Erakko

"Hei! Mä oon nähnyt sut usein täällä. Sä oot kaunis." Minua puhuttelee melkein päätä lyhyempi ruskeatukkainen kapeakasvoinen teinityttö Stockmanin kemppariosastolla. Huulikiilto on kieltämättä usein loppu. Minä nykyisin pussailen paljon ja joudun ostamaan sitä kahden tarpeisiin siis. Tyttönen sanoi haluavansa huulipunan, joka näkyy, mutta pikku hiljaa keskustelu vakavoitui. "Tänään on ystävänpäivä ja mä oon ihan yksin, no, yks kaveri on tulossa toiselta paikkakunnalta kyllä myöhemmin. ..tää ystävänpäivä pitäisi olla nimeltään Ikuisen yksinäisyyden päivä!", tyttö vuodattaa ja on herkän tuntuinen. Hän onkin jo 18 vuotias, mutta ihan lapsen näköinen vielä. Lävitseni kulkee liikutuksen aalto ja hädin tuskin saan pidettyä silmäni kuivina. Lohdutan häntä parhaimpani mukaan ja sivelen tyttöä olkapäähän ja hän tarttuu kädestäni ja toivotan hyvää ystävänpäivää ja suuntaan kassalle persikanvärisen ostokseni kanssa.

Rakkaani on tulossa hakemaan minua.

Tytön olemus jäi mieleeni pitkäksi aikaa, hänen haavoittuvuutensa ja yhteyden kaipuunsa toiseen ihmiseen. Koin sillä hetkellä tätä tuntematonta olentoa kohtaan sanoinkuvaatonta hellyyttä, syvää universaalia rakkautta, puhtautta ja valoa, joka pulppusi sydämestäni, kun pikkuruinen tyttö katsoi minua ylöspäin muutenkin kuin fyysisesti. Koin, että vaikka tämä valo tuli minusta, se ei tullut minusta, vaan jostain ylempää. Olin otettu, että tyttö rohkeni lähestyä minua. Ehkäpä hän aisti minussa jotain samaa kuin itsessään? Yksinäisyyttä? Hiljaisuutta?

Vaihdoin joitakin vuosia sitten parisänkyni metriviisisenttiseen luksusyhdenhengenja yhdenmäyräkoiranmotorisoituun jenkkiversioon Lectukseen. Ajattelin, etten koskaan tule nukkumaan, paino sanalla nukkuminen kirjaimellisesti, yhdessä kenenkään kanssa kuitenkaan, lähinnä miehen. Sillä hetkellä olin tässä mielessä täydellisessä parisuhteessa miehen kanssa, joka ymmärsi tämän ja jolla itsellä oli samanlainen tarve, olla yksin ja nukkua yksin. Kellon lähestyessä nukkumamenoaikaa, hän harppoi kotiinsa viereiseen taloon. Täydellistä!  Ensimmäisen ex-mieheni kanssa jaoimme yöunet sillä seurauksella, että hän välillä joutui tyyny ja täkki kainalossa raahautumaan olohuoneen sohvalle, kun minulle oli liikaa jo pelkkä hänen hengityksensä. Muistojen kirjoihin olivat joutuneet ne ajat, jolloin vedimme syviä hirsiä yhdessä ahdettuna kuusikymmentäsenttiselle hädin tuskin yhden hengen sängylle anoppilassa.

