Näkymättömästä näkyväksi. Sanattomasta kuulluksi. Pelokkaasta pelottomaksi. Kirjoitan tanssin taianomaisesta vaikutuksesta itseeni ja henkisestä kasvustani ja pelkojeni kohtaamisesta. Avaan pikku hiljaa elämäntilanteitani lukijoille. Ehkä ihmeiden aika ei ole vielä ohi.
Harvinaiset verkosto on järjestö, joka tukee harvinaisista sairauksista ja vammoista "kärsiviä" ihmisiä ja heidän omaisiaan sekä välittää tietoa harvinaisista sairauksista. Verkosto auttaa tunnistamaan ja tuomaan esiin harvinaisuuteen liittyviä haasteita ja näkökulmia. Mukana toiminnassa on yleishyödyllisiä yhdistyksiä ja säätiöitä.
Itse en ollut koskaan kuullut ko. verkostosta, kun Jade Modelin Mamma soitti minulle ja kertoi, että verkosto oli valinnut minut malliksi heidän kevään valtakunnalliseen mainoskampanjaan. Suostuin siltä istuimalta, kun sana "hyväntekeväisyys" ja aihe tuntuivat tarkoituksenmukaiselta ja omalta. Minulla itselläkin on vamma, sitä en tiedä kuinka harvinainen, mutta vamma kuitenkin, joka hankaloittaa elämääni ja välilllä kävelykeppini kääntää katseita vähän turhan paljon. Valitsijat eivät tienneet tätä. Ihmeellinen sattuma kuitenkin !
Aikaisemmista blogikirjoituksista voi päätellä ainakin, että jotain on sattunut, vaikka en ihan suoraan kaikkea ole kirjoittanut. Blogit Kolari sekä Minä ja Kävelykeppi (löytyvät kun laittaa hakusanan ko.kenttään) kertovat kolarista ja kävelykepistä, jota käytän liikkuessani ulkona. Blogini idea alunperin oli, että seuraan kirjoittamalla julkisesti, voiko ihme tapahtua ja minusta tulla VitalDanza ohjaaja tällä vammalla ja tällä esiintymispelolla. Ihme sittemmin tapahtui. Se ei kuitenkaan tarkoita, että fyysisesti parannuin, vaan henkinen kehitykseni oli hurja ja kahdessa vuodessa kohtasin pelkoja ja pakotin itseni tilanteisiin, jotka tuntuivat minusta siltä, kuin olisin mennyt teloituskompanjan eteen. Fyysinen vamma on laatua pysyvä, mutta henkisesti ja psyykkisesti olen uudestisyntynyt. Henkinen kokonaisvaltainen hyvinvointi mahdollistaa elämässäni asioita, jotka olin kohdaltani haudannut romukoppaan. Toki väsyn, kipeydyn, uuvun ja joudun lepäämään paljon, mutta kun henkinen puoli on terve ja elämänasenne aidosti positiivinen, vammaan liittyvät negatiiviset asiat hyväksyn eri lailla ja koen itseni terveenä. Mielellä ei voi muuttaa suhtaumista elämään ja omaan kohtaloonsa, jos kohtaloon uskoo, vaan hyväksymisen on tultava sisältä sielusta käsin ja se ei tapahdu yhdessä yössä, vaan se vaatii uskoutumista asialle ja tuntua, että jotain parempaa on olemassa kuin tämä vaikerrus. Minulla se muuttava tekijä oli VitalDanza, josta olen paljon kirjoittanut näillä sivuilla. Niin kuin opettajani kauniisti sanoi, kun tanssimme, se on meidän terve ja valaistunut keho, joka tanssii. Siltä minustakin tuntuu. Kun tanssin, unohdan vammani, unohdan kipuni. Silloin olen terve. Silloin olen valossa.
Minua on kaikenkaikkiaan leikattu 15 kertaa ja lonkkaa kahdeksan kertaa. Lonkassa on ties mones tekonivel, ja lihaksia puuttuu ja paha hermovaurio hoitovirheenä lisänä. CRPS saattaa kuulua harvinaisiin hermovaurioihin. Aiheesta on linkki blogini oikeassa reunassa.
