perjantai 17. tammikuuta 2014

Jälleennäkemisiä ja keidas

18 vuotta on pitkä aika olla näkemättä veljeään. Viimeisin muistikuva Töölön sairaalan kirurgisen osaston vierailutunnilla vuonna 1995. Sitä edellinen 1987 Kuopion yliopistollisen sairaalan teho-osastolla. Nyt syynä isän siunaustilaisuus.

Isä vauvana ja Matilda -mummo


Eriytynyt perhe.Toisistaan vieraantunut suku. Myös fyysisesti. Kuka Tukholmassa, kuka Kuopiossa, kuka Helsingissä. Helpompi hengittää välimatkan päässä, vapaampaa elää omaa elämäänsä kietoutumatta liian läheisiin energioihin sisarusten ja äidin kanssa. Nyt luukut avattu, reväytetty auki sepposen selälleen ja olen sotkussa mukana tahtomattani. Lapsuuden aikainen tunnelma jyllää minussa ja selvittämättömät asiat, lähinnä rakkauden, hoivan ja turvallisuuden puuttumisen aiheuttamien häiriöiden korjaaminen keskenämme. Niin räjähdysherkkää. Yksi väärä sana, yksi arvosteleva lause, yksi syyllistävä äänenpaino. "Niin, Kikka on vielä ihan samanlainen kuin ennenkin. Kylmä, itsekäs ja kova."

Isä lukee runoja


Hotellissa Kuopiossa vaihdan huonetta ja saan selkeästi rauhallisemman huoneen. Olen järjestänyt siunaustilaisuuden suit sait ja viuh vouh saatuani tiedon isän kuolemasta Herttoniemen metroasemalla Vitaalitanssi Äiti Maan jälkeen. Juuri ennen joulua. Joulu aattona makaan yksin sohvalla ja tunnen hetken itsesääliä. Yksin hylättynä, isä kuollut, edessä viimeiset hyvästit. Odotan. Koko muu maailmaa kokoontunut rakkaiden kanssa yhteen. Minä olen ainoa maailmassa, jolla ei ole ketään.

Isä, Liisa -täti ja Matti -setä tyylikkäinä nuorina


Ihmeellinen maaginen rauha imaisee minut toimiessani isän kuoleman jälkeen. Tapahtuu mitä tahansa, pysyn itsessäni, rauhassa sieluni keskiössä, alavatsani peitteissä, sydämeni takana. Hengitän ja kuulen ääneni tyyneyden puhelimessa valitessani arkkua. Hitaasti tulevat sanat rauhoittavat myös langan toisessa päässä olevaa, kun luen runon hautausurakoitsijalle kukkavihkoani varten. Olenko tämä minä ? Kaiken tapahtuvan keskellä tunnen olevani turvassa jonkun kuvun sisällä. Minua ohjaa suurempi voima. Tiedän. Tunnen sen. Joitain viikkoja olen ikään kuin toisessa ulottuvuudessa, viereisessä. Muut ovat toisessa. Ei minua koske kokouksen esityslistan asiat. Minut on vedetty jonnekin muualle.

Pohjolankadun kodissa 60-luvulla. Minä isän sylissä, siskoilla samanlaiset mekot, veli Juha pellavapää. Vieraita kylässä


Äitini koti. Odotan veljeäni ja hänen vaimoaan saapuvaksi iltaa ennen isän siunaustilaisuutta. Hieman jännittää. Liikuttaa. Ovikello soi. Näen rouvan ensin, tutut kasvot facebookista. Halaus. Oven takana veli. Kyyneleet täyttävät silmäni ja itkun nyyhkytykset hytkyttävät vartaloani ja vääntävät kasvoni. Halaus, halaus ja uudestaan halaus, vaikeaa irrottautua. Velikin on liikuttunut, muttei pysty sitä niin avoimesti ilmaisemaan. Pidättelyä. Koko elämä valuisi minusta kyyneleinä ulos, jos sallisin kaiken tapahtua, mikä haluaa tapahtua. Se jää lihaksiini, vartaloni kipupisteisiin. Vielä on paljon työtä.

