Atlas

Tämän päivän järkyttävät uutiset surmatusta pikkutytöstä ja hänen kokemastaan pelosta ja kauhusta ennen kuolemaansa hiljensivät minut ja pysäyttivät intoni kirjoittaa hillittömästä ilosta, jota olen kokenut viime päivinä voitettuani säkillisen pelkoja kerta heitolla. Kysyin itseltäni, mitä oikeutta minulla on pohdiskella eksistentiaalisia, omaan olemassaolooni liittyviä pelkoja, kun kahdeksan vuotias lapsi on julmalla tavalla tapettu? Lapsi, jonka on täytynyt melkein kuolla jo kauhuun ennen lopullista iskua. Mitä ovat omat pelkoni sen rinnalla?

Letkeä bussiajelu rauhallisen kuskin kyyditettävänä vailla kiireen tuntua iltapäivällä tahditti minut takaisin tyyneyteen ja huokaisin syvään. Olin edelleen surullinen ja tajuntaani ei mahtunut maailman julmuus ja rakkaudettomuus. Tästä tilasta käsin kerron omat ilouutiseni vaimennetuin riemu huudoin.

Kahden viikon ajan olin mukana Atlas-projektissa Kaapelitehtaalla. Sata helsinkiläistä eri ammatin edustajaa esiintyivät omina itsenään yksilöina ja kaikki yhdessä muodostivat näyttämöteoksen, vallankumouksen, yhdessä olemme voima ja jokainen ihminen on taiteilija -periaatteella. Minulla oli ilo olla yksi vallankumoksellisista.

Sunnuntaina viimeisillä jatkoilla uusi ystäväni, rakas "hengitys turvani" näyttämöllä, ojensi minulle kortin. Ihmeellisesti kortti sattui olemaan Finnairin, entisen työnantajani, ja ystäväni oli kirjoittanut siihen "uskalla lentää". Ja kuinka ollakaan, maanantaina minusta oikeasti tuntui, että minä lensin. Tunsin, kuinka energeettisesti lensin ilmassa valkoisin siivin ja olin täydellisen vapaa. Olin vapautunut niin monesta rajoitteesta ja pelosta parin viikon aikana. Olin mennyt suoraan kohti pelkojani, kohdannut ne ja selättänyt ne.

En niinkään ollut lähtenyt tekemään taidetta ja olemaan osa kokonaisuutta, vaan nimenomaan kohtaamaan esiintymispelkoani, hakiessani mukaan projektiin. Luulin, että saattaisimme hiukan tanssia ja liikehtiä, ja se ei olisi minulle niin kauheaa. Selvisi sitten, että jokaisen piti sanoa yksi tai useampi lause yleisön edessä ja kävellä ja puhua ammatistaan. Niinpä tietysti. Sattui vain olemaan niin, että nuo kolme, puhuminen yleisölle, kävely ja ammatti olivat minulle kipupisteitä kaikki.

Esiintymispelkoni juontaa yläasteen aikoihin. Muistan selvästi esitelmän äidinkielentunnilla ( aihe oli muuten tanssi!), jolloin esiintymisen pelko iskostui minuun. Puhuin varmaan niin nopeasti, ettei kukaan saanut mitään selvää ja käteni tärisivät ja tunsin olevani vinossa, koska pyörtyminen ei ollut kaukana. Pojat takarivistössä hihittelivät pilkallisesti ja olin kuolla häpeään. Sen jälkeen olen tietysti joutunut koulussa ja eri opinahjoissa pitämään esitelmiä, ja suurin osa on sujunut ihan hyvin, mutta se pelko on ollut käsinkosketeltava ja oireet fyysisiä. Pelko jäi.

Mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän aloin pelätä. Olin opiskelemassa Vaasassa kahdeksankymmentä luvun lopulla ja taas oli esitelmän pidon aika lähestymässä. Jännitys alkoi hyvissä ajoin ja epäonnistuminen kummitteli mielessäni vähän väliä. Itsenäisyyspäivänä minut kuitenkin "pelastettiin" tämän pelon kohtaamiselta ja minun ei koskaan tarvinnut pitää tuota esitelmää. Istuin paluumatkalla Kuopiosta Vaasaan Minissä ja rekka törmäsi Minin takaosaan, ja jouduin sitten kohtaamaan jo ihan toisen tason pelkoja ( niistä joskus toiste ). Mutta minua on jäänyt vaivaamaan tuo "pelastukseni" ja minulla on ollut tunne, että lähes kuoleman tilannekin oli parempi vaihtoehto kuin esiintyminen, ja elämä, tai melkein kuolema, tuli apuun ja pelasti minut sen kohtaamiselta. Ja mieleni taustalle on jäänyt kytemään se, että minun on esiinnittyvä, jotta voin vapautua ja hypätä kuoleman kuilun yli elävien kirjoihin, ennen kuin olen sujut elämän kanssa. Jotenkin olen tällä järjettömällä ajatuksella kasvattanut parinkymmenen vuoden aikana tuota pelkoa yli suuriin mittoihin ja siitä on muovautunut suunnaton mörkö juuri tuon sisäisen äänen takia. Sisäinen pakko on ajanut minua ottamaan pikku hiljaa elämääni asioita, joissa joudun olemaan esillä, vaikka ulkoista pakkoa ei ole.

