Kolari

Sinä päivänä räntämyräkkä. Ei mitään omaa muistikuvaa, vain toisten kertoman mukaan luotua  mielikuvitukseni  projektorinkuvaa märästä isosta lumihiutaleesta, istuma-asennostani, musiikista, vastaantulevasta rekasta, törmäyksestä, ambulanssin odotuksesta tien poskessa lumessa makaamassa, lonkkani sisääntyöntymisestä, numerojen luettelemisesta, siskoni nimen toistamisesta, lääkärin takomisesta rintaan, shokista, sinun paniikinomaisesta Minin oven aukikiskomisesta. Verestä. Kuoleman mahdollisuudesta. Sekunttipeliä.

Blackin What a wonderful life tahdittaa minut tajuttomuuden pimeyteen ja tiedostamattomuuteen. Tänne olisi  tuskaton jäädä, ei muistikuvaa kivusta. Särkymiseni fyysinen järkyttävyys ulkopuolisille olisi antanut väärän kuvan "karmeasta lähdöstä". Ei se koske, kaikki vain sammuu.

Mielikuva enkeleistä. Tämän pelin voittaa elämä. Ohiajanut ja pysähtynyt lääkäripariskunta pelastaa minut viimehetkellä ja laittaa ambulanssin vihdoin saavuttua 45 minuutin kuluttua rysäyksestä tiputukseen maksan repeytymisen aiheuttaman massiivisen sisäisen verenvuodon tyhjentämänä minut takaisin elämän suoneen. Lopun hoitavat kirurgit Kuopiossa kaksitoista tuntia kestävässä leikkauksessa. Ja myöhemmin vielä toisessa verenvuodon alettua uudestaan. Ei minun aikani vielä.

Istut siinä sänkyni vieressä teholla lähimmäisinä kaikista lähimmäisistäni. Aamusta iltaan sininen vierailutakki ylläsi ja valkoinen kertakäyttöinen hiusuoja päässäsi. Vaiettu kipusi, syyllisyys, syytökset, kaikki draama tragedian päälle. Äidillä kaikkein vaikeinta.

Ei, en ole punatukkainen. Peskää kuivunut veri hiuksistani ! Ympärillä vaikerrus, ulina, piipittävät laitteet, sairaanhoitajien hätäisen kiireiset juoksuaskeleet, hälinä ja mökä. Joka aamu silmiä häikäisevä valonvälähdys ja joukko valkotakkisia sänkyni ympärillä ottamassa röntgenkuvia. Olen vaikea potilas. Kapinallinen tarkkailussa hoitajan pöydän vieressä. Vittu, mä lähden kotiin täältä ja kiskon kipsiä irti ranteestani. Ihan pöllyssä, morfiinitrippi päällä koko ajan. Koskeeko vatsaan, äiti hätäilee. Vatsaan ? Eikun on lonkka ihan tulessa. Mitkä helvetin rautatangot minulla on lantiossa ? Hoffmannin raudat lantion murtuman takia. Ai niin, oliko se unta ? Leikkauspöydällä ähkin. Muistan. Oliko liian vähän nukutusainetta ? Niin, sinulla toimi vatsa leikkauksen aikana. Oi voi !!! Miten voin olla näin ruskea joulukuussa ? Sappinesteet värjänneet koko kropan ja silmän valkuaiset. Nilkka kipsissä. Yöpöydällä iso lasipullo, jossa vettä ja letku. Ei juomista varten, vaan hengittämistä. Keuhkot täynnä nestettä. Dreeniletkuja siellä täällä vartalossani, joista valuu verimöhnää pusseihin. Kädet täynnä mustia pieniä viiruja lasinsiruista. Säilyikö sillä kasvot ? Joo, Kirsi on edelleen kirsin näköinen. Opiskelukavereilta söpö pehmulelu Vaasasta ja puhelu päälle ja älyllinen keskustelunavaus, no, oletko jo ihan laitostunut ?

Kuukauden päästä minut siirretään osastolle, oikeastaan heitetään kaikki romut pinottuna sänkyyni ja minä romuna seassa pienentyneenä kuukauden paaston jälkeen. Sitten kun saan kiinteää ruokaa suuhuni, se pursuaa hetken päästä samanlaisena  takaisin suusta, sulamattomana. Puhdas oksennus, wau ! Sinulla on maksa-arvot kuin pahimmalla juopolla, vatsakirurgi vitsailee. Epäonnistunut rannekipsaus vie tieni leikkaussaliin, jossa ranne uudestaan murretaan ja puudutuksesta huolimatta tunnen, kuinka luitani vedetään niin että melkein putoan leikkauspöydältä. Taas herra Hoffman apuun rautoineen. Osastolla muutaman viikon päästä käsikirurgi näyttää lääketieteellisen  opiskelijoille, kuinka jäykistyneet sormeni väännetään väkisin vetreiksi. Jep, tällä kertaa ei puudutusta eikä edes varoitusta. Kauhea kipu leikatussa lonkassani. Minut nostetaan tyynyjen varaan, en kestä patjaa allani. Kipu leviää koko raajaan ja jalkaterä puutuu. Pääkirurgi piipataan hätiin. Iskias hermo leikattu leikkauksessa katki. Ups. Jalkaterä halvaantuu. Sähköä sähköä tukea tukea...polttavaa tuskaa...

Palaat Vaasaan opiskelemaan. Rakkautemme tuntuu syvenneen. Muistat soittaa kaipaus äänessäsi. Poliisit ovat käyneet kyselemässä meidän kolarista. Ovat ottaneet valokuvia Ministäsi. Se ihana musta kiiltävä koppakuoriainen burgundiplyyshillä verhoiltuna, pikku tyyny ja kaikki. Sinun ylpeydenaiheesi. Tunnistaako sitä enää ? Minun neuloma slipoveri lumimyrskyssä ja Tukholmasta ostettu upea harmaa villakangastakkini rännän peittämänä. Musta nahkainen vanhanaikainen salkku täynnä työkaluja siinä vieressä. Oikeudenkäynnissä kysytään, onko minulla vaateita. Seisot asennossa syytetyn penkillä. Näen sinut takaa-päin ja ruttuisen farkkusi takamuksen. Nuori mies parka. Loppu-elämän painajaiset.

Huonetovereina sekalainen sakki. Yksi räpätäti, joka on vahingossa ampunut itseään sääreen uuden vuoden pirskeissä. Sivusta seuraan kun julma plastikkakirurgi leikkaa hänen säärestään palan nahkaa tuosta noin vaan suit sait. Vuoden päästä kohtaan hänet omissa mittelöissäni. Toinen kroonikko vieressäni makaava vanhempi täti, joka valittaa ja haisee usein omissa ulosteissaan. Elämän piirini laajenee kun pääsen käytäville hurruuttelemaan Fordilla, rullilla kulkevalla korkealla kävelytuella. Tapaan muita, joilla sojottaa lantioluista Hoffmannit. Tuulahduksen ulkomaailmasta tuovat säännöllisesti vierailevat ystäväni. Yllättäviä vanhoja ystäviä lapsuuden ajoilta ilmestyy sänkyni viereen. Itkuun purskahtamisia. Mitä ne oikein itkee ?

Öisin Halcionia huuleen. Hirveitä painajaisia tuosta sinisestä napista. Tuskin enää markkinoilla.
Aikani kuluksi näprään murtuneessa keskisormessa olevaa tukea sillä seurauksella, että voin nykyään näyttää vinoa keskisormea. Kallonahkani oli roikkunut rempseästi auki kolaripaikalla ja nyt siinä on pitkä ja paksu rahka osittain hiusten alla ja osa hiusrajassa. Sen sattumalta punkteeraan itse ja vanha pakkautunut veri pääsee piinasta. Alan parantua.

Kotiin lähdön aika. Kaksi ja puoli kuukautta takana. Ei mitään ymmärrystä, ei mistään. Kiire takaisin elämään 23 vuotiaan innolla ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei väliä, vaikka painan 42 kiloa ja könkkään puisilla kainolasauvoilla ja ranteessani on robocopraudat ja jalkateräni on halvaantunut lähes kokonaan, ikuinen polttava puutuneisuus mukani, Frankestainin hirviön arvet, metritolkulla vetoketjuja vartalossani.



Unohdus vailla vertaa.

Paluu juurille

Hauras kuin pikku lintu. Vähän pikku linnun näköinenkin ohut harmaahapsi pystyssä ja suu avonaisena kuin odottaen emon ruokintaa, mutta pikku linnun piipitystä ei muistuta kurkusta nouseva epämääräinen korina. Hoitajat huomaavat järkytykseni, vaikka pidättelen sisältä ulos voimalla pyrkivää itkun purskahdusta. En ole mitenkään tunnettu pokerinaamastani, päinvastoin, joten vellova shokkini on luettavissa kasvoiltani silmänräpäyksessä.

Melkein kahden vuoden tauon jälkeen, palaan juurilleni, Kuopioon. Oli aika.

