torstai 30. elokuuta 2012

Atlas

Tämän päivän järkyttävät uutiset surmatusta pikkutytöstä ja hänen kokemastaan pelosta ja kauhusta ennen kuolemaansa hiljensivät minut ja pysäyttivät intoni kirjoittaa hillittömästä ilosta, jota olen kokenut viime päivinä voitettuani säkillisen pelkoja kerta heitolla. Kysyin itseltäni, mitä oikeutta minulla on pohdiskella eksistentiaalisia, omaan olemassaolooni liittyviä pelkoja, kun kahdeksan vuotias lapsi on julmalla tavalla tapettu? Lapsi, jonka on täytynyt melkein kuolla jo kauhuun ennen lopullista iskua. Mitä ovat omat pelkoni sen rinnalla?



Letkeä bussiajelu rauhallisen kuskin kyyditettävänä vailla kiireen tuntua iltapäivällä tahditti minut takaisin tyyneyteen ja huokaisin syvään. Olin edelleen surullinen ja tajuntaani ei mahtunut maailman julmuus ja rakkaudettomuus. Tästä tilasta käsin kerron omat ilouutiseni vaimennetuin riemu huudoin.

Kahden viikon ajan olin mukana Atlas-projektissa Kaapelitehtaalla. Sata helsinkiläistä eri ammatin edustajaa esiintyivät omina itsenään yksilöina ja kaikki yhdessä muodostivat näyttämöteoksen, vallankumouksen, yhdessä olemme voima ja jokainen ihminen on taiteilija -periaatteella. Minulla oli ilo olla yksi vallankumoksellisista.

Sunnuntaina viimeisillä jatkoilla uusi ystäväni, rakas "hengitys turvani" näyttämöllä, ojensi minulle kortin. Ihmeellisesti kortti sattui olemaan Finnairin, entisen työnantajani, ja ystäväni oli kirjoittanut siihen "uskalla lentää". Ja kuinka ollakaan, maanantaina minusta oikeasti tuntui, että minä lensin. Tunsin, kuinka energeettisesti lensin ilmassa valkoisin siivin ja olin täydellisen vapaa. Olin vapautunut niin monesta rajoitteesta ja pelosta parin viikon aikana. Olin mennyt suoraan kohti pelkojani, kohdannut ne ja selättänyt ne.



En niinkään ollut lähtenyt tekemään taidetta ja olemaan osa kokonaisuutta, vaan nimenomaan kohtaamaan esiintymispelkoani, hakiessani mukaan projektiin. Luulin, että saattaisimme hiukan tanssia ja liikehtiä, ja se ei olisi minulle niin kauheaa. Selvisi sitten, että jokaisen piti sanoa yksi tai useampi lause yleisön edessä ja kävellä ja puhua ammatistaan. Niinpä tietysti. Sattui vain olemaan niin, että nuo kolme, puhuminen yleisölle, kävely ja ammatti olivat minulle kipupisteitä kaikki.

Esiintymispelkoni juontaa yläasteen aikoihin. Muistan selvästi esitelmän äidinkielentunnilla ( aihe oli muuten tanssi!), jolloin esiintymisen pelko iskostui minuun. Puhuin varmaan niin nopeasti, ettei kukaan saanut mitään selvää ja käteni tärisivät ja tunsin olevani vinossa, koska pyörtyminen ei ollut kaukana. Pojat takarivistössä hihittelivät pilkallisesti ja olin kuolla häpeään. Sen jälkeen olen tietysti joutunut koulussa ja eri opinahjoissa pitämään esitelmiä, ja suurin osa on sujunut ihan hyvin, mutta se pelko on ollut käsinkosketeltava ja oireet fyysisiä. Pelko jäi.

Mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän aloin pelätä. Olin opiskelemassa Vaasassa kahdeksankymmentä luvun lopulla ja taas oli esitelmän pidon aika lähestymässä. Jännitys alkoi hyvissä ajoin ja epäonnistuminen kummitteli mielessäni vähän väliä. Itsenäisyyspäivänä minut kuitenkin "pelastettiin" tämän pelon kohtaamiselta ja minun ei koskaan tarvinnut pitää tuota esitelmää. Istuin paluumatkalla Kuopiosta Vaasaan Minissä ja rekka törmäsi Minin takaosaan, ja jouduin sitten kohtaamaan jo ihan toisen tason pelkoja ( niistä joskus toiste ). Mutta minua on jäänyt vaivaamaan tuo "pelastukseni" ja minulla on ollut tunne, että lähes kuoleman tilannekin oli parempi vaihtoehto kuin esiintyminen, ja elämä, tai melkein kuolema, tuli apuun ja pelasti minut sen kohtaamiselta. Ja mieleni taustalle on jäänyt kytemään se, että minun on esiinnittyvä, jotta voin vapautua ja hypätä kuoleman kuilun yli elävien kirjoihin, ennen kuin olen sujut elämän kanssa. Jotenkin olen tällä järjettömällä ajatuksella kasvattanut parinkymmenen vuoden aikana tuota pelkoa yli suuriin mittoihin ja siitä on muovautunut suunnaton mörkö juuri tuon sisäisen äänen takia. Sisäinen pakko on ajanut minua ottamaan pikku hiljaa elämääni asioita, joissa joudun olemaan esillä, vaikka ulkoista pakkoa ei ole.



Atlas -esiintymisiä meillä oli viisi. Mutta olin jo ihan hermoraunio odotellessani vuoroani esitellä itseni ja tarinani kanssaesiintyjille ensimmäisissä harjoituksissa. Sietokykyäni koetteli myös se, että jouduin odottamaan vielä seuraavaan päivään ennen kuin pääsin ääneen ja silloinkin toiseksi viimeisenä. Kyllä minua opetettiin taas isolla kädellä. Kiitos vaan, elämä :) Tunnustin kaikille Atlaslaisille  jännitykseni, joka piti minusta otettaan ihan viimeiseen esitykseen saakka. Ja erikoisen elämän tilanteeni takia, jouduin tai sain hieman erilaisen roolin teoksessa, minkä minä olin tietysti tilannut maailmankaikkeudelta. Paras lääke tuohon paniikinomaiseen tilanteeseen minulla oli se, että annoin kaikkien jännitysoireiden rauhassa vallata ruumiini joka sopukan, minne paniikki halusi lonkeronsa ujuttaa. Annoin vatsan perhostella, sydämen hakata, tunnottomuuden leivitä raajoihini, tyhjän mustuuden sumentaa ajatukseni peläten unohtavani sanottavani, annoin itseni luvan pelätä ja jännittää. En yrittänyt häätää mörköä pois, vaan toivotin sen tervetulleeksi ja otin sen itseeni hengittäen vatsani pulleaksi ja välillä jopa onnistuin tuntemaan oloni varmaksi. En enää pitänyt pelkoa vihollisisenani, vaan rakastin sitä ja annoin läsnäoloni sille.

Minun roolini oli hitaasti kävellä näyttämölle kannat kopisten edellisen kohtauksen hälinän hiljennettyä ja tunkeutua ihmisbarrikadin lävitse ja katsella ensin yleisöä pitkän hiljaisuuden säestämänä ja sitten lausua sanani. Tämän hetken, siis juuri nyt kun kirjoitan, reaktion perusteella, taisi tuo olla se vaikein paikka joka tasolla. Kyyneleet alkavat valua. Tässä minä seison ihmisten edessä tällaisena kuin olen. Niin, minulla on kävelykeppi, katsokaa vaan reilusti. Oikea jalkani on vammautunut kolarissa, niin katsokaa vaan. Ihan reilusti voi katsoa, valotkin ovat niin kirkkaat, että näkee selvästi. Yllättäen olen aivan rauhallinen ja vedän syvään henkeä ja hengitän. Niin katsokaa vaan, olen elossa ja hengitän. En ole enää piilossa, vaan tässä teidän kanssanne, ihmisten edessä katsottavana, ja minä katson teitä ja hymyilen.



Atlas esiintyjien joukossa oli monenlainen kirjo eri ammattialojen edustajia ja monilla oli useita ammatteja. Vuorosanamme perustuivat pääasiassa ammattiimme ja joillakin lisäksi elämän tilanteeseen, niin kuin minulla. Olen jo nuoresta iästä lähtien miettinyt sitä, kuinka ihmiset identifioivat itsensä ammatin kautta, vai onko se yhteiskunta, kun sen tekee? Joka tapauksessa, ihminen sanoo olevansa lääkäri, siivooja, rekkakuski jne. Määrittelee itsensä ammatin kautta. Onko kaikki lääkärit samanlaisia? Siivoojat, rekkakuskit? Entä, kun lääkäri ei ole enää lääkäri, siivooja ei ole enää siivooja? Mitä he sitten ovat? Ei-mitäänkö? Jos ihminen ei tee palkkatyötä, onko ihminen ei-mitään? On työtön, on eläkeläinen? Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun häneltä poistetaan titteli, ammatti, pitämiset ja ei-pitämiset? Ne ovat kaikki muuttuvia tekijöitä. Muutunko minä sisältä, sielustani, jos musiikkimakuni muuttuu? Ihmisen perusolemus on sama oli hänen ammattinsa mikä hyvänsä tai ei mitään. Olemme kaikki inhimillisiä olentoja, ihmisiä kaikkien määreiden tuolla puolen. Määreet eivät tee meistä parempia tai huonompia. Olemme kaikki samalla maapallolla, joka kiitää hurjaa vauhtia, matkalla yhdessä, olemme yhtä.  Olemme Ihmisiä kaikki. Tasavertaisia. Lihaa ja verta, sieluja ja henkiä. Rakastakaamme toisiamme.