Veljeni silmälaseineen, tyylikkäästi harmaantuneine hiuksineen, jotka ovat trendikkäästi sekaisin. Iän tuoma pinkeä vatsapömppö. Paremman näköinen kuin kuvittelin. Vaimolla osuutta asiaan vaatteiden suhteen selkeästi. Nopea puheen rytmitys ja höpinä ennallaan. Sama sisäinen levottomuus ja epävarmuus. Veljeni Juha. Lämmin tuulahdus puhaltaa sisälläni.

Hautajaisissa isosisko Eeva ja veli Juha asettuneet sivuille. Isä ja äiti


Palaan arvokkaan oloisen hotellihuoneen rauhaan. Jykevät kiviseinät, vanhoissa pattereissa suhisee lämmin vesi. Nuoruusmuistoja vastakkaisella puolella katua, Renkku. Kirka laulaa " surun pyyhit silmistäni..."ainakin perjantaisin ja lauantaisin lukioaikoina ja lakkaviski maistuu makealta. Hymähdän. Miten voi joku kaupunki tuntua niin tutulta ja kodilta ?

Yöllä lennän. Oi, kun olen kaivannut näitä lentounia ! Tanssin ja pyörin ja nousen ilmaan ja jatkan tanssia ja pyörimistä ja nousemista ja lennän ja liidän korkealla. Huuu!! Mikä vapaus ja mikä ilo ! Aamulla herään ja lattialle on laskeutunut valkoinen höyhen. Minulla on aikaa kierrellä sateisessa kaupungissa ennen H-hetkeä. Otan kameran ja leikin turistia omassa synnyinkaupungissani. Väinölänniemi, siellä minulle uusi korupaja, josta aloittelevalle kirjailijalle ostan kaulakorun, joka taiteilijan mukaan saa kynän lentämään. Runoilijoiden suosikki. Tuomiokirkko, Lignell & Piispanen, entinen Raninin tehdas, suloinen kahvila, tällaisen minäkin haluan.Kauppahalli, uusi kävelybulevardi, ja kalahallin tilalla paviljonki. Tori paikoillaan. Vihdoinkin.

Äiti ja isä kihlautuneet


Pyhän Pietarin Kappeliin, kiitos. Mustassa poolossa ja harmaassa hameessa ja saappaissa kopistelen kantoja. Askeleeni kaikuvat tyhjässä kappelissa. Takahuoneessa on arkku. Vaalea yksinkertaisen kaunis puuarkku, päällä valkoisia liljoja, isot vihreät lehdet. Tyylikäs kokonaisuus. Kyllä sinulla on hyvä maku, kiitän itseäni. Olen tullut katsomaan isäni ruumista. Ainoana meistä. Arkun lukot kierretään auki. Vatsassa tuntuu ilkeältä. Pidätän hengitystä. Siksikö olen niin rauhallinen, kun en enää hengitä. Pystyyn kuollut. Minäkin. Hetkeksi vain. Se jää niskaan, itku. Pystyn pinnistelemään vain joitain ohuita mitättömiä noroja silmistäni, minä, itkijänainen ! Ei tuo ole isäni, maksatautisen keltainen muumio, kasvot lommolla, suu hampaaton, pienen pieni kuihtunut paperimainen ruumis. "Niin, kun sielu on lähtenyt pois", vastaa kirkon mies ihmettelyyni isän ulkomuodosta. Absurdi olo. Otan valokuvia. Tuntuu sopimattomalta ja tuntuu, ettei minulla ole lupaa siihen, lupaa isältä. Niitä en julkaise. Siihen minulla ei ole oikeutta.