Siinä isä makaa, Altzheimerin taudin runtelemana, jatkoajalla. Vuosi sitten minut hälyytettiin varautumaan isän kuolemaan, mutta ei ollut vielä hänen aikansa lähteä. Kun katson häntä, ajattelen, että eikö todella ollut. Mutta mikä minä olen sitä arvioimaan ? Miten toinen voi tietää, miten toinen elämänsä kokee ? Vaikka sivustakatsojasta lähes kasvin tasolla olevan elämän viimeiset hetket näyttävät merkityksettömiltä. Mistä minä voin tietää ?

Hoitajat ovat nostaneet isän sängyn päädyn ja hän näkee ikkunasta avautuvan kevään alkavan viherryksen puissa ja taivaalla liitelevät linnut. Aurinko häikäisee loisteellaan isän silmiä. Ruusu mäyräkoirani makaa sängyllä isän säärien vieressä rauhoittuneena syvään huokaisten luoden lämpöä isän jaloille. Kerron isälle, että olen hänen nuorin tyttärensä Helsingistä ja että Ruusu on Vernerin seuraaja. Olen Liisan, hänen ex-vaimonsa, äitini luona käymässä. Muistaako isä ? Ihmettelevä tuijotus minuun, ehei...Liisa ? Kirsi tytär liikauttaa jotain kohtaa isän jäljellä olevista muistoista, ikään kuin tunnistaminen. Hetkellinen yhteys muodostuu silmien välityksellä toisiimme, vai kuvittelenko ? Hengitän syvään. Liikutuksen aallon vyöryessä päälleni, otan isän syleilyyni ja paijaan ja tunnen kyyneleiden valuvan poskillani. Isä hymyilee ja on mielissään kosketuksesta. Kysyn, onko hänellä kipuja ? Tuhahdus, josta ymmärrän, ettei. Onko hänen hyvä olla ? Äännähdys, josta käsitän, että mikä ettei, mikäs tässä on ollessa ? Välillä hän katoaa, häviää omaan tyhjyyteensä, jonnekin, missä ympärillä oleva maailma lakkaa olemasta. Välillä hän yllättää minut "puhetulvallaan", selittäen ummet ja lummet ilmeillen kovasti. Tunnistan niistä ilmeistä isän. Ne ilmeet ovat olleet aina ja ovat vieläkin samat. Naurattaa. Silittelen isän käsivartta. Ruusu vahtii isää ja katsoo minua huolestuneena, jos liikahdan senttiäkään. Ylhäällä seinää vasten nojaa tuttuja tauluja mummon ja ukin kotoa, suosikkini lilat ja valkoiset syreenit maljakossa. Näytän isälle kuvan kamerastani. Tässä isä katso, mikäs se onkaan siinä olohuoneeni viherkasvien pöytänä ? Vanha pieni kovakantinen ruskea matkalaukku, isän verhoilijasalkku sisältäen taiteilijan työkalut, eri muotoiset neulat ja taltat ja vasarat. Iloinen ihmetys nousee isän kasvoille, että miten se siellä voi olla !? Selkeä tunnistaminen. Ei taida isä ollakaan kasvi. Isäni, käsityöläinen. Miten silloin nuorena ylenkatsoin, että isäni oli verhoilija. Ja miten arvostankaan sitä nyt !

On lähdön aika. Halaan isää lämpimästi ja pitkään kostein silmin. Ikään kuin isä vaistoaisi tarrautuvan hätäni ja osaten lukien ajatukseni, näenkö enää koskaan tätä kirpuksi kuihtunutta vanhaa miestä, minulle tuntemattomaksi jäänyttä. Isätön tytär. Mikä on isän lempiväri, mikä lempi runo tai ruoka ? Mistä musiikista isä tykkää, mistä keskustella ? Kohtaan isän katseen, hämmentyneen ja nauravan suun. Katson sielustani hänen viattomia silmiään, joista on pois pyyhkyityneet huolet ja murheet, jäljellä avoin kirkkaus ja hyvyys. Sanon isälle, että annan kaiken anteeksi.

Kävelen lapsuuteni reittejä Kuopiossa ulkoiluttaessani Ruusua. Suuntaan Kallaveden rantaan metsikön poikki Honkalahden uimarannalle. Onko rantahietikko kutistunut ? Iso kivi, jonka päälle lapsena kiivettiin istumaan keskellä järveä, ei olekaan niin iso. Vastapäinen saari, jonne rohkeat uivat, ei olekaan niin kaukana. Pursiseuran purjeveineiden mastot muodostavat rivistön toisella puolella. Pysähdyn Itkonniemen urheilukentän laidalle ja katson iloisen haikeana hiilimurskarataa, jota pitkin lapsena ja nuorena juoksin kilpaa sataa metriä, hyppäsin pituutta ja loikkasin korkeutta. Tepastelen pehmeää pururataa, jonka päällä lenkkeilin kilometrejä lukioaikana. Kuljen ohi päiväkodin, jota kävin ennen kouluun menoa. Muistan Eini-tädin ja sen kun hänen kurkkuun lensi kärpänen. Ja sen, kun en halunnut syödä pahaa ruokaa ja äidin piti tulla selvittämään asiaa ja Eini täti piti minua ymmärtäväisesti sylissä.

Astun äidin kotiin.

Äidistä on raivo ja aggressiivisuus kadonnt, tai ainakin vähentynyt. Tulisieluiset Hakkaraiset, niin itsepäiset ja äkkiväärät. Alistunut voimattomuus on tullut tilalle. Aamulla käyn katsomassa, hengittääkö hän, kun kello lähenee puolta kahtatoista eikä minun touhuamisen äänet ole yleensä huonosti nukkuvaa herättänyt. Posket piukan kireiksi nesteestä pöhöttyneet sydämen vajaatoiminnasta johtuen hän nukkuu ja rennon poreilevasti kuorsaa. Hellyys täyttää minut. Tätä hellyyttä minun on edelleen vaikea näyttää hänelle. Tunnen muurautuvani kiviseinän sisään, kun olen äidin kanssa. Vaikka mielen tasolla voin päättää olla läheisempi, mutta käytännössä se ei vain tapahdu enkä voi pakottaa sitä. Jokin sisälläni estää sen. Selvittämättömät asiat. Äidin mielestä olen kova. Voi, kunpa hän tietäisi ! Ja voi, kunpa voisin antaa hänelle sen rakkauden, mitä voin antaa ystävilleni ja rakkaalleni ja jopa täysin tuntemattomille. Olet niin erilainen äitisi kanssa, sanoi kultanikin. Aivan. Tiedostan sen.  Teen kuitenkin vierailustani helpon ja oman mittapuuni mukaan käyttäydyn hyvin enkä ihan kaikesta provosoidu. Miten helposti mopo karkaisisi käsistä ja olisin ilmiliekeissä ?! Äitini tytär, kuuma Hakkaraisten veri virtaa suonissani. Tällä kertaa ei riitaa, halaukseni ovat lämpimämpiä ja menen lähemmäksi. Pinnan alla sykkii rakkaus. Rohkenen näyttää itkevät kasvoni äidille pois lähtiessäni, mikä kertoo, että välitän ja jotain purkautuu ja jokin lukko on avautunut suhteessa häneen. Äidin kosmetologin taiteilemat kynsien lakkaukset antavat vielä minulle uskoa, että meillä on aikaa. Äidillä on elämän iloa jäljelle ja meillä on mahdollisuus vielä kokea avoin rakkaus. Kypsyn vielä ja kasvan täyteen loistooni ja avaudun, ja annan aidosti anteeksi  Herkkä piooni ja ruusu kimppu jää kaunistamaan keittiön pöytää äitienpäivän kunniaksi.

 

Vielä viimeinen kävely Väinölänniemen rannalla rakkaani kanssa. Sadat lokit kirkuvat lokkisaarella ja aurinko kimmeltelee järven pinnalla. Heinikossa myyrät saavat kyytiä Ruusulta. Voisinko pudottaa syyllisyyden ja häpeän taakan harteiltani lopullisesti, sen lapsuuden pelon möykyn, mistä juontaa kaikki negatiivisuus kaikkeen missä negatiivisuutta vielä ilmenee elämässäni ? Voisinko ulottaa avoimen rakkauteni myös tänne, raihnaisiin vanhempiini saakka ? Voisinko luopua hallinnasta  ? Kontrollista ? Voisinko hyväksyä vanhempani sellaisina kuin he ovat ja kohauttaa hartioitani ja sanoa, ei minun vika ja päästää irti ?

Tänään Roihuvuoren metsälenkillä annoin syvältä nousevan nyyhkytyksen liikuttaa rintaani rytmikkäästi ja suuntasin kasvoni ylös ja itkin yhdessä sateen kanssa kosteutta, jota putosi taivaalta. I surrender. Antaudun. Yhä vähemmän tarinaa siitä, kuka teki ja sanoi mitä tai kuka jätti sanomatta tai tekemättä. Asioiden ytimessä, syvällä minussa, elämässä.

