Rakkauden illuusio

Linnanmäellä on peilitalo, jonka peilit vääristävät kuvajaisen. Voi nauraa maha kippurassa, kun näkee itsensä milloin liian lihavana tai laihana, oudon pitkulaisena tai pätkänä, pyöreänä kuin lumiukko tai neliskanttisena laatikkona. Todellisuus muuttaa muotoaan siinä silmien edessä.

 

Huumaannuin hurmuri-mieheen himottavan haluttavan huumeen lailla, en saanut hänestä tarpeekseni ja kaipasin uutta annosta. Aamiaisella kahvia hörppiessäni huomasin tuijottavani ikkunasta ulos hymy huulillani haaveillen tulevasta tai muistellen edellistä kohtaamistamme Hesarin uutisten kiinnostamatta tuon taivaallista. Alun vastustelujeni ja heräävien epäilyjeni jälkeen olin valmista kauraa ja sulaa vahaa.

Hänen suoraviivainen päällekäyvyys saada minut hämmensi minua ja minusta löytyi pölyjen alta nuoruuden ajan itsenäisen naisen kapina vapauteni puolesta. Hänen vaivannäkönsä saada puhelinnumeroni ja sen päälle kahden tunnin tiivis keskustelu oli hurmaamisen alkuvaihetta. Kerrankin mies, joka puhuu ilman, että pitää lypsää joka sana. Nyt oli vaara jäädä saamatta itse suunvuoroa. Hän puhui vuolaassa puhevirrassaan fyysisestä kanssakäymisestä. Jäin huuli pyöreänä ihmettelemään, että mitähän se on, minulla oli ollut vain seksiä aikaisemmassa elämässä.

 

Epäilyksiä herätti hänen muutkin alkumetrien puheilmaisut ja ei-tyypillinen-suomalainen käyttäytyminen. No, äiti olikin itävaltalainen ja isä puoleksi saksalainen kai, hänet oli adoptoitu. Mies uhkasi kiivetä rakkauden pauloissaan parvekkeelleni ja vihelteli kävellessään metsikössä yläruumis paljaana koiransa kanssa. Pidin häntä vähän hulluna. Myös hänen ensimmäinen lahjansa, Niveapurkki ja monet satiiniset alushousut, kummastutti. Selvisi, että hän melkein voi pahoin puuvillaisista alusvaatteista naisilla, mutta ihoni sai kuitenkin täydet pisteet sileydellään. Yhden ihmissuhdedraaman juuri taakse jättäneenä, säpsähdin hänen avoimia kiinnostuksen ilmaisujaan. Lähdin ystäväni luo Kuopioon hengähtämään ensimmäisen viikon piirittämisen jälkeen, mutta olin jo myöntynyt hänen voimakkaan karismansa viemänä. Naapurin rouvalle pudotin ennen lähtöäni postikortin, johon olin raapustanut ”taidan uskaltaa sittenkin”. Kuopiossa vielä silmiini osui keltaisen lehdistön lööpit auervaaroista ja mielessäni kuvittelin Miehen elävän kaksoiselämää. Tämä outo mielikuvituksen laukkani tunnisti jonkun selittämättömän omituisuuden olevan läsnä taustalla ja haki sille konkreettista selitystä sieltä sitä löytämättä. Tässä vaiheessa epämääräinen outous jäi unholaan ja annoin rakkauden viedä minut mennessään. Minusta tuli ihmeellisen ihana nainen.

Hän nosti minut jalustalle. Ja minä hänet. Hänen haukkuessaan ex-vaimoaan ja ex-tyttöystäväänsä, yhdyin tuohon kauhisteluun ja haukoin henkeä, että kuinka noin petollisia naisia voi olla ja kuinka noin täydellistä miestä voi noin kohdella. Nämä molemmat naiset olivat pettäneet häntä ja todellinen draama ei himmennyt fiktiivisille elokuvaversioille poliisipiirityksineen ja aseineen. Kyllä m i n ä olin erityislaatuinen nainen, kun tuo komistus ja omnipotentti nero oli nyt minut kaikista maailman naisista valinnut. Hänen ylitsevuotavien superlatiivien kehuessa minut maapallon tähtien luokkaan, aloin itsekin uskoa siihen. Ilman häntä olisin ollut tavallinen nainen.

