Check. Pikkuinen sininen tuoksullinen käsidesi pakattu olkalaukkuun, muutama pari kertakäyttöhanskoja. Rengascenterissä desinfioin kertakäyttöliinoilla avaimen ja ratin ja kaikki mahdolliset pinnat, mihin henkilökunta on joutunut koskemaan Minissäni. Pelkääjän paikalla lojuu Apilan siivousliinapaketti.
Ihmisten ilmoilla tuttuja tulee vastaan ja tuntuu helpottavalta jakaa hetken livenä tämän hetken kokemusta yhdessä. Turvaväleistä on tullut normi. No, ei aina ja ei kaikkialla. Huonoina päivinä se saa ärsytyksen pintaan. Lenkkipolulla jos joku hönkii ohi liian läheltä tai kassajonossa toinen unohtaa etäisyyden tavarahihnan lähellä. Joillakin onnekkailla on maskit naamoilla ja kateellisena ajattelen että mistä he ovat niitä saaneet. Todennäköisesti hamstranneet niitä etuajassa, tuhahdan mielessäni. Onneksi vessapaperihyllyt ovat taas täyttyneet ja sain kuin sainkin Mutin tomaattimurskaa. Ahneuksissani otin niitä kolme purkillista. Vähän nolotti ostaa kyllä vessapaperia. No, en ole selitysvelvollinen kenellekään, rohkaisen itseäni.
En oikein enää muista kauanko tämä eristys on kestänyt. Ajantaju on mennyt ja joudun kalenterista katsomaan viikonpäivän. Normaali elämästä tuntuu olevan todella kauan aikaa. Kun pystyi huoletta lähtemään ovesta ulos muuallekin kuin maastoon ja merenrantaan. Kun sai halata naapuria aamulenkillä vastaan tullessa. Kun oli kalenterissa sovittuja tapaamisia ja koulutus viikonloppuja ja omia työpajoja. Kun sai kaupungilla istahtaa toviksi kuuman latten ääreen ja katsella ihmisiä tai tavata ystävää.
Alussa ( niin siis milloin se oli?) olin helpottunut ja koin saavani aikalisän kaikelle mielessä pyörivälle innolleni ja ideoilleni ja väyliä niiden toteutukseen. Saisin kaikki rästihommat tehtyä, veroilmoitukset ja kaappien siivoukset. Nyt minulla olisi aikaa paneutua vain ja ainostaan myös fyysiselle parantumiselle vammautuneen jalkani osalta ja saada pari makkaraa pois lantiolta. Teinkin aamuin ja illoin ja siinä välissä jumppaa, täsmäliikkeitä, pilatesta, basic body awareness terapia liikkeitä, TRE:tä ja omia jumppia. Mitä milloinkin. Ruusu mäykkyni kanssa ulkona hänen nuuskiessa maastoja, minä tein tasapainoharjoituksia sekä kyykkyjä. Lasten leikkipaikan kiipeilytelineellä kiskottelua eli syvää rentouttavaa venyttelyä jne. Tanssin koirapuistossa ja rannalla ja pihalla ja kotona. Liikkeessä koko ajan. Tämä oli lienee se kuherruskuukausivaihe, mistä Hesari kirjoitti.
Luulin olevani haka yksin olossa. Onhan minulla vuosikymmenien kokemus vain kotona olosta ja merenrantakävelyistä ja hyvin rajoittuneesta sosiaalisesta kanssakäymisestä. Noina aikoina olin kyllä pitkissä parisuhteissa. Tosin yksin olen asunut vuodesta 1997. Yhdessä vaiheessa leikkausrumban alettua uudestaan olin eräässä kohtaa kotona putkeen neljä kuukautta. Silloin en poistunut kotoa edes pihalle. Nyt sentään saan mennä ulos ja ruokaostoksille. Ja saan ajella Uudenmaan maakunnan sisäpuolella niin paljon kuin sielu sietää laidasta laitaan. Käydä katsomassa liikenteen vilinää, jos sitä enää siksi voi sanoa. Mikä sitten tökkii?
Varsinaista yksinäisyyttä en tunne. Sen pohjan olen katsonut kivuliaasti silmiin jo aiemmin ja yksinäisyys ei tunteena ole minulle epätoivoa tai kipeää kaipuuta toisen luo tai kestämätöntä sietämätöntä tyhjyyttä enää, mitä se hylkäämisen kokemuksen aikoina oli. Selvittyäni silloin siitä, tiesin, että tulen selviämään mistä vaan. Yksinäisyys astui eteeni eri tasoisesti eri kertoina, spiraalimaisena, aina syvemmin ja suoremmin. Viimeisin kerta oli sellainen, että ajattelin kuoleman olevan helpotus sen rinnalla. Minun ei tarvinnut kuolla silloinkaan. Annoin pohjan pudota pois ja jättäydyin elämän haltuun. Ainoa tie sieltä oli ylöspäin. Selviytyminen muuttui elämäksi, jopa antoisaksi sellaiseksi.