Vastapuhjenneet kielon pikkuruiset kukkaset ja kirsikkakaunottarien maahan pudonneet hennon vaaleanpunaiset terälehdet viitoittavat tieni kotiin.

Rakkaus tässä hetkessä

Kutsuisin tätä meduusa -rakkaudeksi. Sen liikkeen, sen energian takia, välillä myös sen järjettömyyden ja päättömän hulluttelun takia. Meduusa meren hiljaisessa väreilevässä aaltoliikkeessä, hitaasti, soljuvasti, kevyesti, joustavasti, myötäilevästi ja periksiantavasti. Ilmavaa, hennon läpinäkyvää. Aalto antaa myöten, meri humisee äänettömästi korvissa, keinuttaa vartaloa horisontaalisesti, silmät kiinni, silmät auki antaen ja vastaanottaen. Seinä ei nouse vastaan, mennään läpi seinien, soljahdetaan toisiimme, sinä minuun, minä sinuun, saapuen ja poistuen, tullen ja mennen, lähtien ja palaten, sukeltaen ja pinnalle nousten. Veden virtaavuus. Aallot pehmeästi tuudittavat turvallisuuteen, lämpöön ja totaaliseen hyvyyteen, jossa kellun ja lillun ja hymyilen. Vesipesä, kaivattu koti.

Niin irtonaista, niin erillistä, sinä olet sinä ja minä olen minä ja samalla niin kietoutuneita toisiimme, sydämissämme sitoutuneita, helppouden edessä antautuneita omistamiselle ja samaan aikaan vapaudelle. Samaan aikaan olet-minun kuin silti-annan-sinut-pois -rakkaus. Kirpaisevaa ja kaunista, veitsen terällä elämistä, nuoralla tanssia, sydän kurkussa olemista. Ja silti niin varmaa epävarmuudessa. Tieto ja luottamus. Ja  vaikka luulen, että kuolisin, selviäisin, sinä myös.

Kostean suolaiset kyyneleet taas kielellä tunnustellen, suupieliini valuneet. Liikutuksesta, koskettavuudesta, haavoittuvuudelle antautumisesta. Sydän pakahtuu kauneuden ja surun yhtäaikaisesta makeudesta, rakkauden viiltävä pisto, jos tämä ikinä loppuisi. Tässä ja nyt, ei ole muuta. Nyt on hyvä. Laskeudun yhä lähemmäksi tornistani, sinua lähemmäksi rakkauteen, joka on ei-riippuva-rakkaus, ei-tarrautuva-rakkaus. Uskallan vajota, tuntea rakkautesi väräjävän hellyyden, herkkyyden uuden ulottuvuuden, minulle vieraan. Uskallan haluta sen suloisen sensuelliuden, lämmön hivelevyyden, kosketuksen höyhenenkevyen.

Ei vaatimuksia, ei odotuksia tässä rakkaudessa, minkä vuoksi haluaa antaa kaikkensa. Kun kukaan ei huuda omia tarpeitaan etusijalle. Minä, minä...ei, vaan sinä sinä, me. Vaatimaton= ei vaatimuksia-rakkaus tekee antamisesta helpon, itsestään selvyyden, josta muodostuu antamisen ja saamisen aaltoliike.

Tyhjien seinien tuijotus minuun ja minun vastatuijotus. Olette puhtaat, olette kauniit, olette tasapainoiset. Olette maalia, kiveä, savea ja rautaa. Kylmiä ja kovia. Kristallit roikkuvat katosta kimmeltävinä, kirkkaina. Kiillotettu kultaus. Avaruuden tuntua, autiota autiomaata, onko siellä edes yksinäinen piikikäs kaktus? tyhjää, yhä tyhjenevää. Riisuttu kotini, paljas uusi pinta, hiljaisuus. Saman väreilyn aistin minussa, yksin olon ja yksinäisyyden, ei ole mitään, en ole mitään. Ja samalla olen kaikki. Tyhjentynyt turhasta. Konflikteista ja kamppailusta. Ei vastarintaa enää, ei vastustusta minulle kuuluvasta hyvästä.

Sinusta. Tyhjät seinät herättivät, aukaisivat silmäni, näyttivät totuuden, osoittivat inhimillisyyteni, auttoivat myöntämään kaipaukseni toiseen ihmiseen, mieheen. Salamyhkäisesti, lähes äänettömästi, eleettömästi olet lumonnut minut. Valloittanut varovaisesti, antanut minun olla. Tyrkyttämättä, pakottomatta. Sallien kaiken, hyväksymällä ja hyvyydellä taikonut minusta uskalluksen esiin, ottaa vastaan läheisyys. Sinut.

Avoimet kasvot, ilman hymyä tai hymyn kanssa. Katson maailmaa ja voin olla ilmeetön ilman väkinäisestä virneestä kipeytyneitä leukalihaksia. Virnuilematon totuus. Naama peruslukemilla. Syvempi syvyys, pohjaton meri. Antaudun tuntemattomille vesille, heittäydyn ajattomuuden aallokkoon.

Helisevä naurusi. Minä täysin aseeton.

Tyhjyys täyttyy. Sinusta.

Fenix Lintu

Eilen palasin kotiin Ikean sininen kassi täynnä uusia itämaisia mattoja. En voinut vastustaa tumman punaista pikku Persialaista enkä lämpimän punaisen sävyistä Kelim -mattoa. Kassiin sujahti mattohuumassa pieni vuohentaljakin. Minulla ei ollut kuin vieno aavistus, miten sijoittaisin matot eteiseen, mutta olin varma, että juuri oikea järjestys löytyisi. Hihittelin, kun muistelin rakkaani kehotusta ostaa sitten samanlaiset matot ainakin tuohon tuohon ja tuohon.

Matot ovat merkinneet minulle aina enemmän kuin mattoja ja nauttineet erityissuojelua. Siksi yllätin itseni, kun kaksikymmentä vuotta vanha paksu vihreä Gabbeh -käytävämatto, johon minulla oli vahva side, sai vaivattomasti kyytiä uusien tieltä, kun kolmisen viikkoa sitten sain impulssin heittää vanhaa roinaa ulos asunnostani. Pienet koristeet ja kaikki ylimääräinen tavara alkoi häiritä. Kaipasin tilaa ja selkeyttä. Sisintäni puristi valtava paine raivata vanhaa pois myös konkretian kautta. Napanuoran katkaisua menneisyyteni tavaroiden karsimisella. En saanut rauhaa ennen kuin alkaisin toimia ja puhdistaa ja tyhjentää kotiani. Katsoin asuntoani ja tajusin, ettei se ole enää minä. Olin uusi.  Hyökkäsin komeroiden kimppuun ja aloin pakata jätesäkkeihin raa'alla kädellä vaatteita, kenkiä, astioita, täkkejä ja koriste-esineitä. Makuuhuoneen Lundia Classicin kirjat lahjoitin antikvariaatille. Säästin pari "raamattuani"eli Echart Tollea, de Melloa, Barry Longia ja ranskan oppikirjat, ja sain myytyä minua parikymmentä vuotta palvelleen puukasan.

Heräsin viime sunnuntai aamuna kurkku kipeänä ja köhin ja röhisin. En flunssan takia, vaan kurkku suorana huutamisen takia. Meillä oli Vital työpaja ja aiheena oli sattumoisin (?) Fenix lintu, lintu, joka palaa poroksi ja tuhkasta nousee uusi uljas ja upea Fenix loistoonsa. Tanssin kahden Vd-siskon kanssa Fenix tanssin, jossa kaksi vuorollaan seisoi ja vartioi vieressä suojelevina enkeleinä yhden tanssiessa kuolemaa menneisyydelle, suremista ja ulvontaa ja paremista ja henkiin heräämistä uutena. Olin jo aivan kyyneleissä Patrician näyttäessä oman tanssinsa esimerkkinä meille. Koin kylmiä väreitä ja tunsin hänen elämänsä pimeyden polton. Tein tanssin meidän ryhmän viimeisenä ja seurattuani siskojen tansseja ja heidän ulos kimmonnutta tuskaansa ja sulatettua surua ja uudesti syntymän iloa, puhtautta ja rakkautta eläytyen heidän oloonsa ja itkien heidän mukanaan, epäilin, että riittääkö minulla enää paukkuja omaan tanssiini ja että onko minulla enää mitään vahvaa tulossa ulos.

