Irtiotto

Siinä hän istui omalla paikallaan olohuoneeni ruskealla nojatuolilla musta poolopaita päällään katse luotuna televisioon. Näin hänessä muutakin mustaa kuin poolon. Näkymätön pimeys, liekö aura, ympäröi häntä. Hänen kasvonsa olivat synkät ja puheet enteilivät maailmanloppua ja kuolemaa. Katsoessani Miestä havahduin todellisuuteen ja ymmärsin, että nyt oli aika. Olin 42 vuotta, enkä aikonut vajota hänen kanssaan syvemmälle pohjamutiin kuin jo oltiin. Minun oli aika tehdä irtiotto. Minun oli aika lentää pesästä. Tunsin vihdoin olevani kypsä jo suhteemme alussa oivaltamaani ajatukseen, että minun on päästävä eroon tästä miehestä.  

Keväällä 2007 mäyräkoirani Vernerin kuolema pimensi elämäni valon. Suhteessa Mieheen olin ollut ilon ja valon tuoja ja Mies oli vapaamatkustaja. Nyt suhteemme oli tuuliajolla, kun minun liekkini oli sammunut. Kukaan ei enää kantanut vastuuta hyvästä. Vallitseva tunnelma välillämme oli laahaavan läkähdyttävän raskas ja kuristavan ahdistava ja pimeä kuin yö. Minulla oli tunne, että tämä mies oli pakosta ja vasten tahoisesti luonani ja minun oli päästettävä hänetkin vapaaksi. Rakkaus, välittäminen, lämpö, romantiikka ja erotiikka olivat jääneet unholaan. Jäljellä oli kaksi toisistaan riippuvaista rauniota pyörittämässä vuosien varrella rakennettuja rutiineja.

 

Yökerhossa tanssin päihtyneenä drinkeistä ja villistä menosta nuoren miehen kanssa. Nuoresta miehestä tuli irtiottoni symboli ja hänen roolinsa paisui odottamattomiin mittoihin, vaikka todellinen intiimi kohtaaminen hänen kanssaan oli kokonaisuudessaan viisitoista minuuttia hänen asunnollaan. Kohtalo oli puuttunut peliin alitajuisesta pyynnöstäni ja vienyt minut kuhmuraiselle ja pitkälle tielle kohti vapautta.

Oli marraskuu ja pettämiseni lisäsi mustana leijuvaa alapilveä. Mies eläimellisellä vaistollaan vainusi minussa rikokseni ja hän muuttui silmieni edessä jääkalikkaakin kylmemmäksi vihaa täynnä olevaksi robotiksi. Tunsin itseni alhaiseksi rotaksi ja niin hän minua kohtelikin. Vuoden vaihteessa tunnustin syntini.

Mies yllätyksekseni otti minut syliinsä ja säälivästi sanoi, että minulla on varmasti ollut hirveää, kun olen moista taakkaa joutunut kantamaan. Hetken luulin jo korjanneeni tempauksellani suhteemme ja mielikuvitukseni rakenteli yhteistä auvoista tulevaisuutta. Kuinka väärässä olinkaan. Kaksi päivää hän makasi sohvallani sanaakaan sanomatta kattoon tuijottaen. Sitten hän ilmoitti, ettei voi enää jatkaa kanssani. Meidän oli erottava. Hän lähti ovesta kuin tunteeton täysin vieras mies. Tämähän oli ollut päämääräni alun perin.

 

Kului pari päivää ja menin paniikkiin. Kypsyysasteeni ei ollutkaan sitä, mitä olin kuvitellut. Loppu kypsennys erityisen raa’alla tavalla olisi vielä tarpeen. Minun paistoaikaa jatkettiin, kärventäminen veresnahalle alkoi. En voinut sulattaa eroa enkä hyväksynyt sitä. En voinut sittenkään elää ilman Miestä. En kestänytkään autiota todellisuutta, vaan valheellisuuskin olisi parempi kuin tyhjyys.