Zodiakin projekti Minun nimeni on Vuotalolla joulukuussa 2012. Minä kepin kanssa. Kuva Tuomas Linna
Haluan tällä blogikirjoituksella antaa tukeni kaikille, jotka jollain tavalla tuntevat kuuluvansa harvinaisiin. Niihin, joiden elämä on ns. normista poikkeavaa kipujen, vaikeuden, hankaluuden, eristäytymisen, syrjäytymisen, yksinäisyyden, kummastelevien katseiden ja ääneen lausuttujen kommenttejen kohteena olemisen, ulkopuolisuuden tuntemisen, toisten jatkuvan avun tarpeen "armoilla" olemisen, pelkojen, riittämättömyyden jne. jne takia.
Haluan muistuttaa, että me kaikki olemme laulun arvoisia, tasavertaisia ihmisyydessä erilaisuudesta huolimatta, oli se erilaisuus mikä tahansa valtaväestöstä poikkeava. Rotuun, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen, vammaan, sairauteen, poikkeavaan ulkonäköön katsomatta jokaisen elämä on kallisarvoinen. Ulkopuolisen on turha määritellä toista tai laittaa laatikkoon. Me olemme kaikki ihmisiä, koskettavia ja kosketettavia olentoja.
Ihan kaikkea elämässä ei voi valita, mm. vammat ja sairaudet. Annetaan tukemme ja apumme toisille. Kohdellaan kaikkia rakastavasti ja kunnioittavasti. Ollan ihmisiä toisillemme. Hyväksytään ja arvostetaan.
Henkeäsalpaavan satumainen auringonlasku oranssin ja vaaleanpunaisen tuhansissa sävyissä tummien vuorien takana, raskaan pilvikaton roikkuessa harmaan viidessäkymmenissä eri vivahteissa aivan vuorissa kiinni saa minut unohtamaan seitsemän tunnin lautan odotuksen Los Christianoksen turistihässäkässä ja antamaan anteeksi matkan järjestäjälle huonon aikatauluttamisen. Serpentiinitietä ylös vuorille iltahämärässä minibussissa. Ystävällinen kuski kuulee kamerani laukaukset ja pysähtyy ja antaa minun ottaa matkani upeimmat kuvat jo tässä ensikättelyssä saaren kanssa.
Paljon vaihtoehtoja, melkein liikaa, siitä, mihin ryhtyisi, mihin suuntaisi energiansa. Nyt energia kelluu, harhailee, kun on avoinna kaikelle, mitä eteen sattuu. Jossain vaiheessa portit on suljettava ja tehtävä valinta. Kuunneltava itseään, omia voimavarojaan,omaa totuuttaan. Valinta omalle äänelle, selkeälle suunnalle. Mutta Johonkin on tartuttava, ei se tähän voi pysähtyä, siihen, että ihme, joka ei sitten enää tuntunutkaan ihmeeltä, tuli todeksi. On mentävä eteenpäin, sisäinen polttoni puskee väkisin läpi ja ajaa minua uusiin koitoksiin, uusiin haasteisiin. Mikään ei tyydytä tätä elämän janoa. Yhä enemmän ja yhä korkeammalle. Pieni suvantovaihe kaiken tapahtuneen jälkeen ei liene haittaa. Aikuiseksi kahdessa vuodessa. Saanko ikätoverini kiinni ? Mitä minusta tulee isona ?
Syvänsininen aava meri aukeaa alapuolellani loikoillessani aurinkotuolissa ja näkymä saa minut huokaisemaan levollisen helpottuneesti syvään. Parantava maisema, ruokaa sielulle ja aisteille. Virvoittava tuulen vire ihollani pitää pään selkeänä eikä lämpö tunnu liialliselta. Suussani maistuu jääkylmä mangosmoothie, nielussa raikkaus. Siunattu lepo. Marlies Dekkersin ruskeat bikinit yllä, iho talven jälkeen kelmeä. Parin päivän jälkeen polttoa ja punoitusta. Nahkakantinen vihko ja kynä kassissa, vanha Nokia C5 ilman nettiyhteyttä. Kyllähän helmipulutkin minulle nauraa. Nauretaan yhdessä.