Paholaismusiikin tahdissa, joka soi kaikkien manaaja-elokuvien taustalla, aloin raapia itseäni ja vetää hiuksiani ja huitoa käsillä heittäen helvetin raivolla pahaa minusta, menneisyyttäni, historiaani, joka on minua satuttanut, muistoja, joilla ei ole käyttöä nykyisyydessä, loukkaavia sanoja ja haavoittavia tekoja, anteeksiantamattomia ymmärtämättömyyksiä ja ihmiskohtaloita, käsittämättömiä kokemuksia, miksi-minulle-kysymyksen vastaamattomuuksia, oman arvottomuuden ja hyväksymättömyyden tuntemuksia, rohkeuden puutetta, pelokkuutta ja jännityksiä, kaikkea sitä, mikä on estänyt minua olemasta se, mikä minä pohjimmiltani olen, kaikkea sitä, mikä on estänyt minua elämästä rakkaudellista ja hyvää elämää, mielen luomaa pelkojen maailmaa, mielen luomaa valheellista maailmaa. Huusin syvältä sisuskunnastani suu ammollaan elämääni varjostavan mustan polvet koukussa ja kädet nyrkissä. Ei ollut vain yhtä asiaa, oli miljoona asiaa, määrittelemättömiä ja määriteltyjä, tiettyjä ja ei-tiettyjä. Oli kaikki. Oli sanaton ja selittämätön, sanoinkuvaamaton ja kasvoton, joka kirkui elämää ja elämättömyyttä.

Ja joka rojahti maahan lattialle polvien päälle otsa lattiaan. Joku itki minua, nyyhkytti ja vuodatti kosteaa suolaa silmistäni. Siinä samassa asennossa koko surevan valituksen, parantavan oman sylin voiman kanssa jäljellä oleva tuska valui noroina poskilleni ja muuttui hyväksynnäksi elämästäni, sen koko kaaresta syntymästäni tähän keski-iän aikaan.

Räpyttelin siipiäni, availin itkun punertamia silmiäni, nousin jaloilleni ja avasin siipeni täyteen loistoonsa ja hengitin syvään ja hartaasti ja katsoin enkeleideni kirkkaita katseita, hoivaavia, hyväksyviä, rakkaudellisia katseita ja nousin omaan paikkaani maailmassa, omaan paikkaani elämässäni.

Ja se paikka on tässä. Se paikka on joka paikassa, missä minä olen oman hyväksyntäni ja oman arvostukseni ja rakkauteni kanssa itselleni ja muille. Se paikka tuo minulle puuttuvan rohkeuden, jonka voimalla elän uuden elämäni alun, uuden elämäni ensimmäisen päivän aina elämäni loppuun saakka. Minä tiedän, että minä olen ja pysyn sielussani samanlaisena kuin nyt. Minulla on tieto, että pysyvä hyvä on asettunut sydämeeni, se tieto tulee mielen tuolta puolen, eikä järki tai äly sitä selitä. Onko se omaa aikaansaannostani vai antaako joku ylempi olento sen minulle? Onko se itseni arvostuksen tunnetta vai onko enkelit asialla? Olenko kasvanut omilla pelkojeni kohtaamisella tähän pisteeseen vai olenko armoitettu? Ja onko sillä loppujen lopuksi väliä, mistä ilo puhtaus ja rakkaus on lähtöisin? Tiedän, että vaikka mitä tapahtuu, on kipuja ja muuta kielteistä, tämä taustalla oleva hyvä pysyy. Paluuta entiseen ei ole. Se, mitä teen ja tulen tekemään, tai olen tekemättä tai tulematta tekemään tässä elämässä, tässä määreiden maailmassa, vaihtuu ja niilläkään ei ole loppujen lopuksi merkitystä. Kirjoitanko kirjan, tuleeko minusta tanssin ohjaaja, menenkö naimisiin, saanko uuden sohvan, miten nopeasti vanhenen, muutanko ? Mitä tahansa tapahtuu tai on tapahtumatta, tässä minä olen, yhteydessä itseeni, turvaan ja kaiken lähtökohtaan. Täältä käsin minä toimin ja teen, mitä teen.

Koko VD -vuosi on ollut minulle transformaatioita, muuttumista uuteen ja vanhan taaksejättämistä, vähitellen, työpaja kerrallaan. Aina yllätyn, miten paljon on murrettavia kerroksia, läpikuljettavia seiniä ja avattavia ovia. Loppuuko ne koskaan? Matka syvälle itseeni on hienoin kokemus elämässäni ja suuri kiitos siitä kuuluu Vital Development menetelmälle ja heille, jotka ovat tämän Suomeen tuoneet, ohjaajille ja kanssa sisarille ja veljille, joiden kanssa taivallamme yhdessä, koemme ja jaamme kasvun yksin ja yhdessä, sydämen parantamisen ja avaamisen. Kiitos VD-perhe rakkaudestanne, jonka tuella olen voinut siirtää VD-tunteen arkielämääni ja toteuttaa puhtainta olemista ja saada hyvän elämääni.

Luulin, että Fenix tanssini oli ollut ihan nössö. Mutta kun eräs sanoi, että taisit vetää sitten täysillä ja karhea kurkku vielä tänäänkin muistuttaa minua huudostani, jota en Steiner koulun Eurytmia salissa kuullut, niin ulos tultavaa oli sittenkin ja vahvaa sellaista. Lienekö fyysistä väsymystä vai henkistä tyhjentymistä vai molempia, mutta workshopin jälkeiset päivät ovat kulkeneet ihmeellisessä kevyessä sumussa ja hiljaisuudessa. Slow motion ja antautuminen hetkelle. Olen taas uudessa paikassa itsessäni, syvemmällä ja varmemmalla tasolla. Rauhassa ja sieluni iloisessa tanssissa.

Elämän meri on nimeltään akupunktiopiste keskellä rintalastaa, siinä missä on sydänchakra. Minä olen aivan hullaantunut tuohon nimeen ja siihen, mitä neula siinä kohtaa saa minussa aikaan. Veren virtaavuus, puna nousee poskille, hengitys kulkee suurena ja avoimena ja suonet tuntuu levenevän. Kiitos ihanalle akupunktiolääkärilleni, joka silmät ymmyrkäisenä ja pyöreinä kehotti minua jatkamaan tanssimista, kun oli niin hämmästynyt henkisestä hyvinvoinnistani. Kiitos herkälle kehoterapeutilleni, jonka käsissä viimeksi tunsin olevani tasoissa ruumiini kanssa. Olen kuronut väliä syvistä kuopista tähän hetkeen, tähän pintaan. Kiitos taitavalle pilates ohjaajalleni, joka myös kannusti minua jatkamaan tanssimista, mikä niin on vapauttanut ja rentouttanut liikkeitäni ja hän myös näki sisäisen muutoksen minussa. Kiitos kiitos kaikille. Pursuan kiitollisuutta kaikkia kohtaan, elämää kohtaan, joka on näyttänyt minulle hyvät kasvonsa.

Asun nyt keskellä remonttia. En suunnitellut tätä, vaan kaikki lähti vyörymään minusta pakkona toteuttaa muutos. Minun on nyt helpompi elää maalitölkkien ja telojen, lakan ja maalin lemun, pinottujen pahvilaatikoiden, verhottomien ikkunoiden ja parketin hioutun pölyn keskellä kuin vanhassa järjestyksessä olevassa asunnossani. Uusi maali on jo seinillä ja lattiat kuultavat kiiltävinä ja ikkuna ja- lattia listat hehkuvat raikkaan valkoisina.

Kotini ottaa uuden muodon pikku hiljaa niin kuin elämänikin. Perusta on nyt kunnossa, siihen on hyvä rakentaa.

Erakko

"Hei! Mä oon nähnyt sut usein täällä. Sä oot kaunis." Minua puhuttelee melkein päätä lyhyempi ruskeatukkainen kapeakasvoinen teinityttö Stockmanin kemppariosastolla. Huulikiilto on kieltämättä usein loppu. Minä nykyisin pussailen paljon ja joudun ostamaan sitä kahden tarpeisiin siis. Tyttönen sanoi haluavansa huulipunan, joka näkyy, mutta pikku hiljaa keskustelu vakavoitui. "Tänään on ystävänpäivä ja mä oon ihan yksin, no, yks kaveri on tulossa toiselta paikkakunnalta kyllä myöhemmin. ..tää ystävänpäivä pitäisi olla nimeltään Ikuisen yksinäisyyden päivä!", tyttö vuodattaa ja on herkän tuntuinen. Hän onkin jo 18 vuotias, mutta ihan lapsen näköinen vielä. Lävitseni kulkee liikutuksen aalto ja hädin tuskin saan pidettyä silmäni kuivina. Lohdutan häntä parhaimpani mukaan ja sivelen tyttöä olkapäähän ja hän tarttuu kädestäni ja toivotan hyvää ystävänpäivää ja suuntaan kassalle persikanvärisen ostokseni kanssa.

Rakkaani on tulossa hakemaan minua.

Tytön olemus jäi mieleeni pitkäksi aikaa, hänen haavoittuvuutensa ja yhteyden kaipuunsa toiseen ihmiseen. Koin sillä hetkellä tätä tuntematonta olentoa kohtaan sanoinkuvaatonta hellyyttä, syvää universaalia rakkautta, puhtautta ja valoa, joka pulppusi sydämestäni, kun pikkuruinen tyttö katsoi minua ylöspäin muutenkin kuin fyysisesti. Koin, että vaikka tämä valo tuli minusta, se ei tullut minusta, vaan jostain ylempää. Olin otettu, että tyttö rohkeni lähestyä minua. Ehkäpä hän aisti minussa jotain samaa kuin itsessään? Yksinäisyyttä? Hiljaisuutta?