Atlas -esiintymisiä meillä oli viisi. Mutta olin jo ihan hermoraunio odotellessani vuoroani esitellä itseni ja tarinani kanssaesiintyjille ensimmäisissä harjoituksissa. Sietokykyäni koetteli myös se, että jouduin odottamaan vielä seuraavaan päivään ennen kuin pääsin ääneen ja silloinkin toiseksi viimeisenä. Kyllä minua opetettiin taas isolla kädellä. Kiitos vaan, elämä :) Tunnustin kaikille Atlaslaisille  jännitykseni, joka piti minusta otettaan ihan viimeiseen esitykseen saakka. Ja erikoisen elämän tilanteeni takia, jouduin tai sain hieman erilaisen roolin teoksessa, minkä minä olin tietysti tilannut maailmankaikkeudelta. Paras lääke tuohon paniikinomaiseen tilanteeseen minulla oli se, että annoin kaikkien jännitysoireiden rauhassa vallata ruumiini joka sopukan, minne paniikki halusi lonkeronsa ujuttaa. Annoin vatsan perhostella, sydämen hakata, tunnottomuuden leivitä raajoihini, tyhjän mustuuden sumentaa ajatukseni peläten unohtavani sanottavani, annoin itseni luvan pelätä ja jännittää. En yrittänyt häätää mörköä pois, vaan toivotin sen tervetulleeksi ja otin sen itseeni hengittäen vatsani pulleaksi ja välillä jopa onnistuin tuntemaan oloni varmaksi. En enää pitänyt pelkoa vihollisisenani, vaan rakastin sitä ja annoin läsnäoloni sille.

Minun roolini oli hitaasti kävellä näyttämölle kannat kopisten edellisen kohtauksen hälinän hiljennettyä ja tunkeutua ihmisbarrikadin lävitse ja katsella ensin yleisöä pitkän hiljaisuuden säestämänä ja sitten lausua sanani. Tämän hetken, siis juuri nyt kun kirjoitan, reaktion perusteella, taisi tuo olla se vaikein paikka joka tasolla. Kyyneleet alkavat valua. Tässä minä seison ihmisten edessä tällaisena kuin olen. Niin, minulla on kävelykeppi, katsokaa vaan reilusti. Oikea jalkani on vammautunut kolarissa, niin katsokaa vaan. Ihan reilusti voi katsoa, valotkin ovat niin kirkkaat, että näkee selvästi. Yllättäen olen aivan rauhallinen ja vedän syvään henkeä ja hengitän. Niin katsokaa vaan, olen elossa ja hengitän. En ole enää piilossa, vaan tässä teidän kanssanne, ihmisten edessä katsottavana, ja minä katson teitä ja hymyilen.

Atlas esiintyjien joukossa oli monenlainen kirjo eri ammattialojen edustajia ja monilla oli useita ammatteja. Vuorosanamme perustuivat pääasiassa ammattiimme ja joillakin lisäksi elämän tilanteeseen, niin kuin minulla. Olen jo nuoresta iästä lähtien miettinyt sitä, kuinka ihmiset identifioivat itsensä ammatin kautta, vai onko se yhteiskunta, kun sen tekee? Joka tapauksessa, ihminen sanoo olevansa lääkäri, siivooja, rekkakuski jne. Määrittelee itsensä ammatin kautta. Onko kaikki lääkärit samanlaisia? Siivoojat, rekkakuskit? Entä, kun lääkäri ei ole enää lääkäri, siivooja ei ole enää siivooja? Mitä he sitten ovat? Ei-mitäänkö? Jos ihminen ei tee palkkatyötä, onko ihminen ei-mitään? On työtön, on eläkeläinen? Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun häneltä poistetaan titteli, ammatti, pitämiset ja ei-pitämiset? Ne ovat kaikki muuttuvia tekijöitä. Muutunko minä sisältä, sielustani, jos musiikkimakuni muuttuu? Ihmisen perusolemus on sama oli hänen ammattinsa mikä hyvänsä tai ei mitään. Olemme kaikki inhimillisiä olentoja, ihmisiä kaikkien määreiden tuolla puolen. Määreet eivät tee meistä parempia tai huonompia. Olemme kaikki samalla maapallolla, joka kiitää hurjaa vauhtia, matkalla yhdessä, olemme yhtä.  Olemme Ihmisiä kaikki. Tasavertaisia. Lihaa ja verta, sieluja ja henkiä. Rakastakaamme toisiamme.

Koska minä en ole ollut töissä yli kahteenkymmeneen vuoteen, vaan pisin uraputki minulla on ollut potilaana, tämä aihe oli minulle myös kynnys, jonka ylitin. Pelko, etten ole mitään toisten silmissä ja häpeä, ettei minua arvosteta ja etten riitä olemalla "pelkkä" ihminen, minä. Tuo tunne on nyt totaalisen poissa. Ja avain siihen on tietysti, että minä itse arvostan itseäni ja hyväksyn itseni ja rakastan itseäni juuri tällaisena kuin olen. Oli vapauttavaa lausua siinä monien silmäparien edessä " Jos 61 entistä lentokenttävirkailijaa, jotka ovat tehneet pitkän potilasuran ja jotka palaavat elämään, iloon ja rakkauteen...häiritsee paljon..." ja kuoro säestää "niin 62 häiritsee vielä enemmän". Jees, olen minä, määreetön, vapaa sielu!

