Ei ole mitään anteeksiannettavaa

Katson vaahtoavan meren pintaa ja annan tuulen viilentää, tukan hulmuta ja kasvot avoimina ilmavirran sutia ihoani. Kaivattu viileys, hetken helpotus. Ruusu mäykkyni liikkuu synkronissa liikkeideni kanssa, ja makaa jalkojeni juuressa korvat tuulessa liehuen kuin Pikku Jumbon elefantin jättimäiset korvanlehdet, silmät sirrillään nuuhkii kuono kohti tuulta tuulen mukanaan tuomia uutisia. Makkara mutkalla. Rauhainen ja nautinnollinen. Vain me kaksi ja heräävän aamun rauha ja hiljaisuus.

Ruusu löhöilee auringossa meidän pihalla.

Istun penkillä ja minuun alkaa valua pehmeyttä, laajuutta, tajunnanvirtaa ilman ajatuksia, sielutason yhteyttä yhtäkkiä. Sielun tanssia ohikiitävässä iättömyydessä. Uppoan soljuvuuteen ja näen ilman väreilyn. Katson eteeni ja kaikenkattava ymmärrys elämänjanastani ja tapahtumista, ja ennen elämää ja sen jälkeen, kaiken kietoitumisesta yhteen avautuu tietoisuuteeni. Näen selkeästi ajan iättömyyden, ajattomuuden. Elämäni tapahtumat, tähtihetket ja aallon pohjat, sulautuvat yhteen, värit sekoittuvat toisiinsa luoden uusia värejä. Kulmat pehmenevät, materia laimenee, aallot laskeutuvat laineiksi ja kaikki muotoutuu samaksi jatkumoksi ilman selkeitä aikarajoja tapahtumille. Näytelmä silmieni verkkokalvolla diaprojektorin lailla lipuu ohitseni. Aikamatkaaja elämän kiertokulussa.

Joutsen päiväunilla Hertsikanrannan läheisyydessä.

Ja minä nauran ! Syvältä kumpuavaa Buddhan vatsanpohjannaurua vatsanpeitteitteni uumenista tuulen tuiverrukessa. Täällä sisälläni, silmieni takana, minä olen ja näen. Voi tätä ihmisrukkaa, tätä lajia, joka luo itselleen ongelmia ja kaaosta ! Voi tätä egoa, kaiken pahan alkua ja juurta ! Täällä muodon tuolla puolen tila on ongelmaton, selkeä, rakkaudellinen ja tyyni. Meidän koti, ulottuvuus vailla vertaa. Samalla olen vahvasti yhteydessä ruumiiseeni, selkärangan tyveen ja alachakroihin. Tunnen avoimen pyöreän "putken" alhaalta  ylös päälakeen, kruunuchakraan saakka. Olen vahvasti maassa ja vahvasti sielussani ja näen niin selkeästi kaiken, koko elämän. Fyysisen kivun valtaama ruumis ja samalla kauneuden ja rakkauden kokemus, pehmeästi kohoava vatsa, vapaana virtaava hengitys, turva minussa, ääretön lämmin koto, minun ruumiini ja sieluni yhdessä. Suru minussa on muuttunut, tullut yhdeksi kauneuden kanssa, kaivautunut syvään maan pinnan alle pitäen minut tukevasti pystyssä ja uudet ravitut elinvoimaiset oksani ja lehteni saavat rohkeasti ja rauhassa kasvaa ja lepattaa tuulessa tai levätä tyyneydessä, oman syklinsä mukaan.

VitalDanzan jälkeen Denniksessä irtosi nauru.