Koska minä en ole ollut töissä yli kahteenkymmeneen vuoteen, vaan pisin uraputki minulla on ollut potilaana, tämä aihe oli minulle myös kynnys, jonka ylitin. Pelko, etten ole mitään toisten silmissä ja häpeä, ettei minua arvosteta ja etten riitä olemalla "pelkkä" ihminen, minä. Tuo tunne on nyt totaalisen poissa. Ja avain siihen on tietysti, että minä itse arvostan itseäni ja hyväksyn itseni ja rakastan itseäni juuri tällaisena kuin olen. Oli vapauttavaa lausua siinä monien silmäparien edessä " Jos 61 entistä lentokenttävirkailijaa, jotka ovat tehneet pitkän potilasuran ja jotka palaavat elämään, iloon ja rakkauteen...häiritsee paljon..." ja kuoro säestää "niin 62 häiritsee vielä enemmän". Jees, olen minä, määreetön, vapaa sielu!



Atlaslaiset muodostivat upean joukon, koskettavan teoksen aidolla läsnäolollaan ja kohtaamisella yleisön kanssa. Tapasin ihania ihmisiä ja sain uusia ystäviä ja joidenkin elämä resonoi harvinaislaatuista samankaltaisuutta omien elämänkokemuksieni kanssa. Liikutuin joka kerta esityksen lopussa pikku tytön kävellessä lavalle "jos sata ihmistä häiritsee.." Koin olevamme yhtä, olimme tulleet yleisön eteen "alasti" ja "paljaana", rehellisesti. Niin katsokaa vaan, tässä me olemme! Olemme voima ja vallankumous ja yhdessä voimme muuttaa maailmaa!





Erään esityksen jatkojen jälkeen poikkesin vielä paikalliseen drinkille. Baari oli aika tyhjä, oli taiteiden yö, ja kotimainen iskelmä soi kaiuttimista. Istuin siinä baarijakkaralla ja katselin ihmisiä. Yhtäkkiä valtava liikutus iski lävitseni ja kyyneleet nousivat väkisin silmiini ja virtasivat pitkin poskia. NÄIN jokaisen ihmisen erikseen siellä, ja katsoin heidän eleitään ja liikkeitään, kun he tiskiltä kantoivat kaljatuoppejaan ja katse suunnattuna tiiviisti pöytään kämmen lasissa kiinni istuivat ja lauloivat karaokessa lempilaulujaan, minä todella NÄIN yksilöt ja KUULIN heidän sanattomat tarinansa.



Hellyys ja myötätunto, yksilö ja yhteenkuuluvuus. Jokainen ihminen on laulun arvoinen.









3 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Upeaa Kirsi!
    Elämä ei ole entisensä Atlaksen jälkeen.
    Moni meistä uskaltautui näyttämölle hälventääkseen esiintymispelkoaan, minä -kammoani. Yhtenä joukosta, saaden voimaa joukolta. Tällaista yhteenkuuluvuutta en ole osannut kuvitellakaan, tällaista vilpitöntä hyväksymistä omana itsenäni, ilman mitään roolia, aivan paljaana, mitään häpeämättä. Tänne asti piti elää, ensi torstaina 60 vuotta, että silmät avautuivat huomaamaan ihmisen siinä lähellä, ihan vieressä...
    Paula, nuomero 43, kaivannoista hullaantuva...

    VastaaPoista
  3. Kiitos, Paula! Upeaa, että uskalsit tulla "esille" ! Ihanaa jakaa samoja tuntemuksia teidän kanssa. Jatketaan samaa rataa ja ollaan avoimesti oma itsemme ja antaa elämän virrata!!!!!!!!!! Kirsi

    VastaaPoista