Juurien parantaminen

"Oletko koskaan ajatellut, että perheesi tarvitsi kolariasi ? " , perhekonstellaation vetäjä, terapeutti Dwari kysyi minulta tyynen rauhalliseen sävyyn ja katsoi lautasen kokoisilla sinisilmillään lempeästi. Järjetön kysymys. "Hymyilet kuin pikku lapsi kertoessasi noin karmeasta tapahtumasta", Dwarin suoruus havahdutti enkä kiusaantunut lauseesta, vaan totesin, että olin kuullut tuon aikaisemminkin. Dwari tiesi jo jotain minusta, mitä minä en. Istuimme saapumisiltanamme ringissä puulattialla patjojen päällä, vajaa kaksikymmentä osallistujaa, jotka janosivat elämäänsä selkeyttä. Olin tullut heinäkuun helteillä viikoksi syväsukellukseen perheeni salaisuuksiin, teho-hoitoon, mankeliin, myllytykseen, katsomaan totuutta, näkemään sen pelon alkujuuren, mikä vaikutti jokaisella elämäni alueella. Vapaaehtoisesti tiukkaan aikatauluun, kuriin ja työhön.

Ensimmäisen kokonaisen päivän iltana minua katsoi peilistä nääntyneen ja kidutetun näköinen kuvajainen. Mustat silmäaluset, kasvoilla tuima totisuus 'kuinka kestän tätä vielä viikon ?'. Tekstailin rakkaalleni ja hyville ystävilleni ja paruin leirin rankkuutta. Kotijoukot olivat valmiina tulemaan hakemaan minut pois tai lähettämään kakun sisällä sahan, jotta voin sahata ikkunani kalterit ja paeta. Aamu oli alkanut kellon kilinään vartin yli seitsemän. Suoraan sängystä hampaiden pesulle ja alakerran saliin tunnin kestävään dynaamiseen meditaatioon. Dynsky, kuten konkarit kutsuivat tuota fyysisesti äärimmäisen raskasta meditaatiota. Dynskyn jälkeen työmeditaatiopalaveri, jossa jakauduttiin työryhmiin. Joka päiväisinä töinä oli aamu ja iltapäiväkeittiö -vuorot, saunaosaston siivoaminen, yläkerran vessat ja käytävät tai salin puhtaanapito. Töihin piti käyttää puoli tuntia päivässä, mutta harvoin siinä ajassa sai pitkää työlistaa tehtyä, joten se venyi ja tauot olivat usein työtä siis. Viisi halausta ryhmän jäsenien kesken ja viisi pysähdystä. Yksi toimi vuorollaan pomona.

"I am so terrified that I need to do my constellation now", ryömin vetäjien keskelle ryhmän eteen. Katson ryhmää pelottavasta paikasta käsin. Katseet ovat ystävällisiä, enkä pelkää heitä. Kauhu kumpuaa jostain muusta, selvittämättömästä ja selittämättömästä kohdasta sisältäni. Kyyneleet virtaavat poskillani ja olen ihmeellisen energian vaikutuksen alaisena. Dwari haluaa kuulla faktat. Mitä tapahtui ? Faktat ovat, että isä ja äiti erosivat, kun olin yhdeksän vuotias. Isä ei ollut ennen eroakaan koskaan kotona. Isä petti äitiä koko avioliiton ajan, jo ensimmäisen lapsen syntymän aikoihin. Eron jälkeen ei ollut mitään tapaamisia isän kanssa. Äiti teki abortin minun syntymän jälkeen. Minulla olisi vuotta nuorempi veli. Isovanhemmista. Mitä tapahtui ? En tiedä. No, mummo kuori isälleni perunat vielä aikuisiässä. Ukki ja mummo olivat aina yhdessä. Muistikuvana heidät hetekalla istumassa vierekkäin mummo pitkässä tummassa letissään, vähän espanjalaisen näköinen, ja ukki veijarimaisesti hymyillen. Ukilla neljä sormea ja tynkä peukalon paikalla. Työtapaturma. Niin kiltti. Äidinisä hakkasi äidinäitiä ja tämä lapsiaan. Eno meni 17 vuotiaana sotaan. Kovapäinen mies, Hakkaraiset ovat. Äidin puolen suvussa onnettomuusaltista porukkaa. Samainen eno pudonnut kuudennesta kerroksesta. Voisi kuvailla, että hän vähän ravisteli sulkiaan ja jatkoi matkaa. Serkku pudonnut traktorista traktorin alle. Vammautunut pahasti. Sisaruksista ? Minulla on kaksi vanhempaa siskoa ja yksi veli. Seuraava siskoni on yrittänyt tappaa itsensä nuoresta asti ja on nykyään viinan ja lääkkeiden sekakäyttäjä. Vanhin siskoni on Jehovan todistaja. Kympin tyttö jätti opiskelut kesken ja koko suku käänsi selkänsä. Veli on syrjäänvetäytyvä. Minulle tuntematon. Mitä haluat katsoa elämässäsi ? Mikä on aihe, teema ?  Minun teemani omalle konstellaatiolleni ovat hylkääminen, syyllisyys ja Dwarin vinkistä kiinnostuneena kolarin ja lähes kuolemani merkitys perheelleni. Pelkään hylkäämistä sairaalloisesti, varsinkin läheisissä ihmissuhteissani ( mies ), mutta myös ystävien taholta. Syyllisyyttä, mitä tunnen perheeni sisällä. Tunnun olevan syypää kaikkeen. Myös kolariin. Kyllä vain ! Niin, näitä haluan katsoa, nämä ovat minun aiheeni.

Aamutoimien ja herkullisen aamiaisen ja suihkun jälkeen tanssimme elävöittävän musiikin tahdissa puhtaana ja raikkaana kunnes hikinorot valuivat valtoimenaan vartaloa pitkin auringon paahtamassa salissa. Ei häirinnyt, niin vapauttavaa oli liikkua rytmikkäästi ja irtonaisesti. Energian virtaa !! Elämää minussa !! Istuuduimme patjojen päälle. Dwarin hellä ja hidas ohjaus suloiseen meditaatioon, johon putosin kevyesti ja helposti. Otin pikku-Kirsin useimmissa syliini ja yhdessä katsoimme edessä avautuvaa näkyä milloin isästä, milloin äidistä ja milloin koko sukupuusta. Jokainen omalla paikallaan. Olin niin auki jo tässä vaiheessa. Jaoimme kokemuksia ringissä meditaation jälkeen. Valmiina konstellaatioihin.

Valitsen jonkun edustamaan isää, toisen äitiäni ja yhden itseäni. Asettelen heidät "näyttämölle" intuitiivisesti johonkin asentoon. Energia alkaa toimia. Minun perheeni energia. "Näyttelijät" muuttuvat energeettisesti omaisiksini ja minuksi .Heidän ainoana ohjeena on  seurata sitä liikettä tai tunnetta, mikä heissä nousee ja luottaa siihen ja toimia sen mukaisesti.  Isä seisoo selkä käännettynä keskustasta ja äiti katsoo selkä käännettynä toiseen suuntaan. Minä heidän keskellään. Kaikki huojuvat paikoillaan. Isä on omassa maailmassaan, äiti aivan poissa, minä täysin eksyksissä. Dwari käyskentelee konstellaation seassa; " Tämä on totaalinen hylkääminen sekä isän että äidin puolelta ." "Nämä ihmiset haluavat kuolla." Äiti menee makaamaan lattialle. Isä ja minä vain olemme. Dwari ottaa yleisöstä henkilöt esittämään sisaruksiani, myös abortoitua veljeäni. Äitini tarraa kiinni kuolleeseen pikku veljeeni ja on siinä koko ajan. Tunnelma on pysähtynyt, kuollut kuin kivi, painostava, raskas. Ei tapahdu liikettä, ei tapahdu mitään. On ei-mitään. Äiti on kokonaan poissa omasta elämästään. Isän eteen tuodaan lisää väkeä, joihin hän tuntee vetoa. Isä on kiinni äidissään. Äiti on kiinni abortoidussa lapsessaan.

Armoitetut lounastauot. Ruoka oli maistuvaa kasvisruokaa. Loistava ja "tunnelmaan sopiva kokki" myös. Nautimme ruoan pihalla kesäisessä maisemassa ja haistelimme kosteaa paikoilllaan seisovaa ilmaa. Lounaan jälkeen iltapäivällä teimme usein hengitysmatkan tai jonkun pari tai ryhmätehtävän koskien lapsuutta. Eräässä kerroimme parille kymmenen minuutin ajan eläytyen ja silmiin katsoen lapsuuden ajan leikeistä lapsen innolla. Kerroin leikeistä pientä iloa kokien, mutta kertomisessa oli koko ajan sivujuonne, toinen tunne, ulkopuolisuuden tunne ja että jotain puuttui. Ilo ei ollut aitoa. Ikään kuin lapsi tiesi, että jokin ei ollut niin kuin sen pitäisi olla.

Hengitysmatkat olivat yksi suosikeistani. Niihin tutustuin jo keväällä Helsingissä. Vaihtelevan musiikin mukaan tapahtuvaa syvähengittämistä, liioiteltua hengittämistä koko vartalolla, rentoa ja vapautunutta. Sen ei pidä olla tietynlaista, vaan se on, mitä se on. Siinä ei pidä tapahtua tiettyä, mutta siinä voi tapahtua mitä vaan. Jokainen trippi on erilainen. Kun päästää mielen hallinnasta irti, saa enemmän. Ja sekin vain tapahtuu, jos tapahtuu. Ei odotuksia, ei vertauksia edelliseen kokemukseen. Siinä voi esim. itkeä, nauraa, huutaa, raivota, liikkua, puhua, saada orgasmin ja varsinkin lopuksi voi kokea syvää parantavaa rauhaa ja tyyneyttä.

