Irtiotto

Siinä hän istui omalla paikallaan olohuoneeni ruskealla nojatuolilla musta poolopaita päällään katse luotuna televisioon. Näin hänessä muutakin mustaa kuin poolon. Näkymätön pimeys, liekö aura, ympäröi häntä. Hänen kasvonsa olivat synkät ja puheet enteilivät maailmanloppua ja kuolemaa. Katsoessani Miestä havahduin todellisuuteen ja ymmärsin, että nyt oli aika. Olin 42 vuotta, enkä aikonut vajota hänen kanssaan syvemmälle pohjamutiin kuin jo oltiin. Minun oli aika tehdä irtiotto. Minun oli aika lentää pesästä. Tunsin vihdoin olevani kypsä jo suhteemme alussa oivaltamaani ajatukseen, että minun on päästävä eroon tästä miehestä.  

Keväällä 2007 mäyräkoirani Vernerin kuolema pimensi elämäni valon. Suhteessa Mieheen olin ollut ilon ja valon tuoja ja Mies oli vapaamatkustaja. Nyt suhteemme oli tuuliajolla, kun minun liekkini oli sammunut. Kukaan ei enää kantanut vastuuta hyvästä. Vallitseva tunnelma välillämme oli laahaavan läkähdyttävän raskas ja kuristavan ahdistava ja pimeä kuin yö. Minulla oli tunne, että tämä mies oli pakosta ja vasten tahoisesti luonani ja minun oli päästettävä hänetkin vapaaksi. Rakkaus, välittäminen, lämpö, romantiikka ja erotiikka olivat jääneet unholaan. Jäljellä oli kaksi toisistaan riippuvaista rauniota pyörittämässä vuosien varrella rakennettuja rutiineja.

 

Yökerhossa tanssin päihtyneenä drinkeistä ja villistä menosta nuoren miehen kanssa. Nuoresta miehestä tuli irtiottoni symboli ja hänen roolinsa paisui odottamattomiin mittoihin, vaikka todellinen intiimi kohtaaminen hänen kanssaan oli kokonaisuudessaan viisitoista minuuttia hänen asunnollaan. Kohtalo oli puuttunut peliin alitajuisesta pyynnöstäni ja vienyt minut kuhmuraiselle ja pitkälle tielle kohti vapautta.

Oli marraskuu ja pettämiseni lisäsi mustana leijuvaa alapilveä. Mies eläimellisellä vaistollaan vainusi minussa rikokseni ja hän muuttui silmieni edessä jääkalikkaakin kylmemmäksi vihaa täynnä olevaksi robotiksi. Tunsin itseni alhaiseksi rotaksi ja niin hän minua kohtelikin. Vuoden vaihteessa tunnustin syntini.

Mies yllätyksekseni otti minut syliinsä ja säälivästi sanoi, että minulla on varmasti ollut hirveää, kun olen moista taakkaa joutunut kantamaan. Hetken luulin jo korjanneeni tempauksellani suhteemme ja mielikuvitukseni rakenteli yhteistä auvoista tulevaisuutta. Kuinka väärässä olinkaan. Kaksi päivää hän makasi sohvallani sanaakaan sanomatta kattoon tuijottaen. Sitten hän ilmoitti, ettei voi enää jatkaa kanssani. Meidän oli erottava. Hän lähti ovesta kuin tunteeton täysin vieras mies. Tämähän oli ollut päämääräni alun perin.

 

Kului pari päivää ja menin paniikkiin. Kypsyysasteeni ei ollutkaan sitä, mitä olin kuvitellut. Loppu kypsennys erityisen raa’alla tavalla olisi vielä tarpeen. Minun paistoaikaa jatkettiin, kärventäminen veresnahalle alkoi. En voinut sulattaa eroa enkä hyväksynyt sitä. En voinut sittenkään elää ilman Miestä. En kestänytkään autiota todellisuutta, vaan valheellisuuskin olisi parempi kuin tyhjyys.

Panin kaikki kirjalliset kykyni likoon ja kirjoitin hänelle kirjeen ja vein sen hänelle henkilökohtaisesti. Hän avasi oven kylpytakissaan ja laski minut Ruusun, uuden mäyräkoirani, kanssa sisälle. Ojensin kirjeeni ja odotin, kun hän luki sen. Sen luettuaan jää suli hänen ympäriltään ja hänen piirteensä pehmenivät ja herkkyys hänen olemuksessaan lisääntyi. Robotti muuttui mieheksi. Ensimmäinen erävoitto minulle. Hän suostui vetoomukseeni jatkaa suhdettamme. Olin helpottunut ja luulin pystyväni korjaamaan kaiken, myös Miehen.

Tästä alkoi lähes kolmen vuoden soutaminen ja huopaaminen. Käytännöllisesti katsoen annoin hänelle vankikopin avaimet ja ihan itse vapaaehtoisesti suljin oven ja istuin tyrmässä. Hän oli vangin vartija. Vaihdoin vapauteni häneen. Tuo aika on minulle pimeässä peikkometsässä törmäilyä ja harhailua ja sekavaa päätöntä tien etsimistä sieltä ulos. Välillä iskin pään puuhun, muistissa on katkoja ja asioiden kronologinen kulku hukassa.

 

Alkoi myös tajunnan räjäyttävä monen kuukauden mittainen eroottinen kausi. Mustasukkaisuus, menettämisen pelko ja omistushalu ja omistuneisuushalu toivat uutta ulottuvuutta nyt jokapäiväiseen rakasteluun, ja se lisäsi molemmin puoleista riippuvuutta. Emme vastarakastuneinakaan olleet niin ekstaasissa kuin nyt.

Jos normaalina aikana suhteessamme oli jatkuva eron uhka taustalla roikkumassa, nyt se oli minulle toistuvaa todellisuutta harva se päivä. Ojensin tarjottimella Miehelle kiduttamisvälineet ja suostuin kidutukseen. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen täysin siemauksin. Minulta oli lähes kaikki kielletty. Tyttöjen kanssa en saanut mennä edes elokuviin. Tietyt ystävät olivat pannassa kokonaan. Pidin puhelintani äänettömällä, jos joku ei-toivottu-henkilö sattuisi soittamaan, kun Mies oli seurassani. Hänen psyykensä ei kuulemma kestänyt ranskan kielen tunneilla käyntiänikään. Ei tosin kestänyt minunkaan. Olin psyykkisesti niin huonossa kunnossa, etten jaksanut keskittyä mihinkään eikä voimani riittänyt muuta kuin suhteemme tekohengitykseen. Laihduin ja kalpenin.  Pelko asui minussa.

Aamu neljän viiden aikaan aloin odottamaan ja jännittämään, tuleeko hän aamu-unille kanssani vai ei. Meille nyt oli muodostunut tapa, että kun Mies heräsi kuulemma painajaisiin minusta ja nuoresta kollista, hän halusi kömpiä viereeni lohduttautumaan. Ja kun hän sitten saapui kolostaan murjottaen ja väärinkohdeltuna miehenreppanana, jännitin, että kauanko hän pysyy vieressäni. Joskus kävi niin, ettei hän kestänytkään läsnäoloani, vaan inhotin häntä niin, että hän palasi kotiinsa.

Meillä oli kirjo paikkausyrityksiä. Kävimme kylpylälomalla, risteilyillä ja ulkomaanmatkalla. Jopa ajatus, että muuttaisin Kuopioon ja hän jäisi Helsinkiin, oli yksi vaihtoehto. Kävimme katsomassa asuntoja minulle sieltä. Savon maalla olisin piilossa pääkaupungin kaikista houkutuksista, lähinnä turvassa varteenotettavilta miehiltä. Hän vannotti minut tsemppaamaan suhteemme puolesta, vaikka hän kuinka tekisi lähtöä. Tein siis kaikkeni. Tiesin sisälläni kuitenkin, etten pitkällä tähtäimellä voisi elää näin, en ilman ystäviäni ja omaa vapauttani. Toivoin, että jonain päivänä pääsisin tästä, kasvaisin itsenäisyyteen pikku hiljaa. Välillä olin varma, etten ikinä löytäisi vankikoppini avaimia.  Mutta silti tunsin sielussani, että meidän kriisi ja eroprosessi menee koko ajan minun valmiuteni ehdoilla tuntea pärjääväni yksin.  Miehen kautta heijastin itseäni, käytin häntä kasvualustanani voimaantumiseeni. Hänestä tuli tietämättäni elämäni tähän asti suurin opettajani. Jouduin kaivamaan itsestäni piilossa lymynneitä voimavaroja. Jokainen takapakki oli yksi loikkaus eteenpäin. Jokaisessa helvetin kokemuksessani pääsin lähemmäksi vapauttani.

 

Tunnekoukkuni Mieheen oli sanoinkuvaamaton. Normaalina aikana nostatukset ja laskut olivat tehneet minusta riippuvaisen. Nyt kehut ja haukut olivat liioitellumpia molempiin suuntiin kuin aikaisemmin. Ylisanat olivat hekumallisempia ja alistavat ilmaisut hirvittävimpiä. Olin täydellisistä naisista upein joka ulokkeeltani ja taidoiltani. Silloin kun hän halusi lyödä minua henkisillä raippaiskuillaan, olin rupsahtanut invahuora tai kampura lumppu. Ällistelin hänen sanavarastoaan pyyhkiessäni raivon ja vihan ja särjetyn sydämen kyyneleitä kasvoiltani. Varmasti hänellä oli käytössään Narskun sanakirja tai Hirviöiden pahimmat metaforat.

Hän pakotti minut rikospaikalle. Tarkkaan en muistanut taloa ja miehestäkin tiesin vain etunimen. Ajettiin siis Puotinharjuun. Mies huusi, että muistele nyt. Suurin piirtein muistin paikan. Parin viikon päästä Mies näytti minulle valokuvan tästä nuoresta miehestä ja itsestään, ja kertoi käydystä keskustelusta. Ei olisi pitänyt yllättyä hänen etsivän taidoistaan. Nyt hänellä oli todistusaineistoa tästä mitättömyydestä ja voisi häpäistä minut lähettämällä kuvan eteenpäin ystävilleen. Toki hän oli jo kertonut oman liioitellun version veljilleen ja kavereilleen.

Hän jätti minut lukemattomia kertoja ja jokaisen jättämisen otin sinä viimeisenä. Kohtasin syvimmän pelkoni uudestaan ja uudestaan. Mieleeni muistui elokuva ”Päivä murmelina”, jossa Bill Murray herää samaan päivään joka aamu. Syyt vaihtelivat, paitsi että perimmäinen syy oli rikokseni ja hän rankaisi ja kosti. Kerran hän haki kirjastosta varaamani kirjat. Yksi kirja oli naisvihaajista. Hän oli lukenut sen takakannen ja ilmeisesti teksti kolahti, ja hän leiskahti ilmiliekkeihin ja samalla kertaa avaimet lensivät kaaressa eteiseni pöydälle. Olin jo aikaisemmin saanut käsiini kirjallisuutta narsistisesta luonnehäiriöstä. Ymmärsin, minkä kanssa olin ollut tekemisissä, kun luin otteita ihan kuin omasta elämästäni niiden sivuilta. Ja ne otteet olivat elämästäni ennen kriisiä.