Atlaslaiset muodostivat upean joukon, koskettavan teoksen aidolla läsnäolollaan ja kohtaamisella yleisön kanssa. Tapasin ihania ihmisiä ja sain uusia ystäviä ja joidenkin elämä resonoi harvinaislaatuista samankaltaisuutta omien elämänkokemuksieni kanssa. Liikutuin joka kerta esityksen lopussa pikku tytön kävellessä lavalle "jos sata ihmistä häiritsee.." Koin olevamme yhtä, olimme tulleet yleisön eteen "alasti" ja "paljaana", rehellisesti. Niin katsokaa vaan, tässä me olemme! Olemme voima ja vallankumous ja yhdessä voimme muuttaa maailmaa!

Erään esityksen jatkojen jälkeen poikkesin vielä paikalliseen drinkille. Baari oli aika tyhjä, oli taiteiden yö, ja kotimainen iskelmä soi kaiuttimista. Istuin siinä baarijakkaralla ja katselin ihmisiä. Yhtäkkiä valtava liikutus iski lävitseni ja kyyneleet nousivat väkisin silmiini ja virtasivat pitkin poskia. NÄIN jokaisen ihmisen erikseen siellä, ja katsoin heidän eleitään ja liikkeitään, kun he tiskiltä kantoivat kaljatuoppejaan ja katse suunnattuna tiiviisti pöytään kämmen lasissa kiinni istuivat ja lauloivat karaokessa lempilaulujaan, minä todella NÄIN yksilöt ja KUULIN heidän sanattomat tarinansa.

Hellyys ja myötätunto, yksilö ja yhteenkuuluvuus. Jokainen ihminen on laulun arvoinen.

Kreikan tuliaiset

Paluumatkalla Mytiliniltä, Lesvos saarelta, Ateenan lentokentällä materiaalinen tuliaissaldoni oli vielä  total zero. Heittelin vauhdilla kosmetiikkamyymälässä koriin Bossia ja parit Tous:in Touchit, LM:ää koiranhoitajalle paheiden puodista ja muutama suklaalevy sekaan. Enempää tuohon aiheeseen eivät ajatukseni voineet paneutua, puhumattakaan sielustani. Mutta aah, ne Kreikan Vital Developement kansainvälisen lomatyöpajan tuliaiset, niitä oli sydämeni ja sieluni pullollaan.

Tanssin viikon kaksi kertaa päivässä, aamupäivällä kaksi tuntia ja illalla kaksi tuntia, noin, suomalaisten, englantilaisten, saksalaisten, japanilaisten, kreikkalaisen ja hollantilaisen, venäläisen ja argentiinalaisten VD-sielun sisarien ja veljien kanssa. Intensiivinen työpaja vailla vertaa, joka nosti minut uuteen ulottuvuuteen, uuteen energiaan.

Mistä aloittaisin tuliaisten ja avautumisen purkamisen sanojen muotoon? Tuliaisia on niin paljon ja avautumiseni puskee ulos niin syvältä. Hyrrämäinen liikkuvien energioiden pyöriminen tuntuu nyt loppuneen ja pystyn istumaan ja keskittymään kirjoittamiseen. Jouduin suoraan loman jälkeen uusiin tapahtumiin kotona ja tutustuin uusiin ihmisiin. Laskeutuminen ja palautuminen omassa hiljaisuudessa jäi väliin. Elämän virtaa, säteilyä, joka vetää puoleensa ja heittäytymistä heti tuntui kyllä hyvältä. Uudet energiat saivat aikaan konkreettisia tilanteita ihmisten kanssa saman tien, mikä todistaa work-shopin toimivuuden ja tehokkuuden käytännön elämässäkin. Sitä mitä sisällä, sitä myös ulkona. Omat ilon, rakkauden, voimistuneen syvällisyyden värähtelyt vetivät puoleensa samanlaista  saman tien.

Kirjoitan kahvikupposeni kera hymy huulillani ja liikutuksen kyyneleet polttavina silmieni takana, kun lähden sukeltamaan sisälleni. Vieressäni pöydällä istuu Kreikassa saamani lahja, mollamaija-tyyppinen nukke, joka symboloi sisäistä lastani, Pikku-Kirsiä. Rakas ystäväni antoi sen minulle saatuaan kuulla minun saaneen yhteyden ja löytäneen pienen lapsen sisältäni. Olen tietysti kuullut sisäisestä lapsesta ja ihmetellyt, että miltä se tuntuu ja mitä se oikein on, kun joka puolella siitä vouhkataan, mutta minulla on ollut vain kylmä muuri siinä kohtaa, jähmettyminen ja kankeus. Sama tarina senkin kanssa kuin muiden traumojeni, kieltänyt sen itseltäni, lukkojen takana, ja kuvitelmana päässäni ( huom.päässäni!), että olen just fine lapsuuteni kanssa. Yhtä puppua!

