perjantai 25. tammikuuta 2013

Minä ja kävelykeppi

Surffailin netissä etsien kävelykeppejä. Suomessa niiden valikoima on heikonlaista, lähinnä mallia mummo ja mallia invaldi. Mummo en vielä tunne olevani, nyt kun kuumat ja kylmät aallotkin lopettivat polttavan tuskanhikisen vuoroveden vaihtelun kropassani ja invalidi siis ei validi ei kelpoinen en vain suostu olemaan, vaikka vammani jalassani on suuruusluokaltaan tasoa vaikea ja vakava. Löysin amerikoista ja irlanneista ja englanneista ja ranskoista ja vaikka mistä vaikka minkälaista kepukkaa. Oli eläinkuosillista viivaa ja raitaa ja täplää, tiikeriä ja leopardia, oli värivaihtoehtoja minun lempivihreästä aina ällöttäviin fosforinkirkkaisiin, oli ruusua ja orvokkia, oli kokoontaitettavia ja istuimella varustettuja, oli käsirengsulla ja tööttööttorvella.






Viimeisin kommentti eräältä kanssakulkijalta minun omasta kepistäni oli " ihana toi sun antiikkikeppi!". No, höh, ei se ole antiikkia, se on muuten vain kulunut pitkäaikaisesta ja kovasta käytöstä. Se keppi on nähnyt maailmaa ja kolhiintunut reissussa. Sen pää näyttää tosiaan luulta, kun maali on hankaantunut pois ja siten saa koko keppiin arvokkaan vanhuksen leiman. Muovia se vain on ja runko-osa kevyttä bambua. Olisiko oloni vähän kuin Fred Astairilla tanssiessaan ilmavasti hypellen? Olkapääni ja selkäni eivät yhdy tuohon tosiasiaan keveydestä. Niiden luut ja nivelet ja sidekudokset välillä huutavat armoa ja lepoa.

 Et- myymälä ja Ortonin erikoisvälineisiin erikoistunut kauppa Ruskeasuolla ovat tylsiä ja vakavamielisiä. Onhan pysyvä vammautuminen vakava paikka, sitä ei käy kiistäminen. Kyllä kirjoittaja tietää. Mutta vähän mielikuvitusta ja tyyliä ja leikkiä ja luovuutta, pliis?! Tästä syttyikin yksi monista lampuista päähäni, mitä jos alkaisin toimittaa keppejä maahan itse. Meitä on varmaan enemmänkin, meitä naisia, ja miehiä, jotka haluavat vammasta huolimatta kokea olevansa viehättäviä ja olla lokeroitumatta ei-kelpoisiin ja tyylikkäällä kepillä voisi julistaa asennettaan ja voisi häpeilemättä tehdä "heikkoudestaan" vahvuuden. Näin ulkoisesti siis.




Sisäisen häpeän voittaminen on sitten toinen juttu. Toisaalta ennen kuin voi hankkia näkyvän ja huomiota herättävän kepin, pitää vamman kanssa olla sinun kaupat tehty. Kerran näin jossain television saippuaoopperassa kauniin blondin käyttävän muovista, vai olikohan se kristallia !tai timanttia, oi !!, kävelykeppiä ja halusin heti samanlaisen. Sehän oli melkein näkymätön.Wau, voisinko huijata käyttämällä läpinäkyvää keppiä ettei minulla olisi koko keppiä ollenkaan? Kukaan ei tajuaisi? On minua epäilty huijariksi tuon bambukepin kanssa Tallinnan aukiolla Itiksessä. Rahanpummaaja kesäisen aamupäivän vielä soidessa hiljaisena katsoi naisellista olemustani päästä varpaisiin, oli hame ja korkokengät ja tukka ojennuksessa ja ripset mustina ja kiillot kohdillaan huulissa, "hei , huijaatsä?"
Ristiriita olemukseni ja keppini välillä  tuntuu joskus olevan liikaa ympäristölle. "Toi keppi ei kyllä käy sulle yhtään!" "Et sä oo vielä NIIN vanha!" "hei, onks sulla polttarit?" "ootsä ottanut niin paljon (viinaa) että tarviit tota?" "hei äiti, kato, tolla tädillä on vain yks sauva!" "hei, ootsä viemässä tota jollekin?" Tai jos satun astumaan "väärään" paikkaan, kuten Combat Mix- tunnille, niin siinä on jumppareiden leuat loksahtanut auki. Paras ja aidosti ihanin oli VD-tanssityöpajassa uuden kurssilaisen ( nyt sinne vakiopaikan varanneen! ) ajatus päässä, kun hän oli nähnyt minun heittävän kepin nurkkaan ja repeävän irtonaiseen tanssiin " wau, on TÄÄ (VD) tehokasta!". Siitä olemme samaa mieltä.




Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, on kenellä tahansa ihmisellä monesti kasvua vaativa prosessi. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on ja vielä oman vammautumisen hyväksyminen siihen päälle vaatii tuplaprosessin tai tripla...Hyväksyä omat syntymässäni ja kasvatuksessani tai sen puutteesta johtuvat kipeät kohdat ja tunnevammat ja muut vajavuudet sekä auto-kolarissa vammautumiseni aiheuttamat suuret elämänmuutokset. On ollut vaikea katsoa oman kuvajaisen heijastuvan kaduilla kauppojen ikkunoista. Olenko se todella minä, joka ontuen tukee keppiin? Minä, joka kuusivuotiaana kinusin itseni balettikouluun, minä, joka koulussa pinkoi sadan ja kuudenkymmenen metrin jouksuissa selkeästi ykköseksi, minä, joka nuorena juoksin kolmenkymmenen aasteen pakkasessa lenkkejä myssyn alta pilkahtavat hiussuortuvat ja ripset huurussa pitkin Kuopion katuja, minä, joka aerobikkasi ja tanssi jazzia ja kävi Jatsarit ja Viäntäjät. Tai kun kauppojen sovituskaapin kelmeissä valoissa silmiini osuu pitkät tikapuita muistuttavat leikkausarvet vatsassa poikkipäin ja alhaalta ylös toinen sekä reiden sivussa puoli metriä himmentynyt vanhin arpi ja siinä vieri vieressä setsemän lyhempää kiinniommeltua viiltoa. Ja lihas joka on irti, ja surkean verenkierron aiheuttama sinisyys. Kyllä siinä entinen uimarantojen teiniprinsessa on unenomainen olento jossain kaukaisessa maassa kaukaisessa ajassa. Olen hyppinyt seinille, kun tajuntaani iski, etten palaa enää työelämään, etten kykene sitä tätä enkä tuota, vaan elämääni tulee pysyviä muutoksia ja lopun elämän rajoitteita. Olen tuntenut kateutta ikätovereilleni, jotka ovat rakentaneet uraa tukkaputkella ja saaneet pukea jakkupuvun aamuisin ylle ja kopsotella korkokengissä tärkeinä salkku kädessä. Ja jotka ovat jaksaneet.

Pitää olla onnellinen että on hengissä. Pitää kiittää luojaa ja kaikkia maailman kaikkeuden jumalia, että henki säilyi. Kiitänkin. Kyllä kiitän. Onnellinen. Ihan varmasti. Uskallapas valittaa! Noin parin vuoden jälkeen kolarista nuorena neitosena halusin arpienkorjausleikkaukseen. Plastiikkakirurgi puhui ohitseni ihan kuin olisin ollut vajaaälyinen enkä huoneessa ollenkaan sairaanhoitajalle tuhahtaen ääni täynnä paheksuntaa " on se kumma. ne kattoo kauniita ja rohkeita ja luulee, että ihosta saadaan samanlainen kuin ennen leikkausta...ois vaan tyytyväinen että on hengissä..". Kyllä nuorelle Kirsille tuli äitee ikävä ja hiuskarvat nousi pystyyn, ja ilmeisen huono kokemus olikin tuo nukutus. Heräsin itkien leikkauspöydältä ja kotona jatkuivat painajaiset. Rouva plastiikkakirurgi, en kuvitellut, että saisin takaisin ihon virheettömyyden, mutta jotain parempaa halusin. Kun hengenvaara on ohi, jotakuinkin kuntoutunut ja elämä rullaa jollain tasolla normaalisti, sitä haluaa olla samanlainen kuin ennen, jos mahdollista. Sitä haluaa olla terve ja virheetön (?) niin kuin ennen, sitä haluaa olla sellainen kuin ennen onnettomuutta. Ei nuoren naisen ole ihan helppo uutta itseään heti hyväksyä frankestainin hirviönä, jos sille on mahdollisuus jotain tehdä. Saanen muistuttaa Maslowin tarvehierarkiasta, rouva plastiikka!


Luopumiseen kasvaa. Nyt voin katsoa retrospektiivisesti ja suhtautua äidillisesti nuoreen itseeni ja ymmärtää. Tällä kokemuksella tekisin asiat toisin, niin, varsinkin kun leikkauksia jouduttiin tekemään monia monia vielä tuon horrorkokemuksen jälkeen eli se oli kaiken kaikkiaan turhuuksien turhuus. Elämä on luopumista suuressa määrin, ovien sulkeutumisia. Mutta elämä on myös elämää suuressa määrin ja uusien ovien avautumista.