Panin kaikki kirjalliset kykyni likoon ja kirjoitin hänelle kirjeen ja vein sen hänelle henkilökohtaisesti. Hän avasi oven kylpytakissaan ja laski minut Ruusun, uuden mäyräkoirani, kanssa sisälle. Ojensin kirjeeni ja odotin, kun hän luki sen. Sen luettuaan jää suli hänen ympäriltään ja hänen piirteensä pehmenivät ja herkkyys hänen olemuksessaan lisääntyi. Robotti muuttui mieheksi. Ensimmäinen erävoitto minulle. Hän suostui vetoomukseeni jatkaa suhdettamme. Olin helpottunut ja luulin pystyväni korjaamaan kaiken, myös Miehen.

Tästä alkoi lähes kolmen vuoden soutaminen ja huopaaminen. Käytännöllisesti katsoen annoin hänelle vankikopin avaimet ja ihan itse vapaaehtoisesti suljin oven ja istuin tyrmässä. Hän oli vangin vartija. Vaihdoin vapauteni häneen. Tuo aika on minulle pimeässä peikkometsässä törmäilyä ja harhailua ja sekavaa päätöntä tien etsimistä sieltä ulos. Välillä iskin pään puuhun, muistissa on katkoja ja asioiden kronologinen kulku hukassa.

 

Alkoi myös tajunnan räjäyttävä monen kuukauden mittainen eroottinen kausi. Mustasukkaisuus, menettämisen pelko ja omistushalu ja omistuneisuushalu toivat uutta ulottuvuutta nyt jokapäiväiseen rakasteluun, ja se lisäsi molemmin puoleista riippuvuutta. Emme vastarakastuneinakaan olleet niin ekstaasissa kuin nyt.

Jos normaalina aikana suhteessamme oli jatkuva eron uhka taustalla roikkumassa, nyt se oli minulle toistuvaa todellisuutta harva se päivä. Ojensin tarjottimella Miehelle kiduttamisvälineet ja suostuin kidutukseen. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen täysin siemauksin. Minulta oli lähes kaikki kielletty. Tyttöjen kanssa en saanut mennä edes elokuviin. Tietyt ystävät olivat pannassa kokonaan. Pidin puhelintani äänettömällä, jos joku ei-toivottu-henkilö sattuisi soittamaan, kun Mies oli seurassani. Hänen psyykensä ei kuulemma kestänyt ranskan kielen tunneilla käyntiänikään. Ei tosin kestänyt minunkaan. Olin psyykkisesti niin huonossa kunnossa, etten jaksanut keskittyä mihinkään eikä voimani riittänyt muuta kuin suhteemme tekohengitykseen. Laihduin ja kalpenin.  Pelko asui minussa.

Aamu neljän viiden aikaan aloin odottamaan ja jännittämään, tuleeko hän aamu-unille kanssani vai ei. Meille nyt oli muodostunut tapa, että kun Mies heräsi kuulemma painajaisiin minusta ja nuoresta kollista, hän halusi kömpiä viereeni lohduttautumaan. Ja kun hän sitten saapui kolostaan murjottaen ja väärinkohdeltuna miehenreppanana, jännitin, että kauanko hän pysyy vieressäni. Joskus kävi niin, ettei hän kestänytkään läsnäoloani, vaan inhotin häntä niin, että hän palasi kotiinsa.

Meillä oli kirjo paikkausyrityksiä. Kävimme kylpylälomalla, risteilyillä ja ulkomaanmatkalla. Jopa ajatus, että muuttaisin Kuopioon ja hän jäisi Helsinkiin, oli yksi vaihtoehto. Kävimme katsomassa asuntoja minulle sieltä. Savon maalla olisin piilossa pääkaupungin kaikista houkutuksista, lähinnä turvassa varteenotettavilta miehiltä. Hän vannotti minut tsemppaamaan suhteemme puolesta, vaikka hän kuinka tekisi lähtöä. Tein siis kaikkeni. Tiesin sisälläni kuitenkin, etten pitkällä tähtäimellä voisi elää näin, en ilman ystäviäni ja omaa vapauttani. Toivoin, että jonain päivänä pääsisin tästä, kasvaisin itsenäisyyteen pikku hiljaa. Välillä olin varma, etten ikinä löytäisi vankikoppini avaimia.  Mutta silti tunsin sielussani, että meidän kriisi ja eroprosessi menee koko ajan minun valmiuteni ehdoilla tuntea pärjääväni yksin.  Miehen kautta heijastin itseäni, käytin häntä kasvualustanani voimaantumiseeni. Hänestä tuli tietämättäni elämäni tähän asti suurin opettajani. Jouduin kaivamaan itsestäni piilossa lymynneitä voimavaroja. Jokainen takapakki oli yksi loikkaus eteenpäin. Jokaisessa helvetin kokemuksessani pääsin lähemmäksi vapauttani.

