sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Omalla vastuulla

Oivallinen päivä siskoni tuhkien sirottelemiselle isän, mummon ja ukin viereen. Toukokuun kesäinen päivä aurinkoineen ja sinisine taivaineen, vihreine lehtineen ja satakielen lauluineen. Katson tarkkaan reitin haudalle kirkon miesten kanssa ja painan muistiini jättikoisen kuusen. Muistaisinko kuusesta haudan paikan? Monet kerrat jo kävellyt tuon reitin, mutta hautausmaalla en osaa suunnistaa lainkaan ja kaikki näyttää samalta joka suunnassa.



Meitä on pieni kaarti, vielä pienempi kuin muistotilaisuudessa. Asettelen hautakiven viereen aniliinin punaisia ruusuja riviin, yksi jokaiselle maan alla olevalle, tai missä he nyt ovatkaan. Annen lempiväri, räiskyvän iloinen, ei ujostele eikä peittele kauneuttaan. Loput kimpusta vien äidille sairaalaan. Heti huokaistuani perukirjoitusten jälkeen, soitto sairaalasta, "Turuttanut itsensä lääkkeillä ja kaatunut rollaattorin kanssa ja murtunut se ja se." Nyt tila huonontunut. Siivoan lähtiessäni äitini kodin, lakanat kuivumaan, kuivahtaneet kukinnot pois, lehtipinot ojennukseen. Puhdas tuoksu. Tänne on hyvä kotiutua. Palaako äiti enää kotiin? Elämänsä vaikein kokemus, oman tyttären kuolema. Vai oliko Anne minun tytär vai sisko, ihmettelee äiti hämmentyneenä sairaalavuoteella sormi suussa.

Kiitollisena otan vastaan suruvalitteluja ja jaksamistoivotuksia. Ja vähän ihmeissäni myös. Luulevatko he että itken vain ja suren ja suren enkä kykene mihinkään? Voi ei. Pitäisikö minun sitten? Mutta minähän nautin elämästä. Kuopiossa käydessäni savon mönkerryksestä, ihmisten avoimuudesta, lapsuusmaisemista ja äidin luona sairaalassa nauraa kailotan kahden höperön huonekaveruksen elämää suuremmille tokaisuille.




Tämä suru ei ole pinnalla. Tämä suru ei häiritse arkea. Tämä suru ei niiskuta nenää eikä vieritä kirkasta kyyneltä silmäkulmasta. Tämä suru voisi antaa luulla ettei surua ole lainkaan. Tämä suru voisi antaa illuusion ettei välitä, että on kylmä eikä tunne mitään.

Tämä suru on syvällä.

Sen kuulee hiljaisuudessa. Se hivuttautuu syvyyksien uumenista kun sukellan sieluuni. Se kumpuaa kehosta kun matkaan alas lihani lähteelle. Se antaa maistiaisen maustaan kun antaudun hengitykselleni. Se tervehtii minua karjaisullaan kun rohkenen kohdata sen silmästä silmään. Se näyttää minulle kasvonsa kun uskallan katsoa sen palavia silmiä suoraan katsetta kaihtamatta. Se ottaa minut tuliseen ja tuskaiseen syleilyynsä kun annan periksi ja kietoudumme yhteen. Siitä tulee rakastettuni kun en vastustele. Yhdessä suruni kanssa koemme menetyksen, menneisyyden, muistot, tragedian, kaiken sen elämän alusta elämän loppuun, Annen, minun, meidän perheen, suvun, kansan, kansakuntien, koko maapallon, kaiken ja kaikkeuden. Kaikessa kaikkeudessa ei ole mitään pelättävää eikä menetettävää eikä menetystä ole. Kivusta tulee ystäväni ja tuska ja kauneus, suru ja rakkaus punoutuvat yhteen niin että samaan aikaan nauran ja itken ja koen suunnatonta surua ja makeaakin makeampaa rakkautta ja kauneutta, eikä sille ole sanoja, suloisen kipeää melkein, suolaista ja makeaa. Se vain on käsittämätöntä olemista, minkä tiedän olevan totta. Se on paikka minussa (kaikissa), jossa asuu rauha ja ilo, kiitollisuus ja armo, rakkaus, kaikki.

Tälle surulle ei tarvitse surunvalitteluja. Tämä suru on ymmärrys. Tämä suru on näkökyky. Tämä suru on selkeys. Tämä suru on elämä ja rakkaus.





Syvä surun paikka tulee aina olemaan sydämeni nurkassa, pääsen sinne loppu elämäni ajan milloin tahdon.

Siskon kuolema sai aikaan parantumisen alkamisen ketjun, niin tahdon uskoa, niin valitsen uskoa, niin päätän uskoa. Haluan niin parantua, kaikesta mahdollisesta kuonasta ja kertymästä. "Paranna ensin suhteesi äitiisi, niin parisuhdeongelmasi katoavat," jostain kerran luin. Perhekonstellaatiossa ja hengitystreineissä helmikuussa tein voimakkaita kohtaamisia menneisyyteni kanssa, paljon liittyen äitiini.  Nyt elämässäni onkin painettu voimakkaasti hylkäämistraumanappulaani. Tunnen miten haava on edelleen vereslihalla ja miten toimin tietyissä tilanteissa siitä käsin. Hälytyskello soi!!! Enkö olekaan parantunut? Onko kaikki työ tehty turhaan?

Minulla on hetki aikaa. Antaa anteeksi, pyytää anteeksi, päästää irti. Olen luonut uutta suhdetta irtipäästämis -sanaan. Voisiko irtipäästäminen olla hyväksymistä, etäisyyden ottamista tunteeseen, tilanteeseen tai asiaan. Katsomista kauempaa, siirtämistä käsivarren mitan päähän itsestä, tarkkailijan ja havainnoitsijan paikasta käsin. Niin että avaruus pääsee itseni ja tunteen väliin, vapauttaa minut tunteen vankilasta olemaan sitä mitä olen. Antamalla tunteen tanssia läpi, ohi ja yli minun, huuhtoen ja puhdistaen minua. Olemaan rakkaus. Voisinko nähdä äitini elämän tahrimien linssejeni läpi puhtaana rakkauden täyteisenä olentona? Olentona jonka käytös on ollut vain rakkauden pyyntö? Minulla on vielä hetki aikaa.

Ja minulla on koko elämä aikaa.

Irtipäästämisen ja etäännyttämisen rinnalle otan sisäisen lapseni hoitooni, pysyvään hoitoon. Otan vastuulleni pikku-Kirsin hyvinvoinnin. Hellin ja rakastan valkohapsista pikkutyttöä, silitän päätä ja puristan rintaani vasten, hypytän polvella niin että nauru raikaa. Hädän hetkellä olen paikalla ja lohdutan. Minä aikuinen nainen, minä oman sisäisen lapseni äiti. Parantava rakkaus on minussa, jos ja kun valitsen käyttää sitä. Pakahduttava lämmin rakkaus sykkii sydämessäni pikkutyttöäni kohtaan ja on aina siellä. Turva ja tuki, rakkaus ja lohtu.



Oman elämäni luominen.

Minun vastuulla.