Aamupäivän hehkuttaessa kuumuuttaan katetun vanhan tenniskentän suojassa hiki valui pelkästä olemisesta ja lämpöhalvaus ei ollut kaukana kuunnellessani taskukokoisen Venuksen pehmeää puhetta tanssien ja elämän sisällöstä. Ensin otettiin yhteys toisiin tutun piirin muodossa katseiden porautuessa katseisiin, käveltiin itsevarmuutta uhkuen David Bowin rytmien tahdissa ja vedettiin muutamat lambadat kukin lantiota omaan tyyliinsä keikuttaen. Minä innostun niin täysillä aina ja nytkin ja tunsin nousevani ihme-energioihin jo ensi tahdeista. Vähitellen tahdit muuttuivat ja hidastuivat ja syvenivät. Sama tapahtui minussa. Ave maria. Kouristuin, niskani putosi eteen ja aloin nyyhkyttää kuuluvaa itkua. Otin mahastani halausotteen ja keinutin itseäni pyhien sävelten soidessa. En voinut liikkua. Keinuin vain ja halasin itseäni koko kappaleen ajan ja itkin. Oikea jalkani polven kohdalta oli taitettuna sisäänpäin kuvastaen pahaa oloani. Tuon tanssin, minulle epätyypilliseen tapaan, paikoilleen olon, aikana sain ensi kosketuksen pieneen hyljättyyn lapseen. Lapseen, jolta oli riistetty rakkaus, lapseen, joka oli kasvanut kylmässä ja välinpitämättömässä ilmapiirissä, lapseen, joka ei ollut saanut perusturvallisuutta elämää varten, lapseen, joka niin kaipasi kaikkea tuota, rakkautta, turvaa, lämpöä, läsnäoloa, isää ja äitiä, todellisia vanhempia. Sen pienen tytön, joka oli joutunut kasvamaan henkisessä ja tunteellisessa puutteessa, kohtasin, törmäsin siihen täysin yllättäen. Olin jo kuorinut itsestäni kai niin monia kerroksia, että tämä kaikkein syvimmällä sielussani oleva möykky tuli eteeni odottaen löytymistään. Halasin ja hoivasin, annoin ymmärrykseni, myönsin kaiken, mitä vaille olin jäänyt, annoin rakkauteni sille pellavapäisellä hapsutukkaiselle vihreäsilmillään hämmästyneesti katsovalle pienelle tytölle, otin syliini ja jota ikinä en päästä pois. Jumalalle kiitos tästä löydöstä. Tyhjyys täyttyi. Oma todellinen rakkauteni annettiin minulle. Lupaan hoitaa pikku-Kirsin kuntoon antamalla itselleni rakkautta, kuuntelemalla omia tarpeitani ja toimimalla minulle hyväksi, ottamalla rakastavia ihmisiä ympärilleni ja ottamalla avun ja rakkauden vastaan ilman syyllisyyttä ja opettemalla tottumaan iloisen rakkauden energioihin, jotka ovat niin erilaiset kuin lapsuudestani tutut kehon jäykistävät energiat, jotka saavat minut toimimaan itseäni ja omaa rakkauttani vasten ja jotka sallivat minun kärsiä kaltoinkohtelua. Minä otan vastuun itsestäni, aikuisesta ja lapsesta sisälläni. Pidän meistä huolta. Loppu huipennus oli vielä seuraava kappale, jonka ajan sain olla miehen turvallisessa sylissä ja itkeä loput itkut sillä kertaa. Myös muut pitävät minusta huolta ja annan kaiken tapahtua.

Sisäinen lapseni löytyi maanantaina, olimme tulleet torstaina. Olin kärsinyt krapula tyyppisestä niskasärystä pari päivää, ja alkoholilla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä. Tuo syvä todellinen tuskainen nyyhkytys poisti kivun ja minussa vapautui tilaa ja olemiseni ja läsnäoloni syvenivät. Tunnen nyt olevani ihmisten ja elämän kanssa enemmän yhtä ja katson ihmisiä ja elämää syvältä sielustani suoraan.

Koen universaalia kärsimystä ja rakkautta eläinten kautta ja resonoin eläimiin kaikkialla todella syvästi. Ne ovat aina saaneet minut kyyneliin missä vain, milloin vain. Toissa vuonna Kanarialla otin elätiksi eksyneen ja lähes hukkuneen siilin poikasen ja löysin sille kodin. Nyt Molyvoksen satamassa ravintolassa sain toteuttaa tätä rakkautta ruokkimalla laiheliini kissoja. Olimme viisi Vd-sisarta lounaalla suunnitelmissa jatkaa siitä kuumille lähteille. Sisaret katsoivat minua ymmärtäväisesti ja antoivat kalan jämät minun eteeni, joita jakelin kissoille. Kaikki hoiva ja rakkaus, mitä jaan, hoitaa samalla myös minua. Pikku-Kirsi sai siis osansa kalan raadoista. Meidän suunnitelmat kuumista lähteistä samana päivänä siirtyivät, kun nousimme ja keinuimme Ihme-energioissa nauttiessamme makoisista annoksistamme. Keskustelimme ja kerroimme tarinoita ja avauduimme, nauroimme ja itkimme vuorotellen. Näin sivusilmällä, kuinka tarjoilija ja miehet laivassa seurasivat meitä ihmeissään. He näyttivät helpottuneilta aina kun itkun jälkeen räjähdimme raikuvaan nauruun. Hoidimme toisiamme, lounas oli tosi terapeuttinen ja koin kevyen kevyitä energioita meissä kaikissa tässä sielujen kohtaamisessa. Ihme-energiat vaikuttivat ympäristöön myös. Saimme ihanaa palvelua, mikä tämän päivän Kreikassa ei ollut itsestään selvyys enää, ja nämä pikku kylän laivamiehet saivat todistaa jotain ainutlaatuista. Lieneekö nähneet enkeleitä yläpuolellamme!?