 

Vähitellen totuin eroihin. Tunteet laimenivat enkä mennyt niin pahasti pois tolaltani. Aloin tuntea helpotusta ja vapautta jättämisistä. Sen sijaan, että olisin vaipunut epätoivoon, järjestelin tapaamisia ystävieni kanssa ja tulin ja menin. Kävin Bruce Fisherin kirjaan perustuvan kymmen viikkoisen eroseminaarin, tosin vuoden liian aikaisin.

Pettymys itseeni oli valtava, kun palasimme yhteen erojen jälkeen. Tai oikeastaan tapailimme makuuhuoneessa. Hän asui naapurissa ja hänellä myös oli uusi koira. Kävelimme samoja polkuja ja aina törmäsimme yhteen. Välillä erojen aikoina hän tullessaan vastaan kääntyi ympäri mielenosoituksellisesti riuhtoen rottweileriansa perässään tai loikki ojiin, tai sitten vain käänsi selkänsä ja odotti minun menevän ohi. Tätä vaihetta olen kutsunut päiväkirjoissani ei-olemassa-statuksekseni. Hän mitätöi olemassaoloni.

Minustakin tuli peluri. Pelasimme toisillamme. Annoimme palveluja toisillemme. Minä käytin naisellisuuttani ja seksiä hyväkseni. Tosin se oli molemminpuolinen koukku. Uskoin, että Mies oli tällä saralla ainut oikea mies minulle. Fyysinen ase toimi aina, ja sitä ei kumpikaan koskaan ottanut pois käytöstä. Mies puolestaan antoi minulle palvelujaan ja otti niitä rangaistus mielessä pois loppuun saakka. Hän kiristi niillä, koska tiesi minun olevan riippuvainen. Tähän skaalaan kuului Ruusun kynsien leikkaaminen, sen kuljettaminen lääkärille ja trimmaukseen, tietokonehuolto, ja tietyt miesten hommat kotonani. Hän teki kaikki auliisti silloin, kun suostuin miellyttämään häntä. Ja muisti aina teroittaa kaaliini, miten elämäni muodostuisi hankalaksi, jos hän ei siinä olisi.

Vuodet kuluivat ja erkanimme koko ajan. Olin päättänyt ajan antaa tehdä tehtävänsä. Pelko ja jännitys värisivät pinnan alla edelleen, kun lähdin ystävieni kanssa ulos. Tiesin hänen kyttäävän ikkunoitani viikonloppuiltaisin. Perästä tulikin haukkumatekstareita, jos hän sai menoni selville.

Minä katsoin, että olimme pelkkiä exiä toisillemme, joilla oli harvakseltaan intiimi kohtaaminen. Painotin hänelle, että olimme kavereita ja olimme vapaita. Hän tuntui olevan samaa mieltä. Näkymättömät siteet toisiimme olivat vieläkin vahvat.

Maaliskuussa 2010 fyysinen väkivalta vilautti rumat kasvonsa. Raivo ja viha, pettymys ja masennus, aggressiot, jotka olivat kerääntyneet häneen jo kauan ennen minua hänen elämässään, olivat lisääntyneet hallitsemattomiin potensseihin. Olin saanut kokea pelottavaa karjumista silmät melkein päästä pudoten veren tungoksen paineesta, mikä kyllä jo sinällään säikäyttää heikko hermoisimmat. Nyt tähän kuvaan lisättiin voimakas humalatila ja nyrkit. Hän palasi risteilyltä mukanaan tuomisia minulle. En päästänyt häntä sisälle, mutta hän tunkeutui väkisin ja kellahti maahan ja sammui. Minulla ei ollut aikomusta valvoa yötä hänen takiaan. Läpsin kevyesti häntä hereille ja pyysin häntä menemään kotiinsa. Hän nousi hitaasti ja uhkaavasti ylös muristen ”nyt minä tapan sinut, ämmä. nyt sinä kuolet”. Hän oli tosissaan. Pakenin makuuhuoneeseen, hän tuli perässä takoen nyrkeillä selkääni. Kyyristyin sängylle ja hänellä oli vahva ote hiuksistani nyrkki suunnattuna kasvoihini. Toisessa kädessä minulla oli kännykkä ja yritin valita hätänumeron. Hän riuhtaisi puhelimen kädestäni ja talloi sen maahan. Siinä välissä karkasin ulos rappukäytävään soittamaan naapureiden ovikelloa. Hän tuli perässä ja vielä yritti läiskiä minua. Onneksi naapurin mies oli kotona, ja myös vanha rouva toisesta huoneistosta tuli käytävään. He saivat Miehen rauhoittumaan ja hän poistui. Soitin hänen veljilleen, jotka korjasivat hänet talteen.

Vielä tämänkään tapahtuman jälkeen en kokonaan katkaissut välejäni hänen kanssaan. Seuraavana päivänä avasin oven hänelle, kun hänen silmänsä krokotiilin kyyneleissä kimmelsivät ja lysähtäneenä rapulle häpesi tekoaan ja samalla vieritti syyn minun niskoilleni ”etkö tiedä, ettei humalaista saa tuolla lailla herättää. ihmettelin, että kuka nainen minua lyö, en tunnistanut sinua ja puolustauduin. olisit peitellyt minut lattialle ja antanut nukkua.” Uhkasin tehdä rikosilmoituksen. Siihen hän tokaisi ”jos teet sen, minä teen sinusta.” Hän nyrkkeilyä ja bodausta harrastava elämänsä kunnossa oleva treenattu mies ja minä vammautunut pieni nainen. No, joo. Kai minä olin huonosti häntä taas kohdellut.

Hänen äitinsä kuoli toukokuussa ja olin mukana hautajaisissa pienen väännön jälkeen. Tässä vaiheessa kaikki tiesivät jo tilanteemme, siis ettemme olleet enää parisuhteessa. Hautajaisissa tapasin ensimmäistä kertaa hänen ex-vaimonsa, jota minulle oli haukuttu yli kymmenen vuotta. Hymyilimme ystävällisesti toisillemme ja vaihdoimme pari sanaa. Minulle jäi lämmin ja miellyttävä vaikutelma. Tiesin, että hänkin oli heidän avioliittonsa alkuvaiheessa, vuonna 1973, päättänyt lähteä suhteesta, kunnes pojat olisivat isoja. Hänelle päätöksen toteuttamiseen meni 20 vuotta. Mies ja minä menimme erikseen jättämään hänen äidilleen hyvästit arkulle. Ja hän istui veljiensä vieressä kappelissa, minä muualla.

Naisystävistäni oli tullut minulle läheisempiä kuin koskaan. Olimme pieni perhe. Yhden ystäväni kanssa erään kesäisen rantailtapäivän päätteeksi suuntasimme vielä keskustaan. Kohtalo johdatti luokseni lopullisen ponnahduslaudan. Komea, taas harmaatukkainen, neljä vuotta vanhempi mies kuin minä, Uusi Mies, sekoitti pääni. En ollut etsimässä mitään, enkä olisi ikinä kuvitellut voivani vielä ihastua kehenkään. Meillä alkoi viikon päästä romanssi. Uusi Mies asui xxx ja oli ison yrityksen toimitusjohtaja. Hän tuli hakemaan minua ja Ruusua pienen talon kokoisella maasturillaan xxx. Olin onnistunut välttelemään Mieheen törmäämistä pari viikkoa, eikä hän ollut edes marssinut asuntoni ohi. Ja luulin olevani turvassa, koska oli lauantai iltapäivä ja ruuhkaisin aika xxx lentokentällä xxxx koneessa polttariporukoiden toimesta. Ei huolta siis, ajattelin. Ohjasin Uuden Miehen parkkipaikalle. Samaan aikaan suoraan edessäni kadulla viiden metrin päässä seisoo Mies ruskettuneena ilman paitaa lihakset pullistellen ivallisen tyrmistynyt hymy kareillen huulillaan. Olin varma, että hänellä oli sopimus itse Pirun kanssa, joka lähetti hänet kuin ohjattuna paikalle, silloin kun häntä vähiten kaivattiin.

Palasin kotiin sunnuntai-iltana ja intuitioni kertoi minulle, että tulossa oli myrsky, kun poimin lattialta postiluukusta heitetyn kirjeen.  Mies siinä kuvaili järkytystään ja haukkui minua. Alkoi sähköpostitulitus. Sain lukea mitä kauheimpia kuvaelmia minusta ja elämästäni. Mies oli ottanut ylös Uuden Miehen rekisterinumeron ja selvittänyt sitä kautta hänen henkilötietonsa. Samaan aikaan, kun Mies pelotteli minua kertovansa ”kaiken”, mitä se sitten olikin, Uudelle Miehelle, elin romanttista kautta Uuden Miehen kanssa. Oli skitsofreenista vaihtaa tunnelmaa hänet tavatessani. Elin samaan aikaan kahdenlaisessa jännityksessä, uuden rakkauden huumassa ja ex-miehen terrorissa.  Pian sainkin tietää, että Mies oli kirjoittanut Uudelle Miehelle s-postia, jossa oli kertonut ”totuuden minusta”. Uudesta Miehestä ei kuulunut mitään ja varovasti kyselin häneltä jotain saamatta vastausta. Parin viikon hiljaisuuden jälkeen sain tekstiviestin, jossa hän kirjoitti ”meillä ei ole yhteistä tulevaisuutta. ei vaan napannut sillai tarpeeksi.”  Yritin pidätellä raivon ja pettymyksen kyyneleitä matkalla pilates-tunnille saatuani uutisen. Mies oli onnistunut tavoitteessaan tuhota alkava suhteeni. Olin vihainen molemmille miehille, toiselle hänen hirviömäisyydestään ja toiselle hänen pelkuruudestaan.  Suuresti minua harmitti Uuden Miehen menetys, mutta vielä enemmän Miehen voitto.

 

Ymmärrän nyt, että Uusi Mies oli lähetetty piipahtamaan elämässäni, jotta pääsisin ponnahtamaan suuren loikan eteenpäin irrottautumisessa Miehestä. Elämä toi tarvittavat apuvälineet minulle matkan varrella, koska oma sisäinen voimani ei olisi ikinä riittänyt irtaantumiseen, vaikka olinkin ottanut huimia henkisiä harppauksia kohti minun omaa elämääni. Tarvitsin nuoren miehen, tarvitsin harmaatukkaisen Uuden Miehen auttamaan minut pois elämästä, jota en halunnut elää, päästäkseni pois nuken ja vangin olemattomasta roolista, vaihtaakseni statukseni omaisuudesta ihmiseksi, naiseksi, minäksi.

Uuden Miehenkadottua elämästäni en ollut enää missään tekemisissä Miehen kanssa. Valitsin ihan uudet kävelypolut Ruusun kanssa välttääkseni häntä. Kihisin vihasta ja olin kiitollinen siitä, koska se antoi energiaboostin toimimiseen, päinvastoin kuin sääli ja suru. Alennuin lapsellisuuksiin, kuten kaikkien Miehen valokuvien leikkaamiseen saksilla ja riekaleiden pudottamiseen hänen postiluukustaan. Tämän hän tulkitsi tietysti minun tunteiden palona häntä kohtaan ja siinä samassa tunnusti kuumat tunteensa minua kohtaan.  Se oli siinä. Paketissa. Vihdoin. Ainakin vähäksi aikaa ja melkein.