Vaihdoin joitakin vuosia sitten parisänkyni metriviisisenttiseen luksusyhdenhengenja yhdenmäyräkoiranmotorisoituun jenkkiversioon Lectukseen. Ajattelin, etten koskaan tule nukkumaan, paino sanalla nukkuminen kirjaimellisesti, yhdessä kenenkään kanssa kuitenkaan, lähinnä miehen. Sillä hetkellä olin tässä mielessä täydellisessä parisuhteessa miehen kanssa, joka ymmärsi tämän ja jolla itsellä oli samanlainen tarve, olla yksin ja nukkua yksin. Kellon lähestyessä nukkumamenoaikaa, hän harppoi kotiinsa viereiseen taloon. Täydellistä!  Ensimmäisen ex-mieheni kanssa jaoimme yöunet sillä seurauksella, että hän välillä joutui tyyny ja täkki kainalossa raahautumaan olohuoneen sohvalle, kun minulle oli liikaa jo pelkkä hänen hengityksensä. Muistojen kirjoihin olivat joutuneet ne ajat, jolloin vedimme syviä hirsiä yhdessä ahdettuna kuusikymmentäsenttiselle hädin tuskin yhden hengen sängylle anoppilassa.

Edellisessä parisuhteessa yhdessä nukkumisesta muodostui lähes kynnyskysymys ja nykyisessäkin se on ollut tapetilla usein. Miehet tuppaavat ottamaan yhdessä nukkumattomuuteni henkilökohtaisena loukkauksena ja osoitukseksi luottamuspulasta tai rakkaudettomuudesta. Minulle siinä on kysymys vain siitä, että haluan nukkua. Voin rentoutua täysin vain yksin ollessani. Voin nukkua vain viileässä, hiljaisuudessa ja loistavalla sängyllä, jossa on tilaa. Miksi luodaan illuusio, että onnelliset parit nukkuvat yhdessä? Läheisyys on muutakin kuin yhdessä nukkumista. Läheisyydessä olen edistynyt oman mittapuuni mukaan isolla kädellä. Muureja olen murtanut ja päästänyt miehen iholleni, enkä halua pitää itseäni viallisena, jos en kykene nukahtamaan toisen läsnäollessa. Ei se onnistu tyttökavereidenkaan kanssa. Mieluummin hipsin yön hiljaisuudessa apartementoksen olohuoneen puolelle kivikovan sohvan päälle yötäni viettämään kuin valvon yön kunnon (?) sängyllä, jos kahdesta pahasta on valittava. Lienekö sitten hermoheikko. Jostain luin, että tällainen vahva-asteinen hermovaurio, mikä minulla on jalassa, häiritsee aivojen unikeskusta. Eli kyllä, hermot ovat häiriintyneet. Katson olevani onnellisessa suhteessa ja rakastan tätä miestä, mutta en pysty nukahtamaan hänen syliinsä ja heräämään hänen vierestään levänneenä vaikka kuinka haluaisin. Ja ajatus, että minun odotettaisiin muuttuvan tai korjaantuvan" normaaliksi", saa sisäisen vapauden vartijani hyppäämään kattoon. Tai ajatus, että minun pitäsisi edistyä tässä "läheisyysongelmassani."

 Rakastan olla yksin. Yksin olo ja yksinäisyys ovat kaksi eri asiaa. En koe olevani yksinäinen, kun olen yksin. Viihdyn yksin, vaikka en tekisi muuta, kuin että katson ikkunasta ulos tai makaan sohvalla tekemättä mitään. Minulla ei ole koskaan tylsää itseni kanssa. Nautin omasta olostani. Voin olla päiväkausia yksin, enkä ahdistu, vaan minulla on täyteläinen harmoninen olo. Toissa joulun valitsin viettää yksin. Voin olla saamatta aikaiseksi mitään ilman omantunnon kolkutusta. Kurkustani pääsee syvä helpottunut huokaus, kun tiedän, ettei minun tarvitse mennä mihinkään eikä kukaan ole tulossa. Että saan vaan olla. Akkuni lataantuvat ja saan yhteyden itseeni. Ihmisten kanssa koko ajan ollessani kadotan helposti itseni. Kun ympärillä ihmiset puhuvat kilpaa ja päällekkäin, pystyn vain katsomaan heitä ja heidän liikkuvia suitaan enkä tiedä, mihin keskusteluun keskityn saati otan kantaa. Myönnän nöyrästi kyllä, että on erilaista olla yksin, kun tietää, että oma ihminen on vain puhelinsoiton päässä ja nopeasti paikalla, jos tarve vaatii, kuin silloin, kun sitä ei ole. Yksinolo on silloin turvallisempaa. Mutta yksinolo tuntuu vapaammalta silloin kun on vapaa, ilman suhdetta tarkoitan, sille vapaudelle ei ole loppua. Se on.

Voimallinen Vd-viikonloppu takana. Shamaanirumpuja, savea ja värejä, esi-isiä ja äitejä, voimaeläimiä, syvää kokemusta oman suvun historiasta, neljä elementtiä; tuli, ilma, maa, vesi. Mikä tunne, kun lähes kaikki itkivät ääneen omia esi-isiään yhden tanssin aikana! Tunsin syvää surua sukuni vanhuksista, tuskaa siitä, mitä he olivat käyneet läpi. Itkin vanhempieni elämää, riitoja ja kyvyttömyyttään rakastaa, negatiivisuutta. Itkin heidän epäonneaan, itkin heidän urheuttaan, heidän pieniä olojaan ja suppeuttaan. Itkin sitä, ettei heillä sisällään ollut sitä rakkautta, joka minulla on nyt. Itkin tulevia kuolemia. Itkin tulevaa orpouttani ja selvittämättömiä välejä. Itkin tietäen, että tulen katumaan, että en nyt pysty avaamaan heille itseäni. Itkin sitä, että kaikesta huolimatta he ovat vanhempani ja rakastan heitä. Jalkani menivät jo hapoille ensimmäisen päivän alussa, kun innostuin polkemaan lattiaa jaloillani plie-asennossa koko maa-elementtitanssin ajan. Loppu Vd:n tanssin sitten puujaloilla. Sunnuntaina jostain sain spurtin hevosen laukkaan tanssiessani isänisää ja jostain reiteni saivat voiman ja tasapainon kiemurrellassani äidinisää käärmeenä. Oma voimaeläimeni meni minulta ohi, kun olin ymmärtänyt väärin ohjeet. Tai itse asiassa voimaeläimeni oli ilmestynyt minulle joku aika sitten unessani, josta kerroin myös blogitekstissäni aikaisemmin. Kotka, ei epäilystäkään. Unessa olin kotkan silmien takana ja lensin. Kotka alleviivaa yhtäaikaa parisuhteen ja itsenäisyyden merkitystä. Kotkalla on myös monien ominaisuuksiensa joukossa yksinäisyyden tarve. Kotka tarvitsee yksinäisyyttä ja omaa tilaa voidakseen kohota todellisten ajatusten tai luovuuden virtaukseen. Kotka on sisimmässään erakko. Yksinäisyydessä alitajunta pääsee puhumaan ja minä kuulen sen. Yksinäisyydessä voi luovuus kukkia. Hiljaisuudessa voi kuulla itsensä.

Työpajassa tanssin uuden tanssijan kanssa erään hitaan tanssin, jossa aiheena olivat siivet. Hän oli huolissaan, tekeekö hän harjoituksen oikein ja oli kovin emotionaalinen ja itki vuolaasti. Tahti oli liian nopea musiikkiin ja kaipasin rauhaa. Otin ohjat käsiini ja vein häntä hitaasti ja varmasti ja pehmeästi. Itsekin olin herkistynyt, mutta silti vahva omassa minässäni. Johdatin hänet turvallisesti käsivarsieni suojaan ja rauhoitin hänet tyyneen hengitykseen syliini. Shamaani, parantaja minussa nosti päätään. Toinen harjoitus, jossa pesimme toisemme vedellä menneisyyden tarpeettomista meille jo palveluksen tehneistä asioista, sai minut myös uskomaan, että jokaisessa meissä asuu pieni parantaja. Sivelin parini otsaa hädin tuskin hipaisten höyhenen kevyen hitaasti. Myöhemmin hän kertoi, että oli tuntunut kuin joku olisi laittanut voimakkaasti koko kämmenen hänen otsalleen ja se tunne jäi otsalle koko harjoituksen ajaksi, silloinkin kun sivelin hänen jalkojaan.