Silti nyt kun media toitottaa läheisistä ja yhteyden pitämisestä heihin ikään kuin itsestään selvyytenä, että kaikilla on joku, huomaan, että se kolahtaa minuun edelleen. Ei kaikilla ole jotain tiettyä tai tiettyjä ryhmiä, mihin he kuuluvat. Tämä korona aika on väliaikainen ja kaikki, jotka joutuu olemaan yksin nyt, mutta joilla on elämässään läheisiä, pääsevät heidän kanssaan kontaktiin kun tämä eristysaika on ohi. Mutta ne, jotka ovat oikeasti yksin, heillä tämä eristys jatkuu. Omassa elämässäni ei tällä hetkellä ole Omaa Ihmistä, ei ole parisuhdetta eikä tiettyä bestistä. Kaikki on vaiheessa taas kerran ja minä olen muutoksen kourissa ja "vanhat" tärkeät Omat ihmiset ovat poistuneet ja uusia ei ole vielä tullut. On kaukaisia muttei läheisiä. Isä, äiti, sisko ovat kuolleet. Toinen sisko ja veli ovat ulkomailla ja emme ole läheisiä. Toki on syvällä tasolla käyviä ihmissuhteita silloin kun tapaamme, mutta tapaamiset ovat satunnaisia. Pahimmassa vaiheessa kun olin yksinäisyyden kourissa ennen koronaa käydessäni sairaalassa pienessä operaatiossa, suutuin sairaanhoitajalle, joka tivasi lähintä omaista, "kuule, ei kaikilla ole!".
Sairastumista ja kuolemaa en tietoisella tasolla osaa pelätä. Kuvittelen kai jo osani saaneeni tämän elämän aikana noistakin. Ja elossa edelleen!
Jotain kuitenkin jää pinnan alle koko ajan, vaikka teen fyysisiä harjoituksia, jotka auttavat rauhoittamaan hermostoa. Vaikka sykkeeni on rauhallinen ja sisin on tyyni. Kroppa on finaalissa liian suuresta treenin määrästä ja selittämättömästä kaihertavasta odotuksen tunteesta. Ikään kuin joutuisi panttaamaan sisäänsä jotain, minkä tarviisi tulla ulos. Jouduin siis lopettamaan treenit hetkeksi. Harmitus on suuri kun en pääse akupunktioon ja muihin kehollisiin hoitoihin. Kehoni on riippuvainen niistä, jotta jaksan toimia arjessa. Ja uimahalli!!!! Sinne ryntään heti ensimmäisenä kun se on taas mahdollista.
Pysähtyminen, odotus, passivoituminen, epämääräinen aika (milloin loppuu), suuren innostuksen pakollinen loppuminen kuin seinään aiheuttaa turhautumista, vapauden rajoittaminen, ihmiskohtalot. Koen surua koko ihmiskunnan puolesta, en niinkään itseni. Minulla on kaikki hyvin. Jos turhautuminen ja fyysiset kivut ovat ainut huoli, niin silloin kaikki on hyvin. Itku on herkässä. Ambulanssi ajaa ohi valot välkkyen ja minulta alkaa kyyneleet valua. Uutisissa näen tyhjiä aukioita maailmalta, ihmisiä suojapuvuissa, kuolleiden lukumäärien päivittäistä hurjaa lisäystä. En tiedä itkeä vai nauraako, kun mies kaupassa pomppaa hirvityksestä ilmaan kun lähes törmäämme nurkan takaa toisiimme.
Kuuntelen musaa Ilo -työpajastani ja saan taas hetkellisen innostuksen puuskan ja suunnittelen miten voisin yhdistää ihmisiä ja näen silmissäni koskettavia jälleennäkemisiä live työpajoissani. Ja aina yhä uudestaan tulen siihen tulokseen, ettei tämä minun laji ole mitään netin välityksellä. Välillä koen syyllisyyttä kun olen niin vastustus päällä uuden tekniikan opetteluun, mutta annan nyt itselleni luvan vain olla ja ajoittain innostua. Suunnittelen mieluummin koronan ajan jälkeisiä ideoita. Nyt. Mutta sekin voi muuttua.
Tarkoituksella olen myös rajoittanut somen käyttöä ja otan kaiken irti tästä retriitistä. Annan itseni olla väsynyt ja uupunut silloin kun on sellainen olo ja nukun monta tuntia päivällä. Tai teen erilaisia hiljsisuus/meditaatio harjoituksia flowssa, ei mitään kaavamaista vaan vapaana virtana vuosien aikana oppimaani. Tai jos haluan katson netflixiä aamu neljään asti, niin katson. Tänään perjantain kunniaksi annoin itselleni luvan ostaa paketin toffifeetä, tuoretta kauraleipää ja ranskalaista siideriä yhden pullon.
Työpajoissani silloin tällöin olen sanonut että ole Sinä olet sinun oma ihminen. Aina paikalla, aina saatavilla. Ja Sinun sydämessä on sydänten sydän, hiljaisuuden sydän, tietoisuus kaikkien mylvivien tunteiden taustalla, jos sellaisia on. Se on siellä, aina ottamassa sinut vastaan, hellään huomaan, turvasatamaan. Sitä kohti on oiva tilaisuus mennä näinä aikoina ja luoda syvempää yhteyttä itseen. Ja olla valmiina ottamaan vastaan uusi maailma kun koronan aika on ohi.
 |
| Suvilahdessa yksin hillumassa viime maanantaina. |