 

Kävin ylikierroksilla suhteen alussa, enkä vähiten seksuaalisesti. Säännölliset käynnit akupunktiolääkärini luona olivat yhtä piinaa ja noloa. Hänen pulssidiagnoosinsa paljasti hänelle minun käymistilani, josta hänkin vaivaantui alkaen naputtaa jalallaan maahan ja myönsi, että käyn hieman kuumana, kun olin naama punaisena kertonut tuoreesta syyllisestä tilaani. Olin reilut kolmenkymmen vuotias ja Mies oli herättänyt minussa uinuvan Afroditen. Aikuisen naisen halun ja himon. Nyt ei oltu enää pikkutyttöjen ja pikkupoikien sarjassa, vaan olin päässyt kypsän miehen temmellyskentälle ja parhaaseen A-luokkaan. Nauroin vain ja myönnyin miellyttämään, kun hän halusi pikku hiljaa niin kuin varkain muuttaa alushousujeni lisäksi myös rintaliiviosastoni. Hieman ihmetytti tuo varsin tarkka ja pedanttinen suhtautuminen noihin vaatekappaleisiin. Hän osasi vakuuttaa minut, miten hyvin hänen valitsemansa malli puki minua. Alusvaateostoksilla ollessani muistin tämän ja ostin rintaliivit hänen näkökulmastaan katsottuna, sellaiset perusvalkoiset, mielellään läpinäkyvät, ei pitsiä eikä varsinkaan toppauksia. Minun muokkaaminen oli alkanut. Vähitellen opin pitämään niistä itsekin, minut oli aivopesty.

Keittiön ovaalin muotoisella antiikkipöydälläni oli tuoreita tummanpunaisia ruusuja  muistuttamassa minua hänen eroottissävyisestä kiihkeästä rakkaudestaan. Kun yksi kimppu kuoli, hän kiikutti toisen tilalle. Myös postiljooni pudotti postiluukustani postikortin joka päivä. Korteissa luki aina joku aforismi ja hän oli hauskasti kirjoittanut korttiin to Kirsi from Savolax. Hänestä savolaisuuteni oli jotenkin koomista, muttei pahassa mielessä.

Hänen ex-vaimonsa ja ex-tyttöystävänsä olivat ruskeahiuksisia ja permanentattuja. Hänen äidillään oli harmaat, entiset mustat, paksut kiharat. Minun ohuista suorista vaaleista hän halusi myös kiharat. Sanoi, että kaikilla klassisilla naisilla on sellaiset hiukset. Halusin olla klassinen nainen, mitä sekin nyt sitten tarkoitti, ja menin permanenttiin. Onneksi hän ei halunnut niistä mustia. Kampaajani oli aina sanonut, että kaksi asiaa, mitä hän ei hiuksilleni tee, ovat permanentti ja mustaksi värjäys. Nyt hän joutui Miehen tahtoa mukailemaan ja luopumaan periaatteistaan. Pian Mies kuitenkin huomasi, ettei hänen stailaustaitonsa ollut kohdallaan. Hän myönsi, että hiukseni olivat kuin roikkuva lamppuharja. Jotenkin tunsin syyllisyyttä, etteivät hiukseni yltäneet hänen vaatimustasolleen.  Siitä lähtien päätin kuitenkin itse hiusmallistani. Tosin muille hänen mielihaluilleen ulkonäköni suhteen taivuin tahdottoman marionetin lailla. Kauluspaidat, kirkkaat värit vaatteissa, pitsit ja hörhelöt jäivät pois. Elämäni ensimmäiset sukkanauhaliivit puin irvistäen ylleni välillä viihdyttämismielessä. Mieluummin punainen huulipuna kuin nude, jota käytin, ja punaiset kynnet melkein must. Hän kädestä pitäen opetti minua viilaamaan kynnet naisellisen mantelin muotoisiksi. Ulkoiset naiseuden merkit olivat hänelle hämmästyttävän tärkeitä.

 

Mutta voi sitä nostetta minun sielussani ja itsetunnossani, kun hänen sulavat suloisesti soivat siunailut häikäisevyydestäni suhisivat korviini, kun olin tälläytynyt täysvarustukseen. Kukaan toinen mies ei ollut kyennyt näkemään minua noin täydellisenä. Tuosta piikistä tulin riippuvaiseksi. Tätä huumetta halusin lisää.

Kaikilla huumeriippuvaisilla on myös laskuhumala. Mies pudotti minut välillä maanpinnalle tai jopa maan uumeniin. Ihmeellisen ihana nainen muuttuikin hänen silmissään rupsahtaneeksi ja värittömäksi itseään laiminlyöväksi variksenpelättimeksi, jos Miehellä sattui olemaan huono päivä. Aamiaiselta olin saattanut suukottaa onnellisuushöyryissä olevaa unelmien prinssiä päivän rientoihin, illalla saatoin ottaa vastaan pakaroihin ammutun karhun. Opin kukkakimppujen tulon lopun jälkeen pian hänen mielialojensa vuoristorataan, ja ymmärsin että ruusujen aika oli ohi. Ruusun piikit vuorottelivat ruusun tuoksun kanssa. Minä olin jo koukussa, mutta luotin saavani taas huumepiikkini odottaessani hänen tuulensa kääntyvän lempeämmäksi.  Aina tuuli kääntyi ja sain annokseni tähtisadetta.