Kuulin mutkien kautta hänen muuttoaikeistaan. Turvaton tuulahdus tuiversi lävitseni uutisen kuultuani. En hypännytkään riemusta kattoon. En enää tarkoituksella vältellyt häntä, vaan annoin hänen kävellä vastaan. Pysähdyimme juttelemaan. Hän muutti pois, mutta tieto, että olimme puheväleissä, toi minulle turvallisuuden tunteen. Hän tarjosi apuaan Ruusun siedätyshoitopiikityksessä, minkä otin auliisti vastaan. Tapasimme piikkien varjolla pienin väliajoin. Muuta välillämme ei tapahtunut, mutta meillä oli tarve saada olla edes vähäisessä kontaktissa toisiimme. Niin kuin huumeriippuvaisen, minun olisi pitänyt tajuta, että huumeen käyttö pitää lopettaa kokonaan. Minimaaliset annokset Miestä olivat minulle turmiollisia. Minun, nimenomaan minun, ei hänen, olisi katkaistava kaikki siteet. Hän auttoi minua siinä omalla hallitsevalla käytöksellään uhkaamalla ottaa pois palvelunsa, jos satuin olemaan vääränlainen sillä kertaa. Sama anto ja otto – politiikka jatkui. Lukiessani hänen toiseksi viimeisintä sähköpostiaan, jossa minua haukutaan ja uhataan, naurahdan ja hymähdän itsekseni ja mielessäni astun ulos tyrmäni avoimena kutsuvasta ovesta ja painan viimeisen kerran enter – painiketta hänelle osoittamastani postista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Rakkauden illuusio

Linnanmäellä on peilitalo, jonka peilit vääristävät kuvajaisen. Voi nauraa maha kippurassa, kun näkee itsensä milloin liian lihavana tai laihana, oudon pitkulaisena tai pätkänä, pyöreänä kuin lumiukko tai neliskanttisena laatikkona. Todellisuus muuttaa muotoaan siinä silmien edessä.

 

Huumaannuin hurmuri-mieheen himottavan haluttavan huumeen lailla, en saanut hänestä tarpeekseni ja kaipasin uutta annosta. Aamiaisella kahvia hörppiessäni huomasin tuijottavani ikkunasta ulos hymy huulillani haaveillen tulevasta tai muistellen edellistä kohtaamistamme Hesarin uutisten kiinnostamatta tuon taivaallista. Alun vastustelujeni ja heräävien epäilyjeni jälkeen olin valmista kauraa ja sulaa vahaa.

Hänen suoraviivainen päällekäyvyys saada minut hämmensi minua ja minusta löytyi pölyjen alta nuoruuden ajan itsenäisen naisen kapina vapauteni puolesta. Hänen vaivannäkönsä saada puhelinnumeroni ja sen päälle kahden tunnin tiivis keskustelu oli hurmaamisen alkuvaihetta. Kerrankin mies, joka puhuu ilman, että pitää lypsää joka sana. Nyt oli vaara jäädä saamatta itse suunvuoroa. Hän puhui vuolaassa puhevirrassaan fyysisestä kanssakäymisestä. Jäin huuli pyöreänä ihmettelemään, että mitähän se on, minulla oli ollut vain seksiä aikaisemmassa elämässä.

 

Epäilyksiä herätti hänen muutkin alkumetrien puheilmaisut ja ei-tyypillinen-suomalainen käyttäytyminen. No, äiti olikin itävaltalainen ja isä puoleksi saksalainen kai, hänet oli adoptoitu. Mies uhkasi kiivetä rakkauden pauloissaan parvekkeelleni ja vihelteli kävellessään metsikössä yläruumis paljaana koiransa kanssa. Pidin häntä vähän hulluna. Myös hänen ensimmäinen lahjansa, Niveapurkki ja monet satiiniset alushousut, kummastutti. Selvisi, että hän melkein voi pahoin puuvillaisista alusvaatteista naisilla, mutta ihoni sai kuitenkin täydet pisteet sileydellään. Yhden ihmissuhdedraaman juuri taakse jättäneenä, säpsähdin hänen avoimia kiinnostuksen ilmaisujaan. Lähdin ystäväni luo Kuopioon hengähtämään ensimmäisen viikon piirittämisen jälkeen, mutta olin jo myöntynyt hänen voimakkaan karismansa viemänä. Naapurin rouvalle pudotin ennen lähtöäni postikortin, johon olin raapustanut ”taidan uskaltaa sittenkin”. Kuopiossa vielä silmiini osui keltaisen lehdistön lööpit auervaaroista ja mielessäni kuvittelin Miehen elävän kaksoiselämää. Tämä outo mielikuvituksen laukkani tunnisti jonkun selittämättömän omituisuuden olevan läsnä taustalla ja haki sille konkreettista selitystä sieltä sitä löytämättä. Tässä vaiheessa epämääräinen outous jäi unholaan ja annoin rakkauden viedä minut mennessään. Minusta tuli ihmeellisen ihana nainen.

Hän nosti minut jalustalle. Ja minä hänet. Hänen haukkuessaan ex-vaimoaan ja ex-tyttöystäväänsä, yhdyin tuohon kauhisteluun ja haukoin henkeä, että kuinka noin petollisia naisia voi olla ja kuinka noin täydellistä miestä voi noin kohdella. Nämä molemmat naiset olivat pettäneet häntä ja todellinen draama ei himmennyt fiktiivisille elokuvaversioille poliisipiirityksineen ja aseineen. Kyllä m i n ä olin erityislaatuinen nainen, kun tuo komistus ja omnipotentti nero oli nyt minut kaikista maailman naisista valinnut. Hänen ylitsevuotavien superlatiivien kehuessa minut maapallon tähtien luokkaan, aloin itsekin uskoa siihen. Ilman häntä olisin ollut tavallinen nainen.

 

Kävin ylikierroksilla suhteen alussa, enkä vähiten seksuaalisesti. Säännölliset käynnit akupunktiolääkärini luona olivat yhtä piinaa ja noloa. Hänen pulssidiagnoosinsa paljasti hänelle minun käymistilani, josta hänkin vaivaantui alkaen naputtaa jalallaan maahan ja myönsi, että käyn hieman kuumana, kun olin naama punaisena kertonut tuoreesta syyllisestä tilaani. Olin reilut kolmenkymmen vuotias ja Mies oli herättänyt minussa uinuvan Afroditen. Aikuisen naisen halun ja himon. Nyt ei oltu enää pikkutyttöjen ja pikkupoikien sarjassa, vaan olin päässyt kypsän miehen temmellyskentälle ja parhaaseen A-luokkaan. Nauroin vain ja myönnyin miellyttämään, kun hän halusi pikku hiljaa niin kuin varkain muuttaa alushousujeni lisäksi myös rintaliiviosastoni. Hieman ihmetytti tuo varsin tarkka ja pedanttinen suhtautuminen noihin vaatekappaleisiin. Hän osasi vakuuttaa minut, miten hyvin hänen valitsemansa malli puki minua. Alusvaateostoksilla ollessani muistin tämän ja ostin rintaliivit hänen näkökulmastaan katsottuna, sellaiset perusvalkoiset, mielellään läpinäkyvät, ei pitsiä eikä varsinkaan toppauksia. Minun muokkaaminen oli alkanut. Vähitellen opin pitämään niistä itsekin, minut oli aivopesty.

Keittiön ovaalin muotoisella antiikkipöydälläni oli tuoreita tummanpunaisia ruusuja  muistuttamassa minua hänen eroottissävyisestä kiihkeästä rakkaudestaan. Kun yksi kimppu kuoli, hän kiikutti toisen tilalle. Myös postiljooni pudotti postiluukustani postikortin joka päivä. Korteissa luki aina joku aforismi ja hän oli hauskasti kirjoittanut korttiin to Kirsi from Savolax. Hänestä savolaisuuteni oli jotenkin koomista, muttei pahassa mielessä.

Hänen ex-vaimonsa ja ex-tyttöystävänsä olivat ruskeahiuksisia ja permanentattuja. Hänen äidillään oli harmaat, entiset mustat, paksut kiharat. Minun ohuista suorista vaaleista hän halusi myös kiharat. Sanoi, että kaikilla klassisilla naisilla on sellaiset hiukset. Halusin olla klassinen nainen, mitä sekin nyt sitten tarkoitti, ja menin permanenttiin. Onneksi hän ei halunnut niistä mustia. Kampaajani oli aina sanonut, että kaksi asiaa, mitä hän ei hiuksilleni tee, ovat permanentti ja mustaksi värjäys. Nyt hän joutui Miehen tahtoa mukailemaan ja luopumaan periaatteistaan. Pian Mies kuitenkin huomasi, ettei hänen stailaustaitonsa ollut kohdallaan. Hän myönsi, että hiukseni olivat kuin roikkuva lamppuharja. Jotenkin tunsin syyllisyyttä, etteivät hiukseni yltäneet hänen vaatimustasolleen.  Siitä lähtien päätin kuitenkin itse hiusmallistani. Tosin muille hänen mielihaluilleen ulkonäköni suhteen taivuin tahdottoman marionetin lailla. Kauluspaidat, kirkkaat värit vaatteissa, pitsit ja hörhelöt jäivät pois. Elämäni ensimmäiset sukkanauhaliivit puin irvistäen ylleni välillä viihdyttämismielessä. Mieluummin punainen huulipuna kuin nude, jota käytin, ja punaiset kynnet melkein must. Hän kädestä pitäen opetti minua viilaamaan kynnet naisellisen mantelin muotoisiksi. Ulkoiset naiseuden merkit olivat hänelle hämmästyttävän tärkeitä.

 

Mutta voi sitä nostetta minun sielussani ja itsetunnossani, kun hänen sulavat suloisesti soivat siunailut häikäisevyydestäni suhisivat korviini, kun olin tälläytynyt täysvarustukseen. Kukaan toinen mies ei ollut kyennyt näkemään minua noin täydellisenä. Tuosta piikistä tulin riippuvaiseksi. Tätä huumetta halusin lisää.

Kaikilla huumeriippuvaisilla on myös laskuhumala. Mies pudotti minut välillä maanpinnalle tai jopa maan uumeniin. Ihmeellisen ihana nainen muuttuikin hänen silmissään rupsahtaneeksi ja värittömäksi itseään laiminlyöväksi variksenpelättimeksi, jos Miehellä sattui olemaan huono päivä. Aamiaiselta olin saattanut suukottaa onnellisuushöyryissä olevaa unelmien prinssiä päivän rientoihin, illalla saatoin ottaa vastaan pakaroihin ammutun karhun. Opin kukkakimppujen tulon lopun jälkeen pian hänen mielialojensa vuoristorataan, ja ymmärsin että ruusujen aika oli ohi. Ruusun piikit vuorottelivat ruusun tuoksun kanssa. Minä olin jo koukussa, mutta luotin saavani taas huumepiikkini odottaessani hänen tuulensa kääntyvän lempeämmäksi.  Aina tuuli kääntyi ja sain annokseni tähtisadetta.

