perjantai 18. joulukuuta 2015

Musta joulukuu, itkun parantava voima

Mini Cooperilla ajelu on saanut alaselkäni kipeäksi. Istuminen ei ole hyväksi, ei, sehän me kaikki tiedetään. Minulle ehdotettiin pientä tyynyä selkäni tueksi. Löysin kaapista tarkoitukseen sopivan pienen tyynyn. Burgundin värisellä sileällä sametilla verhoiltu pikkuruinen tyyny tuo myötätuntoisen hymyn kareen huulilleni. Ainut ehjä osa Morris Ministä, kun rekka törmäsi siihen vuonna 1987 joulukuussa itsenäisyyspäivänä. Miten se on minun vaatekaapissani?

Samaisena päivänä, kun löysin tyynyn, siis eilen, sain soiton äidiltäni. Äiti ei juurikaan soittele minulle. Silloin on hätä kyseessä. Siskoni Anne oli joutunut teho-osastolle. Samaiselle teho-osastolle, jossa minä vietin viikkoja melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Joulukuu.

Isä kuoli kaksi vuotta sitten joulukuussa ja joulu meni hautajaisten odotuksessa.

Joulukuu. Juhlan aikaa.



Kun isä kuoli, minut valtasi melkein asiaankuulumaton rauha. Hoidin kaikki hautajaisjärjestelyt selkeyden ja tyyneyden tilasta. Ei, en ollut shokissa. Isä ja minä olimme melkein tuntemattomia toisillemme. Hänen kuolemansa jälkeen hän tuntui tulevan lähemmäksi minua. Muistan hänen viimeisen katseensa minulle, kun olin katsomassa häntä hoivakodissa. Kuin viaton lapsi, kirkkaat isot kosteat silmät ja hämmentynyt hymy, kun silitin hänen käden selkäänsä ja sanoin antavani kaiken anteeksi. Nyt ymmärrän, että myös minä olisin voinut pyytää anteeksi. Teen sen mielessäni ja annan itselleni anteeksi. Ei syyttämistä eikä syyllistämistä.

Paitsi äiti. Tässä maailmassa eniten kärsinyt.  "Te (Anne ja minä) ootte aiheuttaneet minulle niin paljon tuskaa."

Mutta jos Dwari, perhekonstellaatioterapeutti on oikeassa ja ehkä sama pätee myös Anneen. Lapsi tekee mitä tahansa äidin rakkauden takia, vaikka kuolee. Dwarin mukaan minä olen sitä tehnyt lähes kuolemaan johtaneessa kolarissa, mutta Anne on ollut monta monta kertaa kuoleman porteilla. Olemmeko molemmat vain toteuttaneet sitä mitä äiti haluaa? (ks. Juurien parantaminen blogiteksti)



Kuultuani uutisen Annesta, alan toimia. Yritän saada kiinni Annen ex-miesystävän, joka löysi hänet viime hetkellä. Muutaman hetken päästä Anne olisi vuotanut kuiviin asuntonsa lattialla verisen oksennuksen keskelle. Otan selvää Kuopion sairaalan puhelinnumeroista ja alan selvittämään, mitä oikein on tapahtunut. Toimiessani olen taas ihmeellisen rauhan ja lämmön tilassa. Ei, en ole shokissa. Tätä on osattu odottaa. Kyllä elimistö jossain vaiheessa sanoo sopimuksen irti kahdenkymmenen viiden vuoden lääkkeiden ja alkoholin väärinkäytön jälkeen. Kaikkea mahdollista helvettiä mahtuu noihin vuosiin. Onneksi olen ollut eri kaupungissa enkä ole joutunut läheltä seuraamaan. Tosin äidin kertomusten ja äidin tuskan kautta, olen ollut kaikesta tietoinen. Kun ei voi toista auttaa. Kun ei voi tehdä valintoja toisen puolesta. Kun ei voi elää toisen elämää. Sanomiset ei auta, oma esimerkki ei auta, pakkohoito ei auta. Pakkohoitoon nykyään tarvitsee olla todistettavasti itselle ja muille vaaraksi, eli itsemurha-alttius ja toisen tappaminen lähinnä. No, kyllä tuo ensimmäinen on täyttynyt useampaan otteeseen ihan jo lapsuusajoista asti. Olen ollut todistamassa vierellä pikku tyttönä, kun Anne nappaa äidin unilääkkeitä kurkkuun ja laittaa mankasta soimaan Jamppa Tuomista. Äiti on naisten päivätansseissa ja me ollaan kahdestaan. Annen kuoleman kaipuu on aina ollut läsnä. Koko elämänsä joko suoraan tai elämäntyylinsä kautta, kuolema on koko ajan ollut nurkan takana. Ihme on, että hän on elossa. Vaikkakin nyt kiikun kaakun. Joulurauha kultainen.




