Musta joulukuu, itkun parantava voima

Mini Cooperilla ajelu on saanut alaselkäni kipeäksi. Istuminen ei ole hyväksi, ei, sehän me kaikki tiedetään. Minulle ehdotettiin pientä tyynyä selkäni tueksi. Löysin kaapista tarkoitukseen sopivan pienen tyynyn. Burgundin värisellä sileällä sametilla verhoiltu pikkuruinen tyyny tuo myötätuntoisen hymyn kareen huulilleni. Ainut ehjä osa Morris Ministä, kun rekka törmäsi siihen vuonna 1987 joulukuussa itsenäisyyspäivänä. Miten se on minun vaatekaapissani?

Samaisena päivänä, kun löysin tyynyn, siis eilen, sain soiton äidiltäni. Äiti ei juurikaan soittele minulle. Silloin on hätä kyseessä. Siskoni Anne oli joutunut teho-osastolle. Samaiselle teho-osastolle, jossa minä vietin viikkoja melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Joulukuu.

Isä kuoli kaksi vuotta sitten joulukuussa ja joulu meni hautajaisten odotuksessa.

Joulukuu. Juhlan aikaa.

Kun isä kuoli, minut valtasi melkein asiaankuulumaton rauha. Hoidin kaikki hautajaisjärjestelyt selkeyden ja tyyneyden tilasta. Ei, en ollut shokissa. Isä ja minä olimme melkein tuntemattomia toisillemme. Hänen kuolemansa jälkeen hän tuntui tulevan lähemmäksi minua. Muistan hänen viimeisen katseensa minulle, kun olin katsomassa häntä hoivakodissa. Kuin viaton lapsi, kirkkaat isot kosteat silmät ja hämmentynyt hymy, kun silitin hänen käden selkäänsä ja sanoin antavani kaiken anteeksi. Nyt ymmärrän, että myös minä olisin voinut pyytää anteeksi. Teen sen mielessäni ja annan itselleni anteeksi. Ei syyttämistä eikä syyllistämistä.

Paitsi äiti. Tässä maailmassa eniten kärsinyt.  "Te (Anne ja minä) ootte aiheuttaneet minulle niin paljon tuskaa."

Mutta jos Dwari, perhekonstellaatioterapeutti on oikeassa ja ehkä sama pätee myös Anneen. Lapsi tekee mitä tahansa äidin rakkauden takia, vaikka kuolee. Dwarin mukaan minä olen sitä tehnyt lähes kuolemaan johtaneessa kolarissa, mutta Anne on ollut monta monta kertaa kuoleman porteilla. Olemmeko molemmat vain toteuttaneet sitä mitä äiti haluaa? (ks. Juurien parantaminen blogiteksti)

Kuultuani uutisen Annesta, alan toimia. Yritän saada kiinni Annen ex-miesystävän, joka löysi hänet viime hetkellä. Muutaman hetken päästä Anne olisi vuotanut kuiviin asuntonsa lattialla verisen oksennuksen keskelle. Otan selvää Kuopion sairaalan puhelinnumeroista ja alan selvittämään, mitä oikein on tapahtunut. Toimiessani olen taas ihmeellisen rauhan ja lämmön tilassa. Ei, en ole shokissa. Tätä on osattu odottaa. Kyllä elimistö jossain vaiheessa sanoo sopimuksen irti kahdenkymmenen viiden vuoden lääkkeiden ja alkoholin väärinkäytön jälkeen. Kaikkea mahdollista helvettiä mahtuu noihin vuosiin. Onneksi olen ollut eri kaupungissa enkä ole joutunut läheltä seuraamaan. Tosin äidin kertomusten ja äidin tuskan kautta, olen ollut kaikesta tietoinen. Kun ei voi toista auttaa. Kun ei voi tehdä valintoja toisen puolesta. Kun ei voi elää toisen elämää. Sanomiset ei auta, oma esimerkki ei auta, pakkohoito ei auta. Pakkohoitoon nykyään tarvitsee olla todistettavasti itselle ja muille vaaraksi, eli itsemurha-alttius ja toisen tappaminen lähinnä. No, kyllä tuo ensimmäinen on täyttynyt useampaan otteeseen ihan jo lapsuusajoista asti. Olen ollut todistamassa vierellä pikku tyttönä, kun Anne nappaa äidin unilääkkeitä kurkkuun ja laittaa mankasta soimaan Jamppa Tuomista. Äiti on naisten päivätansseissa ja me ollaan kahdestaan. Annen kuoleman kaipuu on aina ollut läsnä. Koko elämänsä joko suoraan tai elämäntyylinsä kautta, kuolema on koko ajan ollut nurkan takana. Ihme on, että hän on elossa. Vaikkakin nyt kiikun kaakun. Joulurauha kultainen.