Aika pian naapurinlähiössämme tuli tutuksi meidän kahden kynttiläillalliset. Saatoimme nauttia ruoasta ja puhella kaikesta taivaan ja maan välillä tuntikausia illassa ja pidin henkistä yhteyttämme tavallista syvällisempänä. Hänen kunnianhimonsa olisi halunnut leipoa minusta maisterin.  Kuulin pitkiä esitelmiä piirroksilla sanomalehden sivulle kuvitettuna maailmankaikkeudesta, planeetoista ja valonnopeudesta. Ihmettelin hänen tietomääräänsä, mutta pikku hiljaa huomasin hänen toistavan itseään niin kuin robotti. Ihan kuin hän olisi opetellut ulkoa joitain yksityiskohtia eri aloilta. Kerran puhuimme parisuhteesta ja riitelystä siinä. ”Minä en riitele, vaan otan hatun hyllyltä ja lähden”. Tuon lauseen myötä pelko jättämisestä iskostui tajuntaani. Hänen herkät tuntosarvensa olivat tunnistaneet syvimmän kauhuni. Silloin tällöin kuitenkin riitelimme. Monesti hän keitti raivon itsessään ilman minun myötävaikutusta, ellei väärää ilmettä tai kommenttia tai nenän asentoa lasketa siksi. Loppujen lopuksi se olin minä, joka pyyteli anteeksi ja juoksi paniikissa hänen peräänsä. Kerran kiipesin hänen ensimmäisen kerroksen ikkunastaan sisälle anelemaan, ettei hän jättäisi minua. Minusta tuli mestari kirjoittamaan ruinaus ja anteeksipyyntö kirjeitä vuosien varrella.

Hän auttoi minua kaikessa. Hän teki puolestani mitä vaan. Hän ulkoilutti Verneriä ja leikkasi hänen kynnet, vei minua kauppaan ja harrastuksiin autolla, remontoi ja hoiti tekniikan. Myös kaukosäätimet hän laittoi joka kerran tullessaan luokseni oikeaan järjestykseen ja kenkärivin eteisessä ojennukseen. Tästä epäjärjestyksestä sain kuulla olevani varsinainen boheemi. Minusta tuli avuton ja riippuvainen hänen palveluksistaan. En voisi elää ilman häntä. Enkä tuntenut olevani mitään ilman häntä.

Hän oli paikalla fyysisesti, mutta aito emotionaalinen läheisyys jäi puuttumaan myös parhaimpina päivinä. Lämmin lähestyminen ja hellä spontaani halaus puuttuivat. Myös sohvannurkkaan sylikkäin käpertyminen oli tuntematon käsite. Ystävälleni tunnustin ja ihmettelin, etten ollut ikinä tavannut tuollaista miestä, joka voi yhtäkkiä olla kuin jäävuori ja pohjoisviima, muuri, jonka läpi ei pääse edes tykkiammuksilla. Pidin häntä kaikkivoipana ja epätavallisen rohkeana. Hän ei tuntunut pelkäävän mitään. Olin ylpeä, että minulla oli tällainen mies. Tuntui, että hengitin itsekin kiduksiini hänen voimaansa. Kietouduimme toisiimme kuin hukkuvat ja suhteemme oli symbioottinen, vaikka vaelsimme kahden asunnon väliä. Muutoin pidin sisälläni kaiken sen outouden, minkä tunsin valtaavan suhdettamme. Oli mahdoton selittää jotain, mistä ei itsekään tiennyt muuta kuin aavistuksena takaraivossa. Sanoja tai käsitteitä ei minulla sille ollut.

Sisäinen ääneni kuiski minulle jo parin vuoden kuluttua suhteemme alkamisesta, että minun olisi syytä irrottautua tästä miehestä, ettei minuuttani vietäisi ja ettei tumma pilvi varjostaisi aurinkoani ja iloani. Samalla tiesin ääntä kuunnellessani, etten ollut kyllin vahva siihen, en vielä pitkään aikaan. Olin pahasti koukussa ja riippuvainen.

Jatkoin kulkemista omassa peilitalossani. Välillä elämänpeilini heijastui minulle loistavana ja tarunhohtoisena ja minä istuin kuninkaani oikealla puolella valtaistuimella tiaara hiuksillani. Välillä peilikuva rikkoontui palasiksi ja palaset liimattiin yhteen. Jäljet jäivät kuitenkin ponnisteluista huolimatta näkyviin ja peilikuva vääristyi ja hymy sai särön ja nauru himmeän kaiun.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Juurien parantaminen

"Oletko koskaan ajatellut, että perheesi tarvitsi kolariasi ? " , perhekonstellaation vetäjä, terapeutti Dwari kysyi minulta tyynen rauhalliseen sävyyn ja katsoi lautasen kokoisilla sinisilmillään lempeästi. Järjetön kysymys. "Hymyilet kuin pikku lapsi kertoessasi noin karmeasta tapahtumasta", Dwarin suoruus havahdutti enkä kiusaantunut lauseesta, vaan totesin, että olin kuullut tuon aikaisemminkin. Dwari tiesi jo jotain minusta, mitä minä en. Istuimme saapumisiltanamme ringissä puulattialla patjojen päällä, vajaa kaksikymmentä osallistujaa, jotka janosivat elämäänsä selkeyttä. Olin tullut heinäkuun helteillä viikoksi syväsukellukseen perheeni salaisuuksiin, teho-hoitoon, mankeliin, myllytykseen, katsomaan totuutta, näkemään sen pelon alkujuuren, mikä vaikutti jokaisella elämäni alueella. Vapaaehtoisesti tiukkaan aikatauluun, kuriin ja työhön.

Ensimmäisen kokonaisen päivän iltana minua katsoi peilistä nääntyneen ja kidutetun näköinen kuvajainen. Mustat silmäaluset, kasvoilla tuima totisuus 'kuinka kestän tätä vielä viikon ?'. Tekstailin rakkaalleni ja hyville ystävilleni ja paruin leirin rankkuutta. Kotijoukot olivat valmiina tulemaan hakemaan minut pois tai lähettämään kakun sisällä sahan, jotta voin sahata ikkunani kalterit ja paeta. Aamu oli alkanut kellon kilinään vartin yli seitsemän. Suoraan sängystä hampaiden pesulle ja alakerran saliin tunnin kestävään dynaamiseen meditaatioon. Dynsky, kuten konkarit kutsuivat tuota fyysisesti äärimmäisen raskasta meditaatiota. Dynskyn jälkeen työmeditaatiopalaveri, jossa jakauduttiin työryhmiin. Joka päiväisinä töinä oli aamu ja iltapäiväkeittiö -vuorot, saunaosaston siivoaminen, yläkerran vessat ja käytävät tai salin puhtaanapito. Töihin piti käyttää puoli tuntia päivässä, mutta harvoin siinä ajassa sai pitkää työlistaa tehtyä, joten se venyi ja tauot olivat usein työtä siis. Viisi halausta ryhmän jäsenien kesken ja viisi pysähdystä. Yksi toimi vuorollaan pomona.

"I am so terrified that I need to do my constellation now", ryömin vetäjien keskelle ryhmän eteen. Katson ryhmää pelottavasta paikasta käsin. Katseet ovat ystävällisiä, enkä pelkää heitä. Kauhu kumpuaa jostain muusta, selvittämättömästä ja selittämättömästä kohdasta sisältäni. Kyyneleet virtaavat poskillani ja olen ihmeellisen energian vaikutuksen alaisena. Dwari haluaa kuulla faktat. Mitä tapahtui ? Faktat ovat, että isä ja äiti erosivat, kun olin yhdeksän vuotias. Isä ei ollut ennen eroakaan koskaan kotona. Isä petti äitiä koko avioliiton ajan, jo ensimmäisen lapsen syntymän aikoihin. Eron jälkeen ei ollut mitään tapaamisia isän kanssa. Äiti teki abortin minun syntymän jälkeen. Minulla olisi vuotta nuorempi veli. Isovanhemmista. Mitä tapahtui ? En tiedä. No, mummo kuori isälleni perunat vielä aikuisiässä. Ukki ja mummo olivat aina yhdessä. Muistikuvana heidät hetekalla istumassa vierekkäin mummo pitkässä tummassa letissään, vähän espanjalaisen näköinen, ja ukki veijarimaisesti hymyillen. Ukilla neljä sormea ja tynkä peukalon paikalla. Työtapaturma. Niin kiltti. Äidinisä hakkasi äidinäitiä ja tämä lapsiaan. Eno meni 17 vuotiaana sotaan. Kovapäinen mies, Hakkaraiset ovat. Äidin puolen suvussa onnettomuusaltista porukkaa. Samainen eno pudonnut kuudennesta kerroksesta. Voisi kuvailla, että hän vähän ravisteli sulkiaan ja jatkoi matkaa. Serkku pudonnut traktorista traktorin alle. Vammautunut pahasti. Sisaruksista ? Minulla on kaksi vanhempaa siskoa ja yksi veli. Seuraava siskoni on yrittänyt tappaa itsensä nuoresta asti ja on nykyään viinan ja lääkkeiden sekakäyttäjä. Vanhin siskoni on Jehovan todistaja. Kympin tyttö jätti opiskelut kesken ja koko suku käänsi selkänsä. Veli on syrjäänvetäytyvä. Minulle tuntematon. Mitä haluat katsoa elämässäsi ? Mikä on aihe, teema ?  Minun teemani omalle konstellaatiolleni ovat hylkääminen, syyllisyys ja Dwarin vinkistä kiinnostuneena kolarin ja lähes kuolemani merkitys perheelleni. Pelkään hylkäämistä sairaalloisesti, varsinkin läheisissä ihmissuhteissani ( mies ), mutta myös ystävien taholta. Syyllisyyttä, mitä tunnen perheeni sisällä. Tunnun olevan syypää kaikkeen. Myös kolariin. Kyllä vain ! Niin, näitä haluan katsoa, nämä ovat minun aiheeni.

Aamutoimien ja herkullisen aamiaisen ja suihkun jälkeen tanssimme elävöittävän musiikin tahdissa puhtaana ja raikkaana kunnes hikinorot valuivat valtoimenaan vartaloa pitkin auringon paahtamassa salissa. Ei häirinnyt, niin vapauttavaa oli liikkua rytmikkäästi ja irtonaisesti. Energian virtaa !! Elämää minussa !! Istuuduimme patjojen päälle. Dwarin hellä ja hidas ohjaus suloiseen meditaatioon, johon putosin kevyesti ja helposti. Otin pikku-Kirsin useimmissa syliini ja yhdessä katsoimme edessä avautuvaa näkyä milloin isästä, milloin äidistä ja milloin koko sukupuusta. Jokainen omalla paikallaan. Olin niin auki jo tässä vaiheessa. Jaoimme kokemuksia ringissä meditaation jälkeen. Valmiina konstellaatioihin.