Edellisessä parisuhteessa yhdessä nukkumisesta muodostui lähes kynnyskysymys ja nykyisessäkin se on ollut tapetilla usein. Miehet tuppaavat ottamaan yhdessä nukkumattomuuteni henkilökohtaisena loukkauksena ja osoitukseksi luottamuspulasta tai rakkaudettomuudesta. Minulle siinä on kysymys vain siitä, että haluan nukkua. Voin rentoutua täysin vain yksin ollessani. Voin nukkua vain viileässä, hiljaisuudessa ja loistavalla sängyllä, jossa on tilaa. Miksi luodaan illuusio, että onnelliset parit nukkuvat yhdessä? Läheisyys on muutakin kuin yhdessä nukkumista. Läheisyydessä olen edistynyt oman mittapuuni mukaan isolla kädellä. Muureja olen murtanut ja päästänyt miehen iholleni, enkä halua pitää itseäni viallisena, jos en kykene nukahtamaan toisen läsnäollessa. Ei se onnistu tyttökavereidenkaan kanssa. Mieluummin hipsin yön hiljaisuudessa apartementoksen olohuoneen puolelle kivikovan sohvan päälle yötäni viettämään kuin valvon yön kunnon (?) sängyllä, jos kahdesta pahasta on valittava. Lienekö sitten hermoheikko. Jostain luin, että tällainen vahva-asteinen hermovaurio, mikä minulla on jalassa, häiritsee aivojen unikeskusta. Eli kyllä, hermot ovat häiriintyneet. Katson olevani onnellisessa suhteessa ja rakastan tätä miestä, mutta en pysty nukahtamaan hänen syliinsä ja heräämään hänen vierestään levänneenä vaikka kuinka haluaisin. Ja ajatus, että minun odotettaisiin muuttuvan tai korjaantuvan" normaaliksi", saa sisäisen vapauden vartijani hyppäämään kattoon. Tai ajatus, että minun pitäsisi edistyä tässä "läheisyysongelmassani."

 Rakastan olla yksin. Yksin olo ja yksinäisyys ovat kaksi eri asiaa. En koe olevani yksinäinen, kun olen yksin. Viihdyn yksin, vaikka en tekisi muuta, kuin että katson ikkunasta ulos tai makaan sohvalla tekemättä mitään. Minulla ei ole koskaan tylsää itseni kanssa. Nautin omasta olostani. Voin olla päiväkausia yksin, enkä ahdistu, vaan minulla on täyteläinen harmoninen olo. Toissa joulun valitsin viettää yksin. Voin olla saamatta aikaiseksi mitään ilman omantunnon kolkutusta. Kurkustani pääsee syvä helpottunut huokaus, kun tiedän, ettei minun tarvitse mennä mihinkään eikä kukaan ole tulossa. Että saan vaan olla. Akkuni lataantuvat ja saan yhteyden itseeni. Ihmisten kanssa koko ajan ollessani kadotan helposti itseni. Kun ympärillä ihmiset puhuvat kilpaa ja päällekkäin, pystyn vain katsomaan heitä ja heidän liikkuvia suitaan enkä tiedä, mihin keskusteluun keskityn saati otan kantaa. Myönnän nöyrästi kyllä, että on erilaista olla yksin, kun tietää, että oma ihminen on vain puhelinsoiton päässä ja nopeasti paikalla, jos tarve vaatii, kuin silloin, kun sitä ei ole. Yksinolo on silloin turvallisempaa. Mutta yksinolo tuntuu vapaammalta silloin kun on vapaa, ilman suhdetta tarkoitan, sille vapaudelle ei ole loppua. Se on.

Voimallinen Vd-viikonloppu takana. Shamaanirumpuja, savea ja värejä, esi-isiä ja äitejä, voimaeläimiä, syvää kokemusta oman suvun historiasta, neljä elementtiä; tuli, ilma, maa, vesi. Mikä tunne, kun lähes kaikki itkivät ääneen omia esi-isiään yhden tanssin aikana! Tunsin syvää surua sukuni vanhuksista, tuskaa siitä, mitä he olivat käyneet läpi. Itkin vanhempieni elämää, riitoja ja kyvyttömyyttään rakastaa, negatiivisuutta. Itkin heidän epäonneaan, itkin heidän urheuttaan, heidän pieniä olojaan ja suppeuttaan. Itkin sitä, ettei heillä sisällään ollut sitä rakkautta, joka minulla on nyt. Itkin tulevia kuolemia. Itkin tulevaa orpouttani ja selvittämättömiä välejä. Itkin tietäen, että tulen katumaan, että en nyt pysty avaamaan heille itseäni. Itkin sitä, että kaikesta huolimatta he ovat vanhempani ja rakastan heitä. Jalkani menivät jo hapoille ensimmäisen päivän alussa, kun innostuin polkemaan lattiaa jaloillani plie-asennossa koko maa-elementtitanssin ajan. Loppu Vd:n tanssin sitten puujaloilla. Sunnuntaina jostain sain spurtin hevosen laukkaan tanssiessani isänisää ja jostain reiteni saivat voiman ja tasapainon kiemurrellassani äidinisää käärmeenä. Oma voimaeläimeni meni minulta ohi, kun olin ymmärtänyt väärin ohjeet. Tai itse asiassa voimaeläimeni oli ilmestynyt minulle joku aika sitten unessani, josta kerroin myös blogitekstissäni aikaisemmin. Kotka, ei epäilystäkään. Unessa olin kotkan silmien takana ja lensin. Kotka alleviivaa yhtäaikaa parisuhteen ja itsenäisyyden merkitystä. Kotkalla on myös monien ominaisuuksiensa joukossa yksinäisyyden tarve. Kotka tarvitsee yksinäisyyttä ja omaa tilaa voidakseen kohota todellisten ajatusten tai luovuuden virtaukseen. Kotka on sisimmässään erakko. Yksinäisyydessä alitajunta pääsee puhumaan ja minä kuulen sen. Yksinäisyydessä voi luovuus kukkia. Hiljaisuudessa voi kuulla itsensä.