Vaikka minussa vallitsee selittämätön rauha, en usko Annella sitä olevan, paitsi mitä nyt lääkkeiden aiheuttama turta. Liian herkkä tyttö tähän maailmaan. Ei kestänyt elää selvinpäin, vaan valitsi oman tapansa selvitä elinkautisesta, Pikku tyttöinä istuimme vaatehuoneen lattialla ja lauloimme laulukirjasta lauluja suljetun oven takana. Kävelimme sunnuntaisin ukin ja mummon luo. Paluumatka linja-autolla numero viisi. Saimme mummon tekemää Karjalanpaistia, jossa oli oikeaoppisesti munuaisiakin ja tietysti pullaa, jota kasteltiin kahvissa. Vierailun päätteeksi saatiin parikymmentä markkaa tai joskus jopa viisikymmentä taskurahaksi. Yksinhuoltajan lapsille suuri ilo. Talvisin laskimme Lipeillä, muoviset minisukset, takapihan mäessä naapurin lasten kanssa. Kesäisin pystytimme teltan takapihalle ja heitimme tikkaa. Leikkien ja kasvun väliin siskollani mahtui käsivarsien viiltelyä ja vatsahuuhteluita. Kotiolojen aiheuttama pahaolo purettava jollain tavalla. Äidin mukaan Annella on isän geenit. Tosin isä ei käyttänyt koskaan alkoholia tai huumeita, eikä polttanut. Ainut pahe oli naiset.

Kyllä äiti on oikeassa. Läheisen elämä voi aiheuttaa toiselle tuskaa. Vaikkei olekaan läheinen läheinen. Meidän perhe ja koko suku on hyvin eriytynyt ihan maantieteellisesti, mutta myös muilla tasoilla. Vaikka Annen kanssa lapsena jaettiin yhteiset leikit ja nuorena baariseikkailut, elämämme lähti menemään eri suuntiin. Viimeistään kun Annesta tuli laitapuolen kulkija, ei meillä ole ollut yhteyttä kuin silloin tällöin. Mutta silti. Se sattuu ja pahasti. Väittäisin että enemmän kuin omat elämässäni tapahtuneet tragediani. Annen elämä sattuu minuun. Jos sukellan niihin tapahtumiin, mitä tiedän hänelle sattuneen ja millaista elämää hän on viettänyt ja minkälaista porukkaa hänen ympärillään on pyörinyt. Mikä painajainen!! Se elämä on sydäntäsärkevää ja toivotonta. Ja musertavaa nähdä oman siskonsa elävän sellaista elämää. Lohdutonta on nähdä oman siskonsa ulkoinen muodonmuutos, mutta vielä karmeampaa on nähdä hänen sisimpänsä, minänsä ja elämänsä tuhoaminen. Uhmakas tuhoaminen. Kosto jollekin taholle.

Itkin, kun hän ensimmäisen kerran oli suljettu mielisairaalaan ja näin hänet siellä. Kun näin mömmöjen aiheuttaman tokkuran ja sönkötyksen. Koukuttava pakkohoito tuolloin. Sille tielle siskoni jäi. Mömmöt maistuivat enemmän kuin hoidon tarkoitus oli. Itken nyt, kun ajattelen sitä tietä, minkä hän on kulkenut ja mihin se pian päättyy. Itken niitä kaikkia syitä, mitä tiedän ja en tiedä, mitkä ovat johtaneet tähän. Itken äidin tuskaa ja omaani ja Annen tietämättömyyttä siitä, missä tilassa hän on. Itken menneitä sukupolvia ja historiaa, miksi olemme kukin sellaisia kuin olemme. Itken sitä osaamattomuutta, itken rakkaudettomuutta, itken sitä, mikä painolasti siirtyy sukupolvelta toiselle, itken katkeroituneita sukupolvia, itken loputtomia syytöksiä ja syyllisten etsintää, itken erillisyyttä, itken hukkaan heitettyä elämää.