Halu olla ohjaksissa, ei ohjattavana. Tahto tuoda omaa sanomaa esiin. Kaipuu välittää tätä sisäistä tietoa ja tieto siitä, että minun on se välitettävä. Elää omaa totuuteni ja elää se siirtäen, antaen toisille se hyvä, minkä tiedän elämästä. Liikaa hajotettua suunnattomuutta, on löydettävä runsauden keskeltä juuri se Minun juttu. Sydämeni totuus tietää, etten voi lyödä lössiksi enää, en voi lopettaa kehittymistäni, en voi palata kaappiin enkä vangiksi kotiini. En, vaikka kroppani ei välillä pysy mukana, ja väsymys ja kivut ja uupumus kaatavat minut vuoteen omaksi, kun heittäydyn antaumuksella elämän aalloille ja nautin ja otan kiinni elämätöntä elämääni jätti annoksin. Mutta henkeni ei tyydy vähempään, ja fyysisen rasituksen uhallakin annan elämän virran viedä vauhdilla, enkä vastustele.
Atlantin tyrskyt pauhaavat korvissani, kun ne iskeytyvät voimalla kallioihin huoneeni alapuolella. Nukahdan meren vaahtopäiden tasaiseen rytmiin ja kallion koloissa asuvien lintujen outoon kirkunaan. Herään aamun sarastuksessa tyyntyneeseen aallokkoon ja avaan ikkunan paksut verhot ja katson suoraan horisonttiin. Aamuiset kalastajat veneineen täydessä tohinassa. Päivän kala on vielä arvoitus. Valitsen kahdesta suuresta aamiassalista hiljaisemman ja korkeammalla olevan. Istuudun pöytään ja madamalle (minulle) tuodaan kannullinen höyryävää tummaa kahvia. Punaiset kukkaset indigonsininen meri taustalla tekevät aamiaiskokemuksesta täydellisen. Lähden pois ennenkuin peakhour alkaa. Rauhaa ja hiljaisuutta. Se on matkani tarkoitus.
Dharma, elämäntehtävä on samalla elämän tarkoitus. Kun uskaltaa tehdä muutoksia, joskus dramaattisiakin, uskaltaa olla rohkea ja mennä sitä kohti, mikä tuntuu sydämessä oikealta, mennä sitä kohti, vaikka matkan varrella pelottaisi ja epäilisi omia kykyjään, omaa arvoaan. Jatkaa matkaa, vaikka toiset huutelesivat soraäänia ja tuntuisi, että ui vastavirtaan. Siitä huolimatta on jatkettava oman totuutensa elämistä, oltava uskollinen ja rehellinen itselleen. Ensin on kuitenkin hiljennyttävä niin paljon, että kuulee sielunsa äänen, taltutettava pelot ja möröt ja asteltava tulta päin.
Illallisella suurin osa pariskuntia. Minä ja muutama muu yksin matkustava nainen erotutaan joukosta. "Only one ?" "Yes." Only water?" "Yes." Maailmannaisen elkein osoitan välinpitämättömyyteni asiasta. Kirja pöytäseuralaisenani ja muutamia sananvaihtoja ranskalaisten, saksalaisten ja espanjalaisten kanssa. Hovimestarit ja tarjoilijat suloisen avuliaita. Hienostuneessa aulabaarissa Ann-Marie soittaa Michael Jacksonin Earth Songista pianoversion ja Myrskyluodon Maija sykähdyttää tuulahduksella kotoa. Illan flamencoesitys saa täydet pinnat ja uppoutuessani tanssijoiden tunnelmaan, tunnen olevani yksi heistä. Upea kuu sysimustassa yössä valaisee tieni asunnolleni. "Hopeinen kuu luo merelle siltaa..."