Valitsen jonkun edustamaan isää, toisen äitiäni ja yhden itseäni. Asettelen heidät "näyttämölle" intuitiivisesti johonkin asentoon. Energia alkaa toimia. Minun perheeni energia. "Näyttelijät" muuttuvat energeettisesti omaisiksini ja minuksi .Heidän ainoana ohjeena on  seurata sitä liikettä tai tunnetta, mikä heissä nousee ja luottaa siihen ja toimia sen mukaisesti.  Isä seisoo selkä käännettynä keskustasta ja äiti katsoo selkä käännettynä toiseen suuntaan. Minä heidän keskellään. Kaikki huojuvat paikoillaan. Isä on omassa maailmassaan, äiti aivan poissa, minä täysin eksyksissä. Dwari käyskentelee konstellaation seassa; " Tämä on totaalinen hylkääminen sekä isän että äidin puolelta ." "Nämä ihmiset haluavat kuolla." Äiti menee makaamaan lattialle. Isä ja minä vain olemme. Dwari ottaa yleisöstä henkilöt esittämään sisaruksiani, myös abortoitua veljeäni. Äitini tarraa kiinni kuolleeseen pikku veljeeni ja on siinä koko ajan. Tunnelma on pysähtynyt, kuollut kuin kivi, painostava, raskas. Ei tapahdu liikettä, ei tapahdu mitään. On ei-mitään. Äiti on kokonaan poissa omasta elämästään. Isän eteen tuodaan lisää väkeä, joihin hän tuntee vetoa. Isä on kiinni äidissään. Äiti on kiinni abortoidussa lapsessaan.

Armoitetut lounastauot. Ruoka oli maistuvaa kasvisruokaa. Loistava ja "tunnelmaan sopiva kokki" myös. Nautimme ruoan pihalla kesäisessä maisemassa ja haistelimme kosteaa paikoilllaan seisovaa ilmaa. Lounaan jälkeen iltapäivällä teimme usein hengitysmatkan tai jonkun pari tai ryhmätehtävän koskien lapsuutta. Eräässä kerroimme parille kymmenen minuutin ajan eläytyen ja silmiin katsoen lapsuuden ajan leikeistä lapsen innolla. Kerroin leikeistä pientä iloa kokien, mutta kertomisessa oli koko ajan sivujuonne, toinen tunne, ulkopuolisuuden tunne ja että jotain puuttui. Ilo ei ollut aitoa. Ikään kuin lapsi tiesi, että jokin ei ollut niin kuin sen pitäisi olla.

Hengitysmatkat olivat yksi suosikeistani. Niihin tutustuin jo keväällä Helsingissä. Vaihtelevan musiikin mukaan tapahtuvaa syvähengittämistä, liioiteltua hengittämistä koko vartalolla, rentoa ja vapautunutta. Sen ei pidä olla tietynlaista, vaan se on, mitä se on. Siinä ei pidä tapahtua tiettyä, mutta siinä voi tapahtua mitä vaan. Jokainen trippi on erilainen. Kun päästää mielen hallinnasta irti, saa enemmän. Ja sekin vain tapahtuu, jos tapahtuu. Ei odotuksia, ei vertauksia edelliseen kokemukseen. Siinä voi esim. itkeä, nauraa, huutaa, raivota, liikkua, puhua, saada orgasmin ja varsinkin lopuksi voi kokea syvää parantavaa rauhaa ja tyyneyttä.

Äidin puolelle otetaan lisää edustajia. Äidinäiti, äidinäidinäiti ja elämän edustaja asetetaan seisomaan pötkössä jonoon. Dwari kysyy minulta, miksi vanhempani menivät naimisiin ylipäätään .Sekä äiti että isä sanovat toisilleen vuorotellen " sinulla ei ollut mitään mahdollisuutta kanssani". Äidinäidinäiti kumartaa elämälle ilmaisten kunnioituksen sille, että on saanut elämän. Äidinäidinäiti sanoo äidinäidille "en halunnut lasta, halusin mieluummin, että olisit kuollut". Äidinäiti kumartaa äidinäidinäidille osoittaen kunnioitusta saamalleen elämälle. Äidinäiti sanoo äidille "minä en olisi ikinä halunnut olla äiti niin kuin ei minunkaan äitini halunnut". Äitini ei halunnut minua, tuskin sisaruksianikaan. Kuvissa voi nähdä minun pikku lapsen harhailevat ja eksyneet silmät. Siskoni katseen täynnä ahdistusta.

Minut on vaihdettu edustajani tilalle näyttämölle. Isä astelee hitaasti minua kohti. Peräännyn. En tunne tätä miestä. Vieras. Tarraudun siskoni kädestä kiinni. Dwari pysäyttää isän. Dwari kehottaa äitiä lähestymään minua. Ahdistun. Tunnen kovuutta ja kylmyyttä. Teräshaarniska pudotetaan ympärilleni. Dwari pysäyttää äidin liikkeen. Dwari kehottaa minua seuraamaan kehoni "käskyä". Yleensä tässä vaiheessa tapahtuu sulaminen, halaaminen ja rakkaus, ei aina. Ei nyt. Sanon, etten voi halata. Liian kylmä viima sielussani. Ok. Kumarran äitiäni kohden syvään ja siten kiitän häntä, että hän on antanut minulle elämän. En voisi olla kenkään muun tytär. Sanon "olisin kuollut puolestasi, mutta elämä oli vahvempi". Tunnen tämän totuuden minussa. Syvistä onkaloista rintani sopukoista räjähtää tuskainen pitkä itkun parahdus, rääkyminen, repivä ahdistus sinkoutuu voimalla ulos. Katson elämää ja tunnen hillitöntä vetoa sinne ja hymy ja ilo valtaavat vähitellen olemustani. Juoksen elämän syliin. Elämä syleilee vahvoilla turvallisilla käsivarsillaan. Voima, helpotus, rakkaus ja onni tulvivat minuun ja elämän sylistä käsin katselen perhettäni. Isäni on kaukana minusta ja se tuntuu hyvältä. Tunnen ymmärrystä ja voimakasta myötätuntoa häntä kohtaan. Annan hänen mennä. Äitini edustaja kertoi, ettei hän tuntenut mitään. Ainoat tunteet olivat hänen kuollutta lastaan kohtaan.

Kuuden aikaan kundaliini meditaatio. Tunnin kestävä rakkaudellinen meditaatio, jossa ravistellaan kehoa ja tanssitaan. Päivällinen. Sauna tai suihku ja iltaohjelmaan valmistautuminen. Muutamana iltana White Robe -meditaatio, jossa maailmaa värisyttävää energiaa soljahtaa kehoon ja hurmos elämää kohtaan on ilo ja kiitollisuus. Iltapalaa vielä ja se on sitten hyvää yötä keskiyön aikaan !

Mistä tietää, että tuo on totuus?  "Näytelmässä" olevat edustajat tuntevat tunteet aitoina ja puheenvuorot oikeina ja totuudellisena itsessään. Jos joku edustaja ei ole "oikea" eikä tarpeellinen konstellaatiossa, mitään ei tapahdu.

Mitä nyt ?

Palaset loksahtavat paikoilleen. Ei-mitään tunne on ollut ilmaisu, millä olen kuvaillut perheeni tunnelmaa. En ollut kuvitellut sitä. Se on totta. Olen saanut katon pääni päälle, ruoan pöytään ja vaatteet ylle, ei muuta. Yhtään halausta en muista, yhtään rakkauden osoitusta ei¨tule mieleeni. Totaalista välinpitämättömyyttä. Ei mitään on juuri oikeat sanat. Dwari sanoi, ettei hän ihmettele, vaikka joku äidin ketjussa olisi tappanut lapsensa.

Minulle tulee mieleen kuva, että jalkojeni välissä on laatikko, jonka pohja on auennut apposen sellälleen ja minä näen selkeästi totuuden ja minä ymmärrän nyt. Kauhea totuus, mutta helpottava totuus. On parempi tietää kuin olla tietämätön. Äitini on "rakastanut" minua kylmällä, kovalla tunteella. Inholla. Minua inhottaa, jos äitini yrittää osoittaa minulle hellyyttä, leperrellä tai halata. Muutun, kun astun äitini kotiin. Kovaksi ja kylmäksi. Tiedän, mistä tuo tunne on kotoisin. Äidistäni. Äitini tunne minua kohtaan. Äitini on siirtänyt ne minuun. Nämä vastenmieliset tunteet ovat äitini ja minun välinen "rakkaus". Vääristynyt rakkaus, meidän yhteys. Se ei ole minä-rakastan-sinua-rakkautta. Siksi se ei koskaan muutu. Hyväksyn sen ja päästän irti. Hyväksyn, että olemme toisistamme etäällä. Annan anteeksi ja ymmärrän. Muunlaista tämä ei voi pakolla olla. Anteeksi anto ei muuta totuutta. Anteeksi anto ei herätä minussa I love u mum -tunnetta.  Ja en tunne enää syyllisyyttä siitä, ettei minulla ole hellyys -rakkautta äidilleni. Näen kaiken. Miten usein lapsena jouduinkaan läheltä-piti-tilanteisiin. Näen yhteyden kolariin ja kuolemaan. Näen siskoni itsemurhahakuisuuden. Näen sen itsestäänselvyyden, ettei kellään meistä sisaruksista ole lapsia. Jatkumo, jonka on aika loppua.

Ei kenenkään syytä. Ei minunkaan.

Konstellaatio jatkaa alitajuntaista työtään minussa vielä pitkään. Ei ihan valmis vielä.

Kokonainen olo. Tarvitsin nähdä totuuden, jotta voin eheytyä. Tarvitsin mustuuden, jotta voin loistaa aidosti ja täydesti, totuudellisesti ja rehellisesti. Sisällän kaikki elämän pimeät puolet ja kaikki elämän valoisat puolet. Ei ole toista ilman toista. Vapautuminen.  Uusi ääretön syvyys minussa, jota on melkein mahdoton kestää. Uudenlainen luottamus elämään. Turva minussa ja elämässä. Juuret jaloistani porautuvat syvälle maan sisään ja ovat paksut ja vahvat. Täältä käsin on hyvä toimia. Nyt voin alkaa elää oikeasti. Olen tuntenut, että minussa on valtava pelon möykky ja olen ollut vakuuttunut, että kun se poistuu, poistuu samalla liuta muita pelkoja. Ja touchè tuokin ! Juuri näin. Tuo kaikkien pelkojen äiti, totuus juuristani, on poissa, muut pelot tuntuvat haihtuvan ilmaan kuin puhhh.....vaan. Näkeminen poisti pelon. Totuus tuli nähdyksi. Tulppa poissa ja elämä voi kulkea lävitseni vapaasti. Yltäkylläinen rauha, yhtäkkiä aikaa ja tilaa, poissa kiire. Uskallus mennä niin lähelle miestä, nukkua levollisesti miehen vieressä, kokea uudestisyntymisen orgastista nautintoa aivan uudella tasolla. Hyvästi hylkäämisen pelko !

Minä olen nyt tässä. Life is stronger !