Kylmät väreet ja sähköiskut ovat tulleet osaksi olemistani. Joko tiettyjen ihmisten seurassa, yleensä niiden, joilla on kevyet energiat tai silloin kun päästän irti jostain tai saan oivalluksen. Perjantaina sain mojovan sähköiskun akupunktiohoidossa lääkärin ottaessa neulaa pois nilkastani. Koko linja nilkasta reiden päältä selkään aina päähän saakka koki sähkön. Joko parantajana tai parannettavana ollessani koen niitä. Tai silloin kun koen syvää rakkautta ja jos annan sitä ulospäin, niin kuin tuolle tytölle Stockmanilla tai koiralenkillä jollekin, joka uskoo tarinansa minulle. Tai rakastetulleni. Parantajana oleminen minulle on yhtä kuin olla rakkaudessa ja antaa rakkautta toisille.

Ja antaa rakkautta itselleni ja ottaa rakkautta vastaan muilta. Rakkauden avulla olen siellä, missä nyt olen. Rakastan itseäni kuuntelemalla omia tarpeitani, niin kuin tätä yksin olon tarvetta. Elän omaa totuuttani enkä yritä miellyttää muita. Rakastan itseäni uskaltamalla rakastaa miestä ja päästää hänet lähelleni. Rakastan itseäni hyväksymällä senkin puolen itsestäni, etten osaa nukkua rakastettuni kanssa eikä minun tarvitse muuttua muunlaiseksi, jotta voisin tyydyttää toisen tarpeen, jota minulla itselläni ei ole. Rohkenen sen myöntää hylätyksi tulemisen pelon uhallakin.

Yksinäisyydessä kuulen myös kaipuuni rakastetun syliin. Olen elämän rakastettu, ja onnellisessa asemassa voidessani valita yksinolon ja yhdessäolon väliltä.

Ystävänpäivänä kililistelimme aitoa vaaleanpunaista samppanjaa korkeissa laseissa kera Pink lady mousse leivosten. Ei se samppanja, eikä ne leivokset, vaan se kun hän sanoo; "Sinä olet tärkein. Sinä olet pääosassa." Silmissäni tunsin kyyneleen kimmeltävän Yksinäisen tytön hahmolle.

Minä ja kävelykeppi

Surffailin netissä etsien kävelykeppejä. Suomessa niiden valikoima on heikonlaista, lähinnä mallia mummo ja mallia invaldi. Mummo en vielä tunne olevani, nyt kun kuumat ja kylmät aallotkin lopettivat polttavan tuskanhikisen vuoroveden vaihtelun kropassani ja invalidi siis ei validi ei kelpoinen en vain suostu olemaan, vaikka vammani jalassani on suuruusluokaltaan tasoa vaikea ja vakava. Löysin amerikoista ja irlanneista ja englanneista ja ranskoista ja vaikka mistä vaikka minkälaista kepukkaa. Oli eläinkuosillista viivaa ja raitaa ja täplää, tiikeriä ja leopardia, oli värivaihtoehtoja minun lempivihreästä aina ällöttäviin fosforinkirkkaisiin, oli ruusua ja orvokkia, oli kokoontaitettavia ja istuimella varustettuja, oli käsirengsulla ja tööttööttorvella.

Viimeisin kommentti eräältä kanssakulkijalta minun omasta kepistäni oli " ihana toi sun antiikkikeppi!". No, höh, ei se ole antiikkia, se on muuten vain kulunut pitkäaikaisesta ja kovasta käytöstä. Se keppi on nähnyt maailmaa ja kolhiintunut reissussa. Sen pää näyttää tosiaan luulta, kun maali on hankaantunut pois ja siten saa koko keppiin arvokkaan vanhuksen leiman. Muovia se vain on ja runko-osa kevyttä bambua. Olisiko oloni vähän kuin Fred Astairilla tanssiessaan ilmavasti hypellen? Olkapääni ja selkäni eivät yhdy tuohon tosiasiaan keveydestä. Niiden luut ja nivelet ja sidekudokset välillä huutavat armoa ja lepoa.

 Et- myymälä ja Ortonin erikoisvälineisiin erikoistunut kauppa Ruskeasuolla ovat tylsiä ja vakavamielisiä. Onhan pysyvä vammautuminen vakava paikka, sitä ei käy kiistäminen. Kyllä kirjoittaja tietää. Mutta vähän mielikuvitusta ja tyyliä ja leikkiä ja luovuutta, pliis?! Tästä syttyikin yksi monista lampuista päähäni, mitä jos alkaisin toimittaa keppejä maahan itse. Meitä on varmaan enemmänkin, meitä naisia, ja miehiä, jotka haluavat vammasta huolimatta kokea olevansa viehättäviä ja olla lokeroitumatta ei-kelpoisiin ja tyylikkäällä kepillä voisi julistaa asennettaan ja voisi häpeilemättä tehdä "heikkoudestaan" vahvuuden. Näin ulkoisesti siis.

Sisäisen häpeän voittaminen on sitten toinen juttu. Toisaalta ennen kuin voi hankkia näkyvän ja huomiota herättävän kepin, pitää vamman kanssa olla sinun kaupat tehty. Kerran näin jossain television saippuaoopperassa kauniin blondin käyttävän muovista, vai olikohan se kristallia !tai timanttia, oi !!, kävelykeppiä ja halusin heti samanlaisen. Sehän oli melkein näkymätön.Wau, voisinko huijata käyttämällä läpinäkyvää keppiä ettei minulla olisi koko keppiä ollenkaan? Kukaan ei tajuaisi? On minua epäilty huijariksi tuon bambukepin kanssa Tallinnan aukiolla Itiksessä. Rahanpummaaja kesäisen aamupäivän vielä soidessa hiljaisena katsoi naisellista olemustani päästä varpaisiin, oli hame ja korkokengät ja tukka ojennuksessa ja ripset mustina ja kiillot kohdillaan huulissa, "hei , huijaatsä?"
Ristiriita olemukseni ja keppini välillä  tuntuu joskus olevan liikaa ympäristölle. "Toi keppi ei kyllä käy sulle yhtään!" "Et sä oo vielä NIIN vanha!" "hei, onks sulla polttarit?" "ootsä ottanut niin paljon (viinaa) että tarviit tota?" "hei äiti, kato, tolla tädillä on vain yks sauva!" "hei, ootsä viemässä tota jollekin?" Tai jos satun astumaan "väärään" paikkaan, kuten Combat Mix- tunnille, niin siinä on jumppareiden leuat loksahtanut auki. Paras ja aidosti ihanin oli VD-tanssityöpajassa uuden kurssilaisen ( nyt sinne vakiopaikan varanneen! ) ajatus päässä, kun hän oli nähnyt minun heittävän kepin nurkkaan ja repeävän irtonaiseen tanssiin " wau, on TÄÄ (VD) tehokasta!". Siitä olemme samaa mieltä.

Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, on kenellä tahansa ihmisellä monesti kasvua vaativa prosessi. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on ja vielä oman vammautumisen hyväksyminen siihen päälle vaatii tuplaprosessin tai tripla...Hyväksyä omat syntymässäni ja kasvatuksessani tai sen puutteesta johtuvat kipeät kohdat ja tunnevammat ja muut vajavuudet sekä auto-kolarissa vammautumiseni aiheuttamat suuret elämänmuutokset. On ollut vaikea katsoa oman kuvajaisen heijastuvan kaduilla kauppojen ikkunoista. Olenko se todella minä, joka ontuen tukee keppiin? Minä, joka kuusivuotiaana kinusin itseni balettikouluun, minä, joka koulussa pinkoi sadan ja kuudenkymmenen metrin jouksuissa selkeästi ykköseksi, minä, joka nuorena juoksin kolmenkymmenen aasteen pakkasessa lenkkejä myssyn alta pilkahtavat hiussuortuvat ja ripset huurussa pitkin Kuopion katuja, minä, joka aerobikkasi ja tanssi jazzia ja kävi Jatsarit ja Viäntäjät. Tai kun kauppojen sovituskaapin kelmeissä valoissa silmiini osuu pitkät tikapuita muistuttavat leikkausarvet vatsassa poikkipäin ja alhaalta ylös toinen sekä reiden sivussa puoli metriä himmentynyt vanhin arpi ja siinä vieri vieressä setsemän lyhempää kiinniommeltua viiltoa. Ja lihas joka on irti, ja surkean verenkierron aiheuttama sinisyys. Kyllä siinä entinen uimarantojen teiniprinsessa on unenomainen olento jossain kaukaisessa maassa kaukaisessa ajassa. Olen hyppinyt seinille, kun tajuntaani iski, etten palaa enää työelämään, etten kykene sitä tätä enkä tuota, vaan elämääni tulee pysyviä muutoksia ja lopun elämän rajoitteita. Olen tuntenut kateutta ikätovereilleni, jotka ovat rakentaneet uraa tukkaputkella ja saaneet pukea jakkupuvun aamuisin ylle ja kopsotella korkokengissä tärkeinä salkku kädessä. Ja jotka ovat jaksaneet.