Itken ja samaan aikaan tunnen syvää rauhaa. Itkemisen parantava voima. Itken niin kauan kuin minun tarvitsee. Itken niin kauan kuin olen valmis. Itken niin kauan kunnes suru on käyty läpi. Olen tässä niin pitkään kuin minun tarvitsee.

Selkounia

Taas näitä omituisia unia. Selkounia, lucid dreams vai monien anesteesien jättämiä jälkiä aivoissani vai jotain houkuttelevan yliluonnollisia, mitä eniten niiden haluaisin olevan? Silmieni edessä avautuu aarrearkku, jossa on pehmeän kultaisen keltaisen hohtavaa kultaa punaisen sametin päällä ja se on minun. Minua ympäröi turvallinen pumpulimainen sumu. Aarrearkkuun tipahtaa kultainen kolikko taivaalta ja silloin tiedän. Kuulen kolikon äänen selvästi, ihan oikeasti siis ja unennäön taso muuttuu joksikin muuksi kuin tavallinen uni. Tuttu tuulen tuiverrus puhaltaa hiuksissani ja kasvoillani.

 Nykyään voin säädellä puhalluksen voimakkuutta. Alkuaikoina tuuli oli hallitsemattoman voimakasta ja sen loputtua putosin takaisin todellisuuteen vinhalla vauhdilla. Nyt voin säädellä sitä ja tapahtumia näissä "unissa". Yleensä lennän erilaisin tavoin ja näen omien silmieni kautta. En katso kuvaa tai elokuvaa tai unta kuvana, vaan minusta käsin. Saatan olla kotkan silmien takana ja kuulla siipieni lepattavan lentoon nousun ja nähdä siipeni uljaan suuruuden ja kuivan aavikon avautuvan allani ja intiaanin juoksevan siellä omine sulkinensa. Tai lentää kolmipyöräiselläni ja tehdä maagisia temppuja sen kanssa ilmassa. Tai vain lentää ilman hahmoa tien päällä. Koko ajan tiedän kaiken olevan unta, mutta tunne on ihan kuin kaikki tapahtuisi juuri nyt oikeasti.

Mutta sitten niissä on jotain, jota en voi hallita. Edelleen jatkuu tunne, että kaikki tapahtuu erilaisella unen tasolla, ei unelta, vaan todelta, ihan kuin tietäisin jotain. Tuntisin jonkun toisen/toisten läsnäolon.

Aarrearkkuun pudotettu kolikko saa minut kiitollisuuden tilaan ja nostan kasvot ylöspäin kiittääkseni antajaa. Samaan aikaan minut otetaan hallintaan. Hellästi ja rakkaudella. Keltainen valo ympäröi kasvojani ja ne ovat pehmeät ja sileät. Silmät ovat kiinni, kun en saa päätäni käännettyä takaisin suoraksi vaan se pidetään jonkun toisen toimesta taaksepäin taivutettuna. Kuulen pienen pienen surinan, ikään kuin kääpiösahan, joka leikkaa kalloani auki. Tunnen, kuinka pääni sisuksille tehdään jotain. Kaikki on kivutonta, ihan kuin pakotettua rakkaudella. Minulle ei anneta vaihtoehtoja. Päälakeni on auki ja sula kulta on sana, joka kuvaa väriä ja tunnelmaa avatussa kallossani. En voi muuta kuin antautua, luopua vastarinnasta, jos sellaista edes on. Antautua tuntemattomuuteen.

Sitten herään. Yleensä heräämistä edeltää silmieni edessä kirkkaampaa kirkkaampi valo, valkoinen kulta, kullanhohtoinen tähti, pyöreä muoto, joka lähestyy ja lähestyy ja sykkii loistaen silmieni edessä ja takana. Joskus sateenkaarenvärit, kirkas turkoosi ja upea vihreä. Tunne on rakkaus, puhtaus ja tieto. Tieto jostain suuremmasta kuin minun kehoni, tunteeni, ajatukseni ja koko konkreettinen todellisuus, mitä se sitten onkin. Vaikka kokemus on ilo, niin herättyäni tästä tilasta, olo on vähän ravisteltu enkä välttämättä uskalla avata silmiäni tai mennä vaikka vessaan, jos vaikka näkisin jotain outoa.

