Matot ovat merkinneet minulle aina enemmän kuin mattoja ja nauttineet erityissuojelua. Siksi yllätin itseni, kun kaksikymmentä vuotta vanha paksu vihreä Gabbeh -käytävämatto, johon minulla oli vahva side, sai vaivattomasti kyytiä uusien tieltä, kun kolmisen viikkoa sitten sain impulssin heittää vanhaa roinaa ulos asunnostani. Pienet koristeet ja kaikki ylimääräinen tavara alkoi häiritä. Kaipasin tilaa ja selkeyttä. Sisintäni puristi valtava paine raivata vanhaa pois myös konkretian kautta. Napanuoran katkaisua menneisyyteni tavaroiden karsimisella. En saanut rauhaa ennen kuin alkaisin toimia ja puhdistaa ja tyhjentää kotiani. Katsoin asuntoani ja tajusin, ettei se ole enää minä. Olin uusi. Hyökkäsin komeroiden kimppuun ja aloin pakata jätesäkkeihin raa'alla kädellä vaatteita, kenkiä, astioita, täkkejä ja koriste-esineitä. Makuuhuoneen Lundia Classicin kirjat lahjoitin antikvariaatille. Säästin pari "raamattuani"eli Echart Tollea, de Melloa, Barry Longia ja ranskan oppikirjat, ja sain myytyä minua parikymmentä vuotta palvelleen puukasan.
Heräsin viime sunnuntai aamuna kurkku kipeänä ja köhin ja röhisin. En flunssan takia, vaan kurkku suorana huutamisen takia. Meillä oli Vital työpaja ja aiheena oli sattumoisin (?) Fenix lintu, lintu, joka palaa poroksi ja tuhkasta nousee uusi uljas ja upea Fenix loistoonsa. Tanssin kahden Vd-siskon kanssa Fenix tanssin, jossa kaksi vuorollaan seisoi ja vartioi vieressä suojelevina enkeleinä yhden tanssiessa kuolemaa menneisyydelle, suremista ja ulvontaa ja paremista ja henkiin heräämistä uutena. Olin jo aivan kyyneleissä Patrician näyttäessä oman tanssinsa esimerkkinä meille. Koin kylmiä väreitä ja tunsin hänen elämänsä pimeyden polton. Tein tanssin meidän ryhmän viimeisenä ja seurattuani siskojen tansseja ja heidän ulos kimmonnutta tuskaansa ja sulatettua surua ja uudesti syntymän iloa, puhtautta ja rakkautta eläytyen heidän oloonsa ja itkien heidän mukanaan, epäilin, että riittääkö minulla enää paukkuja omaan tanssiini ja että onko minulla enää mitään vahvaa tulossa ulos.
Paholaismusiikin tahdissa, joka soi kaikkien manaaja-elokuvien taustalla, aloin raapia itseäni ja vetää hiuksiani ja huitoa käsillä heittäen helvetin raivolla pahaa minusta, menneisyyttäni, historiaani, joka on minua satuttanut, muistoja, joilla ei ole käyttöä nykyisyydessä, loukkaavia sanoja ja haavoittavia tekoja, anteeksiantamattomia ymmärtämättömyyksiä ja ihmiskohtaloita, käsittämättömiä kokemuksia, miksi-minulle-kysymyksen vastaamattomuuksia, oman arvottomuuden ja hyväksymättömyyden tuntemuksia, rohkeuden puutetta, pelokkuutta ja jännityksiä, kaikkea sitä, mikä on estänyt minua olemasta se, mikä minä pohjimmiltani olen, kaikkea sitä, mikä on estänyt minua elämästä rakkaudellista ja hyvää elämää, mielen luomaa pelkojen maailmaa, mielen luomaa valheellista maailmaa. Huusin syvältä sisuskunnastani suu ammollaan elämääni varjostavan mustan polvet koukussa ja kädet nyrkissä. Ei ollut vain yhtä asiaa, oli miljoona asiaa, määrittelemättömiä ja määriteltyjä, tiettyjä ja ei-tiettyjä. Oli kaikki. Oli sanaton ja selittämätön, sanoinkuvaamaton ja kasvoton, joka kirkui elämää ja elämättömyyttä.
Ja joka rojahti maahan lattialle polvien päälle otsa lattiaan. Joku itki minua, nyyhkytti ja vuodatti kosteaa suolaa silmistäni. Siinä samassa asennossa koko surevan valituksen, parantavan oman sylin voiman kanssa jäljellä oleva tuska valui noroina poskilleni ja muuttui hyväksynnäksi elämästäni, sen koko kaaresta syntymästäni tähän keski-iän aikaan.
Räpyttelin siipiäni, availin itkun punertamia silmiäni, nousin jaloilleni ja avasin siipeni täyteen loistoonsa ja hengitin syvään ja hartaasti ja katsoin enkeleideni kirkkaita katseita, hoivaavia, hyväksyviä, rakkaudellisia katseita ja nousin omaan paikkaani maailmassa, omaan paikkaani elämässäni.