Kolari

Sinä päivänä räntämyräkkä. Ei mitään omaa muistikuvaa, vain toisten kertoman mukaan luotua  mielikuvitukseni  projektorinkuvaa märästä isosta lumihiutaleesta, istuma-asennostani, musiikista, vastaantulevasta rekasta, törmäyksestä, ambulanssin odotuksesta tien poskessa lumessa makaamassa, lonkkani sisääntyöntymisestä, numerojen luettelemisesta, siskoni nimen toistamisesta, lääkärin takomisesta rintaan, shokista, sinun paniikinomaisesta Minin oven aukikiskomisesta. Verestä. Kuoleman mahdollisuudesta. Sekunttipeliä.

Blackin What a wonderful life tahdittaa minut tajuttomuuden pimeyteen ja tiedostamattomuuteen. Tänne olisi  tuskaton jäädä, ei muistikuvaa kivusta. Särkymiseni fyysinen järkyttävyys ulkopuolisille olisi antanut väärän kuvan "karmeasta lähdöstä". Ei se koske, kaikki vain sammuu.

Mielikuva enkeleistä. Tämän pelin voittaa elämä. Ohiajanut ja pysähtynyt lääkäripariskunta pelastaa minut viimehetkellä ja laittaa ambulanssin vihdoin saavuttua 45 minuutin kuluttua rysäyksestä tiputukseen maksan repeytymisen aiheuttaman massiivisen sisäisen verenvuodon tyhjentämänä minut takaisin elämän suoneen. Lopun hoitavat kirurgit Kuopiossa kaksitoista tuntia kestävässä leikkauksessa. Ja myöhemmin vielä toisessa verenvuodon alettua uudestaan. Ei minun aikani vielä.

Istut siinä sänkyni vieressä teholla lähimmäisinä kaikista lähimmäisistäni. Aamusta iltaan sininen vierailutakki ylläsi ja valkoinen kertakäyttöinen hiusuoja päässäsi. Vaiettu kipusi, syyllisyys, syytökset, kaikki draama tragedian päälle. Äidillä kaikkein vaikeinta.

Ei, en ole punatukkainen. Peskää kuivunut veri hiuksistani ! Ympärillä vaikerrus, ulina, piipittävät laitteet, sairaanhoitajien hätäisen kiireiset juoksuaskeleet, hälinä ja mökä. Joka aamu silmiä häikäisevä valonvälähdys ja joukko valkotakkisia sänkyni ympärillä ottamassa röntgenkuvia. Olen vaikea potilas. Kapinallinen tarkkailussa hoitajan pöydän vieressä. Vittu, mä lähden kotiin täältä ja kiskon kipsiä irti ranteestani. Ihan pöllyssä, morfiinitrippi päällä koko ajan. Koskeeko vatsaan, äiti hätäilee. Vatsaan ? Eikun on lonkka ihan tulessa. Mitkä helvetin rautatangot minulla on lantiossa ? Hoffmannin raudat lantion murtuman takia. Ai niin, oliko se unta ? Leikkauspöydällä ähkin. Muistan. Oliko liian vähän nukutusainetta ? Niin, sinulla toimi vatsa leikkauksen aikana. Oi voi !!! Miten voin olla näin ruskea joulukuussa ? Sappinesteet värjänneet koko kropan ja silmän valkuaiset. Nilkka kipsissä. Yöpöydällä iso lasipullo, jossa vettä ja letku. Ei juomista varten, vaan hengittämistä. Keuhkot täynnä nestettä. Dreeniletkuja siellä täällä vartalossani, joista valuu verimöhnää pusseihin. Kädet täynnä mustia pieniä viiruja lasinsiruista. Säilyikö sillä kasvot ? Joo, Kirsi on edelleen kirsin näköinen. Opiskelukavereilta söpö pehmulelu Vaasasta ja puhelu päälle ja älyllinen keskustelunavaus, no, oletko jo ihan laitostunut ?

Kuukauden päästä minut siirretään osastolle, oikeastaan heitetään kaikki romut pinottuna sänkyyni ja minä romuna seassa pienentyneenä kuukauden paaston jälkeen. Sitten kun saan kiinteää ruokaa suuhuni, se pursuaa hetken päästä samanlaisena  takaisin suusta, sulamattomana. Puhdas oksennus, wau ! Sinulla on maksa-arvot kuin pahimmalla juopolla, vatsakirurgi vitsailee. Epäonnistunut rannekipsaus vie tieni leikkaussaliin, jossa ranne uudestaan murretaan ja puudutuksesta huolimatta tunnen, kuinka luitani vedetään niin että melkein putoan leikkauspöydältä. Taas herra Hoffman apuun rautoineen. Osastolla muutaman viikon päästä käsikirurgi näyttää lääketieteellisen  opiskelijoille, kuinka jäykistyneet sormeni väännetään väkisin vetreiksi. Jep, tällä kertaa ei puudutusta eikä edes varoitusta. Kauhea kipu leikatussa lonkassani. Minut nostetaan tyynyjen varaan, en kestä patjaa allani. Kipu leviää koko raajaan ja jalkaterä puutuu. Pääkirurgi piipataan hätiin. Iskias hermo leikattu leikkauksessa katki. Ups. Jalkaterä halvaantuu. Sähköä sähköä tukea tukea...polttavaa tuskaa...

Palaat Vaasaan opiskelemaan. Rakkautemme tuntuu syvenneen. Muistat soittaa kaipaus äänessäsi. Poliisit ovat käyneet kyselemässä meidän kolarista. Ovat ottaneet valokuvia Ministäsi. Se ihana musta kiiltävä koppakuoriainen burgundiplyyshillä verhoiltuna, pikku tyyny ja kaikki. Sinun ylpeydenaiheesi. Tunnistaako sitä enää ? Minun neuloma slipoveri lumimyrskyssä ja Tukholmasta ostettu upea harmaa villakangastakkini rännän peittämänä. Musta nahkainen vanhanaikainen salkku täynnä työkaluja siinä vieressä. Oikeudenkäynnissä kysytään, onko minulla vaateita. Seisot asennossa syytetyn penkillä. Näen sinut takaa-päin ja ruttuisen farkkusi takamuksen. Nuori mies parka. Loppu-elämän painajaiset.

Huonetovereina sekalainen sakki. Yksi räpätäti, joka on vahingossa ampunut itseään sääreen uuden vuoden pirskeissä. Sivusta seuraan kun julma plastikkakirurgi leikkaa hänen säärestään palan nahkaa tuosta noin vaan suit sait. Vuoden päästä kohtaan hänet omissa mittelöissäni. Toinen kroonikko vieressäni makaava vanhempi täti, joka valittaa ja haisee usein omissa ulosteissaan. Elämän piirini laajenee kun pääsen käytäville hurruuttelemaan Fordilla, rullilla kulkevalla korkealla kävelytuella. Tapaan muita, joilla sojottaa lantioluista Hoffmannit. Tuulahduksen ulkomaailmasta tuovat säännöllisesti vierailevat ystäväni. Yllättäviä vanhoja ystäviä lapsuuden ajoilta ilmestyy sänkyni viereen. Itkuun purskahtamisia. Mitä ne oikein itkee ?

Öisin Halcionia huuleen. Hirveitä painajaisia tuosta sinisestä napista. Tuskin enää markkinoilla.
Aikani kuluksi näprään murtuneessa keskisormessa olevaa tukea sillä seurauksella, että voin nykyään näyttää vinoa keskisormea. Kallonahkani oli roikkunut rempseästi auki kolaripaikalla ja nyt siinä on pitkä ja paksu rahka osittain hiusten alla ja osa hiusrajassa. Sen sattumalta punkteeraan itse ja vanha pakkautunut veri pääsee piinasta. Alan parantua.

Kotiin lähdön aika. Kaksi ja puoli kuukautta takana. Ei mitään ymmärrystä, ei mistään. Kiire takaisin elämään 23 vuotiaan innolla ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei väliä, vaikka painan 42 kiloa ja könkkään puisilla kainolasauvoilla ja ranteessani on robocopraudat ja jalkateräni on halvaantunut lähes kokonaan, ikuinen polttava puutuneisuus mukani, Frankestainin hirviön arvet, metritolkulla vetoketjuja vartalossani.



Unohdus vailla vertaa.

Paluu juurille

Hauras kuin pikku lintu. Vähän pikku linnun näköinenkin ohut harmaahapsi pystyssä ja suu avonaisena kuin odottaen emon ruokintaa, mutta pikku linnun piipitystä ei muistuta kurkusta nouseva epämääräinen korina. Hoitajat huomaavat järkytykseni, vaikka pidättelen sisältä ulos voimalla pyrkivää itkun purskahdusta. En ole mitenkään tunnettu pokerinaamastani, päinvastoin, joten vellova shokkini on luettavissa kasvoiltani silmänräpäyksessä.

Melkein kahden vuoden tauon jälkeen, palaan juurilleni, Kuopioon. Oli aika.

Siinä isä makaa, Altzheimerin taudin runtelemana, jatkoajalla. Vuosi sitten minut hälyytettiin varautumaan isän kuolemaan, mutta ei ollut vielä hänen aikansa lähteä. Kun katson häntä, ajattelen, että eikö todella ollut. Mutta mikä minä olen sitä arvioimaan ? Miten toinen voi tietää, miten toinen elämänsä kokee ? Vaikka sivustakatsojasta lähes kasvin tasolla olevan elämän viimeiset hetket näyttävät merkityksettömiltä. Mistä minä voin tietää ?

Hoitajat ovat nostaneet isän sängyn päädyn ja hän näkee ikkunasta avautuvan kevään alkavan viherryksen puissa ja taivaalla liitelevät linnut. Aurinko häikäisee loisteellaan isän silmiä. Ruusu mäyräkoirani makaa sängyllä isän säärien vieressä rauhoittuneena syvään huokaisten luoden lämpöä isän jaloille. Kerron isälle, että olen hänen nuorin tyttärensä Helsingistä ja että Ruusu on Vernerin seuraaja. Olen Liisan, hänen ex-vaimonsa, äitini luona käymässä. Muistaako isä ? Ihmettelevä tuijotus minuun, ehei...Liisa ? Kirsi tytär liikauttaa jotain kohtaa isän jäljellä olevista muistoista, ikään kuin tunnistaminen. Hetkellinen yhteys muodostuu silmien välityksellä toisiimme, vai kuvittelenko ? Hengitän syvään. Liikutuksen aallon vyöryessä päälleni, otan isän syleilyyni ja paijaan ja tunnen kyyneleiden valuvan poskillani. Isä hymyilee ja on mielissään kosketuksesta. Kysyn, onko hänellä kipuja ? Tuhahdus, josta ymmärrän, ettei. Onko hänen hyvä olla ? Äännähdys, josta käsitän, että mikä ettei, mikäs tässä on ollessa ? Välillä hän katoaa, häviää omaan tyhjyyteensä, jonnekin, missä ympärillä oleva maailma lakkaa olemasta. Välillä hän yllättää minut "puhetulvallaan", selittäen ummet ja lummet ilmeillen kovasti. Tunnistan niistä ilmeistä isän. Ne ilmeet ovat olleet aina ja ovat vieläkin samat. Naurattaa. Silittelen isän käsivartta. Ruusu vahtii isää ja katsoo minua huolestuneena, jos liikahdan senttiäkään. Ylhäällä seinää vasten nojaa tuttuja tauluja mummon ja ukin kotoa, suosikkini lilat ja valkoiset syreenit maljakossa. Näytän isälle kuvan kamerastani. Tässä isä katso, mikäs se onkaan siinä olohuoneeni viherkasvien pöytänä ? Vanha pieni kovakantinen ruskea matkalaukku, isän verhoilijasalkku sisältäen taiteilijan työkalut, eri muotoiset neulat ja taltat ja vasarat. Iloinen ihmetys nousee isän kasvoille, että miten se siellä voi olla !? Selkeä tunnistaminen. Ei taida isä ollakaan kasvi. Isäni, käsityöläinen. Miten silloin nuorena ylenkatsoin, että isäni oli verhoilija. Ja miten arvostankaan sitä nyt !