Aarrearkku kokemuksessa herääminen oli yhtäkkinen ja selkeä.

"Eihän tuo ihan normaalilta kuulosta," ihmettelee rakkaani. En ole ollenkaan huolissani omasta mielenterveydestäni, vaan itse asiassa odotan näitä unia, ellen ole niitä vähään aikaan nähnyt. Koen niitä yleensä voimakkaiden kausien aikana, kun olen muutoksen kynnyksellä.

Jotain muuttuu niiden jälkeen. Joku viesti omasta alitajunnastani tai jostain muualta (edelleen toivomani taho ja itse asiassa uskomani) muuttaa minua. Niin kuin nyt.

En tarkoituksella kieltänyt itsestäni niin selkeää osaa kuin minun henkeni, jotta korostaisin ihmisyyttä ja ns. todellisuutta, tunteita, tunnemyrskyjä, ajatuksia, draamoja, tahtoa, voimaa, elämää, kokemusta, nahkaa, verta, ihoa, kyyneleitä, naurua, tarinoita. Se vain tapahtui ja sen oli tapahduttava, jotta se puoli minussa vahvistuisi ja veisi minua todellakin lähemmäksi "todellisuutta" ja rohkeammaksi toimia "ihmisyydestä" käsin. Pelottava paikka. Yksiulotteinen taso. Jotenkin turvaton, kylmä, rakkaudeton, suoritteinen paikka. Ollut liian kauan piilossa silmiltä, katseilta. Voinut elää omassa maailmassani, suojautua toisilta. Minun ihmisyyteeni kuuluu vahvasti henki ja yhteys jumalaan, universumiin. Ilman sitä elämäni on tylsää, harmaata, kivuliasta, vailla jotain. Henki huuhtoo arjen tylsyyden virraten lävitseni ja näen elämän, en vaaleanpunaisten linssien, vaan jumalallisen rakkauden läpi. Ihmisyys on mukana egon ja ihmisyyden ilojen ja surujen kera, mutta on myös valoisampi taso, joka kuorruttaa arjen ilolla, myötätunnolla, armollisuudella, hyväksynnällä, ymmärryksellä.

 Helpompi minulle improvisoida sielustani käsin siitä hetkestä mitä kumpuaa tai on kumpuamatta. Helpompi minulle sukeltaa kauheisiin tunteisiin ja kohdata itseni silmästä silmään, Helpompi minulle huutaa ja karjua ja rääkyä ja räkiä.Helpompi minun nauraa ja itkeä samanaikaisesti ollessani auki kaikkeudelle. Helpompi minun puhua tunteista ja kokea tunteita ja samaan aikaan olla itsessäni syvällä, mitä se syvä sitten tarkoittaakin. Helpompi minulle kokea seksuaalisuutta iho ihoa vasten ja samalla olla yhteydessä Suureen Lähteeseen. Kaikki tuo extreme on tullut minulle normaaliksi. Oman moskan, oman yksinäisyyden, oman pahan olon, oman pelon, surun, toivottomuuden kohtaaminen on minulle helppoa. Niin helppoa, että en muserru niistä.Tai mitä musertuminen on? Sitäkö että tuntee ja kokee tunteet? Sitten muserrun, jos se on sitä. Annan tunteen tehdä minussa tarvittava työn. Oltuani riittävän pitkään jossain epämiellyttävässä tunteessa, se vain poistuu ja tilalle tulee virtaavuus ja rauha.Sitä systeemiä ja tapaa, jolla se tapahtuu, en tiedä. Se vain tapahtuu. En yritä väkisin poistaa tiettyä epämiellyttävää olotilaa, vaan olen siinä. Olen vaikka masentunut jos olen. Se ei ainakaan tapahdu minulla tietoisella irtipäästämisellä. Vastustusbarometrini nousee korkealle kaikenmaailman oppaista, joissa esitellään kymmnetä keinoa kohti positiivisuutta, sataa asentoa iloon yms. Emmekö saa olla masentuneita, emmekö saa olla surullisia, vihaisia?  Minulle sana irtipäästäminen on melkein kirosana. Korvissani se on kulunut hokema, josta on tullut suoritus. Irtipäästämiseen on tunkeutunut pakko. Pakosta syntyy kahleet ja vankila. Se pilaa kaiken. Se ei auta päästämään irti. Voisiko irtipäästämisestä luopua? Ettei yritä päästää irti kaikin keinoin? Pikemminkin luovuttaa. Kun huomaan, etten yrittämisellä pääse irti, on melkein pakko luopua yrittämisesstä, on pakko luovuttaa. Silloin se tapahtuu.