Kahtena iltana tanssimme rannalla ilta-auringon laskiessa punaisen ja keltaisen eri kullanvärisen vivahteina horisonttiin henkeäsalpaavan kauniina. Myös kuun sirppi oranssina loisti salaperäisesti. Ohjaajamme kertoi, ettei kuu ollut ollut taivaalla samaan aikaan kuin he ikinä ennen kuin nyt. Näky oli satumainen taivaan sulautuessa sumuisena sinertävänä meren sineen näiden kahden valokappaleen luodessa mystiikkaa. Yksinäinen kalastajalaiva lähestyi rantaa ja kellui paikallaan. Olin siunattu saadessani kokea tämän ja olla täällä näiden ihmisten kanssa. Paransimme toisemme meren suolavedellä kärsimykistä, heitimme toiveita mereen ja jätimme vanhaa taakse, annoimme itsellemme syntimme anteeksi ja loimme uutta elämää, tanssimme sensuaalisuutta ja erotiikkaa, rakkautta. Valelimme savea toisen kasvoille pyhän musiikin soidessa ja katsoimme syvältä sielusta toisen sieluun ja annoimme synninpäästön itsellemme. Puhdistavat kyyneleet valuivat silmistäni koko ajan sielun veljeni sivellessä kasvoilleni savea ja kun itse valelin savea hänen kasvoilleen. Tunsin olevani niin läsnä ja avautunut, tunsin olevani sulaa vahaa, joka luovuttaa itsensä anteeksiannon ja armon valeltavaksi. Oloni oli pyhä. Lopuksi hieroimme savea toistemme vartaloihin ja uudistimme itseämme ja toista. Uskalsin mennä lähellä ja päästää lähelle. Oi, mikä lämpö ja sielukkuus. Kiitos.

Jonain iltana makasimme tähtitaivaan alla tähtiä ihaillen ja tehden tähtikävelyä kohti tähtiä käsiä ja jalokoja ilmassa liikuttaen. Otin oman tähden katseeseeni ja otin sen sydämeeni mukaan, tähtiloisteen, yhden tuliaisen myös. Myös viimeisenä iltana nautimme tähtimerestä lipuessamme laivalla satamaan yhteisen illan vieton jälkeen toisesta pikku kylästä. Näimme tähden lentoja illan sysi pimeydessä. Olimme viettäneet ihanan illan syöden, tanssien ja nauraen. Tulitaiteilija VD-ystävä ilostutti meitä improvisaatio showlla. Mikä ilta! Laivalla oli niin lämmin tunnelma, rakas kansainvälinen VD-perhe ja rakkaat suomalaiset VD-siskot ja veljet! Rakkaat opettajat! Rakas elämä! Kiitollisuus ja nöyryys kaiken tämän hyvyyden ja rakkauden edessä oli suuri. Kiitos, että sain olla mukana kanssanne jakamassa jotain ainutlaatuista ja kaunista, antamassa ja saamassa rakkautta, kasvamassa monta askelta eteen päin omalla elämän polullani. Rakastan teitä.

Ateenan kentällä odottaessani konetta Kööpenhaminaan tyhjensin kännykkäni vanhoista valokuvista. Vanha saisi jäädä Kreikkaan, en enää halunnut kantaa sitä mukanani kotiin. Vanhan jättäminen, yksi tuliainen. Tyhjensin niin hyvin, että taustakuvakin katosi vahingossa. Tausta oli nyt täysin blanco ja ankean näköinen. Siihen oli hyvä alkaa maalata uutta taulua. Nyt siinä on keltainen ruusu.

Lentokoneessa kolme penkkiriviä meni uuteen järjestelyyn, koska minä uskalsin avata suuni ja kertoa sen hetkisen ongelmani, enkä vain kärsinyt hiljaa. Loppu hyvin, ja kaikki olivat tyytyväisiä. Lisää rohkeutta, yksi tuliaisista.

Kehoterapiassa perjantaina minua ei itkettänyt, toisen selkäni "fileen" kohdalla tunsin vienon surun häivähdyksen jostakin, mutta hymähdin vain ja jättäydyin ja antauduin rauhaan ja keveyteen. Olin päässyt tunteiden ja tuskan ja kaiken, mikä on muuttuvaa ja häilyvää, taakse. Syvään rauhaan, mikä on sieluni ydin ja sydän. Rauha, tuliainen. Hoitajani kertoikin tunteneensa uuden keveyden kehossani ja että siellä oli nyt uutta tilaa. Keveys, tuliainen niin ikään.

Kaadettujen kirsikkapuiden tilalle tultiin heti kotiinpaluustani seuraavana aamuna istuttamaan uudet omenapuut.

Armoa itselle

Kirsikanpuiden kannot maassa ja puinen yksinäinen hylätty linnunpönttö  kallellaan talon seinää vasten. Seinässä näkyy puiden lehtien jättämät jäljet. Puut oli kaadettava jotta rakennukset eivät kärsisi kosteudesta. Mutta silti. Minua alkaa itkettää, vaikka minä olin se, joka joutui tilaamaan kaatajat. Piha-vastaava. Kirsikkapuut olivat mahtavan kokoisia kaunottaria keväisin täydessä vaaleanpunaisessa kukinnassaan, mitä pystyin keittiön ikkunastani ihailemaan ja tietysti lähempääkin. Muistoina ihanuuksista on valokuvia, tässä profiilikuvana myös, ja kannot ja se linnunpönttö, joka kai löytyi oksien seasta.

Muistot menneisyydestäni tulvivat vapaasti mieleeni nykyään, enkä yritä enää blokata niitä, olla ajattelematta ja olla tuntematta. Sitähän olen tietoisesti tehnyt, koska olen luullut niin pitävän tehdä. Elää hetkessä ja olla murehtimatta menneisyyttä sen enempää. Olen kai käsittänyt jotain pahasti väärin, koska koko elämäni painolasti on purkamatta pinnallisuuden tunteena itsessäni. Ja oikeasti olen kuvitellut käsitelleeni kaiken ja olevan sinut menneen elämäni kanssa. Väärin, väärin. Rakkaat uudet ystäväni VD:stä saivat minut heräämään tähän todellisuuteen.