 

Tunnekoukkuni Mieheen oli sanoinkuvaamaton. Normaalina aikana nostatukset ja laskut olivat tehneet minusta riippuvaisen. Nyt kehut ja haukut olivat liioitellumpia molempiin suuntiin kuin aikaisemmin. Ylisanat olivat hekumallisempia ja alistavat ilmaisut hirvittävimpiä. Olin täydellisistä naisista upein joka ulokkeeltani ja taidoiltani. Silloin kun hän halusi lyödä minua henkisillä raippaiskuillaan, olin rupsahtanut invahuora tai kampura lumppu. Ällistelin hänen sanavarastoaan pyyhkiessäni raivon ja vihan ja särjetyn sydämen kyyneleitä kasvoiltani. Varmasti hänellä oli käytössään Narskun sanakirja tai Hirviöiden pahimmat metaforat.

Hän pakotti minut rikospaikalle. Tarkkaan en muistanut taloa ja miehestäkin tiesin vain etunimen. Ajettiin siis Puotinharjuun. Mies huusi, että muistele nyt. Suurin piirtein muistin paikan. Parin viikon päästä Mies näytti minulle valokuvan tästä nuoresta miehestä ja itsestään, ja kertoi käydystä keskustelusta. Ei olisi pitänyt yllättyä hänen etsivän taidoistaan. Nyt hänellä oli todistusaineistoa tästä mitättömyydestä ja voisi häpäistä minut lähettämällä kuvan eteenpäin ystävilleen. Toki hän oli jo kertonut oman liioitellun version veljilleen ja kavereilleen.

Hän jätti minut lukemattomia kertoja ja jokaisen jättämisen otin sinä viimeisenä. Kohtasin syvimmän pelkoni uudestaan ja uudestaan. Mieleeni muistui elokuva ”Päivä murmelina”, jossa Bill Murray herää samaan päivään joka aamu. Syyt vaihtelivat, paitsi että perimmäinen syy oli rikokseni ja hän rankaisi ja kosti. Kerran hän haki kirjastosta varaamani kirjat. Yksi kirja oli naisvihaajista. Hän oli lukenut sen takakannen ja ilmeisesti teksti kolahti, ja hän leiskahti ilmiliekkeihin ja samalla kertaa avaimet lensivät kaaressa eteiseni pöydälle. Olin jo aikaisemmin saanut käsiini kirjallisuutta narsistisesta luonnehäiriöstä. Ymmärsin, minkä kanssa olin ollut tekemisissä, kun luin otteita ihan kuin omasta elämästäni niiden sivuilta. Ja ne otteet olivat elämästäni ennen kriisiä.

 

Vähitellen totuin eroihin. Tunteet laimenivat enkä mennyt niin pahasti pois tolaltani. Aloin tuntea helpotusta ja vapautta jättämisistä. Sen sijaan, että olisin vaipunut epätoivoon, järjestelin tapaamisia ystävieni kanssa ja tulin ja menin. Kävin Bruce Fisherin kirjaan perustuvan kymmen viikkoisen eroseminaarin, tosin vuoden liian aikaisin.

Pettymys itseeni oli valtava, kun palasimme yhteen erojen jälkeen. Tai oikeastaan tapailimme makuuhuoneessa. Hän asui naapurissa ja hänellä myös oli uusi koira. Kävelimme samoja polkuja ja aina törmäsimme yhteen. Välillä erojen aikoina hän tullessaan vastaan kääntyi ympäri mielenosoituksellisesti riuhtoen rottweileriansa perässään tai loikki ojiin, tai sitten vain käänsi selkänsä ja odotti minun menevän ohi. Tätä vaihetta olen kutsunut päiväkirjoissani ei-olemassa-statuksekseni. Hän mitätöi olemassaoloni.

