Armoa itselle

Kirsikanpuiden kannot maassa ja puinen yksinäinen hylätty linnunpönttö  kallellaan talon seinää vasten. Seinässä näkyy puiden lehtien jättämät jäljet. Puut oli kaadettava jotta rakennukset eivät kärsisi kosteudesta. Mutta silti. Minua alkaa itkettää, vaikka minä olin se, joka joutui tilaamaan kaatajat. Piha-vastaava. Kirsikkapuut olivat mahtavan kokoisia kaunottaria keväisin täydessä vaaleanpunaisessa kukinnassaan, mitä pystyin keittiön ikkunastani ihailemaan ja tietysti lähempääkin. Muistoina ihanuuksista on valokuvia, tässä profiilikuvana myös, ja kannot ja se linnunpönttö, joka kai löytyi oksien seasta.

Muistot menneisyydestäni tulvivat vapaasti mieleeni nykyään, enkä yritä enää blokata niitä, olla ajattelematta ja olla tuntematta. Sitähän olen tietoisesti tehnyt, koska olen luullut niin pitävän tehdä. Elää hetkessä ja olla murehtimatta menneisyyttä sen enempää. Olen kai käsittänyt jotain pahasti väärin, koska koko elämäni painolasti on purkamatta pinnallisuuden tunteena itsessäni. Ja oikeasti olen kuvitellut käsitelleeni kaiken ja olevan sinut menneen elämäni kanssa. Väärin, väärin. Rakkaat uudet ystäväni VD:stä saivat minut heräämään tähän todellisuuteen.

Kysyin heiltä, kysyin toisilta ja kysyn itseltäni, mitä se käsitteleminen oikein tarkoittaa? Kyllähän minä olen kriisien hetkellä itkenyt ja puhunut, mutta tuntuu, etten ole kuitenkaan päässyt tuskastani irti.Olen tullut siihen tulokseen, että menneisyyden käsitteleminen on sitä, ainakin minulle nyt, että annan ajatuksen tulla mieleeni, tuskallisen muiston ja siihen liittyvän tunteen vallata minut hetkeksi. Ajattelen asian loppuun, en kiellä sitä tulemasta silmieni eteen, en kiellä surun, raivon tai vihan tai katkeruuden olemassaoloa, annan tunteen pyyhkiä aaltona ylitseni, annan itkun tulla, jos se on tullakseen. Joskus tunteet vain tupsahtavat pintaan ilman, että tiedän niiden alkuperän. En lähde analysoimaan, vaan annan sisimpäni purkautua.

Menneisyyteni on ollut lukkona minussa, olen sulkenut sen sieluuni. Muistan kun ensimmäisen kerran tunsin kauneuden (=rakkauden) ja surun kietoutuvan toisiinsa voimakkana tunteena itsessäni. Kuinka koin, että kaikki, elämä on niin kaunista, mutta samalla niin surullista. Suru varjosti aina kauneuden kokemustani. Naurua ja itkua sekaisin, kyyneleiden takana hymyä, naurun takana kyyneleitä. Ajattelin, että olen kokenut niin paljon pahaa, etten voi vaan tuntea pelkkää hyvää enää, tai että olen niin valaistunut, että tämä on se oikea tunne. En paljon analysoinut sitä, mutta tuo suru/kauneus on seurannut minua pitkän aikaa. Nyt teen analyysin siitä; kauneuden ja rakkauden hetkellä suru on sekoittunut niihin, koska käsittelemättömät traumani ovat varjostaneet aitoa puhdasta rakkautta. Purkamaton suru on kolkutellut lukkojen takana, ja iloni ja rakkauteni ovat olleet pinnallisia kokemuksia, koska osa sielustani on ollut kahlittu. Olen toiminut vain puolella sieluani. Ja olen saanut ja antanut vain puolinaista rakkautta.

Nyt annan menneisyyden tuulien oikeasti tulla täyttämään sieluni kokonaiseksi, minut eheäksi, minut minäksi, todelliseksi tähän hetkeen, lähemmäksi itseäni ja lähemmäksi muita. Hyväksyn koko historiani ja antaudun ja luovun ja päästän irti. Jonain päivänä ehkä saan turvautua eheän oman ihmiseni syliin ja kietoa omat kokonaiset käsivarteni oman ihmiseni ympärille.

Annan myös armoa itselleni, ylistystä itselleni, pienelle urhealle naiselle, joka on ylväästi pitänyt selkänsä suorana ja yksin selviytynyt reippaasti ja rohkeasti elämän heitellessä lapsuuden ajan onnettomista hetkistä auto-kolarin aikaan ja sen jälkeisiin vuosiin ( ja ne jatkuu vieläkin), petolliseen parisuhteeseen ja toiseen kaltoinkohtelusuhteeseen ja kaikkiin luopumisiin elämäni aikana. Annan armoa itselleni, jos en aina pysty tekemään henkisiä sankaritekoja, kuten elämään puhtaasti omaa totuuttani retkahtamatta illusoorisen rakkauden rippeisiin, kun niitä tarjotaan. Annan armoa itselleni, kun luopuminen on vaikeaa ja kaipaus kasvaa suureksi ja tuntuu joka puolella kehoani kipuna ja fyysisenä ikävänä. Annan armoa itselleni ja ymmärrän, etten aina jaksa.

Oma totuuteni on se, mitä tunnen tällä hetkellä ja elän sen rehellisesti. En yritä muuttaa sitä muuksi, en yritä toimia järkeni, pääni mukaan, vaan sen mukaan, mikä nyt tuntuu minulle oikealta ja minun on hyvä olla.