Äidin puolelle otetaan lisää edustajia. Äidinäiti, äidinäidinäiti ja elämän edustaja asetetaan seisomaan pötkössä jonoon. Dwari kysyy minulta, miksi vanhempani menivät naimisiin ylipäätään .Sekä äiti että isä sanovat toisilleen vuorotellen " sinulla ei ollut mitään mahdollisuutta kanssani". Äidinäidinäiti kumartaa elämälle ilmaisten kunnioituksen sille, että on saanut elämän. Äidinäidinäiti sanoo äidinäidille "en halunnut lasta, halusin mieluummin, että olisit kuollut". Äidinäiti kumartaa äidinäidinäidille osoittaen kunnioitusta saamalleen elämälle. Äidinäiti sanoo äidille "minä en olisi ikinä halunnut olla äiti niin kuin ei minunkaan äitini halunnut". Äitini ei halunnut minua, tuskin sisaruksianikaan. Kuvissa voi nähdä minun pikku lapsen harhailevat ja eksyneet silmät. Siskoni katseen täynnä ahdistusta.

Minut on vaihdettu edustajani tilalle näyttämölle. Isä astelee hitaasti minua kohti. Peräännyn. En tunne tätä miestä. Vieras. Tarraudun siskoni kädestä kiinni. Dwari pysäyttää isän. Dwari kehottaa äitiä lähestymään minua. Ahdistun. Tunnen kovuutta ja kylmyyttä. Teräshaarniska pudotetaan ympärilleni. Dwari pysäyttää äidin liikkeen. Dwari kehottaa minua seuraamaan kehoni "käskyä". Yleensä tässä vaiheessa tapahtuu sulaminen, halaaminen ja rakkaus, ei aina. Ei nyt. Sanon, etten voi halata. Liian kylmä viima sielussani. Ok. Kumarran äitiäni kohden syvään ja siten kiitän häntä, että hän on antanut minulle elämän. En voisi olla kenkään muun tytär. Sanon "olisin kuollut puolestasi, mutta elämä oli vahvempi". Tunnen tämän totuuden minussa. Syvistä onkaloista rintani sopukoista räjähtää tuskainen pitkä itkun parahdus, rääkyminen, repivä ahdistus sinkoutuu voimalla ulos. Katson elämää ja tunnen hillitöntä vetoa sinne ja hymy ja ilo valtaavat vähitellen olemustani. Juoksen elämän syliin. Elämä syleilee vahvoilla turvallisilla käsivarsillaan. Voima, helpotus, rakkaus ja onni tulvivat minuun ja elämän sylistä käsin katselen perhettäni. Isäni on kaukana minusta ja se tuntuu hyvältä. Tunnen ymmärrystä ja voimakasta myötätuntoa häntä kohtaan. Annan hänen mennä. Äitini edustaja kertoi, ettei hän tuntenut mitään. Ainoat tunteet olivat hänen kuollutta lastaan kohtaan.

Kuuden aikaan kundaliini meditaatio. Tunnin kestävä rakkaudellinen meditaatio, jossa ravistellaan kehoa ja tanssitaan. Päivällinen. Sauna tai suihku ja iltaohjelmaan valmistautuminen. Muutamana iltana White Robe -meditaatio, jossa maailmaa värisyttävää energiaa soljahtaa kehoon ja hurmos elämää kohtaan on ilo ja kiitollisuus. Iltapalaa vielä ja se on sitten hyvää yötä keskiyön aikaan !

Mistä tietää, että tuo on totuus?  "Näytelmässä" olevat edustajat tuntevat tunteet aitoina ja puheenvuorot oikeina ja totuudellisena itsessään. Jos joku edustaja ei ole "oikea" eikä tarpeellinen konstellaatiossa, mitään ei tapahdu.

Mitä nyt ?

Palaset loksahtavat paikoilleen. Ei-mitään tunne on ollut ilmaisu, millä olen kuvaillut perheeni tunnelmaa. En ollut kuvitellut sitä. Se on totta. Olen saanut katon pääni päälle, ruoan pöytään ja vaatteet ylle, ei muuta. Yhtään halausta en muista, yhtään rakkauden osoitusta ei¨tule mieleeni. Totaalista välinpitämättömyyttä. Ei mitään on juuri oikeat sanat. Dwari sanoi, ettei hän ihmettele, vaikka joku äidin ketjussa olisi tappanut lapsensa.

Minulle tulee mieleen kuva, että jalkojeni välissä on laatikko, jonka pohja on auennut apposen sellälleen ja minä näen selkeästi totuuden ja minä ymmärrän nyt. Kauhea totuus, mutta helpottava totuus. On parempi tietää kuin olla tietämätön. Äitini on "rakastanut" minua kylmällä, kovalla tunteella. Inholla. Minua inhottaa, jos äitini yrittää osoittaa minulle hellyyttä, leperrellä tai halata. Muutun, kun astun äitini kotiin. Kovaksi ja kylmäksi. Tiedän, mistä tuo tunne on kotoisin. Äidistäni. Äitini tunne minua kohtaan. Äitini on siirtänyt ne minuun. Nämä vastenmieliset tunteet ovat äitini ja minun välinen "rakkaus". Vääristynyt rakkaus, meidän yhteys. Se ei ole minä-rakastan-sinua-rakkautta. Siksi se ei koskaan muutu. Hyväksyn sen ja päästän irti. Hyväksyn, että olemme toisistamme etäällä. Annan anteeksi ja ymmärrän. Muunlaista tämä ei voi pakolla olla. Anteeksi anto ei muuta totuutta. Anteeksi anto ei herätä minussa I love u mum -tunnetta.  Ja en tunne enää syyllisyyttä siitä, ettei minulla ole hellyys -rakkautta äidilleni. Näen kaiken. Miten usein lapsena jouduinkaan läheltä-piti-tilanteisiin. Näen yhteyden kolariin ja kuolemaan. Näen siskoni itsemurhahakuisuuden. Näen sen itsestäänselvyyden, ettei kellään meistä sisaruksista ole lapsia. Jatkumo, jonka on aika loppua.

Ei kenenkään syytä. Ei minunkaan.

Konstellaatio jatkaa alitajuntaista työtään minussa vielä pitkään. Ei ihan valmis vielä.

Kokonainen olo. Tarvitsin nähdä totuuden, jotta voin eheytyä. Tarvitsin mustuuden, jotta voin loistaa aidosti ja täydesti, totuudellisesti ja rehellisesti. Sisällän kaikki elämän pimeät puolet ja kaikki elämän valoisat puolet. Ei ole toista ilman toista. Vapautuminen.  Uusi ääretön syvyys minussa, jota on melkein mahdoton kestää. Uudenlainen luottamus elämään. Turva minussa ja elämässä. Juuret jaloistani porautuvat syvälle maan sisään ja ovat paksut ja vahvat. Täältä käsin on hyvä toimia. Nyt voin alkaa elää oikeasti. Olen tuntenut, että minussa on valtava pelon möykky ja olen ollut vakuuttunut, että kun se poistuu, poistuu samalla liuta muita pelkoja. Ja touchè tuokin ! Juuri näin. Tuo kaikkien pelkojen äiti, totuus juuristani, on poissa, muut pelot tuntuvat haihtuvan ilmaan kuin puhhh.....vaan. Näkeminen poisti pelon. Totuus tuli nähdyksi. Tulppa poissa ja elämä voi kulkea lävitseni vapaasti. Yltäkylläinen rauha, yhtäkkiä aikaa ja tilaa, poissa kiire. Uskallus mennä niin lähelle miestä, nukkua levollisesti miehen vieressä, kokea uudestisyntymisen orgastista nautintoa aivan uudella tasolla. Hyvästi hylkäämisen pelko !

Minä olen nyt tässä. Life is stronger !

Kolari

Sinä päivänä räntämyräkkä. Ei mitään omaa muistikuvaa, vain toisten kertoman mukaan luotua  mielikuvitukseni  projektorinkuvaa märästä isosta lumihiutaleesta, istuma-asennostani, musiikista, vastaantulevasta rekasta, törmäyksestä, ambulanssin odotuksesta tien poskessa lumessa makaamassa, lonkkani sisääntyöntymisestä, numerojen luettelemisesta, siskoni nimen toistamisesta, lääkärin takomisesta rintaan, shokista, sinun paniikinomaisesta Minin oven aukikiskomisesta. Verestä. Kuoleman mahdollisuudesta. Sekunttipeliä.

Blackin What a wonderful life tahdittaa minut tajuttomuuden pimeyteen ja tiedostamattomuuteen. Tänne olisi  tuskaton jäädä, ei muistikuvaa kivusta. Särkymiseni fyysinen järkyttävyys ulkopuolisille olisi antanut väärän kuvan "karmeasta lähdöstä". Ei se koske, kaikki vain sammuu.

Mielikuva enkeleistä. Tämän pelin voittaa elämä. Ohiajanut ja pysähtynyt lääkäripariskunta pelastaa minut viimehetkellä ja laittaa ambulanssin vihdoin saavuttua 45 minuutin kuluttua rysäyksestä tiputukseen maksan repeytymisen aiheuttaman massiivisen sisäisen verenvuodon tyhjentämänä minut takaisin elämän suoneen. Lopun hoitavat kirurgit Kuopiossa kaksitoista tuntia kestävässä leikkauksessa. Ja myöhemmin vielä toisessa verenvuodon alettua uudestaan. Ei minun aikani vielä.

Istut siinä sänkyni vieressä teholla lähimmäisinä kaikista lähimmäisistäni. Aamusta iltaan sininen vierailutakki ylläsi ja valkoinen kertakäyttöinen hiusuoja päässäsi. Vaiettu kipusi, syyllisyys, syytökset, kaikki draama tragedian päälle. Äidillä kaikkein vaikeinta.