Minustakin tuli peluri. Pelasimme toisillamme. Annoimme palveluja toisillemme. Minä käytin naisellisuuttani ja seksiä hyväkseni. Tosin se oli molemminpuolinen koukku. Uskoin, että Mies oli tällä saralla ainut oikea mies minulle. Fyysinen ase toimi aina, ja sitä ei kumpikaan koskaan ottanut pois käytöstä. Mies puolestaan antoi minulle palvelujaan ja otti niitä rangaistus mielessä pois loppuun saakka. Hän kiristi niillä, koska tiesi minun olevan riippuvainen. Tähän skaalaan kuului Ruusun kynsien leikkaaminen, sen kuljettaminen lääkärille ja trimmaukseen, tietokonehuolto, ja tietyt miesten hommat kotonani. Hän teki kaikki auliisti silloin, kun suostuin miellyttämään häntä. Ja muisti aina teroittaa kaaliini, miten elämäni muodostuisi hankalaksi, jos hän ei siinä olisi.

Vuodet kuluivat ja erkanimme koko ajan. Olin päättänyt ajan antaa tehdä tehtävänsä. Pelko ja jännitys värisivät pinnan alla edelleen, kun lähdin ystävieni kanssa ulos. Tiesin hänen kyttäävän ikkunoitani viikonloppuiltaisin. Perästä tulikin haukkumatekstareita, jos hän sai menoni selville.

Minä katsoin, että olimme pelkkiä exiä toisillemme, joilla oli harvakseltaan intiimi kohtaaminen. Painotin hänelle, että olimme kavereita ja olimme vapaita. Hän tuntui olevan samaa mieltä. Näkymättömät siteet toisiimme olivat vieläkin vahvat.

Maaliskuussa 2010 fyysinen väkivalta vilautti rumat kasvonsa. Raivo ja viha, pettymys ja masennus, aggressiot, jotka olivat kerääntyneet häneen jo kauan ennen minua hänen elämässään, olivat lisääntyneet hallitsemattomiin potensseihin. Olin saanut kokea pelottavaa karjumista silmät melkein päästä pudoten veren tungoksen paineesta, mikä kyllä jo sinällään säikäyttää heikko hermoisimmat. Nyt tähän kuvaan lisättiin voimakas humalatila ja nyrkit. Hän palasi risteilyltä mukanaan tuomisia minulle. En päästänyt häntä sisälle, mutta hän tunkeutui väkisin ja kellahti maahan ja sammui. Minulla ei ollut aikomusta valvoa yötä hänen takiaan. Läpsin kevyesti häntä hereille ja pyysin häntä menemään kotiinsa. Hän nousi hitaasti ja uhkaavasti ylös muristen ”nyt minä tapan sinut, ämmä. nyt sinä kuolet”. Hän oli tosissaan. Pakenin makuuhuoneeseen, hän tuli perässä takoen nyrkeillä selkääni. Kyyristyin sängylle ja hänellä oli vahva ote hiuksistani nyrkki suunnattuna kasvoihini. Toisessa kädessä minulla oli kännykkä ja yritin valita hätänumeron. Hän riuhtaisi puhelimen kädestäni ja talloi sen maahan. Siinä välissä karkasin ulos rappukäytävään soittamaan naapureiden ovikelloa. Hän tuli perässä ja vielä yritti läiskiä minua. Onneksi naapurin mies oli kotona, ja myös vanha rouva toisesta huoneistosta tuli käytävään. He saivat Miehen rauhoittumaan ja hän poistui. Soitin hänen veljilleen, jotka korjasivat hänet talteen.