Kysyin heiltä, kysyin toisilta ja kysyn itseltäni, mitä se käsitteleminen oikein tarkoittaa? Kyllähän minä olen kriisien hetkellä itkenyt ja puhunut, mutta tuntuu, etten ole kuitenkaan päässyt tuskastani irti.Olen tullut siihen tulokseen, että menneisyyden käsitteleminen on sitä, ainakin minulle nyt, että annan ajatuksen tulla mieleeni, tuskallisen muiston ja siihen liittyvän tunteen vallata minut hetkeksi. Ajattelen asian loppuun, en kiellä sitä tulemasta silmieni eteen, en kiellä surun, raivon tai vihan tai katkeruuden olemassaoloa, annan tunteen pyyhkiä aaltona ylitseni, annan itkun tulla, jos se on tullakseen. Joskus tunteet vain tupsahtavat pintaan ilman, että tiedän niiden alkuperän. En lähde analysoimaan, vaan annan sisimpäni purkautua.

Menneisyyteni on ollut lukkona minussa, olen sulkenut sen sieluuni. Muistan kun ensimmäisen kerran tunsin kauneuden (=rakkauden) ja surun kietoutuvan toisiinsa voimakkana tunteena itsessäni. Kuinka koin, että kaikki, elämä on niin kaunista, mutta samalla niin surullista. Suru varjosti aina kauneuden kokemustani. Naurua ja itkua sekaisin, kyyneleiden takana hymyä, naurun takana kyyneleitä. Ajattelin, että olen kokenut niin paljon pahaa, etten voi vaan tuntea pelkkää hyvää enää, tai että olen niin valaistunut, että tämä on se oikea tunne. En paljon analysoinut sitä, mutta tuo suru/kauneus on seurannut minua pitkän aikaa. Nyt teen analyysin siitä; kauneuden ja rakkauden hetkellä suru on sekoittunut niihin, koska käsittelemättömät traumani ovat varjostaneet aitoa puhdasta rakkautta. Purkamaton suru on kolkutellut lukkojen takana, ja iloni ja rakkauteni ovat olleet pinnallisia kokemuksia, koska osa sielustani on ollut kahlittu. Olen toiminut vain puolella sieluani. Ja olen saanut ja antanut vain puolinaista rakkautta.

Nyt annan menneisyyden tuulien oikeasti tulla täyttämään sieluni kokonaiseksi, minut eheäksi, minut minäksi, todelliseksi tähän hetkeen, lähemmäksi itseäni ja lähemmäksi muita. Hyväksyn koko historiani ja antaudun ja luovun ja päästän irti. Jonain päivänä ehkä saan turvautua eheän oman ihmiseni syliin ja kietoa omat kokonaiset käsivarteni oman ihmiseni ympärille.

Annan myös armoa itselleni, ylistystä itselleni, pienelle urhealle naiselle, joka on ylväästi pitänyt selkänsä suorana ja yksin selviytynyt reippaasti ja rohkeasti elämän heitellessä lapsuuden ajan onnettomista hetkistä auto-kolarin aikaan ja sen jälkeisiin vuosiin ( ja ne jatkuu vieläkin), petolliseen parisuhteeseen ja toiseen kaltoinkohtelusuhteeseen ja kaikkiin luopumisiin elämäni aikana. Annan armoa itselleni, jos en aina pysty tekemään henkisiä sankaritekoja, kuten elämään puhtaasti omaa totuuttani retkahtamatta illusoorisen rakkauden rippeisiin, kun niitä tarjotaan. Annan armoa itselleni, kun luopuminen on vaikeaa ja kaipaus kasvaa suureksi ja tuntuu joka puolella kehoani kipuna ja fyysisenä ikävänä. Annan armoa itselleni ja ymmärrän, etten aina jaksa.

Oma totuuteni on se, mitä tunnen tällä hetkellä ja elän sen rehellisesti. En yritä muuttaa sitä muuksi, en yritä toimia järkeni, pääni mukaan, vaan sen mukaan, mikä nyt tuntuu minulle oikealta ja minun on hyvä olla.

Juhannustaikaa

Oi, mikä elämäni paras Juhannus viikonloppu takanani. Juhla oli tavallaan jatketta edelliselle Vital Developent viikonlopulle Porvoossa. Kaikki tapahtui spontaanisti ja impulsiivisesti ihanan naisen aloitteesta. Hän heitti ilmoille ehdotuksen yhteisestä juhannuksesta VD-porukan kesken. Varsinaisia suunnitelmia en ollut tehnyt, tai ainakaan päätöstä tai sitovaa lupausta kenellekään muusta. No, miesystäväni oli mennyt edellä mökille Saimaan rannalle ja odotteli minua ja mäykkyäni sinne toki. Viikolla olin hänelle hieman rivien välistä antanut ymmärtää, etten ole kauhean innostunut lähtemään täyteen junaan koirani kanssa ja sateita ja myrskyjä luvassa. Selvästi tekosyitä olla lähtemättä. Sisäinen ääneni kuiski jotain muuta. En halunnut lähteä. Sanomattakin on selvää, että olisin noussut ahtaaseen junaan ja mennyt rakkaani luo, vaikka olisi puukkoja satanut taivaan täydeltä, jos rakkaus välillämme olisi aitoa ja todellista. Olisiko aika panna täytäntöön monesti esillä ollut ja viittä vaille tapahtunut asia eli ero?