Pitää olla onnellinen että on hengissä. Pitää kiittää luojaa ja kaikkia maailman kaikkeuden jumalia, että henki säilyi. Kiitänkin. Kyllä kiitän. Onnellinen. Ihan varmasti. Uskallapas valittaa! Noin parin vuoden jälkeen kolarista nuorena neitosena halusin arpienkorjausleikkaukseen. Plastiikkakirurgi puhui ohitseni ihan kuin olisin ollut vajaaälyinen enkä huoneessa ollenkaan sairaanhoitajalle tuhahtaen ääni täynnä paheksuntaa " on se kumma. ne kattoo kauniita ja rohkeita ja luulee, että ihosta saadaan samanlainen kuin ennen leikkausta...ois vaan tyytyväinen että on hengissä..". Kyllä nuorelle Kirsille tuli äitee ikävä ja hiuskarvat nousi pystyyn, ja ilmeisen huono kokemus olikin tuo nukutus. Heräsin itkien leikkauspöydältä ja kotona jatkuivat painajaiset. Rouva plastiikkakirurgi, en kuvitellut, että saisin takaisin ihon virheettömyyden, mutta jotain parempaa halusin. Kun hengenvaara on ohi, jotakuinkin kuntoutunut ja elämä rullaa jollain tasolla normaalisti, sitä haluaa olla samanlainen kuin ennen, jos mahdollista. Sitä haluaa olla terve ja virheetön (?) niin kuin ennen, sitä haluaa olla sellainen kuin ennen onnettomuutta. Ei nuoren naisen ole ihan helppo uutta itseään heti hyväksyä frankestainin hirviönä, jos sille on mahdollisuus jotain tehdä. Saanen muistuttaa Maslowin tarvehierarkiasta, rouva plastiikka!

Luopumiseen kasvaa. Nyt voin katsoa retrospektiivisesti ja suhtautua äidillisesti nuoreen itseeni ja ymmärtää. Tällä kokemuksella tekisin asiat toisin, niin, varsinkin kun leikkauksia jouduttiin tekemään monia monia vielä tuon horrorkokemuksen jälkeen eli se oli kaiken kaikkiaan turhuuksien turhuus. Elämä on luopumista suuressa määrin, ovien sulkeutumisia. Mutta elämä on myös elämää suuressa määrin ja uusien ovien avautumista.

Kokoonnuimme toissa iltana kaapelitehtaalle Zodiakin tiloihin Atlas- väen kanssa katsomaan videotallenne esityksestämme viime loppukesältä. Oli erilainen kokemus nähdä se katsomosta käsin. Liikuttavaa, koskettavaa, välillä humoristista, hellää ja vieläkin jännittävää. Varsinkin kun yksi osallistuja taputti minua olalle ja sanoi "osanottoni" roolistani, mutta onneksi teki korjausliikkeen ja sanoi "siis meille." Jännitti nähdä itseni. Jännitti se, saako puheestani mitään selvää ja ennen kaikkea pelotti nähdä itseni astuvan kepin kanssa lavalle saappaiden kovat kannat kopisten käsikirjoituksen mukaan  ja liikkuvan. Nyt minä näen itseni. Muut ovat jo nähneet minut. Uskaltaisinko minä lopultakin nähdä itseni ja katsoa itseäni? Muut ovat nähneet minut, olemukseni on tuttu heille. Minä en ole nähnyt itseäni, olemukseni on vieras minulle. Olin puhunut lauseeni ja kävellyt viidesti Atlas esityksessä, olin kävellyt keppini kanssa Minun nimeni on- projektissa ja piirtänyt kepillä ilmaan ja maahan nimeni ja tanssinut valokeilassa nimi-tanssini. Minua oli jo katsottu. Minua katsotaan joka päivä, välillä päästä varpaisiin ja välillä varpaista päähän, kohtaan päivittäin kysyviä katseita ja kuulen ihmetteleviä kysymyksiä. Nyt tajuan tätä kirjoittaessani, että surkeat voivottelut ja voi sua raukkaa -hellyyttelyt ovat loppuneet ihan kokonaan. Päinvastoin saan kannustusta ja kiitosta rohkeudesta käyttää keppiä, etten häpeä (enää) sitä.

Sieltä minä köpöttelin. Rintalasta nousi minulla ja vieressä olevallani "kannustajallani" vetäessämme syvään henkeä ennen sanojani. Kuulostin rauhalliselta, mutta järkytyin kävelytyylistäni. Se näytti pahemmalta kuin olin kuvitellut. Mitä muuta se voi olla? Kahdenkymmenen sentin epikriisipino sen kertoo.

Mutta voin tanssia. Tanssiessani liikkumiseni on hyvää ja ainakin tuntuu itsestäni soljuvalta ja helpolta. Tanssiessani saan maistiaisen itsestäni, millaista oli ennen. Unohdan kroonisen hermokivun, unohdan huonon tasapainon, unohdan voimattomuuden. Sukellan tanssiin ja rytmiin ja musiikki vie minua ja olen vapaa kaikesta. Leijailen, liidän, ketkuttelen, pyöritän ja keinutan, veivaan, taon jaloillani lattiaa, huidon käsilläni ilmaa, piirrän enkelinkuvia ja käärmekäsiä, heilutan päätäni ja katkaisen melkein niskani riehuessani, törmäilen toisiin, teen askelkuvioita ja nyrkkeilen ja avaan sormia. I like to move it move it, beibi!!! HUU!! Jihaa!! Tätä on vapaus ja tätä on elämä!!! Tanssi on herättänyt minut eloon. Saanut hirmuenergian valloilleen! Se sinkoilee ulos minusta. Voisin hypätä  nahoistani ja pyrähtää sukkelaan lentoon. Voisin syöstä tulta sisuksistani. Tunnen sydämeni sykkivän isona ja tulipunaisena järkäleenä, tunnen voiman virtaavan selkärankani tyvestä ylös päälakeen. Jämähtäneen energian polte häntäluun tienoilla on pirstaloitunut vapauteen ja uusi energia elävöittää minut uuteen uskoon itsestäni ja elämästäni ja saa minut toimimaan ja rohkeasti astumaan elämän näyttämölle. Marcelon vetämä Rauhanluojan tanssi -workshoppi viime viikonloppuna täytti minut maskuliinienergialla ja vahvisti jalat maassa -mentaliteettia. Olen jossain uudessa syvemmässä paikassa itsessäni. Minulle nousi oivallus elämän pelottomuudesta. Mitä pelättävää elämässä muka on? Tai toisissa ihmisissä?

Istun sohvalla ja katson valkeaa kimmellystä lumen pinnalla ja kevään lupausta auringosta. Oloni on jännittävä. Koen kutkutusta pinnan alla elämättömän elämän alkamisesta. Kuka tarvitsee vuorelta hyppelyä, kun elämä sinällään on jo näin extremeä? Samaan aikaan nuoren tytön into, että mitähän minusta isona tulee ja aikuisen naisen kypsyys ja elämänkokemus sykkivät sielussani ja ruumiissani.

Minä ja kävelykeppini. Hyvä nimi kirjalle?

Kuuleeko maa

Halolla päähän. Potku vatsaan. Matto vedetään jalkojen alta. Illuusiot rikotaan. Kupla puhkaistaan. Mitä kaikkia sanontoja on sille, kun todellisuus muuttuu hetken murto-osassa epämiellyttäväksi painajaiseksi? Vai siis muuttuuko todellisuus tai voiko todellisuus ylipäätään muuttua? Todellisuus on sitä, mitä se milloinkin on, vaikka epämiellyttävää painajaista. Todellisuus on nyt. Illuusiot siis rikotaan ja kuplat puhkaistaan. Illuusiot itseluodusta lintukodosta, joka on suojassa kaikelta pahalta. Mielen luoma kupla siitä, ettei salama iske samaan kohtaan kahdesti tai kolmesti tai neljästi tai ainakaan viidesti.

Oh boy, kyllä meikä on lentänyt.

On ollut tapahtumarikas vuosi, elämäntäyteinen, käänteitä pullollaan, kasvua, iloa, rakkautta, luopumista, irtipäästämistä, uusia tuulia ja uusia ihmisiä, naurua ja kyyneleitä, surua, rohkeutta...elämää täydellisimmillään elämän virran viedessä pelkoja kohdaten ja intohimoja toteuttaen, maistellen elämän makeutta ja karvautta, enemmän kuitenkin makeutta. Olen tuntenut olevani elossa enemmän kuin koskaan ennen. Olen ylittänyt omia rajojani ja mennyt oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kerännyt siten rohkeutta.

Ja ennen kaikkea, olen tanssinut.