Työpajassa tanssin uuden tanssijan kanssa erään hitaan tanssin, jossa aiheena olivat siivet. Hän oli huolissaan, tekeekö hän harjoituksen oikein ja oli kovin emotionaalinen ja itki vuolaasti. Tahti oli liian nopea musiikkiin ja kaipasin rauhaa. Otin ohjat käsiini ja vein häntä hitaasti ja varmasti ja pehmeästi. Itsekin olin herkistynyt, mutta silti vahva omassa minässäni. Johdatin hänet turvallisesti käsivarsieni suojaan ja rauhoitin hänet tyyneen hengitykseen syliini. Shamaani, parantaja minussa nosti päätään. Toinen harjoitus, jossa pesimme toisemme vedellä menneisyyden tarpeettomista meille jo palveluksen tehneistä asioista, sai minut myös uskomaan, että jokaisessa meissä asuu pieni parantaja. Sivelin parini otsaa hädin tuskin hipaisten höyhenen kevyen hitaasti. Myöhemmin hän kertoi, että oli tuntunut kuin joku olisi laittanut voimakkaasti koko kämmenen hänen otsalleen ja se tunne jäi otsalle koko harjoituksen ajaksi, silloinkin kun sivelin hänen jalkojaan.

Kylmät väreet ja sähköiskut ovat tulleet osaksi olemistani. Joko tiettyjen ihmisten seurassa, yleensä niiden, joilla on kevyet energiat tai silloin kun päästän irti jostain tai saan oivalluksen. Perjantaina sain mojovan sähköiskun akupunktiohoidossa lääkärin ottaessa neulaa pois nilkastani. Koko linja nilkasta reiden päältä selkään aina päähän saakka koki sähkön. Joko parantajana tai parannettavana ollessani koen niitä. Tai silloin kun koen syvää rakkautta ja jos annan sitä ulospäin, niin kuin tuolle tytölle Stockmanilla tai koiralenkillä jollekin, joka uskoo tarinansa minulle. Tai rakastetulleni. Parantajana oleminen minulle on yhtä kuin olla rakkaudessa ja antaa rakkautta toisille.

Ja antaa rakkautta itselleni ja ottaa rakkautta vastaan muilta. Rakkauden avulla olen siellä, missä nyt olen. Rakastan itseäni kuuntelemalla omia tarpeitani, niin kuin tätä yksin olon tarvetta. Elän omaa totuuttani enkä yritä miellyttää muita. Rakastan itseäni uskaltamalla rakastaa miestä ja päästää hänet lähelleni. Rakastan itseäni hyväksymällä senkin puolen itsestäni, etten osaa nukkua rakastettuni kanssa eikä minun tarvitse muuttua muunlaiseksi, jotta voisin tyydyttää toisen tarpeen, jota minulla itselläni ei ole. Rohkenen sen myöntää hylätyksi tulemisen pelon uhallakin.

Yksinäisyydessä kuulen myös kaipuuni rakastetun syliin. Olen elämän rakastettu, ja onnellisessa asemassa voidessani valita yksinolon ja yhdessäolon väliltä.

Ystävänpäivänä kililistelimme aitoa vaaleanpunaista samppanjaa korkeissa laseissa kera Pink lady mousse leivosten. Ei se samppanja, eikä ne leivokset, vaan se kun hän sanoo; "Sinä olet tärkein. Sinä olet pääosassa." Silmissäni tunsin kyyneleen kimmeltävän Yksinäisen tytön hahmolle.