Isä, verhoilija taiteilee

Komea isä




Lasioven toisella puolen näen ihmisiä. Luulen, että he ovat jonkun toisten hautajaisten väkeä, kunnes tajuan, että he ovat minun sukulaisia. Serkkuja, setiä, äiti, siskoni Tukholmasta suuna päänä. Vaahtoaa ja höyryää niin kuin ennenkin. Isosiskoni, äitini tuuraaja minulle pienenä, tulenarkaa meidän energiat. Yhteentörmäys herkkääkin herkempi, alta aikayksikön, mikäli toinen ei hillitse itseään. Serkut ! Voi kun ihanaa ! Viimeksi mummon hautajaisissa vuonna 1979. Setä Lahdesta muistaa minut niin hyvin, että muistaa, ettei me olla ikinä nähty. Kyllä me olemme, mutta silloin kun minä olin lapsi. Pitää minua kolmekymppisenä. Kiitos ! Siskoni suureksi hämmästykseni sanoo tanssin tehneen minulle hyvää, olen nuortunut. Hei Kiitos ! Tämähän sujuu hyvin. Äitikin mukana, vaikka erosi isästä vuonna 1974. Setä Kuopiosta sanoo hänelle, että äiti on kunniavieras. Haloo, ei kai nyt sentään !? En puutu asiaan. Veli paikalle saapunut. Yksi puuttuu. Siskoni Kuopiosta. Ei pysty kohtaamaan tilannetta eikä sukua. Lääkkeet ja viina vie. Ymmärrän. Parempi näin. Häpeä olisi ollut liikaa tähän kaiken päälle. Miksi se on minun häpeä ? Mistä otan kaiken kannettavaksi vieläkin ? Syyllisyys varsinkin. Vastuu myös. Koska ne kaikki osoittavat sormeaan minuun, äiti ja isosisko varsinkin. Edelleen. Täälläkin. Miten voin yksin lopettaa tämän kierteen ? Riittääkö elinikäni perhekonstellaatioissa kiertämiseen perhesysteemini purkamiseen ? Tarviiko minun ? Lopeta jo.

Isän viimeinen leposija. Pyhän Pietarin kappeli, Kuopio


Violetta Parran Elämälle kiitos laulun viimeisellä säkeistöllä hyvästelen isäni. Kiitos elämästäni isä. Käy rauhassa levolle, lämmöllä, Kirsi.

Kuulen piristäviä yksityiskohtia isästäni muistotilaisuudessa. Ymmärrän, mistä kiinnostukseni vaihtoehtoislääkintään. Mustajuurta tuberkuloosiin kun lääkkeet eivät auttaneet. Hyvä isä ! Punottu kehto siskolleni Annelle. Oman siskonsa, tätini, keuhkoleikkauksen kustantaminen nuorena miehenä. Näen ennennäkemätöntä yhdennäköisyyttä isässä ja minussa isän vanhoista nuoruuden aikaisista kuvista. Kuulen uusia totuuksia suvustani, salattu tieto mummosta. Äpärä. Mielenkiintoni sukujuuriini herää voimakkaana. Mitä kaikkea verta minussa virtaakaan ? Kuka oli mummon isä ?

Matilda mummo poseeraa


Allekirjoituksia valtakirjoihin kuolinpesän hoitoa varten. Hoidan hoidan kaiken. Sitten huokaisen, kun aika on.

Kotona. Suurennettu isän valokuva katsoo minua lipaston päältä. Kuolema tekee jänniä temppuja. Kuolema tuo ihmisen lähelle, jonka on kuvitellut olevan niin kaukana. Minusta paljastuu isäni tytär.

Monipuolinen syksy. Ylös korkealle ja vauhdilla alas ja taas liitoon ja taas mahalasku. Niin, elämää. Kotona syli, joka tuntuu virvoittavalta keitaalta pitkän autiomaaharhailun ja kaktuksen terävien piikkien pistojen jälkeen. Levolta. Tarviiko tätäkään enää määritellä ? Rakkaus on rakkautta.

Suloinen kahvila Kuopiossa torin laidalla