Autenttinen minä. Kun voi vain olla joka tilanteessa se mitä on. Samaan aikaan kun on siellä pohjamudissakin, tavallaan ei ole siellä, tai on valon saattelemana ja se valo pitää pinnalla ja pinnan yläpuolella. Turvassa. Ja tietäen että se valo on totuus ja kaikki muu epätotta ja unta. Vaikka ne tuntuu todelta. Voisiko olla niin, että meidän todellisuudeksi kutsumamme maailma olisikin unta, yhteisen mielemme luomaa painajaista ja se valo ilo ja rakkaus ja rauha olisi totuus? Että me olemme unohtaneet sen?

Tässa yksiulotteisessa (henkisesti) maailmassa on haasteellista toimia autenttisuudesta käsin, ilman rooleja. Minun on myös vaikea toimia aitona minänä, silloin kun koen, että minun odotetaan olevan tietynlainen, käyttäytyvän jonkun roolin vaatimalla tavalla. Onneksi minulla niitä ei juurikaan ole, mutta se vähäkin tuntuu olevan liikaa. Pysyminen yhteydessä omaan keskiöön herpaantuu ja itse-epäily valtaa tilaa. Helppoa olla autenttinen samanlaisten sielun siskojen ja veljien kanssa, joiden kanssa kohdataan sisältä käsin, mutta hankalampaa kankean yhteiskunnan kaavojen kasvatin kanssa, joka arvottaa maailmaa eri tavalla kuin itse. Titteleiden, koulutuksen, materian, saavutusten, suoritusten, tehokkuuden, mitattavissa olevin keinoin. Voisinko tartuttaa häneen omasta itsestäni käsin sen valon, jonka taas koen minussa voimakkaana ja sulattaa kuorta ja ymmärrystä välillämme ja luoda aidon yhteyden toisiimme? Voisinko astua kontrolloituun maailmaan villinä ja vapaana luonnon lapsena? Oikeastaan normaalin ja epänormaalin käsitteet pitäisi vaihtaa toisin päin. Luonnollista on olla vapaa omassa itsessä, ja epänormaalia on suorittaa roolia. Voisinko ympäristöstä huolimatta olla vapaa omassa itsessäni?

Minulla on tunne, että olen menossa toimimaan tähän kontrolloituun maailmaan. Tähän asti elämä on tehty minulle "helpoksi", kun olen pystynyt jakamaan tanssin iloa ja tunteiden ilmaisua vapaassa ja eloisassa piirissä.( Pieni sivuhuomautus; helppoa ei ole ollut palata ihmisten pariin yli kahdenkymmenen vuoden potilaana olon jälkeen :) )  Syksyn aikana koin, että se voima ja varmuus oman itseni keskiössä on nyt todella niin vahvaa sykettä, joka kestää epävarmuuden tuulahdukset mielessäni ja pystyy jatkamaan siitä huolimatta, että aistii ympäristön jäykkyyden ja kovuuden. Syksyn aikana blokkasin, en tietoisesti, vaan tarpeen takia, jotta huomaisin, että kykenen nyt aloittamaan toiminnan eri tasolla, hyvin oleellisen osan itseäni, Yhteyden Kaikkeuteen, Hyvään ja Alkulähteeseen. Mutta tuo voima on minussa niin voimakas, että se tulee läpi nyt forcella enkä voi enkä halua sitä pysäyttää tai kieltää sen olemassa oloa. Ikään kuin kruunuchakrani tuossa unessa olisi avattu taas, kun itse pysyttelin tiukasti luulemassani rajatussa ihmisyydessä ( jumaluus pois ).