Ei, en ole punatukkainen. Peskää kuivunut veri hiuksistani ! Ympärillä vaikerrus, ulina, piipittävät laitteet, sairaanhoitajien hätäisen kiireiset juoksuaskeleet, hälinä ja mökä. Joka aamu silmiä häikäisevä valonvälähdys ja joukko valkotakkisia sänkyni ympärillä ottamassa röntgenkuvia. Olen vaikea potilas. Kapinallinen tarkkailussa hoitajan pöydän vieressä. Vittu, mä lähden kotiin täältä ja kiskon kipsiä irti ranteestani. Ihan pöllyssä, morfiinitrippi päällä koko ajan. Koskeeko vatsaan, äiti hätäilee. Vatsaan ? Eikun on lonkka ihan tulessa. Mitkä helvetin rautatangot minulla on lantiossa ? Hoffmannin raudat lantion murtuman takia. Ai niin, oliko se unta ? Leikkauspöydällä ähkin. Muistan. Oliko liian vähän nukutusainetta ? Niin, sinulla toimi vatsa leikkauksen aikana. Oi voi !!! Miten voin olla näin ruskea joulukuussa ? Sappinesteet värjänneet koko kropan ja silmän valkuaiset. Nilkka kipsissä. Yöpöydällä iso lasipullo, jossa vettä ja letku. Ei juomista varten, vaan hengittämistä. Keuhkot täynnä nestettä. Dreeniletkuja siellä täällä vartalossani, joista valuu verimöhnää pusseihin. Kädet täynnä mustia pieniä viiruja lasinsiruista. Säilyikö sillä kasvot ? Joo, Kirsi on edelleen kirsin näköinen. Opiskelukavereilta söpö pehmulelu Vaasasta ja puhelu päälle ja älyllinen keskustelunavaus, no, oletko jo ihan laitostunut ?

Kuukauden päästä minut siirretään osastolle, oikeastaan heitetään kaikki romut pinottuna sänkyyni ja minä romuna seassa pienentyneenä kuukauden paaston jälkeen. Sitten kun saan kiinteää ruokaa suuhuni, se pursuaa hetken päästä samanlaisena  takaisin suusta, sulamattomana. Puhdas oksennus, wau ! Sinulla on maksa-arvot kuin pahimmalla juopolla, vatsakirurgi vitsailee. Epäonnistunut rannekipsaus vie tieni leikkaussaliin, jossa ranne uudestaan murretaan ja puudutuksesta huolimatta tunnen, kuinka luitani vedetään niin että melkein putoan leikkauspöydältä. Taas herra Hoffman apuun rautoineen. Osastolla muutaman viikon päästä käsikirurgi näyttää lääketieteellisen  opiskelijoille, kuinka jäykistyneet sormeni väännetään väkisin vetreiksi. Jep, tällä kertaa ei puudutusta eikä edes varoitusta. Kauhea kipu leikatussa lonkassani. Minut nostetaan tyynyjen varaan, en kestä patjaa allani. Kipu leviää koko raajaan ja jalkaterä puutuu. Pääkirurgi piipataan hätiin. Iskias hermo leikattu leikkauksessa katki. Ups. Jalkaterä halvaantuu. Sähköä sähköä tukea tukea...polttavaa tuskaa...

Palaat Vaasaan opiskelemaan. Rakkautemme tuntuu syvenneen. Muistat soittaa kaipaus äänessäsi. Poliisit ovat käyneet kyselemässä meidän kolarista. Ovat ottaneet valokuvia Ministäsi. Se ihana musta kiiltävä koppakuoriainen burgundiplyyshillä verhoiltuna, pikku tyyny ja kaikki. Sinun ylpeydenaiheesi. Tunnistaako sitä enää ? Minun neuloma slipoveri lumimyrskyssä ja Tukholmasta ostettu upea harmaa villakangastakkini rännän peittämänä. Musta nahkainen vanhanaikainen salkku täynnä työkaluja siinä vieressä. Oikeudenkäynnissä kysytään, onko minulla vaateita. Seisot asennossa syytetyn penkillä. Näen sinut takaa-päin ja ruttuisen farkkusi takamuksen. Nuori mies parka. Loppu-elämän painajaiset.

Huonetovereina sekalainen sakki. Yksi räpätäti, joka on vahingossa ampunut itseään sääreen uuden vuoden pirskeissä. Sivusta seuraan kun julma plastikkakirurgi leikkaa hänen säärestään palan nahkaa tuosta noin vaan suit sait. Vuoden päästä kohtaan hänet omissa mittelöissäni. Toinen kroonikko vieressäni makaava vanhempi täti, joka valittaa ja haisee usein omissa ulosteissaan. Elämän piirini laajenee kun pääsen käytäville hurruuttelemaan Fordilla, rullilla kulkevalla korkealla kävelytuella. Tapaan muita, joilla sojottaa lantioluista Hoffmannit. Tuulahduksen ulkomaailmasta tuovat säännöllisesti vierailevat ystäväni. Yllättäviä vanhoja ystäviä lapsuuden ajoilta ilmestyy sänkyni viereen. Itkuun purskahtamisia. Mitä ne oikein itkee ?

Öisin Halcionia huuleen. Hirveitä painajaisia tuosta sinisestä napista. Tuskin enää markkinoilla.
Aikani kuluksi näprään murtuneessa keskisormessa olevaa tukea sillä seurauksella, että voin nykyään näyttää vinoa keskisormea. Kallonahkani oli roikkunut rempseästi auki kolaripaikalla ja nyt siinä on pitkä ja paksu rahka osittain hiusten alla ja osa hiusrajassa. Sen sattumalta punkteeraan itse ja vanha pakkautunut veri pääsee piinasta. Alan parantua.

Kotiin lähdön aika. Kaksi ja puoli kuukautta takana. Ei mitään ymmärrystä, ei mistään. Kiire takaisin elämään 23 vuotiaan innolla ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei väliä, vaikka painan 42 kiloa ja könkkään puisilla kainolasauvoilla ja ranteessani on robocopraudat ja jalkateräni on halvaantunut lähes kokonaan, ikuinen polttava puutuneisuus mukani, Frankestainin hirviön arvet, metritolkulla vetoketjuja vartalossani.



Unohdus vailla vertaa.

Paluu juurille

Hauras kuin pikku lintu. Vähän pikku linnun näköinenkin ohut harmaahapsi pystyssä ja suu avonaisena kuin odottaen emon ruokintaa, mutta pikku linnun piipitystä ei muistuta kurkusta nouseva epämääräinen korina. Hoitajat huomaavat järkytykseni, vaikka pidättelen sisältä ulos voimalla pyrkivää itkun purskahdusta. En ole mitenkään tunnettu pokerinaamastani, päinvastoin, joten vellova shokkini on luettavissa kasvoiltani silmänräpäyksessä.

Melkein kahden vuoden tauon jälkeen, palaan juurilleni, Kuopioon. Oli aika.

Siinä isä makaa, Altzheimerin taudin runtelemana, jatkoajalla. Vuosi sitten minut hälyytettiin varautumaan isän kuolemaan, mutta ei ollut vielä hänen aikansa lähteä. Kun katson häntä, ajattelen, että eikö todella ollut. Mutta mikä minä olen sitä arvioimaan ? Miten toinen voi tietää, miten toinen elämänsä kokee ? Vaikka sivustakatsojasta lähes kasvin tasolla olevan elämän viimeiset hetket näyttävät merkityksettömiltä. Mistä minä voin tietää ?

Hoitajat ovat nostaneet isän sängyn päädyn ja hän näkee ikkunasta avautuvan kevään alkavan viherryksen puissa ja taivaalla liitelevät linnut. Aurinko häikäisee loisteellaan isän silmiä. Ruusu mäyräkoirani makaa sängyllä isän säärien vieressä rauhoittuneena syvään huokaisten luoden lämpöä isän jaloille. Kerron isälle, että olen hänen nuorin tyttärensä Helsingistä ja että Ruusu on Vernerin seuraaja. Olen Liisan, hänen ex-vaimonsa, äitini luona käymässä. Muistaako isä ? Ihmettelevä tuijotus minuun, ehei...Liisa ? Kirsi tytär liikauttaa jotain kohtaa isän jäljellä olevista muistoista, ikään kuin tunnistaminen. Hetkellinen yhteys muodostuu silmien välityksellä toisiimme, vai kuvittelenko ? Hengitän syvään. Liikutuksen aallon vyöryessä päälleni, otan isän syleilyyni ja paijaan ja tunnen kyyneleiden valuvan poskillani. Isä hymyilee ja on mielissään kosketuksesta. Kysyn, onko hänellä kipuja ? Tuhahdus, josta ymmärrän, ettei. Onko hänen hyvä olla ? Äännähdys, josta käsitän, että mikä ettei, mikäs tässä on ollessa ? Välillä hän katoaa, häviää omaan tyhjyyteensä, jonnekin, missä ympärillä oleva maailma lakkaa olemasta. Välillä hän yllättää minut "puhetulvallaan", selittäen ummet ja lummet ilmeillen kovasti. Tunnistan niistä ilmeistä isän. Ne ilmeet ovat olleet aina ja ovat vieläkin samat. Naurattaa. Silittelen isän käsivartta. Ruusu vahtii isää ja katsoo minua huolestuneena, jos liikahdan senttiäkään. Ylhäällä seinää vasten nojaa tuttuja tauluja mummon ja ukin kotoa, suosikkini lilat ja valkoiset syreenit maljakossa. Näytän isälle kuvan kamerastani. Tässä isä katso, mikäs se onkaan siinä olohuoneeni viherkasvien pöytänä ? Vanha pieni kovakantinen ruskea matkalaukku, isän verhoilijasalkku sisältäen taiteilijan työkalut, eri muotoiset neulat ja taltat ja vasarat. Iloinen ihmetys nousee isän kasvoille, että miten se siellä voi olla !? Selkeä tunnistaminen. Ei taida isä ollakaan kasvi. Isäni, käsityöläinen. Miten silloin nuorena ylenkatsoin, että isäni oli verhoilija. Ja miten arvostankaan sitä nyt !