On lähdön aika. Halaan isää lämpimästi ja pitkään kostein silmin. Ikään kuin isä vaistoaisi tarrautuvan hätäni ja osaten lukien ajatukseni, näenkö enää koskaan tätä kirpuksi kuihtunutta vanhaa miestä, minulle tuntemattomaksi jäänyttä. Isätön tytär. Mikä on isän lempiväri, mikä lempi runo tai ruoka ? Mistä musiikista isä tykkää, mistä keskustella ? Kohtaan isän katseen, hämmentyneen ja nauravan suun. Katson sielustani hänen viattomia silmiään, joista on pois pyyhkyityneet huolet ja murheet, jäljellä avoin kirkkaus ja hyvyys. Sanon isälle, että annan kaiken anteeksi.

Kävelen lapsuuteni reittejä Kuopiossa ulkoiluttaessani Ruusua. Suuntaan Kallaveden rantaan metsikön poikki Honkalahden uimarannalle. Onko rantahietikko kutistunut ? Iso kivi, jonka päälle lapsena kiivettiin istumaan keskellä järveä, ei olekaan niin iso. Vastapäinen saari, jonne rohkeat uivat, ei olekaan niin kaukana. Pursiseuran purjeveineiden mastot muodostavat rivistön toisella puolella. Pysähdyn Itkonniemen urheilukentän laidalle ja katson iloisen haikeana hiilimurskarataa, jota pitkin lapsena ja nuorena juoksin kilpaa sataa metriä, hyppäsin pituutta ja loikkasin korkeutta. Tepastelen pehmeää pururataa, jonka päällä lenkkeilin kilometrejä lukioaikana. Kuljen ohi päiväkodin, jota kävin ennen kouluun menoa. Muistan Eini-tädin ja sen kun hänen kurkkuun lensi kärpänen. Ja sen, kun en halunnut syödä pahaa ruokaa ja äidin piti tulla selvittämään asiaa ja Eini täti piti minua ymmärtäväisesti sylissä.

Astun äidin kotiin.

Äidistä on raivo ja aggressiivisuus kadonnt, tai ainakin vähentynyt. Tulisieluiset Hakkaraiset, niin itsepäiset ja äkkiväärät. Alistunut voimattomuus on tullut tilalle. Aamulla käyn katsomassa, hengittääkö hän, kun kello lähenee puolta kahtatoista eikä minun touhuamisen äänet ole yleensä huonosti nukkuvaa herättänyt. Posket piukan kireiksi nesteestä pöhöttyneet sydämen vajaatoiminnasta johtuen hän nukkuu ja rennon poreilevasti kuorsaa. Hellyys täyttää minut. Tätä hellyyttä minun on edelleen vaikea näyttää hänelle. Tunnen muurautuvani kiviseinän sisään, kun olen äidin kanssa. Vaikka mielen tasolla voin päättää olla läheisempi, mutta käytännössä se ei vain tapahdu enkä voi pakottaa sitä. Jokin sisälläni estää sen. Selvittämättömät asiat. Äidin mielestä olen kova. Voi, kunpa hän tietäisi ! Ja voi, kunpa voisin antaa hänelle sen rakkauden, mitä voin antaa ystävilleni ja rakkaalleni ja jopa täysin tuntemattomille. Olet niin erilainen äitisi kanssa, sanoi kultanikin. Aivan. Tiedostan sen.  Teen kuitenkin vierailustani helpon ja oman mittapuuni mukaan käyttäydyn hyvin enkä ihan kaikesta provosoidu. Miten helposti mopo karkaisisi käsistä ja olisin ilmiliekeissä ?! Äitini tytär, kuuma Hakkaraisten veri virtaa suonissani. Tällä kertaa ei riitaa, halaukseni ovat lämpimämpiä ja menen lähemmäksi. Pinnan alla sykkii rakkaus. Rohkenen näyttää itkevät kasvoni äidille pois lähtiessäni, mikä kertoo, että välitän ja jotain purkautuu ja jokin lukko on avautunut suhteessa häneen. Äidin kosmetologin taiteilemat kynsien lakkaukset antavat vielä minulle uskoa, että meillä on aikaa. Äidillä on elämän iloa jäljelle ja meillä on mahdollisuus vielä kokea avoin rakkaus. Kypsyn vielä ja kasvan täyteen loistooni ja avaudun, ja annan aidosti anteeksi  Herkkä piooni ja ruusu kimppu jää kaunistamaan keittiön pöytää äitienpäivän kunniaksi.

 

Vielä viimeinen kävely Väinölänniemen rannalla rakkaani kanssa. Sadat lokit kirkuvat lokkisaarella ja aurinko kimmeltelee järven pinnalla. Heinikossa myyrät saavat kyytiä Ruusulta. Voisinko pudottaa syyllisyyden ja häpeän taakan harteiltani lopullisesti, sen lapsuuden pelon möykyn, mistä juontaa kaikki negatiivisuus kaikkeen missä negatiivisuutta vielä ilmenee elämässäni ? Voisinko ulottaa avoimen rakkauteni myös tänne, raihnaisiin vanhempiini saakka ? Voisinko luopua hallinnasta  ? Kontrollista ? Voisinko hyväksyä vanhempani sellaisina kuin he ovat ja kohauttaa hartioitani ja sanoa, ei minun vika ja päästää irti ?

Tänään Roihuvuoren metsälenkillä annoin syvältä nousevan nyyhkytyksen liikuttaa rintaani rytmikkäästi ja suuntasin kasvoni ylös ja itkin yhdessä sateen kanssa kosteutta, jota putosi taivaalta. I surrender. Antaudun. Yhä vähemmän tarinaa siitä, kuka teki ja sanoi mitä tai kuka jätti sanomatta tai tekemättä. Asioiden ytimessä, syvällä minussa, elämässä.

Vastapuhjenneet kielon pikkuruiset kukkaset ja kirsikkakaunottarien maahan pudonneet hennon vaaleanpunaiset terälehdet viitoittavat tieni kotiin.

Rakkaus tässä hetkessä

Kutsuisin tätä meduusa -rakkaudeksi. Sen liikkeen, sen energian takia, välillä myös sen järjettömyyden ja päättömän hulluttelun takia. Meduusa meren hiljaisessa väreilevässä aaltoliikkeessä, hitaasti, soljuvasti, kevyesti, joustavasti, myötäilevästi ja periksiantavasti. Ilmavaa, hennon läpinäkyvää. Aalto antaa myöten, meri humisee äänettömästi korvissa, keinuttaa vartaloa horisontaalisesti, silmät kiinni, silmät auki antaen ja vastaanottaen. Seinä ei nouse vastaan, mennään läpi seinien, soljahdetaan toisiimme, sinä minuun, minä sinuun, saapuen ja poistuen, tullen ja mennen, lähtien ja palaten, sukeltaen ja pinnalle nousten. Veden virtaavuus. Aallot pehmeästi tuudittavat turvallisuuteen, lämpöön ja totaaliseen hyvyyteen, jossa kellun ja lillun ja hymyilen. Vesipesä, kaivattu koti.

Niin irtonaista, niin erillistä, sinä olet sinä ja minä olen minä ja samalla niin kietoutuneita toisiimme, sydämissämme sitoutuneita, helppouden edessä antautuneita omistamiselle ja samaan aikaan vapaudelle. Samaan aikaan olet-minun kuin silti-annan-sinut-pois -rakkaus. Kirpaisevaa ja kaunista, veitsen terällä elämistä, nuoralla tanssia, sydän kurkussa olemista. Ja silti niin varmaa epävarmuudessa. Tieto ja luottamus. Ja  vaikka luulen, että kuolisin, selviäisin, sinä myös.

Kostean suolaiset kyyneleet taas kielellä tunnustellen, suupieliini valuneet. Liikutuksesta, koskettavuudesta, haavoittuvuudelle antautumisesta. Sydän pakahtuu kauneuden ja surun yhtäaikaisesta makeudesta, rakkauden viiltävä pisto, jos tämä ikinä loppuisi. Tässä ja nyt, ei ole muuta. Nyt on hyvä. Laskeudun yhä lähemmäksi tornistani, sinua lähemmäksi rakkauteen, joka on ei-riippuva-rakkaus, ei-tarrautuva-rakkaus. Uskallan vajota, tuntea rakkautesi väräjävän hellyyden, herkkyyden uuden ulottuvuuden, minulle vieraan. Uskallan haluta sen suloisen sensuelliuden, lämmön hivelevyyden, kosketuksen höyhenenkevyen.

Ei vaatimuksia, ei odotuksia tässä rakkaudessa, minkä vuoksi haluaa antaa kaikkensa. Kun kukaan ei huuda omia tarpeitaan etusijalle. Minä, minä...ei, vaan sinä sinä, me. Vaatimaton= ei vaatimuksia-rakkaus tekee antamisesta helpon, itsestään selvyyden, josta muodostuu antamisen ja saamisen aaltoliike.

Tyhjien seinien tuijotus minuun ja minun vastatuijotus. Olette puhtaat, olette kauniit, olette tasapainoiset. Olette maalia, kiveä, savea ja rautaa. Kylmiä ja kovia. Kristallit roikkuvat katosta kimmeltävinä, kirkkaina. Kiillotettu kultaus. Avaruuden tuntua, autiota autiomaata, onko siellä edes yksinäinen piikikäs kaktus? tyhjää, yhä tyhjenevää. Riisuttu kotini, paljas uusi pinta, hiljaisuus. Saman väreilyn aistin minussa, yksin olon ja yksinäisyyden, ei ole mitään, en ole mitään. Ja samalla olen kaikki. Tyhjentynyt turhasta. Konflikteista ja kamppailusta. Ei vastarintaa enää, ei vastustusta minulle kuuluvasta hyvästä.

Sinusta. Tyhjät seinät herättivät, aukaisivat silmäni, näyttivät totuuden, osoittivat inhimillisyyteni, auttoivat myöntämään kaipaukseni toiseen ihmiseen, mieheen. Salamyhkäisesti, lähes äänettömästi, eleettömästi olet lumonnut minut. Valloittanut varovaisesti, antanut minun olla. Tyrkyttämättä, pakottomatta. Sallien kaiken, hyväksymällä ja hyvyydellä taikonut minusta uskalluksen esiin, ottaa vastaan läheisyys. Sinut.

Avoimet kasvot, ilman hymyä tai hymyn kanssa. Katson maailmaa ja voin olla ilmeetön ilman väkinäisestä virneestä kipeytyneitä leukalihaksia. Virnuilematon totuus. Naama peruslukemilla. Syvempi syvyys, pohjaton meri. Antaudun tuntemattomille vesille, heittäydyn ajattomuuden aallokkoon.