Minun oli ja on koettava tuo maallisuuden kokemus ja vahvistuttava sillä tasolla, jotta vihdoin olisin valmis elämään, jotta vihdoin uskaltaisin elää sitä potentiaalia, mitä tiedän sisältäväni. Mutta nyt voin jälleen ottaa mukaan siihen Valon ja Ilon, sen Suuren Universaalin rakkauden.

Olen kokenut tämän matkani aikani monia tasoja itsessäni, monia samojakin tasoja. Ne samat tasotkin on aina erilaisia eri kertoina. Syksyllä kun olin niin täynnä tunteita ja niiden ilmaisemista ja ihmisyyttä, minulle ikään kuin sanottiin "vihdoinkin tulit järkiisi, tervetuloa takaisin kotiin." Nyt kun taas olen löytänyt tieni sydämeen ja rakkauteen sisälläni ja universumiin selkeän ja vielä voimakkaamman yhteyden kuin aiemmin, minut taas tällä tasolla toivotetaan tervetulleeksi kotiin ja ihmetellään, missä olen ollut. Suuri rakkaus sydämessäni kaikkea ja kaikkia kohtaan. Tämä ei todellakaan ole vaaleanpunaista unelmaa, vaan syvää uskoa johonkin Suureen. Eikä vain uskoa, vaan sisäistä tietoa ja kokemusta pyhyydestä.

Kaiken tämän matkailuni eri tasojen välillä syventää sitä kulloistakin käsittelyn alla olevaa tasoa. Tunteiden, syvien tunteiden kautta nousu taas pohjattomaan iloon ja loistoon ja säteilyyn. Siitä toisesta kirosanasta, blissistä tulee todellista ja aitoa blissiä kun hyväksyy sen kaiken, mikä meissä liikkuu. Ne tunteet, ne ajatukset. On auki myös sille tasolle, jossa ne syntyy ja vaikuttaa.Ihmisyyteen kuuluu voimakkaasti tunteet, halut, ajatukset, toiveet, unelmat.  Ei ne poistu, vaikka samalla kokee yhteyttä laajempaan kaikkeuteen. Ne ei sulje toisiaan pois. Ne tukevat toisiaan. Ihmisyys käsittää ja sisältää myös jumalan rakkauden ja yhteyden siihen. Voin elää kaikkia tasoja itsessäni samanaikaisesti. Se tekee minusta kokonaisen, eheän. Turva on aina mukana, mihin tahansa menenkin.

Rauha ja ilo on ainut päämäräni. Jos minulla ei ole niitä, minulla ei ole mitään. Niiden saavuttamiseksi minun on sallittava pitää itseni auki joka suuntaan, niin alas kuin ylöskin. Kun pari päivää sitten annoin energian virrata itsestäni ulos ja itseeni takaisin, koin suurta merkityksellisyyden tuntua, koin todella, että voin välittää sitä myös muille. Rauhaa ja rakkautta. Koin viime työpajassani voimakasta rauhaa ryhmäni kanssa ja tunsin, miten koko ryhmä oli mukana siinä tunteessa. Nöyrällä ilolla välitän sitä niille, jotka haluavat ottaa vastaan. Tunteiden tanssit jatkuu koko ihmisyyden väripaletin kirjolla maustettuna Loistavalla Energiapläjäyksellä rauhaa.

Selkounissani koen usein myös syviä tunteita, rakkautta, intohimoa, kaipuuta, yhteenkuuluvuutta. Koen myös toisen läsnäolon konkreettisesti, jonkun fyysisen läsnäolon.  En näe toista kehoa, mutta olen jonkun käsivarsilla, turvallisessa sylissä. Tai joku silittää minua.

Täytyy myöntää, että kun ottaa elämäänsä avosylin vastaan kaikki mahdolliset tasot ja on kokonainen joka solun ja sielun tasolla, elämästä tulee moniuloitteista, hauskaa ja ihmeellisiä asioita alkaa tapahtua.

Ei ihan tavis elämää enää.