Olen tanssinut yli vuoden Vital developent työpajoissa ja jo ensimmäisen työpajan jälkeen tiesin, että tämä on minun juttuni. Tanssin muoto, jossa saa ilmaista itseään juuri sellaisena kuin on ja josta voi kummuta elämään ihan mitä vaan, pääasiassa vapautumista ja avartumista ja rakkautta ja kasvua. Itämainen tanssi on vienyt minut mukanaan jo aiemmin aistillisilla rytmeillään ja lumoavilla liikkeillään ja naisellisuudellaan. Uuden tanssin keskus Zodiak on antanut minulle kosketuksen nykytanssiin ja esiintymiseen ja myös luovuuteen. Afron rytmit kutsuvat minua kaapelitehtaalle vuoden alusta. Ja kotona tanssilattiana toimii koko asunto lähes päivittäin, saatan "unohtua" tanssimaan pariksi tunniksi heittäytyessäni musiikin vietäväksi.

 Ja leijallut korkella...

Suon itselleni tuon sanottakoon siipieni avautumisen ja lentämään opettelun omillani korkeuksissa, jalat "lievästi" irti maasta vuoden aikana. Eihän se ole ihme, että pää menee pökerryksiin siitä kaikesta yhtäkkisestä hyvästä ja ihanasta ja ilosta, mitä tanssi on avannut minussa, varsinkin kun tanssin maailmaan lähtiessäni (VD) lähtökuoppanani oli mitä oli sillä hetkellä. Pitkäaikainen oma vankila mielessäni, omien rajojeni kuviteltu pienuus, ei mitään uskoa omiin kykyihin, pelon jumittamat lihakset, huoli terveydestä. Onneksi joku osa minussa sai minut liikkeelle ihmisten ilmoille, veti minut pois alisuorittamisen tilasta, sai aivosähkökäyrääni vipinää. VD- tanssi herätti minut eloon. Vastakohta oli aika raju sille, mitä oli ja nousin hetkessä sfääreihin. Olin otollista maaperää kaikenlaiselle kokeilulle. Vapautuminen omista kahleista yllytti minua mukaan moneen, ehkä minua oli helppo manipuloida ja ehkä olin välillä vietävissä, ulkoapuolelta ohjattavissa. En ehkä aina kyennyt tekemään itsenäisiä ratkaisuja ja kysymään itseltäni ja luottamaan itseeni, mitä minä oikeasti tarvitsen.

Ja objektiivisuuden löytyminen...

Loppuvuodesta aloin laskeutua ruumiiseeni, ensin vähän pakosta, kun kuumat aallot hyökyivät päälleni. Yhtäkkiset punastumiset ilman syytä ja vaatteiden edestakaisin veivaamiset lämmön ja vilun vaihteluiden vierraillessa kropassani. Silloin en voinut leijua, vaan olla vankasti vartalossani. Minustako "une femme d´une  certaine age" ( nainen tietyssä iässä) niin kuin ranskalaiset hienotunteisesti kutsuvat keski-ikäistä naista, joka lähestyy vaihdevuosia. Samaan aikaan rakkauselämäni roihusi kuumana ja olin ottanut energiahoitoja, enkä ollut ihan varma, mistä yhtäkkinen ylimääräinen lämpö oli joutunut minuun. Jotenkin myös tunsin, että minussa oli jokin este itseni ilmaisemiselle, jokin odotustila, joka halusi vapautua. Halu aloittaa jotain täysin omaa. Paloiko halu kutsumukseeni sisälläni ja liekitti minua? Joka tapauksessa aloin kyseenalaistaa tekemisiäni, ja kysyä itseltäni, mitä minä itse haluan ja tarvitsen, oikeasti. Aloin nähdä ne asiat, jotka jotkut muut olivat saaneet päähäni ja ne asiat, joita olivat lähtöisin omista päätöksistäni. Näin asioiden oikean tolan, näin asiat rehellisesti niin kuin ne olivat. Aloin luottaa omaan tuntooni. Herätys tähän maailmaan. Kauko-ohjausta en enää tarvinnut. Eräänlainen putoaminen korkeuksista tämäkin, hyvä sellainen, vahvasti ankkuroiva.

Ja epävarmuuden kanssa elämään opettelu...

Kaiken voi menettää kerta heitolla, se koskee mitä tahansa, ketä tahansa, kukaan ei ole turvassa menettämiseltä. Usein kipeimmät menettämiset tulevat puun takaa. Umpirakastuneena sitä luo illuusion pysyvyydestä. Vaikka olevinaan tiedän teoriatasolla kaiken tuon, olen tiennyt sen koko aikuisuuteni, silti koskaan menettämisen tuskaisen veitsen iskeytyessä minuun, en ole valmis luopumaan, vaan sekoan ja sumenen pelonsekaiseen paniikkiin. Olen sittenkin vielä ihminen, en robotti tai teflon enkä henkiolento, olen lihaa ja verta, minulla on tämä ruumiini, en voi välttyä tunteiltani ja ajatuksiltani. Rakkaan ihmisen menettämisen hetkellä  "oma sisäinen valo, rakkaus itseen, oma ilo, syvähengitys tai meditaatio etc." on muisto vain. Paniikki on paniikki sillä hetkellä kuin se on ja silloin olen vain paniikissa. No, ok, olen läsnä paniikille. Piste.

Olenko lentoani lennellessäni kenties kuvitellut, että säästyn elämän tuskalta? Että tästä eteen päin olen erikoissuojeluksessa? Tuskin sitä, mutta olen luullut, että olisin jotenkin valmiinpi kohtaamaan ne tuskaiset hetket tyynemmin ja hyväksymään ne helpommin. Sen sijaan tarraudun edelleen mahdolliseen menetyksen kohteeseen enkä suostu luopumaan siitä siltä istuimelta, vaan yritän suojella itseäni tuskan kohtaamiselta kaikin keinoin. Ei ole olemassa elämässä sellaista kuin oikeudenmukaisuus, senhän nyt tajuaa jo, kun lukee sanomalehteä, mutta ei sitä ole kevyemmässä mittakaavassa omassa elämässäkään. Ei ole sellaista kuin depit ja kredit saldoa, koska oman käsitykseni mukaan olisin jo saamapuolella loppuelämäni, mutta elämän mielestä en. Tarkoitettu tapahtuvaksi tai ei, karma tai ei, oppiläksyä aina vain tai ei, elämänkoulu minua edelleen opettaa kovalla kädellä. No, lukijalle sen verran voin kertoa, että sain kokea hetken muistutuksen kaiken katoavaisuudesta silmänräpäyksessä, jossa minun tietoisuuteni elämän epävarmuudesta herätettiin henkiin taas. Todellisuuden ja mielen luoma palapelin keitos oli lähellä särkeä minulle ainutlaatuisen rakkauden ainutlaatuiseen mieheen. Selvisin säikähdyksellä, ja herätys ruususen unesta oli tarpeen. Ja kun ymmärrän, että kaikki on lainaa tässä elämässä, arvostan taas enemmän sitä, mitä minulla on. Ymmärrän, että vaikka olen jo kokenut mielestäni riittävästi yhdelle ihmiselle tässä elämässä maanpäällistä helvettiä, en ole siitä huolimatta turvassa, en ole immuuni pahan kosketukselle.

Ja maadoittunut...

Kaikkien noiden pudotusten seurauksena, henkiset asiat ja parisuhde ja elämä kokonaisuudessaan, minua vetää magneetin tavoin puoleensa the reality, real life, konkretia, tekeminen. Nautin taas yhdistelmästä kahvimuki täynnä maistuvaa kahvia ja Helsingin Sanomat ja uutiset ja tapahtumat maailmassa. Minua kiinnostaa taas tieto ja taito ja haluan päästä tekemään ja toteuttamaan. Maalliset asiat ovat tehneet paluun elämääni ja minä olen palannut ruumiiseeni, jalkoihini vahvemmin kuin koskaan ennen. Tunnen sen voimakkaasti. Seison taas maan kamaralla.

Ja nähnyt unia...

Samalla kun todellisuus nuiji minua hereille, näin kauniita rohkaisevia unia. Juuri kun "uskoni" oli hiipumaisillaan, juuri ennen kuin kyynisyys sai minusta otetta, unissa sateenkaaret väreillään sai minut kokemaan rakkautta ja kauneutta. Mutta yksi uni on ylitse muiden.

Kultainen hiekka-aavikko, jossa intiaani kävelee ja sitten nousee lentoon. Minä tunnen itseni nousevan intiaanin vierellä. Tunnen kuinka otan vauhtia ja ja pyrähdän lentoon. Kuulen valtavien siipieni viuhkeen. En näe itseäni, mutta tunnen itseni. Enkä ole tämä ihmisruumis, vaan olen kotka ja sivukatseella näen oman pitkän siipeni ja vieressä lentävän intiaanin, jonka olemus muuttuu koko ajan miehestä naiseksi, kauniita olentoja kultaisilla pienillä siivillä lentävät siinä vierelläni. Tunnen, kuinka lennän ja tunnen olevani silmieni takana, siis kotkan silmien takana ja tunnen oman voimani. Wau!! Tyyneys, vahvuus ja voima. Mikä tunne! Tasapaino ja harmonia, juurtuneisuus ja luottamus.

Tätä on usko omaan itseen. Ainut, joka pysyy ja on elämän loppuun saakka. Myös tosielämässä.