On lähdön aika. Halaan isää lämpimästi ja pitkään kostein silmin. Ikään kuin isä vaistoaisi tarrautuvan hätäni ja osaten lukien ajatukseni, näenkö enää koskaan tätä kirpuksi kuihtunutta vanhaa miestä, minulle tuntemattomaksi jäänyttä. Isätön tytär. Mikä on isän lempiväri, mikä lempi runo tai ruoka ? Mistä musiikista isä tykkää, mistä keskustella ? Kohtaan isän katseen, hämmentyneen ja nauravan suun. Katson sielustani hänen viattomia silmiään, joista on pois pyyhkyityneet huolet ja murheet, jäljellä avoin kirkkaus ja hyvyys. Sanon isälle, että annan kaiken anteeksi.

Kävelen lapsuuteni reittejä Kuopiossa ulkoiluttaessani Ruusua. Suuntaan Kallaveden rantaan metsikön poikki Honkalahden uimarannalle. Onko rantahietikko kutistunut ? Iso kivi, jonka päälle lapsena kiivettiin istumaan keskellä järveä, ei olekaan niin iso. Vastapäinen saari, jonne rohkeat uivat, ei olekaan niin kaukana. Pursiseuran purjeveineiden mastot muodostavat rivistön toisella puolella. Pysähdyn Itkonniemen urheilukentän laidalle ja katson iloisen haikeana hiilimurskarataa, jota pitkin lapsena ja nuorena juoksin kilpaa sataa metriä, hyppäsin pituutta ja loikkasin korkeutta. Tepastelen pehmeää pururataa, jonka päällä lenkkeilin kilometrejä lukioaikana. Kuljen ohi päiväkodin, jota kävin ennen kouluun menoa. Muistan Eini-tädin ja sen kun hänen kurkkuun lensi kärpänen. Ja sen, kun en halunnut syödä pahaa ruokaa ja äidin piti tulla selvittämään asiaa ja Eini täti piti minua ymmärtäväisesti sylissä.

Astun äidin kotiin.

Äidistä on raivo ja aggressiivisuus kadonnt, tai ainakin vähentynyt. Tulisieluiset Hakkaraiset, niin itsepäiset ja äkkiväärät. Alistunut voimattomuus on tullut tilalle. Aamulla käyn katsomassa, hengittääkö hän, kun kello lähenee puolta kahtatoista eikä minun touhuamisen äänet ole yleensä huonosti nukkuvaa herättänyt. Posket piukan kireiksi nesteestä pöhöttyneet sydämen vajaatoiminnasta johtuen hän nukkuu ja rennon poreilevasti kuorsaa. Hellyys täyttää minut. Tätä hellyyttä minun on edelleen vaikea näyttää hänelle. Tunnen muurautuvani kiviseinän sisään, kun olen äidin kanssa. Vaikka mielen tasolla voin päättää olla läheisempi, mutta käytännössä se ei vain tapahdu enkä voi pakottaa sitä. Jokin sisälläni estää sen. Selvittämättömät asiat. Äidin mielestä olen kova. Voi, kunpa hän tietäisi ! Ja voi, kunpa voisin antaa hänelle sen rakkauden, mitä voin antaa ystävilleni ja rakkaalleni ja jopa täysin tuntemattomille. Olet niin erilainen äitisi kanssa, sanoi kultanikin. Aivan. Tiedostan sen.  Teen kuitenkin vierailustani helpon ja oman mittapuuni mukaan käyttäydyn hyvin enkä ihan kaikesta provosoidu. Miten helposti mopo karkaisisi käsistä ja olisin ilmiliekeissä ?! Äitini tytär, kuuma Hakkaraisten veri virtaa suonissani. Tällä kertaa ei riitaa, halaukseni ovat lämpimämpiä ja menen lähemmäksi. Pinnan alla sykkii rakkaus. Rohkenen näyttää itkevät kasvoni äidille pois lähtiessäni, mikä kertoo, että välitän ja jotain purkautuu ja jokin lukko on avautunut suhteessa häneen. Äidin kosmetologin taiteilemat kynsien lakkaukset antavat vielä minulle uskoa, että meillä on aikaa. Äidillä on elämän iloa jäljelle ja meillä on mahdollisuus vielä kokea avoin rakkaus. Kypsyn vielä ja kasvan täyteen loistooni ja avaudun, ja annan aidosti anteeksi  Herkkä piooni ja ruusu kimppu jää kaunistamaan keittiön pöytää äitienpäivän kunniaksi.

 

Vielä viimeinen kävely Väinölänniemen rannalla rakkaani kanssa. Sadat lokit kirkuvat lokkisaarella ja aurinko kimmeltelee järven pinnalla. Heinikossa myyrät saavat kyytiä Ruusulta. Voisinko pudottaa syyllisyyden ja häpeän taakan harteiltani lopullisesti, sen lapsuuden pelon möykyn, mistä juontaa kaikki negatiivisuus kaikkeen missä negatiivisuutta vielä ilmenee elämässäni ? Voisinko ulottaa avoimen rakkauteni myös tänne, raihnaisiin vanhempiini saakka ? Voisinko luopua hallinnasta  ? Kontrollista ? Voisinko hyväksyä vanhempani sellaisina kuin he ovat ja kohauttaa hartioitani ja sanoa, ei minun vika ja päästää irti ?

Tänään Roihuvuoren metsälenkillä annoin syvältä nousevan nyyhkytyksen liikuttaa rintaani rytmikkäästi ja suuntasin kasvoni ylös ja itkin yhdessä sateen kanssa kosteutta, jota putosi taivaalta. I surrender. Antaudun. Yhä vähemmän tarinaa siitä, kuka teki ja sanoi mitä tai kuka jätti sanomatta tai tekemättä. Asioiden ytimessä, syvällä minussa, elämässä.

Vastapuhjenneet kielon pikkuruiset kukkaset ja kirsikkakaunottarien maahan pudonneet hennon vaaleanpunaiset terälehdet viitoittavat tieni kotiin.

Rakkaus tässä hetkessä

Kutsuisin tätä meduusa -rakkaudeksi. Sen liikkeen, sen energian takia, välillä myös sen järjettömyyden ja päättömän hulluttelun takia. Meduusa meren hiljaisessa väreilevässä aaltoliikkeessä, hitaasti, soljuvasti, kevyesti, joustavasti, myötäilevästi ja periksiantavasti. Ilmavaa, hennon läpinäkyvää. Aalto antaa myöten, meri humisee äänettömästi korvissa, keinuttaa vartaloa horisontaalisesti, silmät kiinni, silmät auki antaen ja vastaanottaen. Seinä ei nouse vastaan, mennään läpi seinien, soljahdetaan toisiimme, sinä minuun, minä sinuun, saapuen ja poistuen, tullen ja mennen, lähtien ja palaten, sukeltaen ja pinnalle nousten. Veden virtaavuus. Aallot pehmeästi tuudittavat turvallisuuteen, lämpöön ja totaaliseen hyvyyteen, jossa kellun ja lillun ja hymyilen. Vesipesä, kaivattu koti.

Niin irtonaista, niin erillistä, sinä olet sinä ja minä olen minä ja samalla niin kietoutuneita toisiimme, sydämissämme sitoutuneita, helppouden edessä antautuneita omistamiselle ja samaan aikaan vapaudelle. Samaan aikaan olet-minun kuin silti-annan-sinut-pois -rakkaus. Kirpaisevaa ja kaunista, veitsen terällä elämistä, nuoralla tanssia, sydän kurkussa olemista. Ja silti niin varmaa epävarmuudessa. Tieto ja luottamus. Ja  vaikka luulen, että kuolisin, selviäisin, sinä myös.

Kostean suolaiset kyyneleet taas kielellä tunnustellen, suupieliini valuneet. Liikutuksesta, koskettavuudesta, haavoittuvuudelle antautumisesta. Sydän pakahtuu kauneuden ja surun yhtäaikaisesta makeudesta, rakkauden viiltävä pisto, jos tämä ikinä loppuisi. Tässä ja nyt, ei ole muuta. Nyt on hyvä. Laskeudun yhä lähemmäksi tornistani, sinua lähemmäksi rakkauteen, joka on ei-riippuva-rakkaus, ei-tarrautuva-rakkaus. Uskallan vajota, tuntea rakkautesi väräjävän hellyyden, herkkyyden uuden ulottuvuuden, minulle vieraan. Uskallan haluta sen suloisen sensuelliuden, lämmön hivelevyyden, kosketuksen höyhenenkevyen.

Ei vaatimuksia, ei odotuksia tässä rakkaudessa, minkä vuoksi haluaa antaa kaikkensa. Kun kukaan ei huuda omia tarpeitaan etusijalle. Minä, minä...ei, vaan sinä sinä, me. Vaatimaton= ei vaatimuksia-rakkaus tekee antamisesta helpon, itsestään selvyyden, josta muodostuu antamisen ja saamisen aaltoliike.

