Porvoon työpaja

Viime viikonlopun tanssityöpajan sävelet soivat minussa edelleen ja tekevät sielussani avaavaa työtä. Kotona jatkoin tunnelmia kuuntelemalla pehmeää ja kevytta musiikkia, jotka auttoivat minua löytämään uuden pehmeyden ja keveyden kehostani ja sitä kautta sisimmästäni. Tanssin maanantain, tiistain ja keskiviikon kotona avaamatta tv:tä tai Hesaria. Sitten kun avasin sanomalehden, sain päin näköä maailman julmuuden. Taas oli perheen isä surmannut kolme lastaan ja itsensä. Ei kiitos, halusin vielä lillua VD- kuplassani. Vd ei suinkaan tarkoita voodoota, vaikka yhdestä kanssatanssijasta ehdottelinkin voodoo-nukkea, vaan Vital Development-tanssimetodia. VD porautuu sielun ytimeen, auttaa minua kohtaamaan todellisen itseni ja vapautumaan pelon eri kerroksista pikku hiljaa. Jokaisen työpajan jälkeen olen lähempänä omaa totuuttani. Mutta viime viikonloppu Porvoossa oli minulle käänteentekevä.

Hengitykseni oli salpaantunut vasemman lapaluuni alle. Siellä oli selkeä tukos. Kohdatessani muita ryhmäläisiä halauksissa, olisin halunnut hengittää läpi kehoni päälakeen saakka, mutta hengitykseni pysähtyi lapaan, tai ei oikeastaan pysähtynyt, vaan jäi junnaamaan hengityksenä siihen ja otti ilmaa sisäänsä siitä kohtaa. Halusin niin vapautua, halusin niin päästää irti, mutta jokin minussa esti sen. Pelko. Pelko mihin? Kaikkeen mahdolliseen, mutta suurin niistä on pelko kohdata itseni ja toinen ihminen, päästää toinen lähelleni, iholleni, olla haavoittuvainen ja rakkaudellinen. Voiko rakkautta pelätä?

Sunnuntaina se sitten tapahtui. Perjantaina olin tunnustanut eräälle hoitajalleni, tai The hoitajalleni, että minua ei ole koskaan jännittänyt tulla työpajaan niin paljon kuin nyt. Hän katsoi intensiivisesti minua heti ymmärtäen, mistä oli kysymys ja sanoi " Niin, ego tietää, että jotain tulee tapahtumaan." Kyllä vaan tiesi. Eräs toinen tanssija tökkäsi minua sanoillaan, jotka sitten herättivät minut ruususen unestani, että olisin muka yhteydessä todelliseen minääni. Minulla oli mukamas jäykkä käsi ja näytti siltä, että pelkäisin koko ajan. No jopas oli otsaa. Hänelle olen kiitollinen näistä suorista sanoista ja hän tietää sen. Pusut sinulle, muru. Siitä se alkoi, kosketus sieluuni, maskin purkautuminen.

Siis sunnuntaina olin tanssiessani erityisesti lavassani ja annoin olla. En jännittänyt, en tehnyt töitä hullun lailla lihaksillani suojellakseni itseäni, vaan päästin irti ja luotin itseeni ja luotin toiseen. Uskalsin myöntää, kuka minä olen ja näyttää itseni, uskalsin katsoa toista suoraan sisimmästäni pelkäämättä ja nähdä toisen, kanssakulkijani tässä elämässä. Rakas minä, ei ole mitäään pelättävää, rakas sinä, ei ole mitään pelättävää. Me olemme Yksi.

Tukos lavassani johtuu paljon fyysisestä vammastani, mutta sen taakse kätkeytyy myös pelkoni elämästäni, pelot, joiden olin luullut jo kaikonneen. Olen kätkenyt ne salaisiin arkistoihin, joiden olemassaolon olin unohtanut.

Tervetuloa seuraamaan blogiani, jossa sukellan itseeni ja kohtaan itseni ja kevennyn kerta kerran jälkeen tanssittuani työpajassa ja jossa kirjoitan, tuleeko minusta mahdollisesti tanssinopettaja tässä elämässä, mikä olisi Ihme. Todellinen ihme.