Kokoonnuimme toissa iltana kaapelitehtaalle Zodiakin tiloihin Atlas- väen kanssa katsomaan videotallenne esityksestämme viime loppukesältä. Oli erilainen kokemus nähdä se katsomosta käsin. Liikuttavaa, koskettavaa, välillä humoristista, hellää ja vieläkin jännittävää. Varsinkin kun yksi osallistuja taputti minua olalle ja sanoi "osanottoni" roolistani, mutta onneksi teki korjausliikkeen ja sanoi "siis meille." Jännitti nähdä itseni. Jännitti se, saako puheestani mitään selvää ja ennen kaikkea pelotti nähdä itseni astuvan kepin kanssa lavalle saappaiden kovat kannat kopisten käsikirjoituksen mukaan  ja liikkuvan. Nyt minä näen itseni. Muut ovat jo nähneet minut. Uskaltaisinko minä lopultakin nähdä itseni ja katsoa itseäni? Muut ovat nähneet minut, olemukseni on tuttu heille. Minä en ole nähnyt itseäni, olemukseni on vieras minulle. Olin puhunut lauseeni ja kävellyt viidesti Atlas esityksessä, olin kävellyt keppini kanssa Minun nimeni on- projektissa ja piirtänyt kepillä ilmaan ja maahan nimeni ja tanssinut valokeilassa nimi-tanssini. Minua oli jo katsottu. Minua katsotaan joka päivä, välillä päästä varpaisiin ja välillä varpaista päähän, kohtaan päivittäin kysyviä katseita ja kuulen ihmetteleviä kysymyksiä. Nyt tajuan tätä kirjoittaessani, että surkeat voivottelut ja voi sua raukkaa -hellyyttelyt ovat loppuneet ihan kokonaan. Päinvastoin saan kannustusta ja kiitosta rohkeudesta käyttää keppiä, etten häpeä (enää) sitä.

Sieltä minä köpöttelin. Rintalasta nousi minulla ja vieressä olevallani "kannustajallani" vetäessämme syvään henkeä ennen sanojani. Kuulostin rauhalliselta, mutta järkytyin kävelytyylistäni. Se näytti pahemmalta kuin olin kuvitellut. Mitä muuta se voi olla? Kahdenkymmenen sentin epikriisipino sen kertoo.



Mutta voin tanssia. Tanssiessani liikkumiseni on hyvää ja ainakin tuntuu itsestäni soljuvalta ja helpolta. Tanssiessani saan maistiaisen itsestäni, millaista oli ennen. Unohdan kroonisen hermokivun, unohdan huonon tasapainon, unohdan voimattomuuden. Sukellan tanssiin ja rytmiin ja musiikki vie minua ja olen vapaa kaikesta. Leijailen, liidän, ketkuttelen, pyöritän ja keinutan, veivaan, taon jaloillani lattiaa, huidon käsilläni ilmaa, piirrän enkelinkuvia ja käärmekäsiä, heilutan päätäni ja katkaisen melkein niskani riehuessani, törmäilen toisiin, teen askelkuvioita ja nyrkkeilen ja avaan sormia. I like to move it move it, beibi!!! HUU!! Jihaa!! Tätä on vapaus ja tätä on elämä!!! Tanssi on herättänyt minut eloon. Saanut hirmuenergian valloilleen! Se sinkoilee ulos minusta. Voisin hypätä  nahoistani ja pyrähtää sukkelaan lentoon. Voisin syöstä tulta sisuksistani. Tunnen sydämeni sykkivän isona ja tulipunaisena järkäleenä, tunnen voiman virtaavan selkärankani tyvestä ylös päälakeen. Jämähtäneen energian polte häntäluun tienoilla on pirstaloitunut vapauteen ja uusi energia elävöittää minut uuteen uskoon itsestäni ja elämästäni ja saa minut toimimaan ja rohkeasti astumaan elämän näyttämölle. Marcelon vetämä Rauhanluojan tanssi -workshoppi viime viikonloppuna täytti minut maskuliinienergialla ja vahvisti jalat maassa -mentaliteettia. Olen jossain uudessa syvemmässä paikassa itsessäni. Minulle nousi oivallus elämän pelottomuudesta. Mitä pelättävää elämässä muka on? Tai toisissa ihmisissä?



Istun sohvalla ja katson valkeaa kimmellystä lumen pinnalla ja kevään lupausta auringosta. Oloni on jännittävä. Koen kutkutusta pinnan alla elämättömän elämän alkamisesta. Kuka tarvitsee vuorelta hyppelyä, kun elämä sinällään on jo näin extremeä? Samaan aikaan nuoren tytön into, että mitähän minusta isona tulee ja aikuisen naisen kypsyys ja elämänkokemus sykkivät sielussani ja ruumiissani.



Minä ja kävelykeppini. Hyvä nimi kirjalle?

1 kommentti:

  1. Hei Kirsi! Tämä kirjoitus oli aivan upea! Löysin sattumalta eilen googletellessani asioita omaan tilanteeseeni liittyen. Tiivistit niin mahtavasti myös asioita, joita itse olen miettinyt ja käyn osittain myös läpi. Käyhän vilkaisemassa minunkin blogi: http://kiinteyttavavaikutus.blogspot.fi

    Ihanaa kesää! :)

    VastaaPoista