Tyhjien seinien tuijotus minuun ja minun vastatuijotus. Olette puhtaat, olette kauniit, olette tasapainoiset. Olette maalia, kiveä, savea ja rautaa. Kylmiä ja kovia. Kristallit roikkuvat katosta kimmeltävinä, kirkkaina. Kiillotettu kultaus. Avaruuden tuntua, autiota autiomaata, onko siellä edes yksinäinen piikikäs kaktus? tyhjää, yhä tyhjenevää. Riisuttu kotini, paljas uusi pinta, hiljaisuus. Saman väreilyn aistin minussa, yksin olon ja yksinäisyyden, ei ole mitään, en ole mitään. Ja samalla olen kaikki. Tyhjentynyt turhasta. Konflikteista ja kamppailusta. Ei vastarintaa enää, ei vastustusta minulle kuuluvasta hyvästä.

Sinusta. Tyhjät seinät herättivät, aukaisivat silmäni, näyttivät totuuden, osoittivat inhimillisyyteni, auttoivat myöntämään kaipaukseni toiseen ihmiseen, mieheen. Salamyhkäisesti, lähes äänettömästi, eleettömästi olet lumonnut minut. Valloittanut varovaisesti, antanut minun olla. Tyrkyttämättä, pakottomatta. Sallien kaiken, hyväksymällä ja hyvyydellä taikonut minusta uskalluksen esiin, ottaa vastaan läheisyys. Sinut.

Avoimet kasvot, ilman hymyä tai hymyn kanssa. Katson maailmaa ja voin olla ilmeetön ilman väkinäisestä virneestä kipeytyneitä leukalihaksia. Virnuilematon totuus. Naama peruslukemilla. Syvempi syvyys, pohjaton meri. Antaudun tuntemattomille vesille, heittäydyn ajattomuuden aallokkoon.

Helisevä naurusi. Minä täysin aseeton.

Tyhjyys täyttyy. Sinusta.

Fenix Lintu

Eilen palasin kotiin Ikean sininen kassi täynnä uusia itämaisia mattoja. En voinut vastustaa tumman punaista pikku Persialaista enkä lämpimän punaisen sävyistä Kelim -mattoa. Kassiin sujahti mattohuumassa pieni vuohentaljakin. Minulla ei ollut kuin vieno aavistus, miten sijoittaisin matot eteiseen, mutta olin varma, että juuri oikea järjestys löytyisi. Hihittelin, kun muistelin rakkaani kehotusta ostaa sitten samanlaiset matot ainakin tuohon tuohon ja tuohon.

Matot ovat merkinneet minulle aina enemmän kuin mattoja ja nauttineet erityissuojelua. Siksi yllätin itseni, kun kaksikymmentä vuotta vanha paksu vihreä Gabbeh -käytävämatto, johon minulla oli vahva side, sai vaivattomasti kyytiä uusien tieltä, kun kolmisen viikkoa sitten sain impulssin heittää vanhaa roinaa ulos asunnostani. Pienet koristeet ja kaikki ylimääräinen tavara alkoi häiritä. Kaipasin tilaa ja selkeyttä. Sisintäni puristi valtava paine raivata vanhaa pois myös konkretian kautta. Napanuoran katkaisua menneisyyteni tavaroiden karsimisella. En saanut rauhaa ennen kuin alkaisin toimia ja puhdistaa ja tyhjentää kotiani. Katsoin asuntoani ja tajusin, ettei se ole enää minä. Olin uusi.  Hyökkäsin komeroiden kimppuun ja aloin pakata jätesäkkeihin raa'alla kädellä vaatteita, kenkiä, astioita, täkkejä ja koriste-esineitä. Makuuhuoneen Lundia Classicin kirjat lahjoitin antikvariaatille. Säästin pari "raamattuani"eli Echart Tollea, de Melloa, Barry Longia ja ranskan oppikirjat, ja sain myytyä minua parikymmentä vuotta palvelleen puukasan.

Heräsin viime sunnuntai aamuna kurkku kipeänä ja köhin ja röhisin. En flunssan takia, vaan kurkku suorana huutamisen takia. Meillä oli Vital työpaja ja aiheena oli sattumoisin (?) Fenix lintu, lintu, joka palaa poroksi ja tuhkasta nousee uusi uljas ja upea Fenix loistoonsa. Tanssin kahden Vd-siskon kanssa Fenix tanssin, jossa kaksi vuorollaan seisoi ja vartioi vieressä suojelevina enkeleinä yhden tanssiessa kuolemaa menneisyydelle, suremista ja ulvontaa ja paremista ja henkiin heräämistä uutena. Olin jo aivan kyyneleissä Patrician näyttäessä oman tanssinsa esimerkkinä meille. Koin kylmiä väreitä ja tunsin hänen elämänsä pimeyden polton. Tein tanssin meidän ryhmän viimeisenä ja seurattuani siskojen tansseja ja heidän ulos kimmonnutta tuskaansa ja sulatettua surua ja uudesti syntymän iloa, puhtautta ja rakkautta eläytyen heidän oloonsa ja itkien heidän mukanaan, epäilin, että riittääkö minulla enää paukkuja omaan tanssiini ja että onko minulla enää mitään vahvaa tulossa ulos.

Paholaismusiikin tahdissa, joka soi kaikkien manaaja-elokuvien taustalla, aloin raapia itseäni ja vetää hiuksiani ja huitoa käsillä heittäen helvetin raivolla pahaa minusta, menneisyyttäni, historiaani, joka on minua satuttanut, muistoja, joilla ei ole käyttöä nykyisyydessä, loukkaavia sanoja ja haavoittavia tekoja, anteeksiantamattomia ymmärtämättömyyksiä ja ihmiskohtaloita, käsittämättömiä kokemuksia, miksi-minulle-kysymyksen vastaamattomuuksia, oman arvottomuuden ja hyväksymättömyyden tuntemuksia, rohkeuden puutetta, pelokkuutta ja jännityksiä, kaikkea sitä, mikä on estänyt minua olemasta se, mikä minä pohjimmiltani olen, kaikkea sitä, mikä on estänyt minua elämästä rakkaudellista ja hyvää elämää, mielen luomaa pelkojen maailmaa, mielen luomaa valheellista maailmaa. Huusin syvältä sisuskunnastani suu ammollaan elämääni varjostavan mustan polvet koukussa ja kädet nyrkissä. Ei ollut vain yhtä asiaa, oli miljoona asiaa, määrittelemättömiä ja määriteltyjä, tiettyjä ja ei-tiettyjä. Oli kaikki. Oli sanaton ja selittämätön, sanoinkuvaamaton ja kasvoton, joka kirkui elämää ja elämättömyyttä.

Ja joka rojahti maahan lattialle polvien päälle otsa lattiaan. Joku itki minua, nyyhkytti ja vuodatti kosteaa suolaa silmistäni. Siinä samassa asennossa koko surevan valituksen, parantavan oman sylin voiman kanssa jäljellä oleva tuska valui noroina poskilleni ja muuttui hyväksynnäksi elämästäni, sen koko kaaresta syntymästäni tähän keski-iän aikaan.

Räpyttelin siipiäni, availin itkun punertamia silmiäni, nousin jaloilleni ja avasin siipeni täyteen loistoonsa ja hengitin syvään ja hartaasti ja katsoin enkeleideni kirkkaita katseita, hoivaavia, hyväksyviä, rakkaudellisia katseita ja nousin omaan paikkaani maailmassa, omaan paikkaani elämässäni.

Ja se paikka on tässä. Se paikka on joka paikassa, missä minä olen oman hyväksyntäni ja oman arvostukseni ja rakkauteni kanssa itselleni ja muille. Se paikka tuo minulle puuttuvan rohkeuden, jonka voimalla elän uuden elämäni alun, uuden elämäni ensimmäisen päivän aina elämäni loppuun saakka. Minä tiedän, että minä olen ja pysyn sielussani samanlaisena kuin nyt. Minulla on tieto, että pysyvä hyvä on asettunut sydämeeni, se tieto tulee mielen tuolta puolen, eikä järki tai äly sitä selitä. Onko se omaa aikaansaannostani vai antaako joku ylempi olento sen minulle? Onko se itseni arvostuksen tunnetta vai onko enkelit asialla? Olenko kasvanut omilla pelkojeni kohtaamisella tähän pisteeseen vai olenko armoitettu? Ja onko sillä loppujen lopuksi väliä, mistä ilo puhtaus ja rakkaus on lähtöisin? Tiedän, että vaikka mitä tapahtuu, on kipuja ja muuta kielteistä, tämä taustalla oleva hyvä pysyy. Paluuta entiseen ei ole. Se, mitä teen ja tulen tekemään, tai olen tekemättä tai tulematta tekemään tässä elämässä, tässä määreiden maailmassa, vaihtuu ja niilläkään ei ole loppujen lopuksi merkitystä. Kirjoitanko kirjan, tuleeko minusta tanssin ohjaaja, menenkö naimisiin, saanko uuden sohvan, miten nopeasti vanhenen, muutanko ? Mitä tahansa tapahtuu tai on tapahtumatta, tässä minä olen, yhteydessä itseeni, turvaan ja kaiken lähtökohtaan. Täältä käsin minä toimin ja teen, mitä teen.

Koko VD -vuosi on ollut minulle transformaatioita, muuttumista uuteen ja vanhan taaksejättämistä, vähitellen, työpaja kerrallaan. Aina yllätyn, miten paljon on murrettavia kerroksia, läpikuljettavia seiniä ja avattavia ovia. Loppuuko ne koskaan? Matka syvälle itseeni on hienoin kokemus elämässäni ja suuri kiitos siitä kuuluu Vital Development menetelmälle ja heille, jotka ovat tämän Suomeen tuoneet, ohjaajille ja kanssa sisarille ja veljille, joiden kanssa taivallamme yhdessä, koemme ja jaamme kasvun yksin ja yhdessä, sydämen parantamisen ja avaamisen. Kiitos VD-perhe rakkaudestanne, jonka tuella olen voinut siirtää VD-tunteen arkielämääni ja toteuttaa puhtainta olemista ja saada hyvän elämääni.

