi kohtaamaan ne tuskaiset hetket tyynemmin ja hyväksymään ne helpommin. Sen sijaan tarraudun edelleen mahdolliseen menetyksen kohteeseen enkä suostu luopumaan siitä siltä istuimelta, vaan yritän suojella itseäni tuskan kohtaamiselta kaikin keinoin. Ei ole olemassa elämässä sellaista kuin oikeudenmukaisuus, senhän nyt tajuaa jo, kun lukee sanomalehteä, mutta ei sitä ole kevyemmässä mittakaavassa omassa elämässäkään. Ei ole sellaista kuin depit ja kredit saldoa, koska oman käsitykseni mukaan olisin jo saamapuolella loppuelämäni, mutta elämän mielestä en. Tarkoitettu tapahtuvaksi tai ei, karma tai ei, oppiläksyä aina vain tai ei, elämänkoulu minua edelleen opettaa kovalla kädellä. No, lukijalle sen verran voin kertoa, että sain kokea hetken muistutuksen kaiken katoavaisuudesta silmänräpäyksessä, jossa minun tietoisuuteni elämän epävarmuudesta herätettiin henkiin taas. Todellisuuden ja mielen luoma palapelin keitos oli lähellä särkeä minulle ainutlaatuisen rakkauden ainutlaatuiseen mieheen. Selvisin säikähdyksellä, ja herätys ruususen unesta oli tarpeen. Ja kun ymmärrän, että kaikki on lainaa tässä elämässä, arvostan taas enemmän sitä, mitä minulla on. Ymmärrän, että vaikka olen jo kokenut mielestäni riittävästi yhdelle ihmiselle tässä elämässä maanpäällistä helvettiä, en ole siitä huolimatta turvassa, en ole immuuni pahan kosketukselle.

Ja maadoittunut...

Kaikkien noiden pudotusten seurauksena, henkiset asiat ja parisuhde ja elämä kokonaisuudessaan, minua vetää magneetin tavoin puoleensa the reality, real life, konkretia, tekeminen. Nautin taas yhdistelmästä kahvimuki täynnä maistuvaa kahvia ja Helsingin Sanomat ja uutiset ja tapahtumat maailmassa. Minua kiinnostaa taas tieto ja taito ja haluan päästä tekemään ja toteuttamaan. Maalliset asiat ovat tehneet paluun elämääni ja minä olen palannut ruumiiseeni, jalkoihini vahvemmin kuin koskaan ennen. Tunnen sen voimakkaasti. Seison taas maan kamaralla.

Ja nähnyt unia...

Samalla kun todellisuus nuiji minua hereille, näin kauniita rohkaisevia unia. Juuri kun "uskoni" oli hiipumaisillaan, juuri ennen kuin kyynisyys sai minusta otetta, unissa sateenkaaret väreillään sai minut kokemaan rakkautta ja kauneutta. Mutta yksi uni on ylitse muiden.

Kultainen hiekka-aavikko, jossa intiaani kävelee ja sitten nousee lentoon. Minä tunnen itseni nousevan intiaanin vierellä. Tunnen kuinka otan vauhtia ja ja pyrähdän lentoon. Kuulen valtavien siipieni viuhkeen. En näe itseäni, mutta tunnen itseni. Enkä ole tämä ihmisruumis, vaan olen kotka ja sivukatseella näen oman pitkän siipeni ja vieressä lentävän intiaanin, jonka olemus muuttuu koko ajan miehestä naiseksi, kauniita olentoja kultaisilla pienillä siivillä lentävät siinä vierelläni. Tunnen, kuinka lennän ja tunnen olevani silmieni takana, siis kotkan silmien takana ja tunnen oman voimani. Wau!! Tyyneys, vahvuus ja voima. Mikä tunne! Tasapaino ja harmonia, juurtuneisuus ja luottamus.

Tätä on usko omaan itseen. Ainut, joka pysyy ja on elämän loppuun saakka. Myös tosielämässä.