Helisevä naurusi. Minä täysin aseeton.

Tyhjyys täyttyy. Sinusta.

Fenix Lintu

Eilen palasin kotiin Ikean sininen kassi täynnä uusia itämaisia mattoja. En voinut vastustaa tumman punaista pikku Persialaista enkä lämpimän punaisen sävyistä Kelim -mattoa. Kassiin sujahti mattohuumassa pieni vuohentaljakin. Minulla ei ollut kuin vieno aavistus, miten sijoittaisin matot eteiseen, mutta olin varma, että juuri oikea järjestys löytyisi. Hihittelin, kun muistelin rakkaani kehotusta ostaa sitten samanlaiset matot ainakin tuohon tuohon ja tuohon.

Matot ovat merkinneet minulle aina enemmän kuin mattoja ja nauttineet erityissuojelua. Siksi yllätin itseni, kun kaksikymmentä vuotta vanha paksu vihreä Gabbeh -käytävämatto, johon minulla oli vahva side, sai vaivattomasti kyytiä uusien tieltä, kun kolmisen viikkoa sitten sain impulssin heittää vanhaa roinaa ulos asunnostani. Pienet koristeet ja kaikki ylimääräinen tavara alkoi häiritä. Kaipasin tilaa ja selkeyttä. Sisintäni puristi valtava paine raivata vanhaa pois myös konkretian kautta. Napanuoran katkaisua menneisyyteni tavaroiden karsimisella. En saanut rauhaa ennen kuin alkaisin toimia ja puhdistaa ja tyhjentää kotiani. Katsoin asuntoani ja tajusin, ettei se ole enää minä. Olin uusi.  Hyökkäsin komeroiden kimppuun ja aloin pakata jätesäkkeihin raa'alla kädellä vaatteita, kenkiä, astioita, täkkejä ja koriste-esineitä. Makuuhuoneen Lundia Classicin kirjat lahjoitin antikvariaatille. Säästin pari "raamattuani"eli Echart Tollea, de Melloa, Barry Longia ja ranskan oppikirjat, ja sain myytyä minua parikymmentä vuotta palvelleen puukasan.

Heräsin viime sunnuntai aamuna kurkku kipeänä ja köhin ja röhisin. En flunssan takia, vaan kurkku suorana huutamisen takia. Meillä oli Vital työpaja ja aiheena oli sattumoisin (?) Fenix lintu, lintu, joka palaa poroksi ja tuhkasta nousee uusi uljas ja upea Fenix loistoonsa. Tanssin kahden Vd-siskon kanssa Fenix tanssin, jossa kaksi vuorollaan seisoi ja vartioi vieressä suojelevina enkeleinä yhden tanssiessa kuolemaa menneisyydelle, suremista ja ulvontaa ja paremista ja henkiin heräämistä uutena. Olin jo aivan kyyneleissä Patrician näyttäessä oman tanssinsa esimerkkinä meille. Koin kylmiä väreitä ja tunsin hänen elämänsä pimeyden polton. Tein tanssin meidän ryhmän viimeisenä ja seurattuani siskojen tansseja ja heidän ulos kimmonnutta tuskaansa ja sulatettua surua ja uudesti syntymän iloa, puhtautta ja rakkautta eläytyen heidän oloonsa ja itkien heidän mukanaan, epäilin, että riittääkö minulla enää paukkuja omaan tanssiini ja että onko minulla enää mitään vahvaa tulossa ulos.

Paholaismusiikin tahdissa, joka soi kaikkien manaaja-elokuvien taustalla, aloin raapia itseäni ja vetää hiuksiani ja huitoa käsillä heittäen helvetin raivolla pahaa minusta, menneisyyttäni, historiaani, joka on minua satuttanut, muistoja, joilla ei ole käyttöä nykyisyydessä, loukkaavia sanoja ja haavoittavia tekoja, anteeksiantamattomia ymmärtämättömyyksiä ja ihmiskohtaloita, käsittämättömiä kokemuksia, miksi-minulle-kysymyksen vastaamattomuuksia, oman arvottomuuden ja hyväksymättömyyden tuntemuksia, rohkeuden puutetta, pelokkuutta ja jännityksiä, kaikkea sitä, mikä on estänyt minua olemasta se, mikä minä pohjimmiltani olen, kaikkea sitä, mikä on estänyt minua elämästä rakkaudellista ja hyvää elämää, mielen luomaa pelkojen maailmaa, mielen luomaa valheellista maailmaa. Huusin syvältä sisuskunnastani suu ammollaan elämääni varjostavan mustan polvet koukussa ja kädet nyrkissä. Ei ollut vain yhtä asiaa, oli miljoona asiaa, määrittelemättömiä ja määriteltyjä, tiettyjä ja ei-tiettyjä. Oli kaikki. Oli sanaton ja selittämätön, sanoinkuvaamaton ja kasvoton, joka kirkui elämää ja elämättömyyttä.

Ja joka rojahti maahan lattialle polvien päälle otsa lattiaan. Joku itki minua, nyyhkytti ja vuodatti kosteaa suolaa silmistäni. Siinä samassa asennossa koko surevan valituksen, parantavan oman sylin voiman kanssa jäljellä oleva tuska valui noroina poskilleni ja muuttui hyväksynnäksi elämästäni, sen koko kaaresta syntymästäni tähän keski-iän aikaan.

Räpyttelin siipiäni, availin itkun punertamia silmiäni, nousin jaloilleni ja avasin siipeni täyteen loistoonsa ja hengitin syvään ja hartaasti ja katsoin enkeleideni kirkkaita katseita, hoivaavia, hyväksyviä, rakkaudellisia katseita ja nousin omaan paikkaani maailmassa, omaan paikkaani elämässäni.

Ja se paikka on tässä. Se paikka on joka paikassa, missä minä olen oman hyväksyntäni ja oman arvostukseni ja rakkauteni kanssa itselleni ja muille. Se paikka tuo minulle puuttuvan rohkeuden, jonka voimalla elän uuden elämäni alun, uuden elämäni ensimmäisen päivän aina elämäni loppuun saakka. Minä tiedän, että minä olen ja pysyn sielussani samanlaisena kuin nyt. Minulla on tieto, että pysyvä hyvä on asettunut sydämeeni, se tieto tulee mielen tuolta puolen, eikä järki tai äly sitä selitä. Onko se omaa aikaansaannostani vai antaako joku ylempi olento sen minulle? Onko se itseni arvostuksen tunnetta vai onko enkelit asialla? Olenko kasvanut omilla pelkojeni kohtaamisella tähän pisteeseen vai olenko armoitettu? Ja onko sillä loppujen lopuksi väliä, mistä ilo puhtaus ja rakkaus on lähtöisin? Tiedän, että vaikka mitä tapahtuu, on kipuja ja muuta kielteistä, tämä taustalla oleva hyvä pysyy. Paluuta entiseen ei ole. Se, mitä teen ja tulen tekemään, tai olen tekemättä tai tulematta tekemään tässä elämässä, tässä määreiden maailmassa, vaihtuu ja niilläkään ei ole loppujen lopuksi merkitystä. Kirjoitanko kirjan, tuleeko minusta tanssin ohjaaja, menenkö naimisiin, saanko uuden sohvan, miten nopeasti vanhenen, muutanko ? Mitä tahansa tapahtuu tai on tapahtumatta, tässä minä olen, yhteydessä itseeni, turvaan ja kaiken lähtökohtaan. Täältä käsin minä toimin ja teen, mitä teen.

Koko VD -vuosi on ollut minulle transformaatioita, muuttumista uuteen ja vanhan taaksejättämistä, vähitellen, työpaja kerrallaan. Aina yllätyn, miten paljon on murrettavia kerroksia, läpikuljettavia seiniä ja avattavia ovia. Loppuuko ne koskaan? Matka syvälle itseeni on hienoin kokemus elämässäni ja suuri kiitos siitä kuuluu Vital Development menetelmälle ja heille, jotka ovat tämän Suomeen tuoneet, ohjaajille ja kanssa sisarille ja veljille, joiden kanssa taivallamme yhdessä, koemme ja jaamme kasvun yksin ja yhdessä, sydämen parantamisen ja avaamisen. Kiitos VD-perhe rakkaudestanne, jonka tuella olen voinut siirtää VD-tunteen arkielämääni ja toteuttaa puhtainta olemista ja saada hyvän elämääni.

Luulin, että Fenix tanssini oli ollut ihan nössö. Mutta kun eräs sanoi, että taisit vetää sitten täysillä ja karhea kurkku vielä tänäänkin muistuttaa minua huudostani, jota en Steiner koulun Eurytmia salissa kuullut, niin ulos tultavaa oli sittenkin ja vahvaa sellaista. Lienekö fyysistä väsymystä vai henkistä tyhjentymistä vai molempia, mutta workshopin jälkeiset päivät ovat kulkeneet ihmeellisessä kevyessä sumussa ja hiljaisuudessa. Slow motion ja antautuminen hetkelle. Olen taas uudessa paikassa itsessäni, syvemmällä ja varmemmalla tasolla. Rauhassa ja sieluni iloisessa tanssissa.

Elämän meri on nimeltään akupunktiopiste keskellä rintalastaa, siinä missä on sydänchakra. Minä olen aivan hullaantunut tuohon nimeen ja siihen, mitä neula siinä kohtaa saa minussa aikaan. Veren virtaavuus, puna nousee poskille, hengitys kulkee suurena ja avoimena ja suonet tuntuu levenevän. Kiitos ihanalle akupunktiolääkärilleni, joka silmät ymmyrkäisenä ja pyöreinä kehotti minua jatkamaan tanssimista, kun oli niin hämmästynyt henkisestä hyvinvoinnistani. Kiitos herkälle kehoterapeutilleni, jonka käsissä viimeksi tunsin olevani tasoissa ruumiini kanssa. Olen kuronut väliä syvistä kuopista tähän hetkeen, tähän pintaan. Kiitos taitavalle pilates ohjaajalleni, joka myös kannusti minua jatkamaan tanssimista, mikä niin on vapauttanut ja rentouttanut liikkeitäni ja hän myös näki sisäisen muutoksen minussa. Kiitos kiitos kaikille. Pursuan kiitollisuutta kaikkia kohtaan, elämää kohtaan, joka on näyttänyt minulle hyvät kasvonsa.

Asun nyt keskellä remonttia. En suunnitellut tätä, vaan kaikki lähti vyörymään minusta pakkona toteuttaa muutos. Minun on nyt helpompi elää maalitölkkien ja telojen, lakan ja maalin lemun, pinottujen pahvilaatikoiden, verhottomien ikkunoiden ja parketin hioutun pölyn keskellä kuin vanhassa järjestyksessä olevassa asunnossani. Uusi maali on jo seinillä ja lattiat kuultavat kiiltävinä ja ikkuna ja- lattia listat hehkuvat raikkaan valkoisina.

Kotini ottaa uuden muodon pikku hiljaa niin kuin elämänikin. Perusta on nyt kunnossa, siihen on hyvä rakentaa.