Vielä tämänkään tapahtuman jälkeen en kokonaan katkaissut välejäni hänen kanssaan. Seuraavana päivänä avasin oven hänelle, kun hänen silmänsä krokotiilin kyyneleissä kimmelsivät ja lysähtäneenä rapulle häpesi tekoaan ja samalla vieritti syyn minun niskoilleni ”etkö tiedä, ettei humalaista saa tuolla lailla herättää. ihmettelin, että kuka nainen minua lyö, en tunnistanut sinua ja puolustauduin. olisit peitellyt minut lattialle ja antanut nukkua.” Uhkasin tehdä rikosilmoituksen. Siihen hän tokaisi ”jos teet sen, minä teen sinusta.” Hän nyrkkeilyä ja bodausta harrastava elämänsä kunnossa oleva treenattu mies ja minä vammautunut pieni nainen. No, joo. Kai minä olin huonosti häntä taas kohdellut.

Hänen äitinsä kuoli toukokuussa ja olin mukana hautajaisissa pienen väännön jälkeen. Tässä vaiheessa kaikki tiesivät jo tilanteemme, siis ettemme olleet enää parisuhteessa. Hautajaisissa tapasin ensimmäistä kertaa hänen ex-vaimonsa, jota minulle oli haukuttu yli kymmenen vuotta. Hymyilimme ystävällisesti toisillemme ja vaihdoimme pari sanaa. Minulle jäi lämmin ja miellyttävä vaikutelma. Tiesin, että hänkin oli heidän avioliittonsa alkuvaiheessa, vuonna 1973, päättänyt lähteä suhteesta, kunnes pojat olisivat isoja. Hänelle päätöksen toteuttamiseen meni 20 vuotta. Mies ja minä menimme erikseen jättämään hänen äidilleen hyvästit arkulle. Ja hän istui veljiensä vieressä kappelissa, minä muualla.

Naisystävistäni oli tullut minulle läheisempiä kuin koskaan. Olimme pieni perhe. Yhden ystäväni kanssa erään kesäisen rantailtapäivän päätteeksi suuntasimme vielä keskustaan. Kohtalo johdatti luokseni lopullisen ponnahduslaudan. Komea, taas harmaatukkainen, neljä vuotta vanhempi mies kuin minä, Uusi Mies, sekoitti pääni. En ollut etsimässä mitään, enkä olisi ikinä kuvitellut voivani vielä ihastua kehenkään. Meillä alkoi viikon päästä romanssi. Uusi Mies asui xxx ja oli ison yrityksen toimitusjohtaja. Hän tuli hakemaan minua ja Ruusua pienen talon kokoisella maasturillaan xxx. Olin onnistunut välttelemään Mieheen törmäämistä pari viikkoa, eikä hän ollut edes marssinut asuntoni ohi. Ja luulin olevani turvassa, koska oli lauantai iltapäivä ja ruuhkaisin aika xxx lentokentällä xxxx koneessa polttariporukoiden toimesta. Ei huolta siis, ajattelin. Ohjasin Uuden Miehen parkkipaikalle. Samaan aikaan suoraan edessäni kadulla viiden metrin päässä seisoo Mies ruskettuneena ilman paitaa lihakset pullistellen ivallisen tyrmistynyt hymy kareillen huulillaan. Olin varma, että hänellä oli sopimus itse Pirun kanssa, joka lähetti hänet kuin ohjattuna paikalle, silloin kun häntä vähiten kaivattiin.