Pääsin siis viettämään keskikesän taikaa aidon rakkauden ilmapiirissä, ihmisten kanssa, joista yllättäen yhtäkkiä oli tullut minulle niin tärkeitä. Meitä oli valikoitunut pieni joukko tunnelmalliseen viiskytluvun taloon, jota ympäröi luonnonkaunis iso pihapiiri. Maailmankaikkeus oli jostain syystä antanut meille seitsemälle mahdollisuuden päästä nauttimaan tästä intensiivisestä viikonlopusta. Me olimme ehkä ne, jotka kipeimmin tarvitsivat "jatkohoitoa". Tai ainakin minä tarvitsin. Välillä minusta tuntuu, että nämä ihmiset on lähetetty minua varten elämääni parantamaan minut peloistani ja jännityksistäni. Jokainen työpajan ihmisistä on kaunis sielu, jonka läsnäoleva hellyys koskettaa ja parantaa sellaisenaan, mutta mukana on niin paljon ihmisiä, jotka ovat virallisestikin eri alojen hoitoammattilaisia. Minähän olen paratiisissa. Minä, jota on niin paljon hoidettu leikkauksin ja kuntoutuksin. Nämä rakkaat hoitajani ovat ensimmäisiä, jotka avaavat tien sieluuni ja sydämeeni ja aidosti koskettavat minua rakkaudella, parantavalla voimalla.

Syötiin, juotiin, muttei alkoholia, naurettiin, tanssittiin, saatiin tarot-lukemisia ja muita analyysejä, keskusteltiin, nautittiin yhteisolosta, halattiin, avauduttiin. Minun oli tarkoitus lähteä kotiin yöksi, mutta hyvin houkuteltiin jäämään yöksi. No, ei hirveesti tarvinnut. Tummunut ilta yö-junassa Helsinkiin Keravalta ei tuntunut edes vaihtoehdolta, vaan ainoa oikea paikka minun olla oli se paikka, missä olin. Rakkaat naapurini kotona hoisivat rakasta Ruusuani mielellään vielä yön yli. Miten olinkaan rakastettu!

Vieraanvarainen isäntämme jakoi meille omat huoneet yöksi. Wau, täysihoidossa. Olen niin surkea nukkumaan vieraissa oloissa, että hieman jännitti, nukunko. Mielessä pyöri uudet oivallukset keskustelujemme jäljiltä. Pelkäsin unohtavani ne kotiin mennessä, joten pyörittelin niitä päässäni jonkun aikaa. Kynä ja paperia pitäisi olla aina mukana. Tein itsestäni pika-analyysin ennen nukahtamista. Olin täysin fucked-up case. Ja en oikeasti ollut vielä missään henkisellä tielläni, tai ainakaan siellä, missä olin luullut olevani. Tajusin, miten pinnalliselta tasolta vaikutan ihmisten kanssa. Tarkoitan siis, etten ole kosketuksissa syvimpään olemukseeni kommunikoidessani ja toimiessani, vaan että olen päässäni, jos sielläkään. Tajusin, että minulta näkyy ehkä korkeintaan silmät, ja loput minusta on pinnan alla. Tajusin, että olen aikamoinen työmaa. Minulta on jäänyt käsittelemättä niin paljon traumoja, joita riittää menneessä elämässäni. Olen kuvitellut, että kun olen hiljaisuudessa ja kykenen olemaan ajattelematta tässä hetkessä, olen jotenkin valaistunut. Olen osannut blokata ajatukseni ja siinä samalla olen valitettavasti blokannut myös tunteeni. Minusta on tullut teflon. Koko menneisyyteni asuu minussa pelkoina, jännityksinä, kauhuna ja välillä hengittämättömyytenä. Kaikki löytyy kehostani. Puheella ja hiljaa istumisella en ole päässyt kosketuksiin itseeni. Syvimmät pimeyden värit ovat pelottavia, mutta ymmärrän nyt, että olen valmis maalaamaan niistä elämäni taulun nähtäväksi itselleni ja kaikille, jotka sen haluavat nähdä. Tarvitsen liikettä, tarvitsen kosketusta saadakseni puhallettua kaiken ulos. Tarvitsen rakkautta.

Aamulla sain lisää rakkautta. Teimme ihanan aamiaisen ja rennoissa tunnelmissa nauroimme ja tanssimme ja minä vuodatin kyyneleitä. Ihanat ihmiset olivat aidosti kiinnostuneita minusta ja halusivat tietää elämästäni. Ja minulla oli kova tarve kertoa, kuka minä olen. Haluan tulla kuorestani ulos myös kertomalla tarinani, vaikka ymmärrän, etten ole tarinani, mutta tarinani kertominen on minulle maskin purkamista. Tämä ja tuo on tapahtunut minulle, hyväksyn ja arvostan siitä huolimatta itseäni, olen tasavertainen kaikkien kanssa.