Suuria elämän muutoksia minulla lyhyessä ajassa. Retrospektiivisyys auttaa näkemään "urotekoni". Laineiden tyyntyminen, pinta pläkäkirkas. Retrospektiivisyys auttaa arvostamaan itseäni ja saavutustani ja sitä, että tahdon jatkaa eteenpäin. Annan itselleni hatunnoston siitä, että toteutin käänteentekevän unelmani tulla VitalDanza -ohjaajaksi. "Sängynpohjalta parketille." Tunne siitä, että olen oikealla polulla, on niin vapauttava. Päämäärän löytyminen, selkeä suunta loksauttaa palaset täydellisesti paikoilleen ja elämä tuo juuri ne asiat eteeni, mitä tarvitsen, jotta pääsen perille. Oman elämäni johtajuus tuo halun ohjata muita. Esiintymispelko on muisto vain, ainakin siinä patologisessa laajuudessa, mitä se pahimmillaan oli. Sen pelon taltuttaminen avaa ennennäkemättömiä ja kuvittelemattomia mahdollisuuksia elämässäni. Voin vihdoin olla se, mikä minun on tarkoitus olla. Kaikki henkilökohtaiset lapsuusajan traumojen käsittelyt ja parisuhdedraamojen läpikäynnit ja elämäni kokonaisuuden ymmärtäminen aina esi-isien historian vaikutuksesta minuun, tuo mielettömän tajunnan aukeamisen. Kaiken hyväksymisen ja anteeksiannon ja rakkauden elämää itseään kohtaan on suurin lahja, mitä olen saanut. Tämä on se perusta, se rohkeus, se itsevarmuus ja itsetunto, josta kaikki kumpuaa. Rakkaus elämään ja luottamus. Tunne siitä, että on johdatuksessa. Vahva intuitio. Valon löytyminen itsestä ja sen jakaminen ja kertominen muille, että meillä kaikilla on se Valo sisällämme.
Rentouttavia hoitoja spa-osastolla. Takaisin aurinkoon. Tilaa ja avaruutta kehoni ympärillä. Kuinka voin olla näin laaja? Pulssin rauha, kiirettömyys, askelten hidastuminen. Ravitseva loma. Laskeutuminen itseeni. Syvemmälle, syvempään hiljaisuuteen ja läsnäoloon elämässä ja siitä käsin toimimiseen arjessa.
Tilan tuntu. Olen hämmennyksissä välillä tyhjyydestä ympärilläni. En aina osaa olla sen kanssa. Surussa se on erilainen kuin ilossa. Surussa se on vielä tyhjempi, siitä puuttuu toiminnan energia. Tavallaan tosi kiehtovaa ja rauhan tunne silloin, kun on menettänyt jotain kallisarvoista, kuten isän tai parisuhteen, saa ihmettelemään, miksen ole paniikissa vaan rauhan tilassa? Ehkä turtumusta, tunnottomuutta. Suojelua. Surun väistyessä ilo saapuu säteillään takaisin, ja yhä olen tässä laajuudessa, mutta energia on aikaansaavaa ja tyhjyys on hyvää.
Lisää menetyksiä, isän jälkeen eno, nyt täti. Kevään muuttuessa vihreäksi ja kukkien puhjetessa loistoon, on paras aika saattaa isän tuhkat maahan. Tanssin ilosanoman julistaminen jatkuu työpajojen muodossa ja syksyllä jatkokoulutusta VitalDanzaan, ja siitä uusi unelma minulla, jota en vielä paljasta. Arkeen voimaa ryhmän ohjaajakoulutus kesän alussa, pitkäaikaissairaille työkaluja arjen jaksamiseen. Ehkä voin luoda omaa näistä kahdesta jonain päivänä? Kirja kummittelee mielessä ja on top kolmen kärjessä ehdottomasti, mitä tulee Omaan Ääneen ja Omaan Elämäntehtävään. Suunta ja selkeys.
Tuliaisena minulla on muutama muistiinpano vihkosessani; "kahden sylivauvan kohtaaminen vanhempiensa turvallisesta sylistä käsin. hetken viattomuus, niin koskettava. mikä taika! samalla hetkellä sielussani avautui puhtaus, ymmärrys elämästä. rauha, joka tuli hyväksynnästä omaa sisäistä lastani kohtaan. rakkaudesta häntä kohtaan, se kohta minussa, joka oli ollut kätkettynä tiedostamattomuuteen." " ymmärsin lopullisesti, ettei naiset ole kilpailijoita keskenään, olemme sisaria, olemme yhtä, tukemassa toisiamme, ylpeitä toistemme kauneudesta. ihailemalla ja kannustamalla toisia, oma sisäinen loiste ja kauneus kasvaa". " ymmärsin, että mies voi olla minulle ystävä. ilman eroottista latausta, ilman, että minun täyty miellyttää tai mielistelllä. riitän omana itsenäni, minä aito ja maskiton. mies, toveri ja veli."