Luulin, että Fenix tanssini oli ollut ihan nössö. Mutta kun eräs sanoi, että taisit vetää sitten täysillä ja karhea kurkku vielä tänäänkin muistuttaa minua huudostani, jota en Steiner koulun Eurytmia salissa kuullut, niin ulos tultavaa oli sittenkin ja vahvaa sellaista. Lienekö fyysistä väsymystä vai henkistä tyhjentymistä vai molempia, mutta workshopin jälkeiset päivät ovat kulkeneet ihmeellisessä kevyessä sumussa ja hiljaisuudessa. Slow motion ja antautuminen hetkelle. Olen taas uudessa paikassa itsessäni, syvemmällä ja varmemmalla tasolla. Rauhassa ja sieluni iloisessa tanssissa.

Elämän meri on nimeltään akupunktiopiste keskellä rintalastaa, siinä missä on sydänchakra. Minä olen aivan hullaantunut tuohon nimeen ja siihen, mitä neula siinä kohtaa saa minussa aikaan. Veren virtaavuus, puna nousee poskille, hengitys kulkee suurena ja avoimena ja suonet tuntuu levenevän. Kiitos ihanalle akupunktiolääkärilleni, joka silmät ymmyrkäisenä ja pyöreinä kehotti minua jatkamaan tanssimista, kun oli niin hämmästynyt henkisestä hyvinvoinnistani. Kiitos herkälle kehoterapeutilleni, jonka käsissä viimeksi tunsin olevani tasoissa ruumiini kanssa. Olen kuronut väliä syvistä kuopista tähän hetkeen, tähän pintaan. Kiitos taitavalle pilates ohjaajalleni, joka myös kannusti minua jatkamaan tanssimista, mikä niin on vapauttanut ja rentouttanut liikkeitäni ja hän myös näki sisäisen muutoksen minussa. Kiitos kiitos kaikille. Pursuan kiitollisuutta kaikkia kohtaan, elämää kohtaan, joka on näyttänyt minulle hyvät kasvonsa.

Asun nyt keskellä remonttia. En suunnitellut tätä, vaan kaikki lähti vyörymään minusta pakkona toteuttaa muutos. Minun on nyt helpompi elää maalitölkkien ja telojen, lakan ja maalin lemun, pinottujen pahvilaatikoiden, verhottomien ikkunoiden ja parketin hioutun pölyn keskellä kuin vanhassa järjestyksessä olevassa asunnossani. Uusi maali on jo seinillä ja lattiat kuultavat kiiltävinä ja ikkuna ja- lattia listat hehkuvat raikkaan valkoisina.

Kotini ottaa uuden muodon pikku hiljaa niin kuin elämänikin. Perusta on nyt kunnossa, siihen on hyvä rakentaa.

Erakko

"Hei! Mä oon nähnyt sut usein täällä. Sä oot kaunis." Minua puhuttelee melkein päätä lyhyempi ruskeatukkainen kapeakasvoinen teinityttö Stockmanin kemppariosastolla. Huulikiilto on kieltämättä usein loppu. Minä nykyisin pussailen paljon ja joudun ostamaan sitä kahden tarpeisiin siis. Tyttönen sanoi haluavansa huulipunan, joka näkyy, mutta pikku hiljaa keskustelu vakavoitui. "Tänään on ystävänpäivä ja mä oon ihan yksin, no, yks kaveri on tulossa toiselta paikkakunnalta kyllä myöhemmin. ..tää ystävänpäivä pitäisi olla nimeltään Ikuisen yksinäisyyden päivä!", tyttö vuodattaa ja on herkän tuntuinen. Hän onkin jo 18 vuotias, mutta ihan lapsen näköinen vielä. Lävitseni kulkee liikutuksen aalto ja hädin tuskin saan pidettyä silmäni kuivina. Lohdutan häntä parhaimpani mukaan ja sivelen tyttöä olkapäähän ja hän tarttuu kädestäni ja toivotan hyvää ystävänpäivää ja suuntaan kassalle persikanvärisen ostokseni kanssa.

Rakkaani on tulossa hakemaan minua.

Tytön olemus jäi mieleeni pitkäksi aikaa, hänen haavoittuvuutensa ja yhteyden kaipuunsa toiseen ihmiseen. Koin sillä hetkellä tätä tuntematonta olentoa kohtaan sanoinkuvaatonta hellyyttä, syvää universaalia rakkautta, puhtautta ja valoa, joka pulppusi sydämestäni, kun pikkuruinen tyttö katsoi minua ylöspäin muutenkin kuin fyysisesti. Koin, että vaikka tämä valo tuli minusta, se ei tullut minusta, vaan jostain ylempää. Olin otettu, että tyttö rohkeni lähestyä minua. Ehkäpä hän aisti minussa jotain samaa kuin itsessään? Yksinäisyyttä? Hiljaisuutta?

Vaihdoin joitakin vuosia sitten parisänkyni metriviisisenttiseen luksusyhdenhengenja yhdenmäyräkoiranmotorisoituun jenkkiversioon Lectukseen. Ajattelin, etten koskaan tule nukkumaan, paino sanalla nukkuminen kirjaimellisesti, yhdessä kenenkään kanssa kuitenkaan, lähinnä miehen. Sillä hetkellä olin tässä mielessä täydellisessä parisuhteessa miehen kanssa, joka ymmärsi tämän ja jolla itsellä oli samanlainen tarve, olla yksin ja nukkua yksin. Kellon lähestyessä nukkumamenoaikaa, hän harppoi kotiinsa viereiseen taloon. Täydellistä!  Ensimmäisen ex-mieheni kanssa jaoimme yöunet sillä seurauksella, että hän välillä joutui tyyny ja täkki kainalossa raahautumaan olohuoneen sohvalle, kun minulle oli liikaa jo pelkkä hänen hengityksensä. Muistojen kirjoihin olivat joutuneet ne ajat, jolloin vedimme syviä hirsiä yhdessä ahdettuna kuusikymmentäsenttiselle hädin tuskin yhden hengen sängylle anoppilassa.

Edellisessä parisuhteessa yhdessä nukkumisesta muodostui lähes kynnyskysymys ja nykyisessäkin se on ollut tapetilla usein. Miehet tuppaavat ottamaan yhdessä nukkumattomuuteni henkilökohtaisena loukkauksena ja osoitukseksi luottamuspulasta tai rakkaudettomuudesta. Minulle siinä on kysymys vain siitä, että haluan nukkua. Voin rentoutua täysin vain yksin ollessani. Voin nukkua vain viileässä, hiljaisuudessa ja loistavalla sängyllä, jossa on tilaa. Miksi luodaan illuusio, että onnelliset parit nukkuvat yhdessä? Läheisyys on muutakin kuin yhdessä nukkumista. Läheisyydessä olen edistynyt oman mittapuuni mukaan isolla kädellä. Muureja olen murtanut ja päästänyt miehen iholleni, enkä halua pitää itseäni viallisena, jos en kykene nukahtamaan toisen läsnäollessa. Ei se onnistu tyttökavereidenkaan kanssa. Mieluummin hipsin yön hiljaisuudessa apartementoksen olohuoneen puolelle kivikovan sohvan päälle yötäni viettämään kuin valvon yön kunnon (?) sängyllä, jos kahdesta pahasta on valittava. Lienekö sitten hermoheikko. Jostain luin, että tällainen vahva-asteinen hermovaurio, mikä minulla on jalassa, häiritsee aivojen unikeskusta. Eli kyllä, hermot ovat häiriintyneet. Katson olevani onnellisessa suhteessa ja rakastan tätä miestä, mutta en pysty nukahtamaan hänen syliinsä ja heräämään hänen vierestään levänneenä vaikka kuinka haluaisin. Ja ajatus, että minun odotettaisiin muuttuvan tai korjaantuvan" normaaliksi", saa sisäisen vapauden vartijani hyppäämään kattoon. Tai ajatus, että minun pitäsisi edistyä tässä "läheisyysongelmassani."

 Rakastan olla yksin. Yksin olo ja yksinäisyys ovat kaksi eri asiaa. En koe olevani yksinäinen, kun olen yksin. Viihdyn yksin, vaikka en tekisi muuta, kuin että katson ikkunasta ulos tai makaan sohvalla tekemättä mitään. Minulla ei ole koskaan tylsää itseni kanssa. Nautin omasta olostani. Voin olla päiväkausia yksin, enkä ahdistu, vaan minulla on täyteläinen harmoninen olo. Toissa joulun valitsin viettää yksin. Voin olla saamatta aikaiseksi mitään ilman omantunnon kolkutusta. Kurkustani pääsee syvä helpottunut huokaus, kun tiedän, ettei minun tarvitse mennä mihinkään eikä kukaan ole tulossa. Että saan vaan olla. Akkuni lataantuvat ja saan yhteyden itseeni. Ihmisten kanssa koko ajan ollessani kadotan helposti itseni. Kun ympärillä ihmiset puhuvat kilpaa ja päällekkäin, pystyn vain katsomaan heitä ja heidän liikkuvia suitaan enkä tiedä, mihin keskusteluun keskityn saati otan kantaa. Myönnän nöyrästi kyllä, että on erilaista olla yksin, kun tietää, että oma ihminen on vain puhelinsoiton päässä ja nopeasti paikalla, jos tarve vaatii, kuin silloin, kun sitä ei ole. Yksinolo on silloin turvallisempaa. Mutta yksinolo tuntuu vapaammalta silloin kun on vapaa, ilman suhdetta tarkoitan, sille vapaudelle ei ole loppua. Se on.