Ja se paikka on tässä. Se paikka on joka paikassa, missä minä olen oman hyväksyntäni ja oman arvostukseni ja rakkauteni kanssa itselleni ja muille. Se paikka tuo minulle puuttuvan rohkeuden, jonka voimalla elän uuden elämäni alun, uuden elämäni ensimmäisen päivän aina elämäni loppuun saakka. Minä tiedän, että minä olen ja pysyn sielussani samanlaisena kuin nyt. Minulla on tieto, että pysyvä hyvä on asettunut sydämeeni, se tieto tulee mielen tuolta puolen, eikä järki tai äly sitä selitä. Onko se omaa aikaansaannostani vai antaako joku ylempi olento sen minulle? Onko se itseni arvostuksen tunnetta vai onko enkelit asialla? Olenko kasvanut omilla pelkojeni kohtaamisella tähän pisteeseen vai olenko armoitettu? Ja onko sillä loppujen lopuksi väliä, mistä ilo puhtaus ja rakkaus on lähtöisin? Tiedän, että vaikka mitä tapahtuu, on kipuja ja muuta kielteistä, tämä taustalla oleva hyvä pysyy. Paluuta entiseen ei ole. Se, mitä teen ja tulen tekemään, tai olen tekemättä tai tulematta tekemään tässä elämässä, tässä määreiden maailmassa, vaihtuu ja niilläkään ei ole loppujen lopuksi merkitystä. Kirjoitanko kirjan, tuleeko minusta tanssin ohjaaja, menenkö naimisiin, saanko uuden sohvan, miten nopeasti vanhenen, muutanko ? Mitä tahansa tapahtuu tai on tapahtumatta, tässä minä olen, yhteydessä itseeni, turvaan ja kaiken lähtökohtaan. Täältä käsin minä toimin ja teen, mitä teen.
Koko VD -vuosi on ollut minulle transformaatioita, muuttumista uuteen ja vanhan taaksejättämistä, vähitellen, työpaja kerrallaan. Aina yllätyn, miten paljon on murrettavia kerroksia, läpikuljettavia seiniä ja avattavia ovia. Loppuuko ne koskaan? Matka syvälle itseeni on hienoin kokemus elämässäni ja suuri kiitos siitä kuuluu Vital Development menetelmälle ja heille, jotka ovat tämän Suomeen tuoneet, ohjaajille ja kanssa sisarille ja veljille, joiden kanssa taivallamme yhdessä, koemme ja jaamme kasvun yksin ja yhdessä, sydämen parantamisen ja avaamisen. Kiitos VD-perhe rakkaudestanne, jonka tuella olen voinut siirtää VD-tunteen arkielämääni ja toteuttaa puhtainta olemista ja saada hyvän elämääni.
Luulin, että Fenix tanssini oli ollut ihan nössö. Mutta kun eräs sanoi, että taisit vetää sitten täysillä ja karhea kurkku vielä tänäänkin muistuttaa minua huudostani, jota en Steiner koulun Eurytmia salissa kuullut, niin ulos tultavaa oli sittenkin ja vahvaa sellaista. Lienekö fyysistä väsymystä vai henkistä tyhjentymistä vai molempia, mutta workshopin jälkeiset päivät ovat kulkeneet ihmeellisessä kevyessä sumussa ja hiljaisuudessa. Slow motion ja antautuminen hetkelle. Olen taas uudessa paikassa itsessäni, syvemmällä ja varmemmalla tasolla. Rauhassa ja sieluni iloisessa tanssissa.
Elämän meri on nimeltään akupunktiopiste keskellä rintalastaa, siinä missä on sydänchakra. Minä olen aivan hullaantunut tuohon nimeen ja siihen, mitä neula siinä kohtaa saa minussa aikaan. Veren virtaavuus, puna nousee poskille, hengitys kulkee suurena ja avoimena ja suonet tuntuu levenevän. Kiitos ihanalle akupunktiolääkärilleni, joka silmät ymmyrkäisenä ja pyöreinä kehotti minua jatkamaan tanssimista, kun oli niin hämmästynyt henkisestä hyvinvoinnistani. Kiitos herkälle kehoterapeutilleni, jonka käsissä viimeksi tunsin olevani tasoissa ruumiini kanssa. Olen kuronut väliä syvistä kuopista tähän hetkeen, tähän pintaan. Kiitos taitavalle pilates ohjaajalleni, joka myös kannusti minua jatkamaan tanssimista, mikä niin on vapauttanut ja rentouttanut liikkeitäni ja hän myös näki sisäisen muutoksen minussa. Kiitos kiitos kaikille. Pursuan kiitollisuutta kaikkia kohtaan, elämää kohtaan, joka on näyttänyt minulle hyvät kasvonsa.
Asun nyt keskellä remonttia. En suunnitellut tätä, vaan kaikki lähti vyörymään minusta pakkona toteuttaa muutos. Minun on nyt helpompi elää maalitölkkien ja telojen, lakan ja maalin lemun, pinottujen pahvilaatikoiden, verhottomien ikkunoiden ja parketin hioutun pölyn keskellä kuin vanhassa järjestyksessä olevassa asunnossani. Uusi maali on jo seinillä ja lattiat kuultavat kiiltävinä ja ikkuna ja- lattia listat hehkuvat raikkaan valkoisina.
Kotini ottaa uuden muodon pikku hiljaa niin kuin elämänikin. Perusta on nyt kunnossa, siihen on hyvä rakentaa.