Palasin kotiin sunnuntai-iltana ja intuitioni kertoi minulle, että tulossa oli myrsky, kun poimin lattialta postiluukusta heitetyn kirjeen.  Mies siinä kuvaili järkytystään ja haukkui minua. Alkoi sähköpostitulitus. Sain lukea mitä kauheimpia kuvaelmia minusta ja elämästäni. Mies oli ottanut ylös Uuden Miehen rekisterinumeron ja selvittänyt sitä kautta hänen henkilötietonsa. Samaan aikaan, kun Mies pelotteli minua kertovansa ”kaiken”, mitä se sitten olikin, Uudelle Miehelle, elin romanttista kautta Uuden Miehen kanssa. Oli skitsofreenista vaihtaa tunnelmaa hänet tavatessani. Elin samaan aikaan kahdenlaisessa jännityksessä, uuden rakkauden huumassa ja ex-miehen terrorissa.  Pian sainkin tietää, että Mies oli kirjoittanut Uudelle Miehelle s-postia, jossa oli kertonut ”totuuden minusta”. Uudesta Miehestä ei kuulunut mitään ja varovasti kyselin häneltä jotain saamatta vastausta. Parin viikon hiljaisuuden jälkeen sain tekstiviestin, jossa hän kirjoitti ”meillä ei ole yhteistä tulevaisuutta. ei vaan napannut sillai tarpeeksi.”  Yritin pidätellä raivon ja pettymyksen kyyneleitä matkalla pilates-tunnille saatuani uutisen. Mies oli onnistunut tavoitteessaan tuhota alkava suhteeni. Olin vihainen molemmille miehille, toiselle hänen hirviömäisyydestään ja toiselle hänen pelkuruudestaan.  Suuresti minua harmitti Uuden Miehen menetys, mutta vielä enemmän Miehen voitto.

 

Ymmärrän nyt, että Uusi Mies oli lähetetty piipahtamaan elämässäni, jotta pääsisin ponnahtamaan suuren loikan eteenpäin irrottautumisessa Miehestä. Elämä toi tarvittavat apuvälineet minulle matkan varrella, koska oma sisäinen voimani ei olisi ikinä riittänyt irtaantumiseen, vaikka olinkin ottanut huimia henkisiä harppauksia kohti minun omaa elämääni. Tarvitsin nuoren miehen, tarvitsin harmaatukkaisen Uuden Miehen auttamaan minut pois elämästä, jota en halunnut elää, päästäkseni pois nuken ja vangin olemattomasta roolista, vaihtaakseni statukseni omaisuudesta ihmiseksi, naiseksi, minäksi.

Uuden Miehenkadottua elämästäni en ollut enää missään tekemisissä Miehen kanssa. Valitsin ihan uudet kävelypolut Ruusun kanssa välttääkseni häntä. Kihisin vihasta ja olin kiitollinen siitä, koska se antoi energiaboostin toimimiseen, päinvastoin kuin sääli ja suru. Alennuin lapsellisuuksiin, kuten kaikkien Miehen valokuvien leikkaamiseen saksilla ja riekaleiden pudottamiseen hänen postiluukustaan. Tämän hän tulkitsi tietysti minun tunteiden palona häntä kohtaan ja siinä samassa tunnusti kuumat tunteensa minua kohtaan.  Se oli siinä. Paketissa. Vihdoin. Ainakin vähäksi aikaa ja melkein.

Kuulin mutkien kautta hänen muuttoaikeistaan. Turvaton tuulahdus tuiversi lävitseni uutisen kuultuani. En hypännytkään riemusta kattoon. En enää tarkoituksella vältellyt häntä, vaan annoin hänen kävellä vastaan. Pysähdyimme juttelemaan. Hän muutti pois, mutta tieto, että olimme puheväleissä, toi minulle turvallisuuden tunteen. Hän tarjosi apuaan Ruusun siedätyshoitopiikityksessä, minkä otin auliisti vastaan. Tapasimme piikkien varjolla pienin väliajoin. Muuta välillämme ei tapahtunut, mutta meillä oli tarve saada olla edes vähäisessä kontaktissa toisiimme. Niin kuin huumeriippuvaisen, minun olisi pitänyt tajuta, että huumeen käyttö pitää lopettaa kokonaan. Minimaaliset annokset Miestä olivat minulle turmiollisia. Minun, nimenomaan minun, ei hänen, olisi katkaistava kaikki siteet. Hän auttoi minua siinä omalla hallitsevalla käytöksellään uhkaamalla ottaa pois palvelunsa, jos satuin olemaan vääränlainen sillä kertaa. Sama anto ja otto – politiikka jatkui. Lukiessani hänen toiseksi viimeisintä sähköpostiaan, jossa minua haukutaan ja uhataan, naurahdan ja hymähdän itsekseni ja mielessäni astun ulos tyrmäni avoimena kutsuvasta ovesta ja painan viimeisen kerran enter – painiketta hänelle osoittamastani postista.