Voimallinen Vd-viikonloppu takana. Shamaanirumpuja, savea ja värejä, esi-isiä ja äitejä, voimaeläimiä, syvää kokemusta oman suvun historiasta, neljä elementtiä; tuli, ilma, maa, vesi. Mikä tunne, kun lähes kaikki itkivät ääneen omia esi-isiään yhden tanssin aikana! Tunsin syvää surua sukuni vanhuksista, tuskaa siitä, mitä he olivat käyneet läpi. Itkin vanhempieni elämää, riitoja ja kyvyttömyyttään rakastaa, negatiivisuutta. Itkin heidän epäonneaan, itkin heidän urheuttaan, heidän pieniä olojaan ja suppeuttaan. Itkin sitä, ettei heillä sisällään ollut sitä rakkautta, joka minulla on nyt. Itkin tulevia kuolemia. Itkin tulevaa orpouttani ja selvittämättömiä välejä. Itkin tietäen, että tulen katumaan, että en nyt pysty avaamaan heille itseäni. Itkin sitä, että kaikesta huolimatta he ovat vanhempani ja rakastan heitä. Jalkani menivät jo hapoille ensimmäisen päivän alussa, kun innostuin polkemaan lattiaa jaloillani plie-asennossa koko maa-elementtitanssin ajan. Loppu Vd:n tanssin sitten puujaloilla. Sunnuntaina jostain sain spurtin hevosen laukkaan tanssiessani isänisää ja jostain reiteni saivat voiman ja tasapainon kiemurrellassani äidinisää käärmeenä. Oma voimaeläimeni meni minulta ohi, kun olin ymmärtänyt väärin ohjeet. Tai itse asiassa voimaeläimeni oli ilmestynyt minulle joku aika sitten unessani, josta kerroin myös blogitekstissäni aikaisemmin. Kotka, ei epäilystäkään. Unessa olin kotkan silmien takana ja lensin. Kotka alleviivaa yhtäaikaa parisuhteen ja itsenäisyyden merkitystä. Kotkalla on myös monien ominaisuuksiensa joukossa yksinäisyyden tarve. Kotka tarvitsee yksinäisyyttä ja omaa tilaa voidakseen kohota todellisten ajatusten tai luovuuden virtaukseen. Kotka on sisimmässään erakko. Yksinäisyydessä alitajunta pääsee puhumaan ja minä kuulen sen. Yksinäisyydessä voi luovuus kukkia. Hiljaisuudessa voi kuulla itsensä.

Työpajassa tanssin uuden tanssijan kanssa erään hitaan tanssin, jossa aiheena olivat siivet. Hän oli huolissaan, tekeekö hän harjoituksen oikein ja oli kovin emotionaalinen ja itki vuolaasti. Tahti oli liian nopea musiikkiin ja kaipasin rauhaa. Otin ohjat käsiini ja vein häntä hitaasti ja varmasti ja pehmeästi. Itsekin olin herkistynyt, mutta silti vahva omassa minässäni. Johdatin hänet turvallisesti käsivarsieni suojaan ja rauhoitin hänet tyyneen hengitykseen syliini. Shamaani, parantaja minussa nosti päätään. Toinen harjoitus, jossa pesimme toisemme vedellä menneisyyden tarpeettomista meille jo palveluksen tehneistä asioista, sai minut myös uskomaan, että jokaisessa meissä asuu pieni parantaja. Sivelin parini otsaa hädin tuskin hipaisten höyhenen kevyen hitaasti. Myöhemmin hän kertoi, että oli tuntunut kuin joku olisi laittanut voimakkaasti koko kämmenen hänen otsalleen ja se tunne jäi otsalle koko harjoituksen ajaksi, silloinkin kun sivelin hänen jalkojaan.

Kylmät väreet ja sähköiskut ovat tulleet osaksi olemistani. Joko tiettyjen ihmisten seurassa, yleensä niiden, joilla on kevyet energiat tai silloin kun päästän irti jostain tai saan oivalluksen. Perjantaina sain mojovan sähköiskun akupunktiohoidossa lääkärin ottaessa neulaa pois nilkastani. Koko linja nilkasta reiden päältä selkään aina päähän saakka koki sähkön. Joko parantajana tai parannettavana ollessani koen niitä. Tai silloin kun koen syvää rakkautta ja jos annan sitä ulospäin, niin kuin tuolle tytölle Stockmanilla tai koiralenkillä jollekin, joka uskoo tarinansa minulle. Tai rakastetulleni. Parantajana oleminen minulle on yhtä kuin olla rakkaudessa ja antaa rakkautta toisille.

Ja antaa rakkautta itselleni ja ottaa rakkautta vastaan muilta. Rakkauden avulla olen siellä, missä nyt olen. Rakastan itseäni kuuntelemalla omia tarpeitani, niin kuin tätä yksin olon tarvetta. Elän omaa totuuttani enkä yritä miellyttää muita. Rakastan itseäni uskaltamalla rakastaa miestä ja päästää hänet lähelleni. Rakastan itseäni hyväksymällä senkin puolen itsestäni, etten osaa nukkua rakastettuni kanssa eikä minun tarvitse muuttua muunlaiseksi, jotta voisin tyydyttää toisen tarpeen, jota minulla itselläni ei ole. Rohkenen sen myöntää hylätyksi tulemisen pelon uhallakin.

Yksinäisyydessä kuulen myös kaipuuni rakastetun syliin. Olen elämän rakastettu, ja onnellisessa asemassa voidessani valita yksinolon ja yhdessäolon väliltä.

Ystävänpäivänä kililistelimme aitoa vaaleanpunaista samppanjaa korkeissa laseissa kera Pink lady mousse leivosten. Ei se samppanja, eikä ne leivokset, vaan se kun hän sanoo; "Sinä olet tärkein. Sinä olet pääosassa." Silmissäni tunsin kyyneleen kimmeltävän Yksinäisen tytön hahmolle.

Minä ja kävelykeppi

Surffailin netissä etsien kävelykeppejä. Suomessa niiden valikoima on heikonlaista, lähinnä mallia mummo ja mallia invaldi. Mummo en vielä tunne olevani, nyt kun kuumat ja kylmät aallotkin lopettivat polttavan tuskanhikisen vuoroveden vaihtelun kropassani ja invalidi siis ei validi ei kelpoinen en vain suostu olemaan, vaikka vammani jalassani on suuruusluokaltaan tasoa vaikea ja vakava. Löysin amerikoista ja irlanneista ja englanneista ja ranskoista ja vaikka mistä vaikka minkälaista kepukkaa. Oli eläinkuosillista viivaa ja raitaa ja täplää, tiikeriä ja leopardia, oli värivaihtoehtoja minun lempivihreästä aina ällöttäviin fosforinkirkkaisiin, oli ruusua ja orvokkia, oli kokoontaitettavia ja istuimella varustettuja, oli käsirengsulla ja tööttööttorvella.

Viimeisin kommentti eräältä kanssakulkijalta minun omasta kepistäni oli " ihana toi sun antiikkikeppi!". No, höh, ei se ole antiikkia, se on muuten vain kulunut pitkäaikaisesta ja kovasta käytöstä. Se keppi on nähnyt maailmaa ja kolhiintunut reissussa. Sen pää näyttää tosiaan luulta, kun maali on hankaantunut pois ja siten saa koko keppiin arvokkaan vanhuksen leiman. Muovia se vain on ja runko-osa kevyttä bambua. Olisiko oloni vähän kuin Fred Astairilla tanssiessaan ilmavasti hypellen? Olkapääni ja selkäni eivät yhdy tuohon tosiasiaan keveydestä. Niiden luut ja nivelet ja sidekudokset välillä huutavat armoa ja lepoa.

 Et- myymälä ja Ortonin erikoisvälineisiin erikoistunut kauppa Ruskeasuolla ovat tylsiä ja vakavamielisiä. Onhan pysyvä vammautuminen vakava paikka, sitä ei käy kiistäminen. Kyllä kirjoittaja tietää. Mutta vähän mielikuvitusta ja tyyliä ja leikkiä ja luovuutta, pliis?! Tästä syttyikin yksi monista lampuista päähäni, mitä jos alkaisin toimittaa keppejä maahan itse. Meitä on varmaan enemmänkin, meitä naisia, ja miehiä, jotka haluavat vammasta huolimatta kokea olevansa viehättäviä ja olla lokeroitumatta ei-kelpoisiin ja tyylikkäällä kepillä voisi julistaa asennettaan ja voisi häpeilemättä tehdä "heikkoudestaan" vahvuuden. Näin ulkoisesti siis.

Sisäisen häpeän voittaminen on sitten toinen juttu. Toisaalta ennen kuin voi hankkia näkyvän ja huomiota herättävän kepin, pitää vamman kanssa olla sinun kaupat tehty. Kerran näin jossain television saippuaoopperassa kauniin blondin käyttävän muovista, vai olikohan se kristallia !tai timanttia, oi !!, kävelykeppiä ja halusin heti samanlaisen. Sehän oli melkein näkymätön.Wau, voisinko huijata käyttämällä läpinäkyvää keppiä ettei minulla olisi koko keppiä ollenkaan? Kukaan ei tajuaisi? On minua epäilty huijariksi tuon bambukepin kanssa Tallinnan aukiolla Itiksessä. Rahanpummaaja kesäisen aamupäivän vielä soidessa hiljaisena katsoi naisellista olemustani päästä varpaisiin, oli hame ja korkokengät ja tukka ojennuksessa ja ripset mustina ja kiillot kohdillaan huulissa, "hei , huijaatsä?"
Ristiriita olemukseni ja keppini välillä  tuntuu joskus olevan liikaa ympäristölle. "Toi keppi ei kyllä käy sulle yhtään!" "Et sä oo vielä NIIN vanha!" "hei, onks sulla polttarit?" "ootsä ottanut niin paljon (viinaa) että tarviit tota?" "hei äiti, kato, tolla tädillä on vain yks sauva!" "hei, ootsä viemässä tota jollekin?" Tai jos satun astumaan "väärään" paikkaan, kuten Combat Mix- tunnille, niin siinä on jumppareiden leuat loksahtanut auki. Paras ja aidosti ihanin oli VD-tanssityöpajassa uuden kurssilaisen ( nyt sinne vakiopaikan varanneen! ) ajatus päässä, kun hän oli nähnyt minun heittävän kepin nurkkaan ja repeävän irtonaiseen tanssiin " wau, on TÄÄ (VD) tehokasta!". Siitä olemme samaa mieltä.

Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, on kenellä tahansa ihmisellä monesti kasvua vaativa prosessi. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on ja vielä oman vammautumisen hyväksyminen siihen päälle vaatii tuplaprosessin tai tripla...Hyväksyä omat syntymässäni ja kasvatuksessani tai sen puutteesta johtuvat kipeät kohdat ja tunnevammat ja muut vajavuudet sekä auto-kolarissa vammautumiseni aiheuttamat suuret elämänmuutokset. On ollut vaikea katsoa oman kuvajaisen heijastuvan kaduilla kauppojen ikkunoista. Olenko se todella minä, joka ontuen tukee keppiin? Minä, joka kuusivuotiaana kinusin itseni balettikouluun, minä, joka koulussa pinkoi sadan ja kuudenkymmenen metrin jouksuissa selkeästi ykköseksi, minä, joka nuorena juoksin kolmenkymmenen aasteen pakkasessa lenkkejä myssyn alta pilkahtavat hiussuortuvat ja ripset huurussa pitkin Kuopion katuja, minä, joka aerobikkasi ja tanssi jazzia ja kävi Jatsarit ja Viäntäjät. Tai kun kauppojen sovituskaapin kelmeissä valoissa silmiini osuu pitkät tikapuita muistuttavat leikkausarvet vatsassa poikkipäin ja alhaalta ylös toinen sekä reiden sivussa puoli metriä himmentynyt vanhin arpi ja siinä vieri vieressä setsemän lyhempää kiinniommeltua viiltoa. Ja lihas joka on irti, ja surkean verenkierron aiheuttama sinisyys. Kyllä siinä entinen uimarantojen teiniprinsessa on unenomainen olento jossain kaukaisessa maassa kaukaisessa ajassa. Olen hyppinyt seinille, kun tajuntaani iski, etten palaa enää työelämään, etten kykene sitä tätä enkä tuota, vaan elämääni tulee pysyviä muutoksia ja lopun elämän rajoitteita. Olen tuntenut kateutta ikätovereilleni, jotka ovat rakentaneet uraa tukkaputkella ja saaneet pukea jakkupuvun aamuisin ylle ja kopsotella korkokengissä tärkeinä salkku kädessä. Ja jotka ovat jaksaneet.

Pitää olla onnellinen että on hengissä. Pitää kiittää luojaa ja kaikkia maailman kaikkeuden jumalia, että henki säilyi. Kiitänkin. Kyllä kiitän. Onnellinen. Ihan varmasti. Uskallapas valittaa! Noin parin vuoden jälkeen kolarista nuorena neitosena halusin arpienkorjausleikkaukseen. Plastiikkakirurgi puhui ohitseni ihan kuin olisin ollut vajaaälyinen enkä huoneessa ollenkaan sairaanhoitajalle tuhahtaen ääni täynnä paheksuntaa " on se kumma. ne kattoo kauniita ja rohkeita ja luulee, että ihosta saadaan samanlainen kuin ennen leikkausta...ois vaan tyytyväinen että on hengissä..". Kyllä nuorelle Kirsille tuli äitee ikävä ja hiuskarvat nousi pystyyn, ja ilmeisen huono kokemus olikin tuo nukutus. Heräsin itkien leikkauspöydältä ja kotona jatkuivat painajaiset. Rouva plastiikkakirurgi, en kuvitellut, että saisin takaisin ihon virheettömyyden, mutta jotain parempaa halusin. Kun hengenvaara on ohi, jotakuinkin kuntoutunut ja elämä rullaa jollain tasolla normaalisti, sitä haluaa olla samanlainen kuin ennen, jos mahdollista. Sitä haluaa olla terve ja virheetön (?) niin kuin ennen, sitä haluaa olla sellainen kuin ennen onnettomuutta. Ei nuoren naisen ole ihan helppo uutta itseään heti hyväksyä frankestainin hirviönä, jos sille on mahdollisuus jotain tehdä. Saanen muistuttaa Maslowin tarvehierarkiasta, rouva plastiikka!

Luopumiseen kasvaa. Nyt voin katsoa retrospektiivisesti ja suhtautua äidillisesti nuoreen itseeni ja ymmärtää. Tällä kokemuksella tekisin asiat toisin, niin, varsinkin kun leikkauksia jouduttiin tekemään monia monia vielä tuon horrorkokemuksen jälkeen eli se oli kaiken kaikkiaan turhuuksien turhuus. Elämä on luopumista suuressa määrin, ovien sulkeutumisia. Mutta elämä on myös elämää suuressa määrin ja uusien ovien avautumista.

Kokoonnuimme toissa iltana kaapelitehtaalle Zodiakin tiloihin Atlas- väen kanssa katsomaan videotallenne esityksestämme viime loppukesältä. Oli erilainen kokemus nähdä se katsomosta käsin. Liikuttavaa, koskettavaa, välillä humoristista, hellää ja vieläkin jännittävää. Varsinkin kun yksi osallistuja taputti minua olalle ja sanoi "osanottoni" roolistani, mutta onneksi teki korjausliikkeen ja sanoi "siis meille." Jännitti nähdä itseni. Jännitti se, saako puheestani mitään selvää ja ennen kaikkea pelotti nähdä itseni astuvan kepin kanssa lavalle saappaiden kovat kannat kopisten käsikirjoituksen mukaan  ja liikkuvan. Nyt minä näen itseni. Muut ovat jo nähneet minut. Uskaltaisinko minä lopultakin nähdä itseni ja katsoa itseäni? Muut ovat nähneet minut, olemukseni on tuttu heille. Minä en ole nähnyt itseäni, olemukseni on vieras minulle. Olin puhunut lauseeni ja kävellyt viidesti Atlas esityksessä, olin kävellyt keppini kanssa Minun nimeni on- projektissa ja piirtänyt kepillä ilmaan ja maahan nimeni ja tanssinut valokeilassa nimi-tanssini. Minua oli jo katsottu. Minua katsotaan joka päivä, välillä päästä varpaisiin ja välillä varpaista päähän, kohtaan päivittäin kysyviä katseita ja kuulen ihmetteleviä kysymyksiä. Nyt tajuan tätä kirjoittaessani, että surkeat voivottelut ja voi sua raukkaa -hellyyttelyt ovat loppuneet ihan kokonaan. Päinvastoin saan kannustusta ja kiitosta rohkeudesta käyttää keppiä, etten häpeä (enää) sitä.

Sieltä minä köpöttelin. Rintalasta nousi minulla ja vieressä olevallani "kannustajallani" vetäessämme syvään henkeä ennen sanojani. Kuulostin rauhalliselta, mutta järkytyin kävelytyylistäni. Se näytti pahemmalta kuin olin kuvitellut. Mitä muuta se voi olla? Kahdenkymmenen sentin epikriisipino sen kertoo.

Mutta voin tanssia. Tanssiessani liikkumiseni on hyvää ja ainakin tuntuu itsestäni soljuvalta ja helpolta. Tanssiessani saan maistiaisen itsestäni, millaista oli ennen. Unohdan kroonisen hermokivun, unohdan huonon tasapainon, unohdan voimattomuuden. Sukellan tanssiin ja rytmiin ja musiikki vie minua ja olen vapaa kaikesta. Leijailen, liidän, ketkuttelen, pyöritän ja keinutan, veivaan, taon jaloillani lattiaa, huidon käsilläni ilmaa, piirrän enkelinkuvia ja käärmekäsiä, heilutan päätäni ja katkaisen melkein niskani riehuessani, törmäilen toisiin, teen askelkuvioita ja nyrkkeilen ja avaan sormia. I like to move it move it, beibi!!! HUU!! Jihaa!! Tätä on vapaus ja tätä on elämä!!! Tanssi on herättänyt minut eloon. Saanut hirmuenergian valloilleen! Se sinkoilee ulos minusta. Voisin hypätä  nahoistani ja pyrähtää sukkelaan lentoon. Voisin syöstä tulta sisuksistani. Tunnen sydämeni sykkivän isona ja tulipunaisena järkäleenä, tunnen voiman virtaavan selkärankani tyvestä ylös päälakeen. Jämähtäneen energian polte häntäluun tienoilla on pirstaloitunut vapauteen ja uusi energia elävöittää minut uuteen uskoon itsestäni ja elämästäni ja saa minut toimimaan ja rohkeasti astumaan elämän näyttämölle. Marcelon vetämä Rauhanluojan tanssi -workshoppi viime viikonloppuna täytti minut maskuliinienergialla ja vahvisti jalat maassa -mentaliteettia. Olen jossain uudessa syvemmässä paikassa itsessäni. Minulle nousi oivallus elämän pelottomuudesta. Mitä pelättävää elämässä muka on? Tai toisissa ihmisissä?

Istun sohvalla ja katson valkeaa kimmellystä lumen pinnalla ja kevään lupausta auringosta. Oloni on jännittävä. Koen kutkutusta pinnan alla elämättömän elämän alkamisesta. Kuka tarvitsee vuorelta hyppelyä, kun elämä sinällään on jo näin extremeä? Samaan aikaan nuoren tytön into, että mitähän minusta isona tulee ja aikuisen naisen kypsyys ja elämänkokemus sykkivät sielussani ja ruumiissani.

Minä ja kävelykeppini. Hyvä nimi kirjalle?