Vaikka minussa vallitsee selittämätön rauha, en usko Annella sitä olevan, paitsi mitä nyt lääkkeiden aiheuttama turta. Liian herkkä tyttö tähän maailmaan. Ei kestänyt elää selvinpäin, vaan valitsi oman tapansa selvitä elinkautisesta, Pikku tyttöinä istuimme vaatehuoneen lattialla ja lauloimme laulukirjasta lauluja suljetun oven takana. Kävelimme sunnuntaisin ukin ja mummon luo. Paluumatka linja-autolla numero viisi. Saimme mummon tekemää Karjalanpaistia, jossa oli oikeaoppisesti munuaisiakin ja tietysti pullaa, jota kasteltiin kahvissa. Vierailun päätteeksi saatiin parikymmentä markkaa tai joskus jopa viisikymmentä taskurahaksi. Yksinhuoltajan lapsille suuri ilo. Talvisin laskimme Lipeillä, muoviset minisukset, takapihan mäessä naapurin lasten kanssa. Kesäisin pystytimme teltan takapihalle ja heitimme tikkaa. Leikkien ja kasvun väliin siskollani mahtui käsivarsien viiltelyä ja vatsahuuhteluita. Kotiolojen aiheuttama pahaolo purettava jollain tavalla. Äidin mukaan Annella on isän geenit. Tosin isä ei käyttänyt koskaan alkoholia tai huumeita, eikä polttanut. Ainut pahe oli naiset.




Kyllä äiti on oikeassa. Läheisen elämä voi aiheuttaa toiselle tuskaa. Vaikkei olekaan läheinen läheinen. Meidän perhe ja koko suku on hyvin eriytynyt ihan maantieteellisesti, mutta myös muilla tasoilla. Vaikka Annen kanssa lapsena jaettiin yhteiset leikit ja nuorena baariseikkailut, elämämme lähti menemään eri suuntiin. Viimeistään kun Annesta tuli laitapuolen kulkija, ei meillä ole ollut yhteyttä kuin silloin tällöin. Mutta silti. Se sattuu ja pahasti. Väittäisin että enemmän kuin omat elämässäni tapahtuneet tragediani. Annen elämä sattuu minuun. Jos sukellan niihin tapahtumiin, mitä tiedän hänelle sattuneen ja millaista elämää hän on viettänyt ja minkälaista porukkaa hänen ympärillään on pyörinyt. Mikä painajainen!! Se elämä on sydäntäsärkevää ja toivotonta. Ja musertavaa nähdä oman siskonsa elävän sellaista elämää. Lohdutonta on nähdä oman siskonsa ulkoinen muodonmuutos, mutta vielä karmeampaa on nähdä hänen sisimpänsä, minänsä ja elämänsä tuhoaminen. Uhmakas tuhoaminen. Kosto jollekin taholle.



Itkin, kun hän ensimmäisen kerran oli suljettu mielisairaalaan ja näin hänet siellä. Kun näin mömmöjen aiheuttaman tokkuran ja sönkötyksen. Koukuttava pakkohoito tuolloin. Sille tielle siskoni jäi. Mömmöt maistuivat enemmän kuin hoidon tarkoitus oli. Itken nyt, kun ajattelen sitä tietä, minkä hän on kulkenut ja mihin se pian päättyy. Itken niitä kaikkia syitä, mitä tiedän ja en tiedä, mitkä ovat johtaneet tähän. Itken äidin tuskaa ja omaani ja Annen tietämättömyyttä siitä, missä tilassa hän on. Itken menneitä sukupolvia ja historiaa, miksi olemme kukin sellaisia kuin olemme. Itken sitä osaamattomuutta, itken rakkaudettomuutta, itken sitä, mikä painolasti siirtyy sukupolvelta toiselle, itken katkeroituneita sukupolvia, itken loputtomia syytöksiä ja syyllisten etsintää, itken erillisyyttä, itken hukkaan heitettyä elämää.

Itken ja samaan aikaan tunnen syvää rauhaa. Itkemisen parantava voima. Itken niin kauan kuin minun tarvitsee. Itken niin kauan kuin olen valmis. Itken niin kauan kunnes suru on käyty läpi. Olen tässä niin pitkään kuin minun tarvitsee.










3 kommenttia:

  1. Kirjoituksesi vetää sanattomaksi ja tekstin jälkeen jää kolkko ja paha olo. Voin vain kuvitella kuinka paha olo sinulla, saatikka siskollasi on. Toivon kovasti teille kaikille lämpöä, rakkautta sydämiinne - erityisesti, että siskosi sen löytäisi <3.

    VastaaPoista
  2. Kiitos. Suosittelen sinulle esim. edellisen tekstini lukemista, Selkounia, niin ehkä huomaat, ettei kaikki ole kuitenkaan menetetty mun elämässä,vaan rakkaus on. Lähinnä muu perhe elää tuota karmeutta, tai siskoni siis. Hänelle minäkin soisin kaiken rakkauden maailmassa. Ja äidille myös. Kiitos että luit. Valoa sinulle <3

    VastaaPoista
  3. Siskoni kuoli 19.1.2016. Suuri suru. Oot rakas Anne,lennä vapaudessa.

    VastaaPoista