Rosen hoitoa lattialla. Viimeistään se vakuutti, että tarvitsen lisää samanlaista kosketusta purkaakseni pelkojani. Rosenin jälkeen sivelyhoitoa kahdella käsiparilla takkatulen lämmössä. Vakuutuin, että olin paratiisissa. Uskalsin mennä miehen lähelle. Mies, joka on läsnä kehossaan täydellisesti on eri mies kuin mies, joka ei ole. Ja tietysti sama pätee naiseen. Nyt haluan vain kiinnittää huomioni mieheen, koska minulla on suhde normimieheen. Ja koska olen pohtinut tuota parisuhdettani niin pitkään. Mies, joka on itsessään, minussaan, sielussaan, tuntuu tulevan niin lähelle, että henki salpaantuu. Oma miesystäväni, joka ei ole läsnä kehossaan eikä ymmärrä koko asian merkitystä, on niin kaukana, vaikka olisi fyysisesti ihan lähellä. Elämäni miehet ovat mahdollistaneet sen, etten ole tarvinnut kohdata oikeaa läheisyyttä. Läheisyyttä, jota pelkään niin. Haluan vihdoin mennä jonkun lähelle ja antaa jonkun tulla lähelleni.

Niinpä tein rohkean ratkaisun. Lopetin parisuhteeni, joka ei vastannut totuuttani, eikä ole koskaan vastannut. Nyt kaiken tietoni jälkeen rakkaudesta, en voi olla enää epärehellinen itselleni enkä toiselle, vaan otan tähän hetkeen kuuluvan surun vastaan ja päästän irti, itseni ja toisen vapaaksi epärehellisyyden kahleista. Rakas enkeli-kaimani ryhmässä kirjoitti viisaasti, ettei voi värähdellä aidossa rakkauden energiassa, jos on epärehellisessä suhteessa. Ja minä niin haluan värähdellä aitoa rakkauden taajuutta.

Porvoon työpaja

Viime viikonlopun tanssityöpajan sävelet soivat minussa edelleen ja tekevät sielussani avaavaa työtä. Kotona jatkoin tunnelmia kuuntelemalla pehmeää ja kevytta musiikkia, jotka auttoivat minua löytämään uuden pehmeyden ja keveyden kehostani ja sitä kautta sisimmästäni. Tanssin maanantain, tiistain ja keskiviikon kotona avaamatta tv:tä tai Hesaria. Sitten kun avasin sanomalehden, sain päin näköä maailman julmuuden. Taas oli perheen isä surmannut kolme lastaan ja itsensä. Ei kiitos, halusin vielä lillua VD- kuplassani. Vd ei suinkaan tarkoita voodoota, vaikka yhdestä kanssatanssijasta ehdottelinkin voodoo-nukkea, vaan Vital Development-tanssimetodia. VD porautuu sielun ytimeen, auttaa minua kohtaamaan todellisen itseni ja vapautumaan pelon eri kerroksista pikku hiljaa. Jokaisen työpajan jälkeen olen lähempänä omaa totuuttani. Mutta viime viikonloppu Porvoossa oli minulle käänteentekevä.

Hengitykseni oli salpaantunut vasemman lapaluuni alle. Siellä oli selkeä tukos. Kohdatessani muita ryhmäläisiä halauksissa, olisin halunnut hengittää läpi kehoni päälakeen saakka, mutta hengitykseni pysähtyi lapaan, tai ei oikeastaan pysähtynyt, vaan jäi junnaamaan hengityksenä siihen ja otti ilmaa sisäänsä siitä kohtaa. Halusin niin vapautua, halusin niin päästää irti, mutta jokin minussa esti sen. Pelko. Pelko mihin? Kaikkeen mahdolliseen, mutta suurin niistä on pelko kohdata itseni ja toinen ihminen, päästää toinen lähelleni, iholleni, olla haavoittuvainen ja rakkaudellinen. Voiko rakkautta pelätä?

Sunnuntaina se sitten tapahtui. Perjantaina olin tunnustanut eräälle hoitajalleni, tai The hoitajalleni, että minua ei ole koskaan jännittänyt tulla työpajaan niin paljon kuin nyt. Hän katsoi intensiivisesti minua heti ymmärtäen, mistä oli kysymys ja sanoi " Niin, ego tietää, että jotain tulee tapahtumaan." Kyllä vaan tiesi. Eräs toinen tanssija tökkäsi minua sanoillaan, jotka sitten herättivät minut ruususen unestani, että olisin muka yhteydessä todelliseen minääni. Minulla oli mukamas jäykkä käsi ja näytti siltä, että pelkäisin koko ajan. No jopas oli otsaa. Hänelle olen kiitollinen näistä suorista sanoista ja hän tietää sen. Pusut sinulle, muru. Siitä se alkoi, kosketus sieluuni, maskin purkautuminen.

Siis sunnuntaina olin tanssiessani erityisesti lavassani ja annoin olla. En jännittänyt, en tehnyt töitä hullun lailla lihaksillani suojellakseni itseäni, vaan päästin irti ja luotin itseeni ja luotin toiseen. Uskalsin myöntää, kuka minä olen ja näyttää itseni, uskalsin katsoa toista suoraan sisimmästäni pelkäämättä ja nähdä toisen, kanssakulkijani tässä elämässä. Rakas minä, ei ole mitäään pelättävää, rakas sinä, ei ole mitään pelättävää. Me olemme Yksi.

Tukos lavassani johtuu paljon fyysisestä vammastani, mutta sen taakse kätkeytyy myös pelkoni elämästäni, pelot, joiden olin luullut jo kaikonneen. Olen kätkenyt ne salaisiin arkistoihin, joiden olemassaolon olin unohtanut.

Tervetuloa seuraamaan blogiani, jossa sukellan itseeni ja kohtaan itseni ja kevennyn kerta kerran jälkeen tanssittuani työpajassa ja jossa kirjoitan, tuleeko minusta mahdollisesti tanssinopettaja tässä elämässä, mikä olisi Ihme. Todellinen ihme.