Tuuli tuo minulle yhtäkkiä oivalluksen, ettei ei ole mitään anteeksiannettavaa. Ymmärrys tapahtuu kuin taikaiskusta, odottamatta, tilaamatta, yrittämättä ja pakottamatta, kuin itsestään, lahjana minulle kesäaamun kirkkaudessa. Äidin olemus piirtyy eteeni kimmeltävän meren pinnalle. Hänen energiansa sulavat uuteen pehmeyteen ja suloisuuteen, rakkauteen. Niin, ei ole mitään anteeksiannettavaa. Meren pinta sumenee katseessani ja nuolaisen suolaisuuden suupielessäni. On vain tiedostamaton, egon raskauttama ihminen  kauniin sielun verhona. Ei ole tahallisuutta tai ilkeyttä ja jos niitäkin on, sekin on tahatonta, koodeihin kirjoitettua ohjelmointia, matkaamista maailman pimeydessä, tiedostamattomuudessa.

Äiti nuorena, mummo ja täti, joka kuoli pari kk sitten.

Äitini, vanha nainen, oman historiansa vanki. Ei ole mitään anteeksiannettavaa, "vain" tämä sydämen sulattava ymmärrys ihmispolosta, joka lähenee maanpäällisen elämänsä loppua, sokeana omalle todelliselle olemukselleen. Lämpenevä rakkaus, joka mitätöi tekemättömät tai tehdyt sanat, lauseet ja teot. Siirtyvät romukoppaan olemattomina ja merkityksettöminä. Voin siirtyä tähän ulottuvuuteen äitini kanssa nyt. Egoni on tehnyt riittävästi työtä äiti-tytär trauman kanssa, mikä on ollut tarpeen. Suoraan ei voi siirtyä, oikotietä ei ole. Kyllä on käsiteltävä, mitä käsitellä pitää. Keskeneräiset asiat, vaivaavat asiat, puhtaan energian tiellä olevat asiat. Kaikissa suhteissa, kaikissa asioissa. Rehellisesti ja suoraan. Vapaana ja sisäistäneenä ymmärryksen ihmisyydestä ja sen toiminnasta ja luonteesta tässä elämässä, voi luonnollinen ja aito rakkaus syntyä suhteisiin, joihin toivo on jo hiipunut. Äiti-tytär suhteeseen ongelman lähinnä tuo juuri se, että Hän on äitini, tuo sukulaisuus, odotukset äidistä yli-ihmisenä. Mutta jos luopuu tuosta ajatuksesta ja näkee hänet "vain" ihmisenä, ilman tuota suhdetta, ja sitten lopulta myös sieluna. Lataus muuttuu heti.

Minä, äiti ja Ruusu Kuopion torilla muutama vuosi sitten.

Elämäni rajattomuus, särmien hioutuminen, katseleminen sivusta käsin tarkkailijana tuo uutta rauhaa. Yllättävää rauhaa rauhattomina hetkinä. Hyväksyminen, kaiken hyväksyminen, että olen tätä kaikkea, myös se parjattu ego ja välillä yksitoikkoinen ajatusten jatkuva ratas, mieli ja ruumis ja tunteet, mutta ennen kaikkea rakkaus, valo ja henki. Sisällän tämän kaiken. Lepattava yhteys henkeen on muuttunut juurtuneeksi yhteydeksi, joka on todellisen voiman ja rakkauden lähde.

Ruusunen ihailee itseään "mummon" (äitini) peilistä.

Voinko olla tässä rauhan tilassa, vaikka koko muu maailma sinkoilee mielipuolen lailla, kun puoli maailmaa räjäyttelee pommeja ja tappaa viattomia ? Saanko olla omassa still-pointissani, missä mikään ei liiku näkyvästi, pinnalta katsottuna pysähtyneessä hetkessä, jossa laatu on armo ja autuus, missä minulla on Kaikki, lepo ja koti, mihin voisin jäädä iäksi, kutsuva houkutteleva hiljaisuuden keidas ?

Ruusu ja mä Nirvanassa.

Maailmankaikkeuden korkein värähtelytaajuus on rakkaus. Oman osuuteni maailmantuskan lievittämiseen voin tehdä värähtelemällä tätä taajuutta, rakkautta ja rauhaa  ja levittää sitä niin laajalle alueelle kuin mahdollista.

Amen.