Aika pian naapurinlähiössämme tuli tutuksi meidän kahden kynttiläillalliset. Saatoimme nauttia ruoasta ja puhella kaikesta taivaan ja maan välillä tuntikausia illassa ja pidin henkistä yhteyttämme tavallista syvällisempänä. Hänen kunnianhimonsa olisi halunnut leipoa minusta maisterin.  Kuulin pitkiä esitelmiä piirroksilla sanomalehden sivulle kuvitettuna maailmankaikkeudesta, planeetoista ja valonnopeudesta. Ihmettelin hänen tietomääräänsä, mutta pikku hiljaa huomasin hänen toistavan itseään niin kuin robotti. Ihan kuin hän olisi opetellut ulkoa joitain yksityiskohtia eri aloilta. Kerran puhuimme parisuhteesta ja riitelystä siinä. ”Minä en riitele, vaan otan hatun hyllyltä ja lähden”. Tuon lauseen myötä pelko jättämisestä iskostui tajuntaani. Hänen herkät tuntosarvensa olivat tunnistaneet syvimmän kauhuni. Silloin tällöin kuitenkin riitelimme. Monesti hän keitti raivon itsessään ilman minun myötävaikutusta, ellei väärää ilmettä tai kommenttia tai nenän asentoa lasketa siksi. Loppujen lopuksi se olin minä, joka pyyteli anteeksi ja juoksi paniikissa hänen peräänsä. Kerran kiipesin hänen ensimmäisen kerroksen ikkunastaan sisälle anelemaan, ettei hän jättäisi minua. Minusta tuli mestari kirjoittamaan ruinaus ja anteeksipyyntö kirjeitä vuosien varrella.

Hän auttoi minua kaikessa. Hän teki puolestani mitä vaan. Hän ulkoilutti Verneriä ja leikkasi hänen kynnet, vei minua kauppaan ja harrastuksiin autolla, remontoi ja hoiti tekniikan. Myös kaukosäätimet hän laittoi joka kerran tullessaan luokseni oikeaan järjestykseen ja kenkärivin eteisessä ojennukseen. Tästä epäjärjestyksestä sain kuulla olevani varsinainen boheemi. Minusta tuli avuton ja riippuvainen hänen palveluksistaan. En voisi elää ilman häntä. Enkä tuntenut olevani mitään ilman häntä.

Hän oli paikalla fyysisesti, mutta aito emotionaalinen läheisyys jäi puuttumaan myös parhaimpina päivinä. Lämmin lähestyminen ja hellä spontaani halaus puuttuivat. Myös sohvannurkkaan sylikkäin käpertyminen oli tuntematon käsite. Ystävälleni tunnustin ja ihmettelin, etten ollut ikinä tavannut tuollaista miestä, joka voi yhtäkkiä olla kuin jäävuori ja pohjoisviima, muuri, jonka läpi ei pääse edes tykkiammuksilla. Pidin häntä kaikkivoipana ja epätavallisen rohkeana. Hän ei tuntunut pelkäävän mitään. Olin ylpeä, että minulla oli tällainen mies. Tuntui, että hengitin itsekin kiduksiini hänen voimaansa. Kietouduimme toisiimme kuin hukkuvat ja suhteemme oli symbioottinen, vaikka vaelsimme kahden asunnon väliä. Muutoin pidin sisälläni kaiken sen outouden, minkä tunsin valtaavan suhdettamme. Oli mahdoton selittää jotain, mistä ei itsekään tiennyt muuta kuin aavistuksena takaraivossa. Sanoja tai käsitteitä ei minulla sille ollut.

Sisäinen ääneni kuiski minulle jo parin vuoden kuluttua suhteemme alkamisesta, että minun olisi syytä irrottautua tästä miehestä, ettei minuuttani vietäisi ja ettei tumma pilvi varjostaisi aurinkoani ja iloani. Samalla tiesin ääntä kuunnellessani, etten ollut kyllin vahva siihen, en vielä pitkään aikaan. Olin pahasti koukussa ja riippuvainen.

Jatkoin kulkemista omassa peilitalossani. Välillä elämänpeilini heijastui minulle loistavana ja tarunhohtoisena ja minä istuin kuninkaani oikealla puolella valtaistuimella tiaara hiuksillani. Välillä peilikuva rikkoontui palasiksi ja palaset liimattiin yhteen. Jäljet jäivät kuitenkin ponnisteluista huolimatta näkyviin ja peilikuva vääristyi ja hymy sai särön ja nauru himmeän kaiun.